Nörtit ja suosiokilpailu

"Psychology Today":ssa käsiteltiin koulujen sosiaalista järjestystä ja sitä miksi nörtit ovat sosiaalisesti epäsuosittuja. Kolumnisti iskee ensimmäisenä ns. antisosiaalisuusteoriaan jossa korostetaan että nörtit eivät halua olla sosiaalisia. Tämän teorian alalaji on tietysti teoria jonka mukaan nörteillä olisi väistämättä autistisia piirteitä. Huomiota keskitetään siihen että näin ei kuitenkaan ole yleensä. Eli on muitakin syitä olla nörttimäinen. "Being unpopular in school makes kids miserable, some of them so miserable that they commit suicide. Telling me that I didn't want to be popular would have seemed like telling someone dying of thirst in a desert that he didn't want a glass of water." Nörttiyttä ei siis tulisi lähestyä kuin se olisi aina jotenkin "patologista". Medikalisoitu kulttuurimme tietysti helpsoti tekee juuri näin ja kaikki poikkeava selitetään pois antamalla sille diagnoosi kyökin puolelta. Nimilappu on kuitenkin enemmän näiden diagnosoijien maailmankuvan kuin ymmärtämisen asialla. Tämä on hyvä muistutus. Teksti korostaa myös sitä että oikeasti sosiaalisuus on taito. Eli nörttiys on enemmänkin seuraus prioriteeteista. "Of course I wanted to be popular. But in fact I didn't, not enough. There was something else I wanted more: to be smart." Kirjoittaja korostaa että sosiaalisuus ja suosittuna oleminen vaatii paljon työtä ja harjoittelua. "popularity is not something you can do in your spare time." Sosiaalisuuteen on monia teitä, mutta ne kaikki vaativat työtä, pelkkä pinnallinen opportunismi ei ole selityksenä. "some kids are popular not because they're shallow or Machiavellian but because they have a winning combination of warmth, freedom from anxiety, and social grace." Kouluissa hierarkiaa ei yleensä ohjata yhteistyöllä, joten siellä kulttuuri kehittyy helposti sellaiseksi että oppilaat rakentavat oman hierarkiansa pelkästään sosiaalisilla taidoilla.

Tämänlainen ajattelu on hyvinkin oleellista. Olen itse käyttänyt hyvin samantapaista jaottelua toisin päin ; Usein, kun katsoo yleistä ignoraatiotasoa, tuntuu kuin ihmiset haluaisivat olla tyhmiä. He eivät halua. Heillä on vain toiset prioriteetit. Ja aivan kuten nörttikulttuurissa esiintyy joskus ajatus siitä että sosiaalisuus on jotain jota ei tarvitse opetella, syntyy helposti vastaava ajatus siitä että arkijärki on jotain joka riittää ja siksi amispojat voivatkin päteä nörteille elämästä vieraantuneille kirjastohiirille kaikkilla elämänalueilla. Tämä lienee jonkinlaista egoboostia ja sinällään "ihmisille lajityypillistä".

Tosin se, että työkulttuurissa korostetaan taitoa ja sekä sosiaalisuus että taidot ovat työläästi hankittavia ja harjoitettavia taitoja voidaan liittää myös siihen useita koskevaan kokemukseen jonka mukaan "pomot ovat kusipäitä". Osa heistä onkin varmasti panostanut laadukkaan taidon ja ymmärryksen hankintaan eivätkä sosiaaliseen juhlintaan. Ja näin heidän taitovalikoimansa on spesifioitunut ja jäänyt toisaalta vajaaksi.

Nenän edestä valahtaminen ja matteusvaikutus.

Itse olen taitoasioissa hyvinkin vahvasti E. Wilsonin "Konsilienssi" -kirjassa esittämien kulmien puolella. Hänen näkemyksensä muistuttaa hieman matteusvaikutuksena tunnettua ilmiötä. Siinä asiat tuntuvat kasautuvan. Eli jos on jotain, sitä on helpompi saada lisää. Jos jotain on vain vähän, se tuppaa vähenemään. Tämä koskee tietysti melko hyvin esimerkiksi materiaalista omaisuutta ; Opiskeluihin panostus on kallis jopa maissa joissa opetus on ilmaista. Yliopisto opintolainoineen on köyhälle "upporikasta ja rutiköyhää" -panostus jossa epäonnistuminen johtaa lopulliseen tuhoon jossa ollaan pohjalla. Rikkaalla on varaa panostaa ja epäonnistua. Samoin jos lapsella on psykologisia ongelmia, hänen on vaikeaa käsitellä kasvamisessa ja kehityksessä olevia uusia kysymyksiä. Ongelmat kasautuvat. ; Wilson ottaa tässä taitojen kehittymisessä innostusaspektin, jossa yksi tärkeimmistä innostumisen syistä on se että onnistuu edes joskus. Hyvänä oleminen kannustaa. Erot ovat aluksi pieniä, mutta eroa ei katsotakaan määrällisenä vaan suhteellisena. Ja kun keskitytään siihen missä ollaan vähän muita parempia ollaan helposti pian paljon parempia. Valtaosa taidon kasautumisesta on harjoittelussa. Mutta ihmiset eivät harjoittele (tilastollisesti tarkastellen) mitä tahansa asioita yhtä innokkaasti.
1: Tästä seuraa se erikoinen piirre, että ihmisillä ei ole mitään viulunsoittajageeniä, mutta sen sijaan jos mietitään sorminäppäryyden kaltaisia piirteitä, voidaan huomata että niiden takana on geneettistä vaikutusta. Ja niiden yhteys viulisteihin syntyy. Geneettinen ja sosiaalinen kulkevat yhdessä. Se, onko viulunsoittoammattilaiseksi päätyminen kulttuurin, kasvatuksen, vai geenien kautta on tavallaan mieletön, jo kysymys itsessään on väärä.

Näin ollen en itse asiassa ole aivan täysin samaa mieltä sen esitetyn kanssa, että nörtit välttämättä enää edes haluaisivat olla sosiaalisia. Lisäksi kärsimys voidaan nähdä kiusaamisen kanssa olevaksi lieveilmiöksi. Joku ihminen voi kiusaamalla tehdä elämästäsi helvettiä vaikka et haluaisi olla sosiaalinen. En kuitenkaan vedä tätä patologisuuslinjalle, vaan lähestyn asiaa hieman omien kokemusteni kautta. Se, mikä kuvaa lapsuuttani on ollut valtavassa taloudellisessa hierarkisuuserossa elämistä. Vanhempani olivat köyhiä, heillä oli iso asuntolaina. Asunto oli hienostoalueella Järvenpäässä. Myöhemmin menin musiikkiluokalle, joka oli eliittiluokka. Täällä enemmistö oli "pikkusormiväkeä" joita nykyään kutsuisin "kermaperseiksi" mutta silloin olin hieman kohteliaampi sanavalinnoissani.

Joku voisi ajatella että tämä herättäisi kateutta ja katkeruutta. Mutta nähdäkseni kateus ja katkeruus olivat nimenomaan keskiluokkainen ilmiö. Kaverin skeittilaudasta oltiin kateellisia jos ja vain jos itsellä olisi teoriassa varaa hankkia skeittilauta. Kun jokin asia on itselle aivan saavuttamaton, ilman sitä tulee helposti toimeen. Kateus ei siis synny pelkästään siitä että tietää mistä jää paitsi. Pitää jäädä paitsi myös varsin vähän. (Tilanne on siis hieman kuten junasta myöhästyminen, jossa se että junan ovet menevät nenän edestä kiinni ärsyttää enemmän kuin se, että tulee 10 minuuttia myöhässä.) Wilsonilaisittain ajatellen tämä on ymmärrettävissä prioriteettienvalinnan kautta. Ihminen innostuu eri asioista kuin skeittilaudasta.

Nähdäkseni varallisuus liittyy hieman myös sosiaalisuuteen, että taitoihin. On helpompi tehdä asioita jos on varakas. Varakkuus ei toki tarkoita samaa kuin sosiaalisuus. Esimerkiksi meidän "pikkusormiluokallamme" oli pankinjohtajan jälkikasvua. Yksi perheen lapsista oli hyvin sosiaalinen. Toinen oli hifistelijänörtti henkeen ja vereen. Kuitenkin varallisuus antoi mahdollisuuden esimerkiksi kutsua kavereita juhliin kotiin. Tämänlaisten bileiden järjestäminen on köyhän kukkarolle liikaa. Tässä mielessä matteusvaikutus voi vaikuttaa "moneen suuntaan". Ei ole vaikeaa nähdä että vanhempien varallisuus antoi valinnanvaraa sekä nörttiyteen että sosiaalisuuteen. Taitojen kehittäminen oli harjoittelua. Samasta syystä akateemisten perheiden lapsista on yliopisto-opiskelijoissa yliedustus ; Ajattelutapa ja lukemiskulttuuri on tuttu jo kotoa.
1: Alppilassa opettaja tönäisi oppilasta ja rehtori reagoi tekoon välittömästi, ja yhtenä syynä tähän voidaan nähdä se että lapsi oli ns. "kukkahattutätieliittien perheestä". Äiti oli ihmisoikeusaktiivi lastensuojelujärjestöstä ja kunnallisvaaliehdokas. "Etkö sä tiedä kuka mun äiti on ja ketä se tietää?" toimii jopa ääneenlausumattomasti. Sosiaalisuudessa on matteusvaikutus joka ei välttämättä riipu yhtään omista taidoista ja tekemisistä. En sano että opettajan teko oli oikea, mutta sanon että koulun reagointinopeuteen on syy. Ja se ei ole mitään asioista huolehtimista koska sama ripeys ei todellakaan koske kaikkia.

Esimerkiksi jos joku haluaa miettiä miten typerinä ihmiset tuntuvat minusta, voi miettiä miten sosiaalisesti kädettömältä moukalta minä vaikutan hänestä itsestä. (Sillä uskallan sanoa että ihmisten välillä on usein "suuruusluokiltaan ekspontentiaalisia" eroja. Joku ei vain tiedä enemmän vaan tietää asioita "tuhat kertaa enemmän". Joku ei vain käyttäydy paremmin vaan käyttäytyy "miljoona kertaa paremmin".) Priorisointierot ovat usein hyvinkin vaikuttavia. Ja tottahan toki osa on sekä fiksuja että sosiaalisia. (Sekä fiksumpia kuin minä että sosiaaisempia kuin se joka minun moukkamaisuutta kauhistelee samassa yhden ihmisen paketissa.) Yhden taidon hankkimiseen kunnolliseksi vierähtää kuitenkin se 10 000 tuntia harjoittelua, joten kovin moneen asiaan yksi ihminen ei aikuisten oikeasti taivu.
1: Joku joskus ihmettelee millä syntyy yleissivistys jolla tätä blogia kirjoitetaan. Minä sanon että sillä että en osaa kokata, vaan teen vain ruokaa. En panosta moneenkaan tämänlaiseen taitoon ja ruoka on minulle vain välttämättömyys joka hoidetaan alta pois eikä jokin jota harjoitellaan ja josta nautitaan. Kokkaaminen ja syöminen ovat minulle hyvin vieraita elämänalueita.

Se pieni ero (sosiaalisuuden ja taitojen välillä).

Näkisin että sosiaalisuudessa ja muunlaisissa taidoissa on kuitenkin yksi oleellinen ero. Sosiaalisuus on väliaikaista. Oma äitini muistutti että ei pidä leikkiä sosiaalista oppitunneilla koska välitunnit ovat sosiaalisuutta varten. Hän muistutti että lukion jälkeen - tai jo ennen sitä - kaverit ovat kadonneet ja unohtuneet. Ystävyys ja etenkin kaveruus ovatkin usein väliaikaisia yksikköjä. Ideaali sanoo että jos ystävyys ei kestä, se ei ollut ystävyyttä ollenkaan. Mutta jos näin on, on ystävyys todella harvinainen luonnonvara.

Väliaikaisuudessa on muistettava se, että sosiaalisuudessa on paljonkin vuorovaikutustaitoja joita voi kehittää, siellä on kuitenkin maineena tunnettu asia joka johtaa hyvinkin suuriin ongelmiin ; Ehkä karkeiten tämä näkyy ns. "tähdenlentojulkkisten" elämässä. Joskus suosioon noustaan ja tämä varmasti vaatiikin taitoja tai talenttia. (Ulkonäkö itsessään voi olla synnyinlahja, sen mahdollistaminen sopivalla ruokinnalla, meikkaus, pukeutuminen ja muodin seuraaminen ovat sen hiomista.) Floppaus kertoo kuitenkin että ylläpitäminen on vaikeaa, ja se että nämä "one hit wonderit" ja muut vastaavat eivät koskaan enää nouse takaisin samaan suosioon, kertoo että maineikkuus on korostetun väliaikaista. Huipulle pääsemisen lisäksi pysyäkseen paikallaan on ikään kuin juostava koko ajan eteenpäin. Sosiaalisuuta kuvaakin se, että ei ole mitään saavutettuja etuja joihin ei puututtaisi. Saavutettuja etuja voi toki käyttää jatkoetujen hankkimiseksi, mutta jos jätät asian silleen maineesi katoaa helposti. ~ Karuimmillaan  sen että sosiaalisessa elämässä taito ja harjoittelu auttavat, mutta että joskus tulee tilanne joka vie kaiken ja estää uuden nousemisen esimerkistyy kuitenkin "Tämä Päivä" -blogin kautta. Yhden illan rikoksen uhriksi joutuminen voi pilata maineen. Silloin syntyy kiusaamiskulttuuri jossa koulun vaihtaminen ei auta, koska nettiaikana maine on sekä helposti "sherlockattavissa" että ikuista.

Siinä missä esimerkiksi tiedettä ja vastaavia miettiessä voidaan mokata nolostikin argumenteissa, niin niistä seuraa kuitenkin yleensä mahdollisuus korjata virhe ja tätä kautta siirtyä eteenpäin. Tällöin opitaan. Sosiaalisessa maailmasa epäonnistuminen vie helposti jo saavutetun. Tietomäärä voi kasvaa (jos ei kumulatiivisesti niin ainakin lineaarisesti), sosiaalisuus on aivan eri tasolla riskipanostus (joka tosin yleensä panostettaessa voi kasvaa ehdottoman kumulatiivisesti ; Supertähdissä myydyt kirjat tai konserttipaikat ja levyt ... palkkaluokat ovat edeltävää lokeroa suurempia, eivätkä vain suurempia vaan kertaluokkia suurempia.)