Eero Koskela kirjoitti "Uuden Suomen" blogiinsa siitä miten hän ei pappina peukuta tasa-arvoista avioliittolakia. Hän osoittaa tätä myös terminvalinnoilla. "sivu on erikoistunut ja valjastettu homojen, lesbojen, tasa-arvoisen avioliittolain hyväksymisen ja parien siunaamisen agendan ajamisen kanavaksi." Sillä jos itse ajetaan omia intressejä ollaan kiinnostuneita arvoista kun taas pahuudella on agenda. Tämä on tietenkin oleellinen osa viestintää.
Olen toki hieman ihmeissäni siitä miten Jumala kieltää tämän lain.
En lähde tässä väittämään että "Raamattu" ei tuomitsisi homoseksuaalisuutta synniksi. Tämä kulma on tässä kohden aivan irrelevantti. Voidaan jopa sanoa että ihmettelyni rakentuu sen varaan että kristityille synti on jotain muutakin kuin islamilaisista teokratioista tuttu asenne jossa uskonnollisesta rajoituksesta tehdään yhteiskuntarakenne. Kristityt ajattelevat että olipa teko laillinen tai ei, he yksilöinä eivät tee sitä. Kristitty yksilö pelastuu. Jokainen pelastuu omalla uskollaan ja omalla toiminnallaan. Siksi onkin varsin tavallista että kristitty pitää jotain asiaa syntinä mutta ei väitä että tämän vuoksi se pitäisi kieltää kaikilta.
Tämä asenne itse asiassa on varsin ilmiselvä. Jopa jos katsomme Koskelan itsensä tuomia moraalinormistoesimerkkejä voidaan huomata että hän mainitsee sellaisia konsepteja kuin "kymmenen käskyä". Ne ovatkin varmasti monelle kristitylle hyvin vahva etiikan ohjastaja. Kun taas esimerkiksi Raamatun ohjeet rapujen syömiskiellon kohdalla ovat vähemmän merkittäviä. Kuitenkin jo niiden kohdalla voidaan huomata että hyvin harva humaani ihminen - tai edes kristitty - olisi (a) kriminalisoimassa (b) tekemässä niiden rikkomista mahdottomaksi.
Toki voisin aloittaa tärkeimmästä käskystä (käskyt ovat priorisointijärjestyksessä) "Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia." Sanoa sen pohjalta että uskonnonvapaus pitäisi kieltää ja tehdä muut uskonnot kuin kristinusko sellaisiksi että niitä ei saisi lainkaan kirjata. Voisin sanoa, mutta tosiasiassa hyvin moni kristitty toimissaan näyttää kannattavan tätä lakia jos ei kirjaimessa niin ainakin hengessä. "Kunnioita isääsi ja äitiäsi" on sitten jo parempi laki sellaisesta jota harva haluaisi rangaista juridisesti tai kieltää lailla. Sitä pidetään toki ihanteena, perhearvoja kunnioittaville tämänlainen on tärkeää. Mutta silti jos isä ja äiti ovat liberaaleja tai vasemmistolaisia ateisteja, heidän kunnioittamatta jättämiseensä oikein kannustetaan juuri niissä piireissä jotka tuota ensimmäistä käskyä noudattavat innokkaimmin. Luultavasti tällä kombinaatiolla jompi kumpi - useille kristityille molemmat - menevät siihen piiriin mihin menevät periaatteessa kunnioitettavat ihanteet joista ei voida tehdä yleisiä velvollisuuksia.
Jos äidin ja isän kunnioittaminen ei ole poliittista, niin selvästi tämä homojen vastustaminen on. ; Tämä on tavallaan yllättävää. Muistan vielä ajat jolloin homoseksuaalisuuden kohdalla korostettiin että se mitä vastustettiin oli varsinainen homoseksuaalinen penetraatio. Nykyisin vastustuksen kohde näyttää olevan jonkilainen sosiaalispoliittinen homoseksualismi. Joka tuntuu liittyvän tiettyjen feminismin suuntausten vastustamiseen. Kysymys on muuttunut teon sijasta symbolisemmaksi. Sellaiseksi jossa on etäännytty ajatuksesta jossa "vihataan syntiä mutta rakastetaan syntistä". Liikehdintä on muuttunut siihen että "vihataan syntiä ja vihataan identiteettiä myös". Toki ihminen voi jäädä vielä rakastetuksi kaiken tämän pinnan alle. Ihan siksi että tämänlaatuinen yhden piirteen varaan rakennettu identiteetti ei ole se mitä ihminen on. Mutta toisaalta on hyvä muistaa että jos olemme sosiaalisia ja vihaamme tai rakastamme jotain, se ilmentyy aina tätä identiteettiä kohtaan. On hyvin vaikeaa sanoa "vihataan identiteettiä mutta rakastetaan ihmistä". Sillä on jonkinlainen filosofinen sisältö. Mutta käytännön toimia ja kiusaamista se ei rajoita yhtään mitenkään.
1: Teorian ja käytännön ero on tässä hyvin Yogi Berramainen : "In theory there is no difference between theory and practice. In practice there is." Tai tässä tapauksessa teoriassa on ero mutta käytännössä ei. Mutta ymmärtänette mitä ajan takaa. Tässä on jokin ideologis-filosofinen erottelu joka ei tee homoseksualismin vihaamisesta pahaa koska siinä vihataan syntiä eikä syntistä. Mutta tämä teoria ei toimi käytäntöön sovellettuna. Minä en usein syytä ihmisiä haihattelusta. En ole itse mikään läpitunkevan no-nonsense -tyyppi. Mutta tässä asiassa jopa minä näen että tässä asiassa on nyt haihateltu miettimättä ns. elämispuolta.
Nyt onkin puhuttu homoseksuaalien avioliiton vastustamisesta. Ja moni irrottaa tämän täysin homoseksuaalien oikeuksien vastustamisesta. Esimerkiksi avioliittolain muutosta vastustavien parissa on edelleen hämmästyttävän suosittua korostaa että homoseksuaaleille voi antaa oikeudet kunhan ei anneta tälle konseptille avioliiton nimeä. Tämä ei tietenkään estä ainuttakaan penistä menemästä ainoaankaan peräsuoleen. Joten selvästi tässä vastustetaan jotain muuta kuin sitä seksuaalista aktiota jota minun nuoruudessani opetettiin siksi piirteeksi joka teki homoseksuaalisuudesta pahan. Sanotaan että tehkööt vaan. Lakia pitää vastustaa siltikin.
Toki tämä kulma on muuttunut hieman omituiseksi sen jälkeen kun Tapio Puolimatka korosti avioliittolainsäädännön adoptiokulmaa. Selvästi samoja oikeuksia ei oikeasti haluta antaa. "Rinnakkaiset samanlaiset järjestelmät joilla on eri nimi" on siis jossain määrin illuusio joka johtuu siitä että nämä kristityt joko huijaavat tai ovat ignorantteja eivätkä tiedä mitä ovat ne tavallisen ihmisen oikeudet joita homot tässä haluavat. Mutta tässäkin asiat on viety muuhun kuin siihen että mitä on kenenkin ahterissa. Esimerkiksi ajatellaan että avioliitto onkin oikeasti lapsia varten. Kysymys onkin siitä että homoseksuaalit eivät lisäänny ja tästä on tehty se pääkysymys, ei siitä harrastetaanko minkäkinlaista syntiä. (Mikä on erikoista ottaen huomioon että lisääntymishaluttomuutta tai vaikkapa vasektomiaa ei pidetä esteenä heteroiden avioliitolle. Avioliittoon pääsee vaikka munat olisivat menneet murskaksi polkupyöräonnettomuudessa.)
Tässä ollaan kieltämässä joka tapauksessa identiteettiä. Joka on kenties kristityille synti. Mutta josta on omituista vetää tätä laajempaa päätöstä. Toki demokratiassa jokainen voi tehdä päätöksiä ja vaikuttaa mitä tyhmimmillä tavoilla. Mutta onhan se surullista jos päätöksiä ei osata argumentoida mitenkään laadukkaasti.
Mutta tämä ei kuitenkaan ole iso ongelma.
En ehkä pidä viestin sisällöstä mutta asian esilletuomisessa on kuitenkin jotain rehellistä. Teksti kuitenkin reagoi otsikkoaan myöten pappien peukutuskampanjaan. Siinä papit peukuttivat tasa-arvoiselle avioliittolaille. "Yksi ryhmän jäsenistä, oppilaitospappi Laura Mäntylä kertoo, että video on julkaistu viime viikolla ja tiedote asiasta lähetetty vasta tänään. Ryhmä ei halunnut sotkea kampanjaa seurakuntavaaleihin, mutta koska kansalaisaloitetta laista käsitellään juuri nyt eduskunnassa, oli asiassa tultava esiin." Tätä videota on mainostettu myös korostamalla siitä että "Arkkipiispa peukuttaa Twitterissä pappien peukutusvideolle." Toki tässä paistaa omituinen asia. Nimittäin ajoitus. On hieman ihmeellistä että kannanottoja ajoitetaan. Hyvyys muuttuu kerrottavaksi ja eikerrottavaksi opportunistisesti. Ymmärrän että tämänlaatuinen auttaa elämässä selviämisestä. Mutta olen luullut että kirkko taistelee esimerkiksi markkinavoimien kaltaista kätevyysajattelua vastaan silloin kun se johtaa köyhien ja heikkojen sortamseen tai muuhun eieettiseen. Tämä ajoituskikkailu saa minut antamaan miinusta peukaloviestille. Vaikka pidänkin itse viestiä muutoin arvojani raaputtelevana.
Kun arkkipiispa peukuttaa ja tästä uutisoidaan myös kristillisillä kanavilla voidaan sanoa että kyseessä on kirkollinen viestintä. Siinä vihjataan että kirkko on sopiva paikka jonne liberaalikin mahtuu. Tässä kohden voidaan kuitenkin ottaa esille se asia jota kirkko on käyttänyt pääasiallisena suojanaan. Nimittäin kirkon virallista kantaa. Päivi Räsäsen kohdalla perussiilipuolustus on se että Räsäsellä ei ole kirkollista virkaa. Kirkkoministerin statuksella ei ollut aikanaan mitään väliä koska kirkko ei virallisesti ole valtionkirkko. Samoin kuin ei sillä että Räsäsen kaltaisia ihmisiä on kirkossa aika paljon valtaapitävissä asemissa ja että kirkollisverorahoja menee myös heidän taskuunsa. Eikä tavallinen jäsen voi korvamerkitä omaa kätevästi suoraa tilinauhasta lähtevää rahaa tiettyihin tarkoituksiin vaan asian päättävät häntä viisaammat hänen puolestaan mielevän kätevästi. Tämä siilipuolustus sanoo että kirkon virallinen kanta on se mitä pitää tuijottaa.
Otetaan tämä ajatus vakavasti. Kirkko itse esittää näin. Joten se elää sitten tämän asian mukaan niin myötämäessä kuin vastamäessä. Mitä tiedämme kirkon virallisesta kannasta? Yleensä hyvin vähän. Sillä tosiasiassa kirkko tiedottaa asioista yhtä omituisesti kuin mitä se tutkii asioita. Hyvin omituisesti. Jonkin verran kirkko selvästi kieltäytyy tutkimasta aiheita : Kreationismiaiheesta ei esimerkiksi ollut pitkään aikaan kartoituksia koska niitä ei pidetty relevantteina. Määriä ei pidetty hurjina. Kunnes totuus sitten muuta kautta selvisi. Mutta paljon tätä enemmän kirkko piilottaa asioita julkaisemalla niitä.
