Miten niin Ockham?

"Takkirauta" -blogissa vedottiin Ockhamin partaveitseen/Occamin partaveitseen hyvin erikoisessa kontekstissa. "Occamin partaveitsen mukaan yksinkertaisin ratkaisu on todennäköisin ratkaisu. Auschwitz merkitsee teodikean totaalista multihuipentumaa. Ruukinmatruunan ratkaisu on, että Jumala voi olla kaikkivaltias ja kaikkitietävä mutta ei kaikkihyvä eikä Rakkaus. Kaikkitietävyys- ja kaikkivaltiusdogmista lähtee se postulaatti, että Jumala joko aktiivisesti aikaansai Auschwitzin tapahtumisen - hän samanaikaisesti sekä tahtoi sitä että myötävaikutti sen tapahtumiseen. Joko Jumala on paha - josta päästään misoteismiin, jolloin ihmisen velvollisuus on aktiivisesti vihata häntä ja kamppailla häntä vastaan, vaikka se olisikin toivotonta - tai sitten Jumala yksinkertaisesti vain ei välitä, jolloin hän ei ole kunnioittamisen arvoinen."

Tässä tilanteessa ongelmana on se, että mitä tässä kontekstissa tarkoittaa "yksinkertaisin". Olen itse hyvin parsimoniakeskeinen, joten kysymys on tältä osin relevantti, kiinnostava ja ehdottoman tieteenfilosofinen. Kommenttinani on oikeastaan se, että periaattetta käytetään tuolla "Ruukinmatruunan tavalla" myös skeptikkopiireissä. Ja tällöin on syytä kutsua heitä pseudoskeptikoiksi.

Tilanteen ytimessä on se, että tieteellinen realismi tai malliriippuvainen realismi korvataan naiivilla realismilla. Ja tässä prosessissa todennäköisyyttä ja tavallisuutta korvaavat kokemusperäiset tiedot muuttuvat sellaisiksi että omat ennakkoluulot ja ennakkokäsitykset vaikuttavat niin että "omaelämänkokemuksellinen" intuitio määrää mikä on todennäköistä ja mikä ei.

Tieteessä asiat sidotaan joko suoraan todennäköisyyteen. Eli siihen että tapahtumilla on tietyt mahdollisuusarvot joita tunnetaan ja joita vertaillaan. Toisaalta kyseessä voi olla ei-todennäköisyysarvioon perustuva induktio jossa tunnetusta ilmiöstä oletetaan että se jatkuu tulevaisuudessa samanlaisena kuin menneisyydessä. Ja tästä poikkeaminen nähdään yksinkertaisuutena. Parsimoniaa voidaan toki lähestyä myös aivan sitä kautta kuinka monta toimijaa niihin vaaditaan ja kuinka "eksoottisia" nämä ovat.

Takkirauta ei selvästi tee tätä. Hän sen sijaan katsoo mikä on hänestä uskottavaa. Eli mitä intuitio pitää mahdollisena ja yksinkertaisena. En itsekään pidä monista pahan ongelman korjaamisideoista tai pidä niitä kovin vakuuttavina. Mutta tämän ytimessä on yleensä se, että ne vaativat hyvin maailmankuvallisia premissejä kuin siitä että niiden todennäköisyys tiedettäisiin. (Tai joskus ne voivat olla jopa non sequitureja. Kuitenkin premissisaivartelu - jossa paistaa se, että ensin on valittu haluttu lopputulos ja sitten etsitään tähän sopivat premissit - on se yleisempi.)

Ongelma on suuri. On esimerkiksi niin, että monista olisi epäuskottavaa että pelkurimainen "kukonlaulu" Pietari voisi rohkeasti henkensä uhalla saarnata Jeesuksesta tämän kuoleman jälkeen jos Jeesus ei olisi noussut kuolleista. Tässä unohdetaan, että samainen Pietari "Raamatunkin" mukaan hyökkäsi Jeesusta pidättäneen roomalaisjoukon kimppuun miekalla, tunnetussa korviarepivässä tarinassa. Kenties hän ei ollutkaan niin pelkuri. Toisaalta mitä on havaittu, esimerkiksi epäonnistuneiden maailmanlopun ennustusten kohdalla, on se että ihmiset eivät suinkaan ole analyyttisiä. Epäonnistuneet ennustukset itse asiassa paradoksaalisesti vahvistavat monien uskoa. Ei siis ole mitenkään ilmiselvää että tuo selitysvaihtoehto olisi jotenkin yksinkertaisempi.

Tätä kautta "yksinkertaisuus" on jotain joka viittaa psykologi Lee Rossin havaintoihin. Hän huomasi että monet ihmiset luottavat omiin intuitioihinsa ja elämänkokemukseensa sellaisella tavalla jossa he uskovat kokevansa maailman totena. Ja tämä kokemus on sama kuin harkittu ja punnittu miettiminen. Tässä intuitiivisuus ja ilmiselvyyden kokemus korvaavat kuitenkin juuri tämän harkinnan ja punnitsemisen. Tässä kontekstissa syntyy naiivia realismia.

Kun arkijärki ja omat subjektiiviset uskottavuusarviot korvaavat tieteellisen analyysin, on Occamin partaveitseen viittaaminen sama kuin sanoisi että "johan sen sanoo terve järkikin, että". Se on väite eikä argumentti. Itse asiassa jos itsestäänselvyyteen ja järjenmukaisuuteen viitaten kritisoidaan jotain näkemyksiä, se on rakenteeltaan horse laugh. Se vain kätketään sivistyssanan taakse. Se näyttää olevan vähemmän väärin. Mutta tosiasiassa siinä paitsi tehdään horse laugh, myös demonstroidaan että Occamin partaveitsen sisältöä ei ole ymmärretty. Eli se on tavallaan enemmän väärin. (Ja kenties manipulatiivisempaakin.)