Ruumis keskoskaapissa

Guy Windsor kuvasi blogissaan Italiaa. Siellä on näytillä kaikenlaista vanhaa. Eikä vain museoissa. Tähän liittyen he olivat myös käyneet kirkkorakennuksessa. Ja lapset olivat oikein halunneet mennä sinne. Eikä ihme, sillä siellä oli oikea kuollut ihminen oikeassa lasiarkussa. Hieman kuin "Lumikki" olisi kohdannut "Muumio" -elokuvan. Windsorin lausunto oli minusta mainio. "Dead bodies in glass coffins are apparently perfectly kid-friendly. Who knew?"

Tämä on jotain joka on hyvä muistaa aina kun puhutaan vaikka uutisten ikärajoista. Usein järkyttävyyttä tuomitaan aikuisten ehdoilla. Kuitenkin monesti asioiden karmivuus iskostetaan. Moni asia tuntuu "sairaalta" vasta kun meille on syvästi opetettu että se on moraalisesti väärin. Jo Michel de Montaigne käsitteli tähän liittyen kokemuksiaan eri kulttuuripiireissä ja huomautti että näissä oli syviä mieltymyksiä jotka kulttuurinvaihdon myötä muuttuivat toisen kulttuurin sisällä absurdeiksi. Lapset järkyttyvät lasikaapissa olevasta ruumiista vasta kun heihin on iskostettu tietynlainen kuolemanasenne.
1: Pelko täytyy iskostaa. Hieman samaan tapaan kuin minä en pelännyt avonaisia vaatekaapinovia, kunnes koulussa oli voimaannuttavaa pelkojen kertomista. Jonka jälkeen kuulin että tämänlaisen pelkääminen on ylipäätään mahdollista. Enkä minä vieläkään pidä avonaisista vaatekaapinovista. Hiton heikoonnutusta oli kyllä tuo pelkojen tunnustamisrituaali.

Ja kyllähän se
kidutuspaalumieskin
jostain muistuttaa...

Ja tämä kuolemanasenne on kulttuurissamme syvässä. Ja sen syynä ei ole pääosin edes mikään kirkon moralismi. Itse asiassa päin vastoin. Perinteisesti kirkoissa on voinut olla esillä ruumiita. Kun vanhoissa kirkoissa vierailee, oppii että lattian alla on kuolleita ihmisiä. Olen itse kävellyt itsensä Mestari Charles Darwinin haudan päältä "Westminster Abbeyssä". Siellä on lattian alla maatumassa ellei peräti kokonaan kadonnut. Samoin on Suomessa vanhoissa kivikirkoissa. Hautuumaat ovat vanhoissa kirkoissa myös itse kirkkorakennuksen ympärillä tai lähimaastossa.

Sen sijaan nykyään olemme medikalisoituneet. Siihen tietysti liittyy sinänsä terveellinen hygienian käsite. Joka itse asiassa on pakosti jonkinlainen sensuristinen projekti. Koska sairaudet leviävät jonkinlaisen kontaminaation kautta ihmiset eristetään sairaista karanteeniin. Joka on käytännössä väkisin jonkinlainen kanssakäymisen rajoite. Medikalisaatio on johtanut myös siihen että sairauksia voidaan hoitaa. Ja niitä hoidetaan yleensä keskitetyissä laitoksissa joita kutsutaan sairaaloiksi ja terveyskeskuksiksi. Tämän sivutuotteena sairaat ja kuolevat päätyvät joka tapauksessa pois kuljeksimasta. He eivät ole katukuvaa häiritsemässä.

Ongelma hoidetaan siis samalla niin taudinaiheuttajien kuin häiritsevien mieleentulojen kohdalla. Katukuvan siisteytyminen on siis paitsi lääketieteellinen tapahtuma niin myös asenneilmapiiriä koskeva tapahtuma. Ja molemmissa häiritseviä elementtejä siivotaan.

Tämä johtaa siitä erikoiseen tilanteeseen että kuoleminen muuttuu eräällä tavalla välitilaksi. Voidaan aivan vakavasti ottaen puhua vaikkapa "sosiaalisesta kuolemasta". Tässä voidaan nähdä että sairaalassa oleminen muuttuu jonkinlaiseksi siirtymäriitiksi jossa hän ensin kuolee sosiaalisesti ja vasta tämän jälkeen oikeasti. ; Voi olla huvittavaa miettiä miten sairaalavierailu silloin tällöin on kuin jokin jossa tuoreesti kuolleen omaiset käyvät meediolla joka sitten välittää viestejä tuonpuoleisesta. Toki luonnontieteellis-faktuaalisella tasolla ero näiden kahden välillä on suunnaton. Ja muun esittäminen on mielenterveydeltään kyseenalaista. Mutta asennemaailmassa ja kohtaamisen tavassa niiden samankaltaisuus on silmiinpistävää.

Voidaankin nähdä että sairaalan eristetty kuolintila on hieman samanlainen välitila mikä keskoskaappi on keskoselle. Siinä ei tavallaan olla vielä käyty syntymisen/kuolemisen prosessia loppuun. Mutta tavallaan kaikki oleellinen on silti jo loppuun käsitelty.

Tähän kuolemaan initioimiseen voi tietysti olla kasvanutta tarvetta jo senkin vuoksi että katukuvasta sensuroitu kuolema - peräti kuolema johon on iskostettu karttamissuhde - on jäänyt helposti reflektoimatta niin syvästi että tässä kuollessa rupeaa olemaan kiire. Toki kuolema kuolemista reflektoimatta ei ole mikään tappio. Mutta ongelmana onkin se tunteidenkäsittely ja ahdistus joka kuolemaa edeltää. Se ei varmasti ole helppo prosessi. Eikä valmistautumaton mieli ole tässä avuksi, ainakaan jos valmistautumatonta mieltä on kuitenkin iskostettu kuoleman epämiellyttävyydellä.

Kenties monien pitäisi tulla tässä kohden enemmänkin lasten kaltaiseksi. Heidän kaltaistensa on kuoleman valtakunta.