Klassisesti selviytymistaitoja on liitetty vihamielisissä olosuhteissa hengissä pysymiseen. Tällöin puhutaan vaikka Robinson Crusoesta autiolla saarella. Tai siihen, että lentokone putoaa mysteeriselle saarelle. (Sellaiselle jolla ei tiputeta ruokapaketteja taivaasta.)
Tässä kohden sosiaalisuus ja yhteistyö ovat kiinnostavia vaihtoehtoja. Ja molemmissa on puolensa. Esimerkiksi Robinson Crusoen strategia toimi paremmin yksin. Joten oli kenties hänen onnensa että laivan mukana ei uponnut muita. Hän sai haltuunsa kaikki resurssit ja käytti niitä taitavasti. Mitä useampi selviytyjä on, sitä vähemmän näitä perusresursseja on. Robinson Crusoe käytti tätä resurssistoa, työvälineitä ja ravintoylijäämää siihen että rakensi itselleen esimerkiksi vuohiaitauksia. Laivassa ollut ruoka ei säily hirveän kauan. Mutta se on kuitenkin aikaa jota ei tarvitse käyttää metsästykseen joten tämän säästyneen ajan voi käyttää muuhun.
Toinen strategia taas perustuu siihen että ryhmässä resurssien käyttö ja hankinta tehostuvat. Ryhmässä voidaan metsästää, rakentaa parempia suojia. Ja kasvatetaan todennäköisyyttä sille että mukaan on varattu juuri tilanteen vaatimia työvälineitä ja siihen liittyvää tietotaitoa. Sillä ryhmässä jokainen voi olla spesialisti. Ja tällä väistämättä saadaan lisää pelivaraa.
Toisin sanoen jossain tilanteissa kannattaa olla yksin. Esimerkiksi sellaisissa joissa saaliseläimiä on vähän mutta tarjolla on jokin uponneen laivan tapainen arvokas resurssilähde. "Ympäristön kantokyvyn" ylittäminen johtaa enemmistön nälkiintymiseen ja tuottaa käytännössä väkisinkin kuolemia.
Mutta tosiasiassa monelle selviytyminen ei tarkoita tätä. Sillä "Tosi TV" on tuottanut moniakin selviytymisformaatteja. (Kuten "Selviytyjät") Ja niissä on aivan eri logiikka. Sillä siinä missä perinteisessä selviytymisessä sosiaalisuus johtaa siihen että kaikki elävät pidempään, on näissä formaateissa kysymys pudotuspelistä. Ei ole tärkeää selvitä mahdollisimman kauan vaan selvitä putoamatta aivan loppuun asti. Yksi ja vain yksi voittaa. Muut eliminoidaan riippumatta siitä mitä strategioita kilpailijat sitten valitsevatkin.
Tämä on tuonut noihin peleihin erikoisen lisäelementin. Itse asiassa yhteistyöstrategioita on vähemmän mutta tilanne vaatii entistä enemmän sosiaalista juonittelua. Siinä toki ryhmien sisälle syntyy pieniä liittoutumia. Ja nämä ovat kannattavia. Ryhmät takaavat toistensa kanssa lähinnä sitä että sen jäseniä todennäköisesti ei tiputeta. Ja näin tiputukset voidaan keskittää joko avuttomiin "helposti pudotettaviin" joista ei ole hyötyä kilpailuissa tai - ellei peräti useammin - vahvojen pelaajien poisäänestämiseen.
Ryhmää tarvitaan suurimman uhan eliminointiin. Valitettavasti tämän jälkeen ryhmässä kannattaa tehdä "backstabaus" yhtä askelta ennen kuin muut ovat tekemässä sitä itselle. Kun muu tiimi vielä pelaa yhteen, on syytä tiputtaa se vahvin. Karkeasti sanoen haasteena on se, että putoamiseen vaikuttaa usein myös oma miellyttävyys. Ja kotikatsojat ja kanssakilpailijat eivät pidä toveriensa selkäänpuukotuksesta. Jonka vuoksi yksi vahvimmista strategioista keski- ja loppupeleissä ovatkin yksinselviytymisstrategiat joissa ollaan hyvin taitavia. Oma tila kun antaa tilaa näyttää itsen ja omat taidot sen sijaan että on se yksi siitä ryhmästä.
Tästä voisi vetää pienen yhteiskunnallisen analogin.
Nykyään moni puhuu yhteiskunnan pysyvyydestä. Mutta kun tilannetta katsoo, voi huomata että tässä ei tarkoiteta sitä että harjoitettaisiin pitkän tähtäimen selviytymissuunnitelmia. Sen sijaan kilpailukyky on hierakista. Pyritään olemaan "ykkösiä" ja tekemään tätä mahdollisimman nopeasti seuraavassa kvartaalissa. Samoin ajatus jonkinlaisesta "yhtenäiskulttuurista" - olipa tämä sitten amerikkalainen kulutuskulttuuri tai islamilainen teokratiakalifaatti - on vallalla. Kysymys ei siis ole kulttuurien ja kulttuurin selviämisestä vaan pudotuspelistä.
Olen suoraan sanoen hieman äimistynyt miksi tämä strategia vetoaa. Sillä tositv -ajattelu on lyhytjänteistä ja todennäköisesti vähänkin pidemmällä katsantokannalla tuhoisaa.
Voidaan jopa sanoa että ennen tuolla "tositv -ajattelulla" onkin pärjätty. Jos mietitään Englantia joka halusi siirtomaita, voidaan muistaa että se rakensi itsestään valtion jossa "aurinko ei laske". Moni tosin koki että britannia oli samalla paikka "jossa oli aina kolkka jonne aurinko ei paista". Ja nykyään saarivaltio onkin maltillisen kokoinen ja strategialtaan huomattavasti vähemmän invasiivinen.
Ja yhdysvallat. Se ei ole tuottanut siirtomaita vaan on hankkinut maailmanvaltiaan asenteensa sillä, että se on nimenomaan lähinnä estänyt heikompia maita kiipimästä mahdissa sen tasolle. Muut maat ovat sille tärkeitä. Eivät monikulttuurisuuden nimissä, vaan sen vuoksi että tehtaiden halpatyövoima voidaan siirtää säästösyistä ulkomaihin ja pumpata arvon lisääntymisestä kaikki mahdollinen irti omassa maassa ja omaan maahan. Tämän sivutuotteena on monikulttuurinen maapallo jossa on erilaisia alueita. Ei samanarvoisia alueita, mutta tämä moninaisuus on järjestelmä jota USA haluaa hyvinkin paljon tukea. Sen sijaan, että se puhtaasti tuhoaisi kaikki muut maat ja yrittäisi alistaa ne siirtomaikseen.
Tämä on jotain jota Daesh -terroristit eivät ymmärrä. He ovat iloisia invasiiviseta nopeasta leviämisestään. Mutta eivät tiedosta että tämä johtaa todennäköisesti siihen että väärin kokeneet pakenevat maasta tuottamasta heille lisätuloja. (Crackedissa on itseasiassa mielenkiintoinen teksti jonka mukaan ISIS lehdissään ei halua että sen valta-alueilta muslimit muuttaisivat pois. Se menettää paenneiden mukana rahaa. Puhdasta rahaa. Muslimien maastapaon tukeminen on samaa kuin iskisi ISISiä kukkaroon. Ja terroristijärjestölle joka palkkaa ja rekryää keitä tahansa halukkaita kuolleet ovat vain resurssi, jotain jota voidaan surutta uhrata ja tuhlata, kun taas raha on rahaa. Lisää ihmisiä eli taistelijoita riveihin, kun voidaan aina järjestää panemalla. Joka on varsin yleisen mielipiteen mukaan miellyttävää. Raha on sen sijaan niukkaa.) He pelaavat väärää selviytymispeliä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti