Tämäntapaiset kokemukset ovat varmasti olleet takana niillä taiteen filosofeilla jotka korostavat että teknologialla on taiteeseen lähinnä tappava suhde ; Ei ole tavatonta että taiteen tekeminen nähdään jonain joka on jotain johon robotti ei ikinä mitenkään voi kyetä. Ja että tässä ei ole kysymys vain nykyajan teknologian rajoittuneisuudesta vaan siitä että tässä on jotain essentiaalisesti sellaista että se on mahdotonta myös kaikista edistyneimmälle tulevaisuuden teknologioillekin. Tässä on usein makuuni kovasti "yliluonnollisia sävyjä". Sellaisia jotka vaikuttavat vähintään antiskientistisiltä ellei peräti taikauskoisilta.
Nathan Jurgensen onkin kutsunut tämänlaista vastenmielisyysasennetta digitaaliseksi dualismiksi. Ja hän pitää sitä maailmankuvallisena ja keinotekoisena. Luultavasti jopa vääränä. Koen kieltämättä viehätystä hänen ajatuksensa edessä. (Hänellä on vähintään oikeat moitteen kohteet.) Digitaalinen maailma ja konkreettinen maailma vaikuttavat toisiinsa. Eikä digitaalinen maailma ole teknisesti ottaen epätotta.
1: Asenne on hyvä muistaa kun joku puhuu siitä miten internetissä ei ole "aitoa kohtaamista". Ja että tietokone latistaa sosiaalisesti meitä kun emme murjota reaalisessa konkreettisessa junassa ja katso toopena eteemme välttääksemme kiusallisia keskusteluja ventovieraiden kanssa vaan sen sijaan harrastamme distraktiota jossa keskustelemme internetissä vaikka hyvyyden olemuksesta alan syvimpien asiantuntijoiden, kuten Peelo(hikipedian käyttäjä)n kanssa.. Sosiaalisuutta ja taidetta kohdellaan usein samalla tavalla. Tosin tässä aiheenani on taide eikä sosiaalisuus.
Esimerkiksi Walter Benjamin on kuuluisasti esittänyt, että vaikka taideteoksesta tehtäisiin kopio, olipa tämä sitten väärennös tai digitaalinen mallinnos, menettää prosessissa jotain. Benjaminista alkuperäisteoksilla on "aura" jonka kopio menettää.
Ja on selvää että ainakin nykyteknologia rajoittaa. Kamerani tallentamat kuvat eivät kykene tuomaan ihmisen kokemuksellisuudelle oleellista 3D -näkymää. Kohdetta ei myöskään voi valokuvista tarkastella kuin hyvin rajoittuneesta kuvakulmasta. Ja tässä mielessä teknologia todellakin rajoittaa. Mutta ei mitenkään väistämättömällä tavalla.
Kirjastossa on tila jota voi vaeltaa. Valokuvassa tätä ei voi tehdä. Mutta kenties tämä saadaan valjastettua hienommalla teknologialla.
Olen pelannut paljon "Assassin's Creed" -pelisarjaa. Ja siinä yhtenä pelin valttina ovat maisemat. Siinä voidaan kiipeillä kuuluisien kirkkojen ja muiden rakennusten seinillä. Tarkastella niitä hyvin erilaisista kulmista. Pelikoneiden tehostuessa rakennuksia voidaan lähestyä niin ulkoa kuin sisältäkin. Ja niillä voi itse asiassa tehdä paljon sellaisia asioita joita tosimaailmassa ei voi tehdä. Tämä on mielestäni hyvää korviketta turistirysissä jonottamiselle. Toisaalta pelimaailmassa voidaan pyöriä ja saadaan uskottavan näköisiä kuvia. Mutta se ei ole teknisesti vielä täyttä 3D -kuvaa. Molemmat silmät näkevät samaa kuvaa samalta tasopinnalta heijastettuna. Kyseessä on tavallaan vain interaktiivisesti hyvin hallitusta joukosta valokuvia jotka vain muodostavat sarjan joka tavallaan imitoi kolmiulotteista tilaa.
Mutta tämä on periaatteessa kierrettävä ongelma. Kun muutama viikko sitten kokeilin ensimmäisen kerran Oculus Rift -teknologiaa, tajusin että joskus tehdään kenties AC -peli jota voi pelata kyseisellä teknologialla. Ja silloin todennäköisesti "kakkaisin housuuni" jokaisessa leap of faithissa. (Akateeminen termi joka ilmaisi ensikokemukseni syvyyttä tavalla jota vähemmän pejoratiivinen termi ei voi kuvata..)
Mutta silti olen niitä ihmisiä jotka haluavat myös käydä paikan päällä. En toki tee lomamatkojani siksi että niistä on AC -peli. Mutta todellakin suunnittelen lomamatkoja samoihin paikkoihin, koska ne nyt sattuvat kaikki olemaan hyviä kaupunkilomapaikkoja kaltaiselleni kulttuurista kiinnostuneelle.
En usko että hienoimmallakaan teknologialla taidekokemus olisi sama. Syynä on tietenkin se, että tiedän että olen simulaatiossa. Simulaatiossa puuttuu "konkreettinen yhteys" itse asiaan ja historiaan. Hieno datasimulaatio ei ole sama kuin kuvaamansa kohde. Se, että tiedän olevani simulaatiossa onkin varmasti jotain joka tuhoaa osan taidekokemuksesta. Tässä mielessä näenkin, kenties yllättäen, että Walter Benjamin on jossain määrin oikeassa. (Eikä tämä edes vaadi mitään yliluonnollista elementtiä tai hengellistä elementtiä.) Alkuperäisessä on autenttisuutta. Ja tieto tästä herättää kokemuksen. (Kokemuksen jonka voi kenties simuloida vakuuttavalla valehtelulla. Väärennös saanee "auran" jos se menee läpi asiantuntijoilta ja saa aitousleiman.)
Kysymys on siitä, onko tämä kuitenkaan tärkeää. Jos meillä on erityisen hieno mallinnus Kansalliskirjastosta, niin tarvitseeko minun todella mennä paikan päälle osatakseni arvostaa rakennusta? Olen pelannut monia AC -pelejä sellaisista paikoista joissa en ole koskaan käynyt. Ja olen pelkästään tästä oppinut näistä paikoista aika paljon. (Vaikka peli onkin suoraan sanoen fiktiota!) Voidaan nähdä että kokemus on erilainen. Mutta onko se huonompi? Voidaan jopa sanoa että AC -pelin tekijät ovat luoneet fiktion avulla uuden taideteoksen jossa perustana on viittauksia näihin tunnettuihin rakennuksiin. (Ne olisivat hieman kuin kulttuurishistoriallisia "easter eggejä". Eli viittauksia johonkin pelin ulkopuoliseen lähteeseen joka voi olla taideteos tai historiallinen hahmo tai muu vastaava.) Ja kenties tämä taideteos vaatii todellakin sen oman teknologiansa. Sen teknologian jolle se on suunniteltu.
Kenties kirjastot on tarkoitettu kirjojen hakemiseen ja vaelteluun. Tätä kokemusta ei voi täysin toisintaa teknologialla. Mutta toisaalta paikan voi mallintaa. Ja sen jälkeen sillä voi tehdä paljon sellaisia asioita jotka ovat kivoja ja elämyksellisiä. Ja joita ei voisi oikealla paikalla edes tehdä. Esimerkiksi teoriassa tämän simulaatiokirjaston voi polttaa poroksi ja katsoa sen liekkejä ilman että tässä tapahtuu mitään sivistyksen tuhoamista. Tai omaa kuolemaa jos tämän palamisen simulaation haluaa katsoa sisätiloissa. En näe että tämä erialisuus olisi lähtökohtaisesti huonommuutta. Se on vaan erilaisuutta. Jota sitten arvotetaan erilaisten mieltymysten pohjalta. Relevanssin luominen tai relevanssin mitätöinti tässä aiheessa kertookin aina enemmän kannanottajasta itsestään kuin taiteen kokemisen olemuksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti