"Why don't they kill us? Now right out there on that porch three times a week for fifty years, old Ben here would shave my daddy with a straight razor. Now if I was old Ben, I would have cut my daddy's goddamn throat, and it wouldn't have taken me no fifty years to do it neither. But he never did. Why not?"
(Django Unchained)
Katsoin eilen Tarantinon "Django Unchained" -elokuvan. Päällimmäisin tuntemukseni oli se, että elokuva voisi vaikuttaa omituiselta ihmisille jotka eivät ole hyvinkin tutustuneita western -elokuviin. Ja tämä on ikivanha genre jonka suosio on ollut vähäistä jo melko kauan. Tässä mielessä uskon että suurin osa Tarantinon seuraajista ei huomaa siinä olevia runsaita viitteitä. Ilman näitä huomioita pääjuoni naisen pelastamisesta voi näyttää pelkästään päälleliimatulta tekosyyltä väkivallalle. Ilman näitä jää omituinen olo kun elokuvassa anakronistisesti räjäytetään Ku Klux Klanilaisia dynamiitilla ennen sisällissotaa - siis aikana jolloin esimerkiksi dynamiittia ei oltu vielä keksitty. Tarantino ei ole halunnut tehdä lännenelokuvaa siinä mielessä että se oikeasti tapahtuisi jossain historiallisessa ajassa. Sen sijaan hän on aivan alleviivatusti halunnut tehdä westernin joka on enemmän mielikuvissa. Siksi kokonaisuus onkin surreaali juuri sillä tavalla millä western olisi.
Elokuvasta on kohistu lähinnä sen orjuusteeman kautta. Esimerkiksi sen raakaa kuvaa ja huumorin käyttämistä on moitittu. Toisaalta vitsikkäät kohtaukset eivät kohdistu väkivaltaisia kohtia joten elokuva on kokonaisuutena hyvinkin aaltoilevaa. Komiikalla ei nimittäin kevennetä väkivaltaa vaan enemmänkin luodaan kontrastia jonka kautta julmuus tuntuu entistäkin kovemmalta ja hupi entistä hauskemmalta. Kokonaisuus näyttääkin tätä kautta jopa sirpalemaiselta ; Tunneskaalojen vaihdunta tilanteen ja kohtauksen mukaan vaihtelee niin että kokoelma tuntuu koostuvan ikään kuin erillisistä ja toisistaan liittymättömistä kohtauksista. Esimerkiksi Ku Klux Klanilaiset esitetään ensin pelottavina, sitten heidät pistetään koomisesti kinastelemaan naamioiden käyttämisestä ja silmänreikien asettelusta. Ja tätä täydennetään tappamiskohtauksella. Juoni etenee tässä kohden ilman hyppyjä mutta siltikin tuntuu kuin kyseessä olisi sarja kohtauksia.
1: Tosin elokuvassa on siirtymävaiheita, jotka periaatteessa vaihtavat tyylin hyvinkin erilaisiksi. Esimerkiksi Djangon ja dr. King Schulzin mestari -oppilas -suhde syvennetään ystävyydeksi kuvaamalla kohtaussarja Djangon harjoittamisvaiheelta, joka on selkeästi aivan erillinen osa elokuvaa joka eroaa syvästi tätä edeltävistä kohtauksista joka lähinnä esittelee hahmot ja tätä seuranneesta Candyland -orjatilalla tapahtuvista kohtauksista. Näiden osien välissä Tarantino on käyttänyt westerneistä tuttuja tehokeinoja häivyttääkseen sitä että tapahtumallisesti teemat, ympäristö ja ihmisten välinen dynamiikka on hyvinkin erilaista.
Orjuusteema ei tietysti ihmetytä koska päähenkilönä kun ei ole valkoinen mies vaan musta mies. Ja orjuuden vastustaminen on tässä tärkeänä vastavoimana.
Näkisin että elokuvan pääteema liittyy siihen miksi orjat eivät tapa isäntiään. Ja kuvaavaa onkin, että yksikään orja ei vapaudu elokuvissaan omin voimin. Tämä nostetaan esille jo aivan alussa. Sillä korostetaan että Django on elokuvan alkutekstien kanssa kahleissa. Hän ei vapaudu itse vaan Schulz vapauttaa hänet. Hän tarvitsee ulkopuolista apua. Lisäksi selviää että Django on yrittänyt paeta vaimonsa kanssa mutta tämän vuoksi heidät on erotettu ja molemmat on ruoskittu ja polttomerkitty.