Ja jännittävä yksityiskohta koskee juuri tätä peukutusasiaa. Heikki Leppä kirjoitti "Kotimaan" blogiinsa tähän liittyvästä asiasta. Otsikko oli osuva "Tieto ja miten se kerrotaan". Blogaus alkaa tosiasian lausumisella. "Kirkkohallitus on kertonut eduskunnalle kirkon virallisen kannan esitykseen avioliittolain muuttamisesta. Ja se kanta on, että nykyistä lakia ei tule muuttaa." Tämä viesti on se kirkon virallinen kanta ja kaikki tästä poikkeavat ovat Päivi Räsäsiä. On toki omituista että kirkko joka ei ole valtionkirkko lähtee kertomaan eduskunnalle yhtään mitään poliittisia statementteja. Mutta olenkin ymmärtänyt että meillä ei ole valtionkirkkoa siksi että valtionkirkossa politiikalla on valtaa kirkkoon kun taas meillä valtaa harjoitetaan vain kirkosta kansalaisiin ja poliitikkoihin päin, yksisuuntaisena viestintänä jossa aito vaikutusmahdollisuus kirkon suuntaan on minimoitu. Kirkko on autonominen eikä sen tekemisiin voi vaikuttaa, paitsi ehkä sen voi saada tuottamaan hassuja statementeja eroamalla. (Nämäkään eivät vaikuta oikeisiin toimenpiteisiin joten ajatus siitä että kirkko oikeasti muuttaisi yhtään mitään boikotinkaan edessä on hieman hassu.)
Niihin viittaaminen on asiatonta, virheilyä ja erehdystä. Period. Ja jos voisi luulla että tämä on kaikki, on huomattavaa että asiasta ei todellakaan ole levitelty avoimesti tietoja. Kun arkkipiispan peukuttamispeukuttelu uutisoidaan, tämänlaiset asiat ovat vain kirkkoasioita seuraavien konservatiivien tiedossa. Tämä on tietenkin järkevää koska vanhoilliset saavat tietonsa mielellään kirkon kautta kun taas liberaalimmat luultavasti seuraavat enemmän muita medioita. Näin molempia keskenään yhteensovittamattomia puolia voidaan rapsutella. Ja ajatellaan että kukaan ei huomaa mitään. Tästä viestinnästä puuttuu kaikki se rehellisyys ja avoimuus jota esimerkiksi Koskelan lausunto pitää sisällään. Ja rehellisyys on minun silmissäni iso asia. Ja kenties ainut tapa olla merkityksekkäästi rehellinen on olla rehellinen silloin kun tietää että tämän seurauksena ns. paska alkaa lentämään omaan suuntaan. Kykenen hyväksymään jopa täysin homofobin kirkon mutta tämänlainen kiemurtelu haiskahtaa petokselta, toiminnalta jota arvostettava eettisyyttä rakenteissaan korostava instituutti ei voi ryhtyä menettämättä arvostustaan.
Eikä se jää edes tähän. Pappien mielipiteetkään eivät ole kirkon virallista kantaa. "Piispa Irja Askola on kertonut (Kotimaa24 25.6.2014) kannattavansa lain muuttamista. Kirkossa on siten toinenkin arvovaltainen ääni, kuin kirkkohallituksen. Mutta miten merkittävä tämä ääni on? Kirkon akateemisten kyselyyn vastanneista papeista 44% kannatti lain muuttamista ja 41% vastusti. Askola ei siis ole poikkeus, vaan edustaa merkittävää kantaa kirkon sisällä." Eli papit ovat tässä suhteessa liberaaleillekin miellyttävämpi vaihtoehto kuin kirkon virallinen kanta. On tavallaan sääli että kirkko on mitätöinyt kaiken muun kuin virallisen kannan edustamisen merkityksen uskontokeskustelussa.Tieto on kuitenkin kiinnostava. Ja kiinnostavaa onkin se mitä kirkko on tälle tiedolle päättänyt tehdä. "Miten tämän asian voi kertoa kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta? Toiset ovat sitä mieltä, että sitä ei saisi kertoa mitenkään. Se pitäisi haudata pölyttymään kyseisen tutkimuksen sivulle 73." Tieto tuotiin julkisuuteen juuri peukutuskampanjalla, koska osa yksilöistä ajatteli että tietoa ei pidä jättää pölyttymään. Jopa Koskela uskaltaa mainita tiedon aivan ääneen blogissaan.
Itse korostan että avoimuus on se mikä tuo luottamusta tietoa koskevissa asioissa. Laitos joka samanaikaisesti tutkii ja valikoi mitkä faktat julkistetaan ei ole luotettava. Miten minun pitäisi luottaa että esimerkiksi "Kirkon tutkimuskeskus" tuottaa materiaalia johon tutustuminen on aikani arvoista? Mistä tiedän että työ on laadukasta eikä jotain jota on muokattu ideologisesti ja josta paljastetaan vain niitä puolia tosiasioista jotka sopivat kirkkoinstituutille? Vallitsevan järjestelmän pohjalta. No, en yhtään mitenkään. Vain uskonnot voivat kehittää jotain niin Orwellilaisen uusiokielen kaltaista kuin tiedotuskeskuksen joka sensuroi. (Sensuroi kuin yhteiskuntaa koskeva tieto olisi jokin yrityssalaisuus, tai kuten kaikki ideologiset propagandistit aina ja kaikkialla paikoissa jotka haiskahtavat totalitarismilta.) Tai tutkimuskeskuksen jonka tärkein tavoite näyttää olevan se että tuottaa jotain josta kirkko voi rakentaa sen omia intressejä ideologisesti miellyttäviä signaaleja. Jota kutsutaan sitten viestinnäksi ja tiedottamiseksi.
Jossain määrin tämä korostaa sitä että informaation käsittelyynkin kenties tarvittaisiin jonkinlainen Montesquieun vallan kolmijaon kaltainen järjestelmä. Jossa tutkimus ja faktojen valikoiminen eivät ole saman instanssin alaisia. Kirkko joka tutkii ja tiedottaa on ilmiselvästi omituinen. Se on irtautunut jäsentensä yleisestä tahdosta, pappien tahdosta ja oikeastaan kaikesta muustakin. Se edustaa itseään. Kirkkoa edustaa kirkon virallinen kanta. Joka on vähän kuin Jumala. Taho joka tietää enemmän kuin kertoo. Taho joka kykenee enempään kuin mitä tekee. Taho jolla on valta valistaa kasvonsa mutta joka silti pyrkii pääasiassa piiloutumaan niin että se on jonkin mysteerisyyden kaavun takana. Joka väittää olevansa kansankirkko tai kaikkien sydämissä. Mutta jota ei löydy kansan tai pappien mielipiteiden seasta, koska olipa mielipide sitten mihin suuntaan tahansa - Päivi Räsäsen tai Irja Askolan - ne eivät enää edusta kirkon virallista kantaa.
Erosin uskonnosta noiden seikkojen vuoksi. Onneksi olen jo eronnut kirkosta. Sillä tämän viestintähäslingin jälkeen olisin ainakin eronnut. Kirkko paljasti viimeistään tässä että se on pelkkä kirkon virallinen kanta. Kirkko on latistunut pelkästään identiteetikseen. Kirkko on kirkon virallinen kanta. Olen aiemmin ajatellut että kenties se voisi löytyä kirkossa valtaa pitävien luota. Että kirkko on ohittanut vain ns. tavalliset uskovaiset. Että kenties vaikka Jeesukselle kristinuskossa ei ollut vyötasoja niin kirkkoinstituutissa on. Mutta ei. Nyt on melko varmaa että kirkossa ei ole vyötasoja koska kirkon virallinen taho on esoteerinen kompleksi joka on etääntynyt kaikista - ja tällä tarkoitan niin konservatiivisesta kuin liberaalistakin puolesta ja kaikesta muustakin. Se ei enää edes päällä jäseniään ja työntekijöitään. Kirkolla on oma tahto joka tekee mitä huvittaa. Jumala siunatkoon meitä Kirkolta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti