Miksi en itse suostuisi uskonnollisen lehden haastateltavaksi...

Samuli Suonpää kommentoi kirjoitusta jossa käsiteltiin islamista irtautuneita. Hän sanoi hienosti että "kirkossa tai sen liepeillä työskentelevillä on paljon opittavaa. Ei aina tarvitse kommentoida, tuoda toimittajan tai kustantajan katsomusta esiin. Voi myös antaa kaiken tilan haastateltaville." Tässä viitataan uskontojournalismin sisäisiin luonteisiin ja rakenteisiin.

Kommentoin itse siihen että en itse uskaltaisi antaa haastattelua yhdellekään uskonnolliselle taholle. Ja tämä johti hämmentävään vastareaktioon. Ongelma ikään kuin tunnisteaan mutta sitä ei tavallaan ole olemassa. Jos tuosta hyvästäkin jutusta saadaan irti sellaisia kommentteja kuin "Varmaa on, että jutusta irrotettuja kommentteja tullaan käyttämään islamvastaisena propagandana. Sille ei voi mitään. Ajattelen niin, ettei keskustelua voi käydä vihaisten idioottien ehdolla.", niin tilanne muuttuu kun länsimainen uskonnoton astuu kuvaan.

Tässä vaiheessa korostuu kaksi asiaa (1) "Samat journalistin eettiset ohjeet uskonnollisten lehtien toimittajia koskevat kuin muitakin." (2) Ja toisaalta uskontojournalismi, joka aiemmin oli viittauksena hyvin laveasti, muuttuukin joksikin jossa on pakko viilata pilkkua siellä missä sillä ei ole pragmaattisesti mitään merkitystä. (Koska erot joita omaan elämään tulee haastattelun antamisesta katoavat.) "Mitä tarkoitat uskonnollisilla lehdillä, Tuomo? Niitä, joiden sisältö ja linja on selkeästi hengellinen vai mitä tahansa, mikä on lähellä kirkkoa?" ... "Valomerkki.fi eli Kirkko ja kaupunki ei vielä oikeastaan ole uskonnollinen lehti, eikä Kotimaa24, vaikka molemmat ovat selvästi kirkollisia. Sanaa sen sijaan olen tottunut pitämään uskonnollisena, mutta ei sekään huono ole. Ja sitten on Seurakuntalainen.fi, jonka journalismi on kaikkein selvimmin uskonnollista. Paljon hyvää siinäkin julkaistavissa lehdissä."

Itselleni tämänlainen seulonta on melko turhaa. Minulle tilanne on se,e ttä jos mukana on kristillinen pohjavire ja kohderyhmänä ovat uskovaiset tai seurakunnan jäsenet. Tällöin riskinä on että haastateltava nimenomaan latistuu joksikin kyseenalaistamisen kohteeksi. Jos itse lehtiartikkeli ei herätä kommentaaria niin sitten vähintään nettiin ja sähköpostiin - ja mahdollisesti työpaikallekin - ns. "alkaa tulemaan palautetta". On turhaa väittää että maailmankuva ei vaikuttaisi myös tavallisissa lehdissä lopputulokseen, journalistiset ohjeet eivät tässä mielessä ole automaattinen pelastus.
1: Olen myös syvästi huvittunut siitä että lehtien laajalevikkisyys koetaan jonain joka pelastaa. Lausujina ihmiset jotka eivät itse hyväksy vahvana argumenttina sitä jos Perussuomalaiset korostavat että heissä ei ole rasistisia vireitä koska heitä on niin paljon. Itselleni haastattelun antaminen on kuitenkin nimenomaan tilastollinen riski. Kun oma perse on tulilinjalla, on katsottava että mikä mahdollisuus on että alkaa tulemaan paskaa niskaan. Mitä suurempi levikki, sitä suurempi todennäköisyys on sille että lukijoissa on vähintään yksi tyyppi jolla kilahtaa yli. Isolevikkisyys kohdallani vaatisi sitä, että kristityt olisivat vielä paljon marginaalisemmin vaarallisia. Eli tämä argumentti on enemmänkin pahennus kuin pelastus.