Django ei siis esitä vapautuvan orjan teemaa siten kuin se on normaalisti "valkonaamojen kanssa ollessa" nähty. Valkoinen mies kun tarinoissa kohtaa orjuuden taistelemalla orjuuttajaa vastaan. Django on tadoiltaan yhtä kyvykäs, mutta hän ei selvästi pakene itse. Elokuva tarjoaa tähän muutamia selityksiä:
1: Ensimmäinen on tietysti pinnallinen. On fyysisiä esteitä. Django esitetän kahleisiin jotka eivät katkea asemiesten edessä tahdon voimalla.
2: Toisaalta pakenemisesta on tehty rangaistavaa. Elokuvassa esimerkiksi jahdataan karanneita orjia ja heitä ruoskitaan jos he jäävät kiinni. Koirat voivat repiä heidät hengiltä ennen tätä. Vaikka orjana oleminen on kamalaa, on tämä vielä kamalampaa.
3: Djangon ja hänen vaimonsa erottaminen kertoo että orja ei ole yksin. Jos vaimon ja lasten selviäminenkin on kyseessä, ei ole toimivaa rettelöidä. Tämä korostuu siinä miten loppuvaiheessa Django saadaan jopa antautumaan siten että hänen vaimoaan pidetään panttivankina ja osoitetaan aseella.
4: Kansalaisten mielivalta näkyy. Ku Klux Klanilaiset saadaan perään koska he pitävät lainmukaista toimintaa epäoikeudenmukaisena. Karannut orja joutuu elämään tämänlaisten keskellä.
5: Yhteiskunta nähdään orjuutta tukevana. "Hevosen selässä olevaa neekeriä" ihmetellään ja ihmisiä ajetaan kaupungista vaikka he eivät olisi tehneet mitään laitonta, vaan yrittäneet pelkästään ostaa olutta. Näissä oloissa ei riitä että orja tappaa omistajansa ja karkaa : Valtaosa Candylandin tapahtumisa johtuukin siitä että he tarvitsevat kauppakirjan jolla orja saadaan vapaaksi. Tappaminen on helppoa, tämän saaminen vaikeaa. Lisäksi elokuva korostaa että vaikka olisit vapautunut ja kykenisit juridisesti todistamaan sen, ei asiasta välttämättä aina välitetä, vaan jossain paikoissa orjaksi voi joutua vain siksi että ihmisen taskusta on helppo ottaa pois paperinpala.
6: Lisäksi elokuvassa rakennetaan jonkinlaista Tukholma -syndroomaa. Candylandin johtavana orjana ja taloudenpitäjänä on terävämielinen orja, joka selkeästi toimii orjuuttajien hyväksi vaikka on itse musta ja vaikka hänellä olisi mahdollisuuksia tehdä muutoksia. Yhtenä syynä voidaan nähdä frenologiset teoriat joita Candylandin omistaja selittää mustien rotuominaisuuksiksi ; Nämä rotuopit ovat paitsi teorioita joilla väkivalta oikeutetaan osaksi rakennelmaa, niin myös tarinoita joita orjat kuulevat ja joihin he itsekin alkavat uskomaan. Ja osittain kyseessä on juuri siinä että orjanomistaja pitää orjiaan panttivankina, uhattuna mutta elossa ehtoja vastaan.
Tässä mielessä elokuvassa onkin kuvattu väkivaltaa ja rakenteellista väkivaltaa hyvin monilla tasoilla. Se on siis enemmän kuin pelkästään sitä että räjäytellään asioita dynamiitilla samalla kun taustalla soi hieman western -lajityypinmukiseksi muunneltu gansterirap. Elokuva kertoo että väkivaltaa on monenlaista. Pinnallisesti voi näyttää että Django lähinnä kostaa kokemiaan vääryyksiä. Kuitenkin samalla näytetään että väkivallan taso ja luonne ovat pohjimmiltaan hyvinkin erilaisia. ; Candylandin omistajien elämässä teemana on "vahvimman taistelu" siinä mielessä että kyseessä on koko rotujen ylivallasta ja alivallasta ja yhteiskunnasta. Sortoa ja väkivaltaa käytetään jotta rakenne pysyy ennallaan ja voitolla olevat pysyvät voittajina. Orjat sen sijaan mandingotaistelevat toisiaan hengiltä koska heidän on pakko ja väkivalta on enemmän "hengissä selviämistä" yksilöinä. Django ei itse asiassa edes käy järjestelmän kimppuun. Hän välittää enemmän vaimostaan kuin muista orjista.
Elokuvassa rakenteellisen väkivallan alta vapautuminen onnistuu vain jos on vapauttaja. Sitä ennen elämä koostuu lähinnä selviämisestä. Nähdäkseni tämä on hyvin relevantti huomio. Sillä monesti "luuseriutta" hoidetaan nyky-yhteiskunnassakin korostamalla sitä että ihmiset jotenkin voimautuisivat itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti