Ihmisen mielenkiintoisuudesta

Arthur Schopenhauerin "Pessimistin elämänviisaus" kuvaa elämää sanomalla "Tunnittaisine, viikottaisine ja vuosittaisine, pienine, suurempine ja suurine vastuksineen, pettyneine toiveineen ja kaikki odotukset ylittävine onnettomuuksineen elämällä on niin selvästi leima, jonka pitäisi olla meille vastenmielinen, jotta on vaikea käsittää, miten siitä on erehdytty ja vakuuttauduttu elämän olevan olemassa kiitollista nauttimista varten ja ihminen siksi, että hän olisi onnellinen."

En ole Schopenhauerlainen, mutta näen että hän kuitenkin demonstroi sitä että elämällä ei ole mitään sisäsyntyistä itseisarvoista kunniallisuutta (dignity). En näe, että asia täytyisi jättää tähän, sillä siinä voi olla ehdollista kunniallisuutta (honour). Tämä ei kuitenkaan ole välttämättä kovin kannustavaa.

Schopenhauer käsitteli tylsyyttä jonain joka demonstroi sitä että pelkkä oleminen ei riitä. Ja tässä hän varmasti onkin jollain tavalla oikeassa. Se, että ihminen hakee asioita kertoo uteliaisuudesta. Ja tämä taas siitä että maailmassa on vähintään potentiaalisesti haettavissa jotain joka on ei-tylsää. Tässä mielessä hakisin Schopenhauerin sijaan vaikutteita Sartrelta, jolle yksinäisyys oli merkityksellistä koska mukana oli ajatus vaihtoehdosta joka oli sitten sosiaalisempaa. Uskoisin että se, että haemme parannusta tylsyyteen ja että emme aina ole tylsistyneitä vihjaa siihen että kenties on helppoa nähdä vain toteutunut paha.

Ihminen on hieman kuten Heidegger esitti. Jos katsotaan ihmistä potentiaalien eikä vain toteutuneen kautta, voidaan sanoa että "Every man is born as many men and dies as a single one." Monesti se mitä on käsillä on varsin tylsistyttävää. Ja tämä on jossain määrin oma vikamme.

Olen esimerkiksi itse saanut, nyt muutaman viikon työttömänä oltuani, huomata että minulla on paljon aikaa introspektioon. Olen esimerkiksi joutunut opettelemaan optimistista kielenkäyttöä ja positiivista itsekuvaamista työhakemuksiin. Tämänlainen optimismi on itselleni vierasta ja vastenmielistä. Olen kuitenkin tätä kautta tutustunut esimerkiksi Seligmanin ja Petersonin hyvelistaukseen. He kävivät läpi eri kulttuurejen arvostamia piirteitä ja tekivät niistä hierarkian. (Tämä ei vielä ole taipunut testatuksi psykologiseksi mittariksi, sen reliabiliteetti ja validiteetti on ns. "vielä testaamisvaiheessa". Joten en ota sitä hirveän vakavasti ; Se on enemmän kulttuurien arvojen kuvausta ja tätä kautta se kuvaa jotain yleisinhimillisiä arvostuksia. Mutta sanat ja mittarius ovat hieman eri asia.) Siinä on ytimessä se, mitä Schopenhauer kutsui erehdykseksi. (Mikä tosin voi johtua siitä että Schopenhauer erehtyi.)

Olen oppinut prosessissa että heikkouteni ei ole "transsendenteissa hyveissä" koska jos minulla ei ole toivoa tai kiitollisuutta tai henkisyyttä, niin olen sentään huumorin kautta asioita pumppaava. Toisaalta olen hieman yllättynyt siitä että syvin heikkouteni ei ole "humanity"- vaan "temperance" -haarassa. Erikoista on että en ole kovin tyytyväinen itseeni, sillä olen yleisesti ottaen hyvä niissä puolissa joita arvostan erityisesti - esim. wisdom and knowledge - ja huono niissä joita arvostan vähemmän. Kenties tämä johtuu siitä että arvostan "courage" -haaran hyveitä ja yritän kehittää niitä itsessäni mutta tässä en ole kovin hyvä.

Tämä kaikki olisi toki kovin kiinnostavaa. Mutta introspektioon vajoaminen vaatisi sen että vajoaja olisi kiinnostava ihminen. Mutta ei ole. Joten tämäkin on tavallaan aika tylsää.