Seulonta on siinäkin mielessä turhaa että en itse ainakaan muista nähneeni sellaista haastattelua jossa uskovainen olisi ollut reilu uskonnottomalle. Kuten en myöskään ole tavannut internetissä kovin montaa tilannetta jossa uskovainen hyökkää ateistin kimppuun ja toinen uskovainen tulee väliin puolustamaan ateistia tätä asiattomuutta vastaan. Samalla moni sen sijaan korostaaa että "ei olla fundamentalisteja". Tämä puolustusliike tulee aina jos näiden fundamentalistien oikeita toimia nostaa esiin. Ei oikein näytä ensireaktio olevan että "jos ei ole meitä niin voidaan kohdella samoin kuin ateisteja jotka nekään ei ole meitä". Mikä vihjaa että kenties ovat enemmän "meitä" kuin halutaan itselle tunnustaa.

Toisaalta en muista että itseäni olisi uskonnollisessa kontekstissa koskaan kohdeltu reilusti. Paitsi kun olin seurakuntanuori ja "sisäpiirissä". Aika jänniä tapahtuu kohtelussa ja sosiaalisessa jos joutuu kohtaamaan maailmankuvaa romauttavia kriisejä. Perusoletuksenani on että kannattaa olla varovainen. Ja tämä on monesti täysin oikea ja viisas ratkaisu. On hämmentävää törmätä ihmisiin jotka ensireaktiona vaativat luottamusta tai pitävät "journalistisia ohjeita" jonain ilmiselvyysluotettavuutena jne. Mutta on tietenkin helppoa puolustaa omaa identiteettiä "vihollista" vastaan. Ja vaatia häntä laittamaan oma perseensä tulilinjalle kun itsellä ei ole mitään riskiä omalle itselle missään. On kivaa ja helppoa vaatia muilta.

Omat kokemukset ja muut eivät tässä paina paljoa. Jos tämä on kokemus, niin ensireaktio näyttää olevan aika kovasti se, että tätä halutaan kyseenalaistaa. Paikalle saapuu jopa uskontojournalisteja. (Ihmisiä joiden identiteetti on sidottu kysymykseen siten että ei ollenkaan ole oma lehmä ojassa.) Tarkasti ottaen Satu Lapinlampi. Viittauksissa löytyy positiivisia haastatteluja joissa korostuu esimerkiksi se että Röyhkää Raamattu innostaa. Sävynä on se että ateisti kelpaa jos hänellä on ns. "kulttuurikristillisyys vahvana". Mutta ongelmana onkin se, että itselleni kulttuurikristillisyys ei nyt niin hirveästi ole vahvana. Eli kannaltani oleellisesti epäanalogisia kohteita tuodaan esiin.

Toki jos joku haluaa luottaa niin se on hänen ongelmansa. Itse olen kokenut sen verran omakohtaisesti ja karusti kristittyjä että en näiden kokemusten vuoksi voi tätä luottamusta antaa. Ja jos tätä näkökulmaa ei ymmärrä vaan näkee sen pelkästään hyökkäävänä epätotuutena jolle on annettava väkevää kriittistä kommentaaria, niin aika vaikeaa olisi uskoa että kyseinen ihminen kykenee aidosti ottamaan haastattelun jossa haastateltavaa ei kontekstoitaisi kustantajan tai journalistin omien näkemysten pelikentäksi.

Mutta tämänlainen kommentointi on tietenkin tarpeetonta. Sillä vaikka näkökulmani oli "miksi en yksilönä ottaisi haastatteluun osaa" muuttui kategorisiksi. Viestini nähtiin kaiken tämän viestinnän jälkeen Lapinlammen asiantuntevassa kädessä seuraaviin onelinereihin "Nyt taitaa olla niin, että olet päättänyt uskonnollisiksi luokittelemissasi lehdissä olevien journalistien olevan epäkelpoja. Silloin keskustelu on turhaa." , "Toivottavasti et osoittanut kommenttiasi yksinomaan minulle. En nimittäin lue sitä, on niin järkkypitkä." ja "En lue noinkaan pitkää vastausta, kun en huomaa eka rivillä tietoa siitä, oliko edellinen tai onko tämä osoitettu minulle." Kun omakohtisuus ja kontekstointi ohitetaan, ja tästä sitten turhautuu ja sanoo että "Aijai että olet hieno ihminen. Varmasti tulee luotettavat haastattelut. "Tää jätkä on väärässä, en jaksa edes kuunnella mitä sanoo". Jess!", on hänen vastauksensa tähän "Niin, kun kieltäydyn keskustelemasta keskustelussa, joka ei johda mihinkään - ja jossa toinen osapuoli lisäsi heittäytyy ivalliseksi ja ilkeäksi. Selvä se." Kun katsoo, missä vaiheessa heittäydyin ivalliseksi ja katsoo mitä olen ennen tätä sanonut, en voi sanoa muuta kuin että "Minä. Olen. Yrittänyt".

Ja jos tässä yhteydessä turhautuu ja et ymmärrä tätä, niin keskustelu uskontojournalistin kanssa on aika turhaa. Mikä tietenkin onkin totta, sillä kukaan ei lopeta keskustelua uskonnottoman kanssa yhtä nopeasti kuin uskontojournalisti joka korostaa kykenevänsä itse henkilökohtaisesti keskustelemaan ties keiden julkkisateistien kanssa asiallisesti, reilusti ja ilman mitään ongelmia. Tässä kontekstissa on selvää että on tärkeämpää kommentoida pienemmällä tiedolla kuin kuunnella ja ymmärtää toisen näkökulmaa. En vedä tästä kuitenkaan päätelmää että kaikki uskontojournalistit olisivat epäkelpoja. Lapinlampeen en yksilönä toki tämän jälkeen luota, eikä sellaista tilannetta tule että hän voisi minua haastatella missään yhteydessä, edes ei-uskonnollisessa lehdessä. Ehkä tässä voi olla takana sama kuin nöyryydessä. Jos jonkun pitää korostaa olevansa nöyrä ja tämä provosoituu jos joku vihjaakin tästä poikkeamisesta, hän tuskin on kovin nöyrä. Tässä syntyy helposti tilanne jossa uskontojournalisti ei olekaan ratkaisemassa ongelmaa vaan on enemmän syvällä kuopassa ja alkaa siinä vaiheessa lähinnä käyttämään suurempaa lapiota. On aika ikävää jos uskontojournalisti on sellainen että hänen kanssaan kommunikoidessaan ironiamittari huutaa sellaisia kierroksia että ainut mahdollinen keino reagoida on ivallisuus. Ivallisuus josta tehdään vieläpä uskontojournalistin itsensä suunnalta mahdollisimman helppoa. I Rest My Case.

---

Kieltämättä ajatus siitä että minua haastateltaisiin johonkin uskonnolliseen lehteen on ns. ajatuskoe. Sen takana olisi muutoin tarpeettoman epäuskottavia perusoletuksia siitä että mielipiteeni olisivat merkityksellisiä tai kiinnostavia tai että minulla olisi mitään väliä. Uskon vakaasti että uskontojournalisteilla on kaikki motiivit unohtaa kaltaiseni kyyniset kaunakot, eivätkä he tule pakottamaan minua uskonnollisen lehden haastatteluun. Mutta toisaalta ; Argumenttini ei ole tämä. Kantani koskee sitä että voiko uskonnoton vain mennä haastatteluun ja luottaa. Ei voi. Huonoon mäihään on aika iso riski, tätä demonstroinee sekin että kirkon asiallisimmasta ja pehmeimmästä siivestä ns. "tulee lausuntoja" tämänlaisella hengellä kuin tässä. Lausuntoni haluttiin tulkita selvästi siten että kategorisesti vihaisin uskontojournalisteja, ja että tämä on jokin yleistotuus. Eikä henkilökohtainen ajatus siitä että riskit ovat niin suuria että en niitä itse ja yksilönä haluaisi ottaa. En muuten odottanut ihan tämänlaisia reaktioita kun kommentoin. Joka sekin osaltaan vihjaa siihen suuntaan että näkemykseni uskovaisista ovat optimistisempia kuin kenties olisi hyödyllistä oman elämän kannalta.