Yksi syy on se, että kuvan sarkasmin piikki pitä ytimessään yleistä syytöstä. Olen usein kuullut että ateistit ja uskontokriitikot eivät tunnusta kirkossa yhtään mitään hyvää. En ole koskaan törmännyt yhteenkään ateistiin joka olisi todella tuota mieltä. Itse asiassa ilman todisteita tuo on herja ja jokainen tuollaisen levittäjä on lähtökohtaisesti herjaaja. Sellaiset saattavat kokea negatiivista palautetta. Kun tälläisiä syytöksiä heittelvä kohtaa moitetta niin heille itselleen on toki helppoa rinnastaa haukku ulos omasta käytöksestä. Ja tällöin sitä saattaa kokea että omaa itsekä koskeva kohtelu johtuu siitä että mollataan koko uskontoa. Toinen vaihtoehto olisikin kasvaa aikuiseksi, tehdä siihen liittyvät johtopäätökset, hankkia suhteellisuudentaju ja omaksua edes sen verran häpyä, ettei viitsisi oikeuttaa obsessiivista ja noloa asennoitumistaan ja vaatimaan jotain selityksiä sille, miksi ihmiset reagoivat itseensä kohdistuvaan asennevammaiseen toimintaan negatiivisesti.
Mutta asiapohjalta löytyy toinen asia. Se on suhtautumista historiaan.
En lähde sille tielle että sanoisin että kirkko opetti kansan lukemaan väärin ja vääristä syistä. Toki on selvää että nykyajan standardeilla opettamisen motiivit eivät ehkä ole muodikkaimmat. Toki on samalla selvää että lukutaito nostetaan esiin lähinnä koska se on niitä harvoja asioita joiden vaikutukset ovat sellaisia että ne ovat nykyajan ihmisenkin silmiin muodikkaita ja hyväksyttäviä. Mutta jos aatehistoriaa seuraa niin sen että opit muuttuvat. Lukutaito tuli, olipa taustamotiivi miten likainen tahansa. Joten tässä mielessä on hyvä antaa "kirkolle löysää" muuallekin kuin pöksyihin.
Toki on hyvä muistaa että riimukirjoitukset Pohjoismaissa vihjaavat että lukemiseen nähtiin jopa maagisia arvostettavia piirteitä. Ennen kristinuskoa. Lukutaito ei ole kristinuskon ominaisuus. Monet ei-kristilliset kulttuurit ovat hallinneet lukutaidon. Toisin sanoen teksti tekee vaihtoehtoista historiantulkintaa jossa käsitellään muutakin kuin tapahtunutta historiaa. Siinä ohitetaan vaihtoehtoiset historiat jotka koskevat ei-kristillistä piiriä. Siinä vain oletetaan että jos historia olisi jatkunut pohjoismaissa ilman kristinuskoa niin sitten lukutaitoa vaikka riimukirjoituspohjalta ei olisi muutettu historian varrella kansan yleiseksi taidoksi. Puhutaan muuten jopa kansan lukutaidon siirtymisestä sadoilla vuosilla jos kristinuskoa ei olisi tullut.
Mikä tosin johtaa kysymykseen siitä että oppisimmeko siis lukemaan vasta tulevaisuudessa ; Kirkko on kuitenkin tästä viestin näköalattomuudesta huolimatta todella kiinnostunut kansan valistamisesta. Valitettavasti tässä nousee esiin se, että tämä alkoi oikeasti tosissaan vasta autonomian aikana. Sitä ennen kristityt olivat olleet maassa Piispa Henrikistä asti. Suomalaisen kirjallisuuden historia on kuitenkin tähän verrattuna hyvin lyhyt. Ja jos katsoo kirkko- ja lakitekstit mukaan, voi huomata että niitä on jonkin verran mutta tällä on hyvin vähän jos mitään tekemistä tavallisen kansan lukutaidon kanssa. Kirjakielen yleistymiseen vaikuttanut Snellman oli hahmo jonka esikuvana oli Hegel. Ja jopa Snellmann oli hyvin elitistinen. Jos uskonnon ja kansan lukutaidon välistä yhteyttä haetaan on mentävä erilaisiin kansanherätysliikkeisiin. Eli niihin tahoihin joita evankelis-luterilaisessa kirkossa kohdellaan jännitteisesti. Ihan siksi että nämä liikkeet ovat tavanneet erottautua kirkosta ja pitävänsä leipäpappeja hieman ala-arvoisina olentoina. Ja toisaalta siksi että kirkon modernina linjana näyttää olevan se, että se esittää olevansa suoja joka esimerkiksi koulun uskonnonopetuksen kautta estää maata fundamentalisoitumasta ja muuntumasta herätysliikkeiden pietististen anti-auktoriteettisiksi hurmosliikkeiksi..
Aleksis Kivi eli 1800 -luvulla ja vaikutti 1800 -luvun keski- ja loppuvaiheessa. Tässä on melko turha puhua kansan runsaasta lukutaidosta ja vuosisataisesta lukutaitoperinteestä. Kontrastina ; Mikael Agricola eli 1500 -luvulla. Mikä selittää tämän vuosisatojen mittaisen aikavälin noiden kahden välillä? Ei ainakaan se että siihen aikaan kovasti vallassa ollut kirkko olisi pitänyt lukutaitoa ensisijaisen ja korvaamattoman tärkeänä asiana.
Historia onkin identiteettitarinointia?
Historiaa lähestytään joskus jonain joka ei ole tiedettä vaan joka koskee ihmisen ymmärrystä. Tässä näkökulmassa historia latistuu usein henkilökohtaisen maailmankuvan ja tulkitsijan oman egon rakennusaineeksi. Jos usein toistetun sloganin mukaan se joka ei lue historiaa on tuomittu toistamaan sitä, niin nämä ihmiset lukevat historiaa jotta voisimme toisintaa sitä. Historiaa tarvitaan jotta joku voisi luota Weberiläisen rautahäkin johon meidät sovitetaan. Historia kertoo suurta tarinaa siitä kuka me olemme. Ja tässä prosessissa on tietenkin kysymys tulkinnasta. Mutta ei vapaaksi tulkinnaksi. On olemassa auktoriteettejä joiden asenteiden mukaan määrätään mitkä tulkinnat ovat luvallisia. ; Ja kun huomioidaan kirkon kova valta jopa nykyaikana ei ole ihme että nämä tarinat ovat kirkolle ja uskonnolle positiivisia.
1: Onkin kuvaavaa että niistä poikkeava törmää siihen tunnustukseen että "historiasta nyt voi vetää monenlaisia trendejä". Mutta tätä ei sitten tiedosteta osana sitä omaa narratiivia. Eikä varsinkaan tunnusteta että tätä valtapelitarinaa sitä itse ollaan omilla teoilla tukemassa. Historiassa onkin useita tulkintoja ja useita trendejä. Ja yhtä hyvät tulkinnat ovat keskenään tasa-arvoisia. Mutta osa niistä on tasa-arvoisempia kuin toiset. Jopa ei-historioitsijoiden ei-tiedekontekstissa jossa historiaa käytetään sumeilematta ja avoimesti oman identiteetin rakennusaineena.
Tässä historia muuttuu muuksikin kuin tapahtumiksi joita on tapahtunut menneisyydessä ja miten ne ovat muuttuneet. Se muuttuu kuvaukseksi siitä miten ihminen saa juuret. Ja juuret tarkoittavat sitä että altistutaan historian ideologiapeliin taotuille piirteille. Tässä mielessä historia muuttuu vaatimukseksi. Omien vanhempien ja esivanhempien kannattamat asiat ovat paitsi muokanneet sitä miten meidät on kasvatettu ja mihin meidät on tuomittu elämään. Ne muuttuvat velvollisuuksiksi joita pitäisi kunnioittaa ja arvostaa.
Kysymys ei siis ole siitä että tuntee historian. Esimerkiksi minun historiaan liittyvää yleissivistystä harvoin väheksytään. Kuitenkin on selvää että minun ei anneta rakentaa niistä tulkintakokonaisuutta. Koska tämä sisältää vääränlaisen suhtautumisen menneisyyteen.
Olenkin kieltämättä juureton.
Olen juureton. Ja moni pitää tätä ongelmana. Itse en pidä. Näen että ongelmanani on se, että olen jopa juurettomassa versiossani liian pitkävihainen. Minulle asiat ovat henkilökohtaisia ja ikuisia. En tiedä miten anteeksi annetaan. Olen unohtanut asioita, mutta en tiedosta ainuttakaan tapausta, ainuttakaan vinoilua, ainuttakaan suuntaani ajettua VMP -kirjainyhdistelmää jonka olisin antanut anteeksi. Tämä tekee minusta kaunaisen. Mutta en sentään aseta vastuuta ihmisille teoista joita he itse eivät ole tehneet. (Enkä kunniaa sen puolesta.) Uskontokritiikissäkin keskityn yleensä ottaen ja keskitytysti tapahtumiin joita ovat tehneet ihmiset joita on nykyään yhä hengissä. (Tai jotka ovat omassa muistissani "lähihistoriaa". Kuten historiaan ja unohdukseen haipunut 1990 -luku.) Historia on tässä mielessä sellainen että moni lukee historiaa vankilana eikä siitä vapautumisena. Ja tässä on usein lisäsävynä kaunaisuus joka on samaa kuin minun kaunaisuuteni. Mutta se kulkee henkilöiltä toiselle. Vastuu - olipa tämä kunniaa tai häpeää tai syyllisyyttä - muiden ihmisten teoista siirtyy identiteettimerkkien kautta.
Tästä asenteesta löytyy hienohko kuvaus fiktion puolelta. "Red Dead Redemption" -pelistä. (Pelistä jolla on tärkeämpi osa kokemieni asioiden sanojana kuin "Raamatulla". No. milläpä ei olisi?) Siinä eletään villissä lännessä. Pelin sankari John Marston kertoo "Even in this new country, memories don't really fade. My father was an illiterate Scot, born on the boat into New York. He never saw his homeland, but to hear him talk about it, you would imagine he only ate haggis and wore a kilt. And he hated the English for what they had done to his great-grandparents he'd never met. People don't forget. Nothing gets forgiven." Onkin vaikeaa ottaa historian arvostusta ilman että mukana tulee syyllisyys. Kristitty toki pahastuu noitavainoista aivan kuten kommunisti Stalinin teoista. Mutta näin käy jos muiden ihmisten teot muuttuvat kunniaksi itselle. Eli jos kristinusko on jotenkin saanut arvostuspankkia lukutaidosta ja Agricolasta niin sitten mukana tulee kaikki. Myös huonot asiat.
1: Tosin jostain syystä Stalinin teot nähdään helpommin irrottamattomina osina vasemmistolaista ajattelua kun taas noitavainot nähdään jonain jotka tapahtuivat kristinuskosta huolimatta. Tässä on mielenkiintoista huomata että protestantit syyttävät usein katolisia noitavainoista. Kuitenkin katoliset hoitivat noitavainoa yllättävän vähällä ruumismäärällä ja oikeudenkäyntijärjestelmät olivat kauniita. Guilloun "Noitien asianajaja" kertoo siitä miten vastaavat vainoamiset hoidettiin protestanttisissa Pohjoismaissa. Ne olivat lynkkaushenkisempiä. Mikä sopii antiautoritaariseen ja henkilökohtaista kokemusta ja omaa omaatuntoa alleviivaavaan oppiin. Vainoparanoija ja paniikki on toki tuttua muun muassa saatanapaniikissa joka levisi Suomeenkin.
Itse olen opetellut lukemaan ilman kirkkoa. Itse asiassa opettelin lukemaan ennen peruskoulun alkamista. Minun onkin hyvin omituista että nykyään eletään siinä mielesä sekulaarissa maailamassa, että kirkko ei enää nykyään opeta lapsia lukemaan. Lukutaidon historian osuus Suomessa on kuitenkin sellainen että minun jotenkin ihmeellisesti pitäisi olla kiitollinen kristitylle joka ei ole opettanut ainuttakaan lasta, saati minua itseäni, lukemaan. Kysymys onkin yleensä siitä että nykyaikana elävä persoona vaatii omalle identiteetilleen kunnioitusta ja kiittelyä perustuen johonkin jota hän ei ole itse tehnyt tai keksinyt. Minun on hyvin vaikeaa suhtautua tähän muulla kuin joko huvittuneisuudella tai pienellä halveksunnalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti