Yhteiskunnan hoitamisesta

Yhteiskuntaratkaisuissa on erilaisia malleja. Luultavasti ne kaikki ovat väärässä;
1: Yhteisomistuksen ja suunnitelmatalouden ongelmana on yhteismaan tragedia. Kun jokin hyödyke on ilmaista, ihmiset helposti ylikäyttävät sitä. Jos itse ei käytä joku muu käyttää. Tämän seurauksena on yleensä ottaen ympäristökatastrofi. Moni ihmettelee miten neuvostoliiton kommunismi onnistui yhdistämään matalan tuottavuuden luonnonvarojen ylikäyttöön. Salaisuus piilee juuri yhteismaan tragediassa. Jared Diamond viittaakin että tämänlaatuinen ongelma on johtanut usean kansakunnan aivan tuhoon asti. Uusiutuvia luonnonvaroja ei käytetä kestävästi, eli niitä käytetään enemmän kuin ne uusiutuvat. Ja näin pienenee myös se varanto josta ne uusiutuvat. Ja näin uusiutumisen määrä pienenee silloin kun sen pitäisi ihmisten tarpeiden mukaan kasvaa. Itseäänruokkiva kehä on tuhoisaa. Ja koska ihminen elää myös leivästä ei luonnonkatastrofi voi johtaa muuhun kuin inhimilliseen kärsimykseen.
2: Yksityisomaisuudeksi siirtäminen johtaa sen sijaan toiseen ongelmaan. Tämä kulminoituu ns. resurssikiroukseen (Resource Curse) josta Leif Wenar on kirjoittanut mielenkiintoisesti. Uusliberaalin markkinavetoisuuden kulminoi jännittävä huomio : Nimittäin se, että maat jotka harrastavat resurssitaloutta ovat usein köyhiä. Eli maat joilla on timanttikaivoksia ja muuta arvokasta omistusta tuppaavat menestymään huonosti. Uusliberalismissa valta ei ole yksilöillä - toisin kuin jotkut libretardit libertaarit katsovat. Se on yhtiöillä ; Resursseja kun eivät myy ihmiset jotka elävät alueella vaan se taho jolla on valta päättää tämän omistuksesta. Tällä taholla on oikeus myydä näitä resursseja. Ja usein ihmiset ovat tässä vain työresurssi jonka saamat tulot pyritään pitämään niin pienenä kuin mahdollista. Jolloin mahdollisimman paljon menee sille jolla on valta ohjata näitä ihmisiä. Lisäongelmaa tuo se että se jolla on efektiivinen yhteys resursseihin voi myös lainata rahaa muilta valtioilta ja toimijoilta. Investointi johtaa siihen että nämä tahot saavat muita tahoja helpommin rahoitusta. Ja tässäkin ongelmana on se, että tämä omistajataho ei välttämättä edusta alueella olevia ihmisiä. Ja samalla on väistämätöntä että tämä omistajataho pyrkii maksimoimaan oman hyötynsä minimoimalla työläisten palkat. Seurauksena on usein se että raha virtaa yhtiölle tai hallitsijalle ja maa luopuu usein uusiutumattomasta resurssista. Joka johtaa helposti siihen että maa kalutaan tyhjiin samalla kun paikallinen väestö ei talouskasva. Inhimillinen tragedia yhdistyy jälleen luonnonkatastrofiin. (Lisäongelmia tulee siitä että suorittava työ on jossain määrin perustason resurssi.)

Jossain määrin tämä johtuu siitä että ihminen toimii termodynamiikan toisen pääsäännön mukaisessa maailmassa. Me syömme, juomme ja paskomme. Eli kulutamme resursseja ja saastutamme. Ainoastaan se, että aurinko ei ole kuin me, eli se syytää lämpöä planeettamme pinnalle, on se joka takaa että voimme jossain määrin jatkaa tätä toimintaa. Luonnolla on energiankäytössä yläraja jota ei voi ylittää. Mikään teknologinen parannus ei voi ylittää tiettyä rajaa. Ellei sitten usko että ikiliikkuja on todella potentiaalinen energiamuoto. Väestönkasvu ja saastuttaminen ovat tässä mielessä syvimmät ongelmat infrastruktuurille. (Ei kenties talouskasvulle koska se on symbolista ja on aikaa sitten irtautunut konkreettisuudesta. Rahakaan ei ole enää kultakannassa vaan "leijuu ilmassa" jossain joka viittaa enemmän luottamukseen kuin mihinkään konkreettisuuteen.)

Kenties olisikin rakentavampaa hakea pysyvän ideologian sijasta ratkaisua. Itselleni tämä nöyryys on jotenkin luontevaa. Moni ajattelee että ongelmat voi hoitaa jotenkin. Kenties näin ei ole. Kenties on tässä kohden ajateltava hieman kuten Barry Johnson "Miten selvitä ongelmista joihin ei ole ratkaisua?" jossa tasapainoilu, jossa ei jumiteta yhteen tilanteeseen vaan asiaa korjaillaan koko ajan ja heilutaan siksi eri ratkaisuissa kuin tuuliviiri. Mutta taktisesti. Sillä tämä luo taloudellista pysyvyyttä tilanteissa joissa ei ole yhtä ratkaisua ja jossa yhteen ratkaisuun jumittaminen voi johtaa jopa konkurssiin. Hieman kuten minimaxissa ja peliteoriassa tulee vastaan : Sekastrategia tarjoaa usein parhaan ratkaisun. Kenties on turhaa vääntää siitä ovatko kommunistit vai kapitalistit väärässä. Ihan siksi että jos tämä väärässäolo huomataan ollaan ymmärretty vasta puolet jostain oleellisesta.