Nationalismin ja konservativismin yhdistämisen vaikeudesta

Kauppalehdessä oli kuvattu Lähi-Idän asiantuntijan Debeufin mielipidettä sodasta ja yhteiskuntien romahtamisesta. Keskeinen teema on, ttä Debeufista globalisaation hidastuminen on ennakoinut sivilisaation rappeutumista. Teemana on, että Rooman kukistuttua globalisaatio loppui Euroopassa ja manner vajosi keski­aikaan. Arabimaailma jatkoi Rooman perintöä, kunnes vetäytyi kuoreensa. Kiina kukoisti dynastioineen, kunnes yksi sen keisareista sulki maan rajat 1400-luvulla. Renessanssissa oli kyse Euroopan liittymisestä takaisin globalisaatioon.

Debeuf puhuu heimoistumisesta globalisaatiolle vastakkaisesta trendistä, jossa ihmiset vetäytyvät kuoreensa. Kaupungin haasteissa eläneelle paluu heimoon tarkoittaa paluuta siihen, minkä tuntee parhaiten. Heimo on perhe, ja sen säännöt ovat selkeät.

Itsekin olen nähnyt, että kulttuurien elinvoimasta kiinnostuneiden ei pidä käyttää indikaattorina oikeaa uskontoa tai muuta vastaavaa; Paras indikaattori ovat kauppamiehet. Debeufin näkemys on sinänsä kiinnostava, sillä jos katsotaan rajat kiinni -henkistä porukkaa he jakavat oleellisen taistelulinjan globalistien ja lokalistien välillä. Heimoistuminsessa on toisin sanoen jotain oleellista myös heille. Se, mihin on syytä keskittää huomio on heimoistumisen strategia. Useinhan sitä ajatellaan, että rauhan aikana on mahdollista ylläpitää naiveja arvoja. Että yhtiskunnat ovat niin leppoisia paikkoja että niissä katoaa suhtellisuudentaju. Sen vaihtoehtona on sitten realismina myyty kyynisyys.

Ja tavallaan suhteellisuudentaju on hyvä termi.

Sillä jos me mietimme mitä globalisaatio tekee määritelmällisesti, niin huomaamme, että se levittää asioita. Globalisaatiossa keksinnöt, uskonnot, ideat, ajatukset, tuotteet, brändit, yritykset, kauppa, rahavirrat, ihmiset ... leviävät ties minne. Globalisaation hyöty on nimenomaan tässä; Joku keksii hyvän idean jossain ja pian se on kaikilla. Tämä johtaa siihen, että asioilla on potentiaalia parantua maksimaalista tasoa kaikilla. Kun puhutaan suurista valtakunnista, niissä oleellista onkin se, että on ollut riittävä määrä ihmisiä jotka ovat voineet kehittää asioita. Ja muut ovat laajasti hyötyneet tästä. Globalisaatiossa maksimoidaan keskimääräistä hyvinvointia.

Lokalisaatio taas on jotain joka koskee kaikkea missä on salailua. Tieto, informaatio, ajatukset, ihmiset .... ei tällöin kulje maksimaalista tahtoa. Lokalisaation hyödyt ovat sensuurin ja salailun hyötyjä. Jos kaikki alueet tekevät omia salaisia innovaatioitaan ne eivät saa toistensa innovaatioita ja näin ne ovat riippuvaisia juuri oman alueensa innovaatioista. Maksimaalinen yleishyöty jää saamatta. Mutta sen kääntöpuolena on sitten se, että on mahdollisuus saavuttaa suhteellista hyötyä verrattuna naapurialueisiin. Valitettavasti jos tavoitellaan maksimaalisen menestynyttä aluetta on sen henkenä globalisaatio. Koska se maksimoi yleisen mahdin. Jos siis puhutaan mahdollisimman suuresta yleisestä menestyksestä ja halutaan maksimoida kulttuurin saavutukset, globalisaatio on ainut peli kaupungissa.

Tässä mielessä on kiinnostavaa miten esimerkiksi Venäjän asenne kyberavaruuteen on selvästi sellainen, että se pyrkii hyötymään epäsymmetrisestä informaatiomaastosta nimenomaan suhteellinen hyöty mielessä. ; Internetissä sananvapaus ja globaalit verkot ovat jotain joka haittaa alueellista erikoislaatuisuutta. Jos tavoitellaan oman kulttuurin ylivaltaa, on pakko rakentaa erilaisia keinoja joilla tätä ympäristöä muutetaan. Tätä kautta voidaan itse asiassa huomata, että kysymys ei itse asiassa ole strategiatajuttomasta naiviudesta jossa globaalit samanarvoiset toimijat korostavat rauhaa ja yleistä ihmisarvoa. Nämä ovat vain taustaa sille, että voidaan käydä kauppaa ilman sotaa. Vastakkain ei ole naivius ja kyyninen realismi tosiasioiden edessä vaan kysymys on nimenomaan siitä mikä on relevantti näkökulma. Jolloin kysymys on nähdäkseni yksinkertainen; Globalisaation strategiset hyödyt ovat aika selvät. Ne näkyvät kaikissa suurissa menestyskulttuureissa ja toisaalta niiden romahtamisissa. Rajansa kiinni sulkevat imperiumit tuhoutuvat pitkässä juoksussa globalisaatiota tukevien naapureidensa alle. Juuri siksi, että jos menestys on etumatka, globalisaatiota tukevat alueet kehittyvät maksimitahtoa.

Kysymys onkin enemmän siitä, että milloin suhteellisesta menestyksestä on ylipäätään väliä. Ja tähän vastaus on tietenkin, että lyhytaikaisessa konfliktissa. Globalisaation vastustaminen on poikkeustilaratkaisu. Sotatila ei ole mikään reaalius joka vallitsee tai joka on kannattava tila valtiolle yleensä. Siksi globalisaatio on se mikä kannattaa valita vallitsevasi tilaksi, ja lokalisaatio on lyhytaikainen tila jonka ideana on se, että on jokin saavutettu etu josta halutaan hyötyä lyhytaikaisesti jotta lokalismi voidaan mahdollisimman pikaisesti purkaa. Globalisaatio takaa pitkäjänteisen menestyksen. Lokalisaatio voi olla lyhytjänteisesti hyödyllinen jos olet vahempi kuin muu.

Ja tästä päästään siihen perusongelmaan. Kun ajatellaan konservatiiviutta, sen sisällä on hyvin syvä ongelma. Se nimittäin kannattaa samanaikaisesti kulttuurista kohesiota, menneisyydessä nojaavia perinteitä ja muuta vastaavaa ”hyväksi havaittua käytäntöä” että tukee sota-ajan politiikkaa ja väittää olevansa esimerkiksi tieteellisen kehityksen ja rationaalisuuden huipentuma sen takia että se vastustaa kaikkea uutta haihattelua. Argumenttina on, että kulttuuri olisi kuin evoluutio jossa vahvimmat menestyvät. Ja modernit uudet ideat olisivat luonnonoikkuja.

Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että menestyneen kulttuurin ulkoisia merkkejä yhdistetään ideologiseen monomaanisuuteen. Joka ei todellakaan luo menestystä. Jos ajatellaan Natsi-Saksaa, niin Hitlerillä oli lempiarkkitehtinsa Speerin kanssa suunnitteilla ja toteutukessakin massiivisia monumentteja. Nämä ovat kuitenkin resurssien tuhlailua jotka kuvaavat yhteiskuntia joissa menestys ja kehitys on niin pitkällä, että se voi keskittää huomiota muuhunkin kuin kaikista alimpiin Maslown tarvehierarkian portaisiin. Samalla Hitlerin lähipiirin suhde tieteeseen oli sitä että nationalismi antoi tukea joillekin Hörbringerin jääkuuteorioille ja hylkäsi ison määrän oikeaa tiedettä "juutalaisena”. Tiedettä olisi kuitenkin täytynyt kehittää ja pitää mahdollisimman korkealla tasolla jotta olisi millä mällätä jotta voitaisiin heittää asioita niihin mahtimonumentteihin. Yhdistelmä oli karkeasti sanoen mahdoton saada toimivaksi.

Karkeasti sanoen konservativismin ja nationalismin liitto on hyvin epäpyhä. Se on psykologisti luonteva mutta maksimaalisen huono kombinaatio. Luomme illuusion yksinkertaisuudesta, tehokkuudesta ja varmuudesta kun oikeasti menestys vaatii sen, että tajuamme että todellisuus on kaikkea muuta.

Konservativismin ja nationalismin liitto perustuu paitsi sota-ajan glorifiointiin niin siihen, että arvot ja totuudet arvotetaan ikuisuusnäkökulmasta. Ja tämä kaikki korostaa sitä, että menneisyyttä korostetaan symbolina eri asioille sen sijaan että mietittäisiin sitä mitä rajojen kiinni laittaminen tarkoittaa nimenomaan strategisella tasolla. Menneisyyden ja symboliikan yhdistelmä on omanlaista hurskastelevaa moralismia joka nimenomaan, ironista kyllä, onnistuu mainostamaan itseään realismina koska se on kyynistä ja varsin epäeettistä.

