Kun mietitään tieteentekoa, sitä usein kritisoidaan. Tässä yleisenä tapana on moittia positivismia ja toisaalta korostaa sitä että tiede on representaatio.
Näissä kohden esitetään usein melko tarpeettoman kovia vaatimuksia jotka eivät ole tiukkuudeltaan sisäisesti koherentteja; On kuin heille Absoluuttinen Totuus olisi jotain jonka pitäisi selittää vaikka samalla korostetaan että se ei ole havaittavissa. Empiristi-skientisti joutuu tavallaan kuitenkin vain selittämään sen mikä kaipaa selitystä.
Tässä malliesimerkki on Plantingan warrant -vaatimus jossa korostetaan sitä että evoluutio tuottaisi mahdollisesti sellaisia järkiä ja havaintoja jotka eivät olisi tosia. Hän vaatii silti sitä että empirian tarjoama malli olisi todella todellisuus. Joku voisi vaikka sanoa että skientistille voi olla yksi ja sama vaikka olisimme harhoja näkevä Bolzmannin aivo.
Itse olen päätynyt siihen että kenties tervein tapa reagoida koko asiaan on heittää sitä kohden jonkinlainen Peircen ja Quinen sekasikiö. Joka sattumalta sattuu olemaan se tapa jolla itse olen pragmaattis-naturalistinen. Minulla on immersiivinen suhde todellisuuteen.
Tässä kohden voidaan lähestyä asiaa siten että lähestytään tiedettä siten, että se tuottaa mentaalisia representaatioita. Tieteet tutkivat mentaalisia representaatioita joissa on jonkinlainen prosessi. Ytimessä ei ole totuus vaan tieto. Tieto taas on sitä että ihminen saa, muistaa, välittää, prosessoi ja kehittää sitä. Tieteen tehtävänä on abstrahoida, hakea ja kehittää peruskäsitteitä, lainalaisuuksia. Tiedon ytimessä on teoria. Teoria on malli. Malli on keinotekoinen järjestelmä jonka ydinmehuna on se, että se on samanrakenteinen, riittävän analoginen, mallinnettavien objektijärjestelmien kanssa. Tieteenteon ytimessä on intersubjektiivisuus, eli tämän tiedon kehittäminen tehdään yhteistyössä eri maailmankuvaa edustavien ihmisten kanssa. Lisäksi tieteenteko on sitä että mallejen on oltava sellaisia että käsitteistöä ja malleja olisi jossain objektijärjestelmien tilassa korjattava.
Tässä tiivistyksessä on toki metafysiikkaa. Voidaan esimerkiksi ajatella että emme ole kumonneet solipsismia ; Ehkä kaikki on vain yhden mielen, vaikkapa edellämainitun Bolzmannin aivon, kokemaa. Toisaalta tässäkin suhteessa voidaan heittäytyä siihen että ehkä kaikki muut ihmiset ovatkin todella mentaalisia representaatioita. Tällöin ne ovat yhdenlaisia kokemuksia.
Voidaan itse asiassa sanoa että tieteenteossa voi olla kysymys pelkistä representaatioista. Mutta relevanttia on se, että representaatioita on erilaisia. Ja tieto ei ole sitä että tätä representaatiota verrattaisiin johonkin ihmisen havainnoista ja tiedoista ulkopuoliseen todellisuuteen. Kysymys on siitä että erilaiset representaatio-osiot ovat suhteessa toisiinsa.
Tässä mielessä intersubjektiivisuus on kiinnostava. Sillä käsiteverkostoja voi olla monenlaisia. Mutta niihin liittyy tiettyjä laatueroja. Osa on yhteensovitettavammissa kuin toiset. (Kirjoitin aiemmin tähän liittyen Quinelaisesta kielifilosofiasta ja kielen kääntämisestä. Ja siitä millä reunaehdoin voimme oppia vieraita kieliä.)
Tässä mielessä käy esimerkiksi niin että käyttökelpoinen mentaalinen representaatio - kuten analoginen tai induktiivinen päätelmä - osoittaa tehonsa koska sitä voidaan soveltaa usein kun verrataan mallintavaa teoriaa ja havaintoaistimustemme ja mittalaitteistojemme antamia objektijärjestelmiä. Ne kenties ovat kaikki vain mentaalisia representaatioita ja hallusinaatioita, mutta so what? Ne ovat kuitenkin keskenään erilaisia mentaalisten representaatioiden kategorioita.
Jos ne ovat teoriassa kenties ehkä kaikki vain hallusinaatioita niin siitä huolimatta niillä on tietynlainen keskinäinen suhde. Jota kaikilla systeemeillä ei ole samalla tavalla. Näin niihin syntyy laatuero. Laatuero joka on hyvin relevantti sillä se on sidoksissa hyvin laajasti kokemusmaailmaamme. (Peircen phaneron.) Tämä laajakirjoinen immersiivisyys korvatkoon absoluuttisen totuuden. We simply can cut that superhuman shit.
Skientistille ei ole yksinkertaisesti tarjolla sellaista filosofista haastetta jossa tarjolla olisi jotain joka olisi pakko selittää. Ihan sen takia että skientismin haasteet tuppaavat koskemaan juuri sellaisia teemoja joita ei voida havaita ja joiden välisiä suhteita ei tätä kautta voida selittää. Valitettavasti tässä prosessissa on yleensä kysymys myös siitä että ei ole mitään sellaista selitettävää jota ei voisi jotenkin ohittaa. Tekemisen kannalta on ihan yksi ja sama onko kyse suhteesta absoluuttiseen totuuteen warrant -ehtojen täyttyessä vai siitä että elämmekö immersiivisesti jossain totaalisessa illuusiossa.
Jos ne näyttävät samalta, niitä ei voi erottaa toisistaan ja koemme ne identtisinä, ja niiden erottaminen on määritelty kaiken tietämisen ja reaalisen kokemisen ulkopuolelle, ja jokin representaatiosto silti antaa laajakirjoisemman yleiskuvan, niin mitä väliä sillä absoluuttisella Totuduella muka on? (Eihän sitä voi edes syödä eikä myydä!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti