Lapsista ja diktaattoripelistä

Viime päivinä on puhuttu melko paljon tutkimuksesta joka on nimetty "The Negative Association between Religiousness and Children’s Altruism across the World". Siinä havaittiin että uskonnollisten perheen lapset ovat ilkeämpiä kuin uskonnottomien. Kirjoitin tähän liittyen omaan blogiinikin hitusen. Viittasin tällöin sen yhteydessä ankarasti sanamanipulointiin ja mielikuviin. Tähän oli syy. Tämän syyn tarkempi läpikäyminen on minusta asiallista. Jos ei muutoin, niin sen vuoksi että aihe on selvästi herättänyt tunteita, maailmankuvasta riippuen intoa tai vihastusta. Ateistit ovat pitäneet tätä jopa todisteena siitä että uskovaiset ovat pahoja. Ja toisaalta olen esimerkiksi saanut kuulla sosiologi Muukkoselta, että tämä tutkimus oli niin huono että se asettaa koko sen julkaiseen lehden julkaisulinjan kyseenalaiseksi.

Nähdäkseni totuus on jossain tässä välissä. Kritiikin ytimessä on diktaattoripeli ("dictator game"). Se on menetelmänä hieman ongelmallinen. Se ei ole täydellinen mittari koska sen antamiin lopputuloksiin vaikuttaa hyvin paljon se, mitä koehenkilö uskoo häneltä odotettavan. Siksi diktaattoripelin kohdalla voi käydä niin, että samat ihmiset, jotka ovat antaneet eniten, ovat myös ottaneet toisilta eniten kun testiasetelma on käännetty.

Diktaattoripelistä

Diktaattoripeli on mm. taloustieteen nobelisti Daniel Kahnemanin kehittämä malli. Kahneman julkaisi sen Jack Knetschin ja Richard Thalerin kanssa 1986 julkaisussa "Fairness And The Assumptions Of Economics". Diktaattoripeliä on käyttänyt sitä ennen kaikkea käytetty behavioral economicsin kehittämisessä. Sen pääsovellusaluetta on ollut se, että ihminen ei ole itsekäs omaa etuaan rationaalisesti laskelmoiva olento. Se on testijärjestelmänä kuitenkin hyvin paljon tutkimuksessa käytetty. Se on menetelmänä enemmän "suuntaa antava kuin väärä" ja "kontroversiaali kuin roskaa". Tässä mielessä Muukkosen lausunto on selkeästi liioitteleva.

Peli muistuttaa hieman klassista ultimaatumipeliä jossa on kaksi osapuolta. Toinen saa jakaa "potin" haluamallaan tavalla ja toinen joko suostuu tai ei suostu jakoon. Jos ultimaatumipelissä toinen ei suostu diiliin kumpikaan ei saa mitään. Ja jos tämä suostuu, niin sitten jaetaan sen mukaan mitä on ehdotettu. Teoriassa "suostuja" saa aina enemmän suostumalla vaikka miten huonoon diiliin, mutta näin ei käy. ; Diktaattoripeli ei ole ultimaatumipeli. Se on kuitenkin siitä tehty muunnelma. "Jakaja" on diktaattori joka jakaa potin. Suostujaosapuoli on passiivinen eikä tee mitään. Tämä muutos johtaa siihen että diktaattoripeliä ei itse asiassa pidetä lainkaan pelinä. Sen sijaan sen avulla mallinnetaan ja testataan valintateorioita.

Diktaattoripelin käyttö tässä tutkimuksessa oli melkoisen helppotajuista. Jean Decetyn tutkimusryhmä antoi 1 170 lapselle tarroja. Lapset olivat 5-12 vuoden ikäisiä ja olivat kuudessa eri maassa, USA:ssa, Kanadassa, Jordaniassa, Turkissa, Etelä Afrikassa ja Kiinassa. Ja heille sanottiin että he saavat pitää tarrat. Sen jälkeen lapsille sanottiin että kaikki koulun lapset eivät saa tarroja. Kaikille jakamiseen ei olisi aikaa. Joten jos lapset halusivat, he voisivat laittaa osan tarroistaan kirjekuoreen joka sitten jaettaisiin muiden kanssa. Kuoreen ei saanut omaa nimeä.

Se, mikä tutkimuksen teema oli noin pääpiirteittäin oli se, että sen perusteema oli esitelty kielen ja käytöksen välinen jännite. (Tämä ns. teologisen korrektiuden teema on itselleni hyvin rakas.) Vanhemmat saivat kuvata lapsiaan ja sitten lasten käytöstä arvioitiin. Havaittiin, että uskonnollisten kotien vanhemmat kuvasivat lapsiaan positiivisemmin. Lapsia kuvattiin empaattisimpina, oikeudenmukaisimpina, reilumpina ja herkimpinä. Mutta kuten koulukiusaajaperheissä joskus käy, vanhempien tunteet tosiasioiden edessä voi olla "ei meidän poika". Ja kun lasten tosiasiallisia asenteita ja käyttäytymistä katsottiin, niin ne eivät vastanneet vanhempien odotuksia siinä mielessä että uskonnottomat lapset olivat testitilanteessa anteliaampia kuin uskonnolliset ja olivat halukkaampia antamaan tarroja tovereilleen. Koe näytti myös, että uskonnottomat lapset myös epätodennäköisemmin tuomitsivat toisten ihmisten loukkaamista tahallisiksi muiden pahantekoa. Halu rangaista oli pienempi.