Ironista kyllä Kaczynski vaikuttaa ymmärtäneen tämän omassa manifestissaan. Hänhän korosti sitä, että teknologia ja tiede muuttaa maailmaa. Tieteenteko on jotain jossa huipputasolla ei puhuta jo saavutetusta tieteestä vaan nimenomaan suhteellisesta edusta. Tieteellinen ja teknologinen edistys muuttavat yhteiskuntaa ja tätä kautta katoaa myös niitä oikeutuksia joiden varassa yhteiskuntajärjestykset ja niiden etiikka makaa. Näin ollen konservatiivisuus sopii huonosti yhteen innovatiivisuuden kanssa.

Mutta toisaalta jos puhutaan suhteellisen edun maksimoinnista tulisi nimenomaan panostaa innovaatioiden maksimointiin. Kilpailutilanteessa on puhuttava etujen saavuttamisesta. Jos haluaa pysyä kasassa suljettujen rajojen kanssa, täytyy olettaa että kykenee kehittämään asioita enemmän kuin ne toiset niiden rajojen ulkopuolella.

Ironista kyllä rajat kiinni vetävät ovat usein konservatiiveja ja konservativismi sisäisesti jarruttaa innovaatioita. Itse asiassa koko konservativismin psykologinen viehätys syntyy uhattuna olemisen tunteesta josta tärkeä asia on juuri siinä että koetaan että maailma hyökkää niitä omia arvoja vastaan. Henkenä on ajatus siitä että kansalainen jotenkin ansaitsee jotain, ikään kuin tyhjästä, ja kilpailitilanteessa tästä edusta jouduttaisiin luopumaan. Maahanmuuttokritiikissäkin nähdään vahvasti ja usein aivan ilmisanotustikin, että tulijat vievät resurssit ja uhkaavat arvoja ja kulttuuria. Ja suojautuminen ei tarkoita sitä, että kulttuurista tehdään mahtavampaa, vaan kulttuuri pidetään samanlaisena. Psykologisesti kuoreen meneminen voidaan liittää enemmän ajatukseen yksilön omasta merkityksestä. Tämä on merkittävää. Sillä useinhan kansallismielisyys myy asioitaan nimenomaan sitä kautta, että yksilöt olisivat jotenkin velkaa yhteisölle. Kun kansallismielistä kritisoi, hän sanoo että ei pidä kysyä mitä valtio tekee sinulle, vaan mitä voit tehdä valtiolle. Ikään kuin olisi jokin relevantti valtio joka eläisi sen kansalaisten hyvinvoinnin ulkopuolella.

Mutta syynä on se, että hyödyt ovat liian selkeitä. Joten ne pitää enemmänkin nimetä naiveiksi. Hyvinvointi on niin aitoa että niistä pitää tehdä nössöä. ; Toisin sanoen konservativismin henkenä on säilyttää. Ja juuri siksi, että ei pidetä muutoksista. Koska muuttuneessa maailmassa on muuttuvat tarpeet. ; Tämä näkyy hyvin jo nykyaikana. Koneet ovat lopettaneet jo nyt monia työntekotyylejä. Esimerkiksi itse olin nuorena sisäänpistämässä lehtiin mainoksia. Nykyään tämä on täysin koneistettu. Menneen ajan ihmiset näkevät vain miten nössöt hipsterit eivät suostu menemään hiilikaivoksiin tai muihin kunnollisiin miehekkäihin töihin. Mutta tämä on nykyajassa yhtä relevantti taito kuin intiaanien kulttuurin hengissäsäilymistaidot olivat 1950 -luvulla. Ja niin edes päin. Tosimies voikin kokea vähentäväksi sen, että hän joutuu esimerkiksi menemään toimistoon asiakaspalveluun vastaamaan pikkumaiseen kritiikkiin asiakkailta. Minun nuoruudessani oli tyyppejä jotka valittivat kopiokoneista. Usein takana oli se, että he eivät osanneet käyttää niitä eivätkä olleet motivoituneita opettelemaan uusia työtapoja. Tämä muutosvastarinta on usein konservativismin takana. Ja takana on näiden yksilöiden pelko jossa he haluavat että muut eivät mieti mitä voivat saada vaan miettivät mitä voivat antaa tälle jäärälle. Jäärä vain tavallaan valehtelee itselleen ja muille kutsumalla itseään valtioksi ja sitten sloganoimalla "Älä mieti miten valtio voi hyödyttää sinua vaan sitä miten sinä voit hyödyttää valtiota." Jäärän hyödyllisyys on kyseenalaistunut muuttuvassa maailmassa joten ei ihme että jäärä haluaa kyseenalaistaa muuttuneen maailman. Valitettavasti tässä ei ole mitään ylevää valtion hyötyä takana. Jäärän strategia on järkevä vain jos ei välitetä tuhoutuuko valtio kilpailussa myöhemmin. Ei ajatella jäärän lapsia tai nuorempia sukupolvia. On vain jäärän vastenmielisyys kopiokonesysteemeiden opettelua kohden koska "ennenkin on pärjätty ilman".

Jos maksimoidaan suhteellinen etu eletään maailmassa jossa ei ole stabiileja tyäoloja joissa on ikään kuin ansaittu tiettyjä varmoja etuja. Tässä maailmassa menneisyys ei paina paitsi jos se antaa etulyöntiasemaa tulevaisuudessa. Jos valtion on ajateltava suhteellista etua, syntyy kansalaisille viheliäinen tilanne jossa on totuttava siihen että entiset elämäntavat automatisoidaan pois samalla kun pitää joustavasti kehittää uusia, ennen omituisia, työn tekemisen muotoja. Komminikaatio ja interaktio muuttuvat.
 
Valitettavasti jos me kiellämme globalisaation ajamme itsemme tilanteeseen jossa on pakko hakea suhteellista etua. Ja tämä. Tämä vaatii maksimaalista innovoimista. Joka on antiteesissä säilyttävän konservatiivisen asenteen kanssa. Koska muuten on vain ajan kysymys milloin konservatiivinen junnaava kulttuuri ohitetaan. Teknologinen muutos on oleellinen osa innovatiivisuutta ja instituutiot ovat tämän rinnalla usein lähinnä hidastava voima. ; Esimerkiksi Fukuyama näkee että institutionaalinen inertia taistelee edistystä vastaan jos ympäristö iskee kahteen psykologiseen koukkuun; Ensinnäkin ihmiset seuraavat totuttuja tapoja kyseenalaistamatta tavalla jossa totellaan auktoriteettilähtöisesti. Toinen on se, että emme olekaan meritokraatteja vaan olemme patrimonialisteja siinä mielessä että preferoimme lähiperhettä, ystäviä ja vaikka kansaa yli kykyjen. Ja näin muukalainen jolla on kykyjä saa resursseja vähemmän kuin inkompetentti oman porukan jäsen.

Tämä jälkeenjääminen on helposti huomattavissa. On selvästi ihmisiä jotka ovat Fukuyaman kuvaamanlaisia ja solmussa sen kanssa. Tietoa pidetään pysyvänä ja tiedon puoliintumisaikaa ei pidetä hyveenä tai edestä tapahtuvana asiana. Kulttuurien ylivertaisuuskin on pysyvää ja se voidaan menettää vain jos siihen sotketaan heikompia kulttuureita. Siksi itsekin olen esimerkiksi saanut nähdä miten eteeni läimitään koulukirjoja 1950 -luvulta joissa opetetaan rotujen erilaisuudesta. Ja tätä pidettiin faktuaalisena oppimateriaalina 2000 -luvulla. Ja jotenkin argumentti vanhemmalta jäärältä oli, että tämä todisti että hän ei ollut rasisti. Minusta tämä todisti että hänestä rasismi oli tieteellinen tosiasia. Koulussa opettaja oli opettanut joten tämä auktoriteetti-päntätty oppi oli sitten se joka oli kannettu aarteena mukana kyseenalaistamatta läpi puolen vuosisadan.

Haasteena on tietenkin se, että globaali maailma on johtanut kovatempoiseen yhteiskuntaan. Asiat muuttuvat nopeasti. Mutta globalisaatiossa kaikkien ei ole pakko kilpailla hampaat irvessä. Ja jämiä saattaa jäädä jopa taiteeseen, uskontoon, kulttuuriin ja muuhun joka on periaatteessa jotain joka on pois kilpailuedulta.

Itselleni se on aika sama. Innovatiivinen meritokratia toimii olivatpa rajat auki tai kiinni. Mutta näkisin, että rajojen sulkemista ajavat ihmiset ajavat yhteiskunnallisia strategioita jotka ovat rajojen kiinnipitämisen kanssa mahdollisimman huonoja. Luultavasti siksi, että kaiken takana on autoritarismi ja heimohenkisyys yhdistettynä siihen, että tiedetään että ne omat meriitit eivät ole mitenkään kovin varmoja sellaisessa yhteiskunnassa jossa arvo ja merkitys syntyy ansioista eikä siitä että olet tipahtanut pimpistä tietyllä maantieteellisellä alueella, olet genettisesti tietynnäköinen ja osaat pokkuroida Jeesukselle.

---

Keskeiset lähteet:
Kauppalehti, ”Belgialainen Lähi-idän asiantuntija varoittaa: Uusi sota on tulossa, merkit ovat jo ilmassa” (29.12.2018)
Puolustusvoimien tutkimuslaitos, ”GAME CHANGER: Structural transformation of cyberspace” (2017)
Theodore Kaczynski, ”Industrial Society and Its Future” (1995) [suom. ”Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus”]
Francis Fukuyama, ”Political Order and Political Decay: From the Industrial Revolution to the Globalisation of Democracy” (2015)
Hartmut Rosa, ”High-Speed Society” (2009)