Derridan umpikuja

Kun mietitään postmodernismia, kyseessä on tavallaan hyvin laaja ja monenkirjoinen joukko. Otan tähän yhden keskeisimmmistä. Ja väärinkäsitetyimmistä. Derridan. Jacques Derridan haasteena on se, että hän tuotti valtavasti teoksia. Tämä tarjoaa haasteita jos haluaa muistaa yksityiskohtia. Tartun tässä Derridan dekonstruktioon ja sihen liittyvään aporiaan.

Dekonstruktiossa unohdetaan perinteinen tekijän mukaan lähestyminen. Teos ei ole vain yhden tekijän selkeää viestiä kommunikoiva teksti vaan enemmänkin joukko konflikteja tietyssä maailmankuvassa. Tämä johtaa näkökulmien kirjoon. Ja osa näistä näkökulmista voivat olla ristiriidassa keskenään. Ja usein näitä on peitelty ja jätetty huomiotta vaikka ei pitäisi. Niistä on tullut poisdebatoitavia asioita eikä jotain josta voisimme oppia.

Useimmiten dekonstruktio keskittyy mm. vastapareihin tekstissä. Mitä teksti asettaa vastakkain. Tämä kahtiajako voidaan ajatella tavallaan sitä kautta että voidaan kuvitella että esimerkiksi kristinuskon vastakohdaksi voitaisiin asettaa saatananpalvonta yhdessä kontekstissa ja ateismi toisessa. Ja poliittisten kiistojen varrella nämä luokitelmat saattavat myös muuttua. Yhtenä aikana on saatanapaniikki ja sitten toisena uhkana on uusateismi. Vastaparit eivät välttämättä ole pysyviä loogisia vastakohtia vaan asioita jotka pistetään vastakkain.

Derrida käsitteli tällä tavalla erityisesti logosentrismiä, jossa nähtiin että viisaus tulee ennen kaikkea tekstistä ja logiikasta. Derridan mukaan ei-kielellinen viestintäkin sisältää viisautta. Ja esimerkiksi musiikkia ja taiteita voidaan käyttää viisauden hankinnassa ihmiskokemusta mullistavalla tavalla, johon pelkkä teksti ei kykene.

Derridasta meidän tulisi unohtaa oma maailmankuvamme yhtenä suurena totuutena ja katsoa mitä sen vastapuolella on tarjottavaa. Tässä Derrida korosti keskustelua ja dialogia kielellisen analyysin yli; Hänen mukaansa suuri osa filosofeista oli kasvanut ja kehittynyt dialogimuotoisessa maailmassa. Sokrateen argumentit esitetään puheena. Mutta filosofioissa ja maailmankuvien rakentamisessa on usein kysymys nimenomaan dialogin unohtamisesta. Yksi maailmankuva saa privileegion ja yliaseman muihin verrattuna. Tässä unohtuu helposti viisautta joka on siinä väheksytyssä suunnassa.

Tämä ei tarkoita sitä että mikä tahansa käy tai että merkityksiä ei ole. Hän vain sanoi että tappiolla olevalla voi olla jotain viisautta annettavanaan; Derrida näki että voittavalla puolella voi olla jotain väärin ja tappiolla olevalla voi olla jotain oikein. ; Derrida ei vastustanut niinkään viisautta tai tietoa kuin sitä että ilman dialogia tai sen kaltaista toimintaa syntyy liiallisia yleistyksiä jossa yksi tai kaksi muuttujaa halutaan laittaa selittämään kaikkea. Siksi kun tajuaa että asiat ovat kompleksisempia kuin tämä voidaan itse asiassa ymmärtää maailmaa paremmin kuin tiivistämällä kaikki johonkin yliyksinkertaistukseen jonka näkee taikaluotimaisena ratkaisuna kaikkiin ongelmiin. Derrida korosti tätä hyvin pitkälle. Hän esimerkiksi otti esimerkikseen ajatuksen tasa-arvosta. Hänestä sekin on sellaisenaan epäselvä asia jota ei pidä ottaa valmiina totuutena. Hänestä monissa hierarkisissa tilanteissa on hyvyyttä. Esimerkiksi vanhempien ja lasten suhde oli hänestä hierarkinen mutta siinä oli viisautta. Samoin oli järkevää ja hyvää pitää opettajalla hierarkinen suhde suhteessa oppilaisiin.

Derridaa ei kuvaakaan nihilismi vaan aporia. Aporia kuvaa hämmennyksen tilaa. Aporia on filosofiassa tärkeä tilanne jossa loogisesti koherentit tulkintatavat mahdollistavat erilaisia mahdollisuuksia. Asiat ovat loogisesti perusteltuja kaiken sen valossa mitä tiedämme. Näissä on vain sellainen jännittävä piirre, että jotkut näistä perustelluista näkemyksistä eivät voi olla voimassa samanaikaisesti. Meillä ei vain ole keinoa päättää että kumpi. Tämänlaisen tilanteen kohdalla valitsemista voidaan pitää aporiatilana. Derridan näkemyksessä on syytä ainakin joskus nähdä asiat myös vastapuolen kautta sellaisella tavalla jossa on mukana ymmärrystä.

Kuvatakseni tätä kaikkea Tässä prosessissa voidaan esimerkiksi ensin dekonstruoi vapautta. Esimerkiksi nostaa esiin ajatuksen siitä, että vallitsevana on, että teon moraalisuus ja epämoraalisuus vaatii sitä, että meillä on vapautta. Eli jotta meitä voidaan kiittää tai tuomita meidän tulisi voida tehdä toisin. Kuitenkin samalla meillä on tuomari jonka koko roolina on vähentää omaa vapauttaan ja vahvistaa lakia ja järjestystä. Hänellä ei kuitenkaan oikeasti ole valtaa tuomita lakia vastaan. Ja silti pidämme tätä tilannetta oleellisen tärkeänä oikeuden syntymiselle. Tässäkin on tavallaan kyse edellisen kanssa vastakkaisesta normista joka ei kuitenkaan samanaikaisesti ole arvoton. Tämän ottaminen rooliksi taas muistuttaa sitä, että oikeasti monessa paikassa on totalitaarisia valtioita joissa on niin sanotusti liikaa lakia kaikille. Tämän kaiken tajuaminen ei ole nihilismiä. Itse asiassa voidaan jopa nähdä, että dekonstruoidussa etiikassa jokainen tapaus voidaan pitää monen eri muuttujan samanaikaisena tapahtumisena sellaisella tasolla että ne tulisi käsitellä kuin ne olisivat ainutkertaisia yksittäistapauksia. Tämä tuskin tarkoittaa sitä että oikeudenmukaisuus olisi jokin jota ei olisi tai joka olisi täysin hylätty. Toisaalta joku on saattanut tiedostaa, että kenties oikeudenmukaisuudesta sekä joustetaan että kannattaakin joustaa koska ihmiset eivät muuten kykenisi arvioimaan tai tuomitsemaan lainkaan vaikka se voidaankin nähdä paremmaksi kuin täysi tuomitsematta jättäminen. Vaikka joskus tuomitsematta jättämisellekin voitaisiin antaa syitä, vaikka sen vuoksi että maa on sotatilassa jossa ei ole aikaa tai kykyä ylläpitää vankiloita. Ja tätä myllyä voidaan jatkaa ikuisesti.

Eli vaikka dekonstruktiota usein selitetään nihilisminä ja arvojen tuhoamisena niin kenties tämä tarkoittaa sitä että täysin oikeudenmukainen tuomio on mahdotonta, ja siksi onkin tärkeää osata tehdä oikeudenmukaista tuomitsemista mahdolliseksi lukuisilla eri tavoilla ja syvästi harkiten. Nihilismillä ja arvotyhiöllä tämän kanssa on aika vähän tekemistä. Aporia ei olekaan tyhmyyttä tai moraalittomuutta vaan kypsä tila. Tämä on ymmärrettävää jokaiselle joka on tavannut kaiken ymmärtäviä teinimäisiä vlogisteja jotka ovat parilla yksinkertaisella konseptilla ymmärtäneet kaiken ja ovat neuvomassa ihmisiä joiden viisaus on syntynyt tekemisen kautta monenlaisissa konteksteissa, konteksteissa joita maailma on tarjoaa paketoituna tilaan jossa liika pelkistäminen koetaan helposti norsunluutornissa olevaksi ajatteluksi. Derridalle dekontruktiosta tuleva hämmennys voikin olla merkki viisaudesta. Syvästi looginen oman maailmankuansa koherentisoija taas saattaa olla ajautumassa oman päänsä kiemuroihin yhä syvemmin ja syvemmin tavalla jossa rationaalinen ja loogisesti ehyt kokonaisuus esimerkiksi estää toimintakykyä yhteiskunnassa.

Itse näen että aporia on hyvin tärkeä tapa lähestyä Derridaa. Sillä sillä on pitkä historia. Derrida modifioi skeptisyyttä koskevat argumentit ja muuntaa ne kohti harkitsevaisuutta. Hän ei kiistä tietämistä yhtä jyrkästi. Itse näen että Derridan dekonstruktiivinen ote on erinomainen kun tarkastellaan taidetta. Sillä se lähestyy taidetta sen itsensä kautta ja sen itsensä ehdoilla. Ei esimerkiksi tekijänsä tai lukijansa ideologian kautta. Tosiasioihin sovellettuna se on ongelmallinen juuri samasta syystä. Jopa poliittisessa ja pseudotieteiden kontekstissa on paljon ihmisiä jotka vaativat että heidän uskottavuuttaan arvioidaan vain heidän sisäisten rakenteidensa eheyden kautta. Ja vain heidän korostamiensa kahtiajakojen ja vastakohdiksi asettamien konseptejen kautta. Nykyoikeiston näkemyksissä ei esimerkiksi pitäisi puhua konservatiiveista ja liberaaleista vaan globalisteista ja lokalisteista. Itse taas näen että aporia on äärimmäisen puhtaan rationalismin ongelma. Se ei kosketa empiristiä yhtä voimakkaasti. Itse näen empiristinä että aporia koskee syysuhteiden tiloja joista ei ole tietoa tai ei ole riittävästi tietoa. Ja kenties etiikkaa. Nämä ovat tietenkin yleisiä. Mutta jos niistä ylestää liian pitkälle vastaan tulee ongelmia. Tämä on sinänsä kiinnostava asia koska Derrida itse ei soveltanut näkemyksiään yhtä laajasti kuin monet dekonstruktiota laajemmin korostavat. Derrida itse onkin tunnettu esimerkiksi kannanotoistaan joiden mukaan monet hänen kannattajansa eivät ole ymmärtäneet dekonstruktiota oikein. Kenties he ovat. Kenties eivät. Kenties tämä ei ole enää tekijänsä käsissä.