Lisäksi tutkimuksessa havaittiin että kristityt olivat anteliaampia kuin muslimit. Mikä herätti itsessäni hieman huvittuneisuutta siinä mielessä että ainakin Suomessa on viime aikoina keskusteltu erityisesti islamkysymyksestä. Ja jos itse tutkimuksen aineistoon olisi tutustuttu "metakeskustelun" sijaan uskoisin että tämä "muslimit on pahempia" olisi otettu varmasti jossain paikoissa esiin. Mutta koska näin ei ole tehty on tartuttu käytännössä poikkeuksetta "ateismi vs. kristinusko -teemaan".

Sitten itse tutkimuksen katsomiseen.

Olin ilahtunut siihen tapaan jolla areiopagilla käsiteltiin tätä tutkimusta. Siinä on Jonathan Jongin tutkimuksen läpikäynti. Sen perusteesi on se, että tutkimus ei ole täysin roskaa. Se on "monella tavalla vaikuttava". Artikkelia koristavat uskonnollisten ihmisten lähteissä melko harvinaiset lausunnot, kuten "On varmasti totta, etteivät ihmiset tarvitse uskontoa ollakseen moraalisia." Kokonaisuus toki puolustaa että tutkimus ei tue sitä että uskovaiset olisivat pahoja ihmisiä tai että uskonto tuhoaisi yhteiskunnan. "Voimme kuitenkin jo nähdä, ettei siihen ole vain yhtä vastausta, kuinka uskonto tarkalleen ottaen vaikuttaa moraaliin." Kokonaisuuden voisi tiivistää ajatukseen "Kirjoittajat saattavat olla oikeassa sanoessaan, että heidän tuloksensa haastavat ajatuksen siitä, että uskonto on välttämätön moraaliselle kehittymiselle, mutta tämä tuskin on uusi löydös. Toivottavasti tämä on viimeinen naula siihen arkkuun. Mutta mitä siihen tulee, että onko sekularisaatio hyvä asia ”ihmisten hyväsydämisyydelle”, sen osalta asia riippuu siitä, mitä ”ihmisten hyväsydämisyydellä” tarkoitetaan."

Tässä areiopagin kritiikissä keskityttiin hyvyyden kontekstointiin ja sen määrittelyyn. Esimerkiksi siinä kysyttiin että "Onko todella niin, että on hyväntahtoista sallia pahanteko toisia ihmisiä kohtaan näitä loukkaamalla ilman rangaistusta (tai kevyesti rangaisten)?" Kysymys on, omasta kostonhimostani johtuen, hyvin relevantti. Voiko olla niin että halu rangaista on osa hyvyyttä? Onko niin että jos ihmisen tavoitteet lukee ilkeimmän kautta ja tirvoo heitä varmuuden vuoksi tiilellä naamaan niin että tässä opetettaisiin ihmisille puhdasta seurausetiikkaa hyvin konkreettisesti? (Oikeasti kysymys pitää tietenkin muotoilla hieman lempeämmäksi. Mutta kysymys säilyy.) "Itse asiassa myös tarrojen luovuttaminen on tulkinnoille avoin asia. Ehkäpä uskonnolliset lapset ovat herkempiä jakamaan tietyille ihmisille, kuten heidän omaan viiteryhmäänsä kuuluville lapsille (tai sellaisille ihmisille, jotka ovat puutteenalaisia tai ansaitsevat sen)." Tässä otettiin määrittelyn tueksi sen että tätä nimenomaista tutkimusta voi kritikoida myös sitä, ettei siinä missään näy miten sosioekonomiset ja kulttuuriset tekijät on vakioitu vai onko niin tehty lainkaan. Lopputulema on näin ollen enemmän "suuntaa antava" kuin lukkoonlyöty. Tämä ongelma tosin on kaikissa tällaisissä tutkimuksissa. Yhteiskunnassa ja ihmisissä on niin paljon muuttujia että niiden kaikkien kontrolloiminen on vaikeaa.

Itse haluaisin kuitenkin huomauttaa että diktaattoripeliin liittyy itse asiassa jännittävä lisämutka ; Epiphenom -blogissa korostetaan, että jo edellä mainitsemani pelin heikkoudet itse asiassa eivät tuhoa tämän kyseisen tutkimuksen relevanssia. Koska sitä kautta saadaan irti lähinnä muutos siihen mitä tämän tutkimuksen tulokset tarkoittavat. Blogissa viitataan annettuun kritiikkiin - kritiikkiin joka keskittyy diktaattoripeliin. Ja jos mahdollisena vääristymän lähteenä on se, että "...altruism in the ‘Dictator Game’ might be a result of conforming to social expectations under the watchful eye of the experimenter." niin se muuttaa tulkintaa eikä tuhoa tutkimusta. "But that does not undermine this study, nor any of the other studies that have found religious people are more altruistic (under certain circumstances) in the very same Dictator Game." Sillä se itse asiassa antaa vaihtoehtoja siihen mikä selitys havaitun olemassaolevan altruismin takana voi olla "What it shows is that kids in atheist families are either brought up with greater social expectations of altruism, or are more sensitive to and aware of cultural norms around altruism. It might explain why they are more altruistic – but it doesn’t take away from it!" Silti epiphenomissakin korostetaan - juurikin areiopagin hengessä - että tutkimusten mukaan uskontojen vaikutukset vaihtelevat paikasta toiseen hyvinkin runsaasti. Näin ollen tuloksista ei voi tulkita "niin paljoa" että voitaisiin tuomita koko uskonnon pahuus.