1: Tosi. Jotta jokin olisi tietoa, sen täytyy olla totta. Emme esimerkiksi voi tietää että kuu on juustoa.
2: Uskomus. Sinun täytyy uskoa että lausunto on tosi. Voi esimerkiksi olla totta, että Helsingissä on tasan 100 000 polkupyörää. Mutta koska kyseessä on arvaus, se ei ole tietoa. Voin olla oikeassa, mutta en luota arvaukseeni joten se ei olisi tietoa vaikka se osuisikin oikeaan.
3: Hyvin perusteltu. Toisaalta tiedossa täytyy olla myös jonkinlainen oikeutus. Esimerkiksi jos joku käy ennustajalla ja saa tältä ennustuksen, ennustuksessa käynyt voi uskoa että ennustus pitää paikkaansa. Usein jopa käy niin että ennustus osuu oikeaan. Mutta silti ei ole kovin perusteltua nähdä että ennustajalla käynyt olisi tästä huolimatta tiennyt lopputuloksen.
Tämä määritelmä on monin paikoin ongelmallinen. Modernina aikana erityisesti Gettierin ongelma iskee tätä hyvin opeteltua perinteistä näkemystä vastaan. Gettierin ongelmassa on kysymys siitä että ihmisillä on perusteita joiden avulla he ovat sattumalta oikeassa. Tähän voidaan liittää yksityiskohtien tasolla esimerkiksi ajatuksia tieteen edistymisestä, eli näkemysten muuttumisesta.
Tästä on esitetty jopa plutovertaus. Pitkään uskoimme että aurinkokunnassa on 9 planeettaa. Sitten planeetan määritelmiä hiottiin ja Pluto menetti planeetan statuksensa. Ja viime aikoina osa on arvellut että aurinkokunnassa saattaisi olla yksi planeetta enemmän. Olisimme olleet 9 planeettaan uskoessamme olleet vahingossa oikeassa. Se olisi true justified belief. Mutta oleellisesti eri tavalla ja tässä syntyy sellainen ajatus että jokin on melkoisesti syrjässä siitä ajatuksesta joka tiedosta noin ylipäätään on.
Uskallankin sanoa, että perinteisessä tiedon määritelmässä on seuraavia haasteita;
1: Totuus on siitä hankala, että siihen ei usein ole pääsyä. Empiristeillä on ylipäätään ajatus siitä että kaikkia asioita pitäisi päästä tökkimään. Näin ollen se mille on perusteita on totta. Ja tämä näyttää joko tietämättömissä olevalta, rendundantilta tai kehäiseltä. (Riippuen miten asiaa lähestyy ; Jos totuus ei ole tiedettävissä sellaisenaa, siihen viittaaminen ei auta selvittämään onko jokin asia tietoa vai ei, eli se on kriteerinä absurdi. Jos oikeutus on jotain jolla syntyy totta, se on identtinen perusteluosan kanssa. Ja jos .) Tieteen itseäänkorjaavuus vihjaa pikemminkin että mitään verifioitua varmistettua Totuutta ei ihmisillä ole. Joten on kenties tarpeen muistaa että menneisyydessä voitiin tietää flogistonteoriasta. Tämä tieto on sittemmin vaan korjattu ja muuttunut. Tätä kautta tiedon ei välttämättä tarvitse olla totta, vaan sen hetkistä parhaiten perusteltua näkemystä.
2: Uskomus taas on psykologinen konsepti. Tämä on tavannut jakaa filosofeja. Vuosituhannen alkupuolella käytiin syvää keskustelua siitä, että onko niin, että hyvä filosofi esittää vain sellaisia perusteita joiden oikeutukseen hän itse uskoo. Itse olen sitä mieltä että jos minä kirjoitan jonkin argumentaation, se olenko itse sen johtopäätösten kanssa samaa mieltä tai en on melko merkityksestöntä. Se on turhin osa koko prosessia. Toki voidaan nähdä että ihanteellinen filosofi on sellainen joka ei valehtele. Ja että ihanteellinen filosofi on myös sellainen että jos hänelle esitetään järkevä argumentti jonkin näkemyksen puolesta, niin hän muuttaa mielipidettään tai esittää argumentin joka on parempi kuin esitetty ja oikeuttaa tätä kautta hänen eriävän mielipiteensä ja tekee täten vähemmän vakuuttavaksi. Toisaalta näen että psykologisena olentona ihmiset voivat pitää uskomuksistaan aika tiukasti kiinni, joten on usein parasta että artikkelit arvioidaan niiden prosessin hienouden mukaan. Jos jokin argumentti on rakennettu hyvin, ei tunteilulle pitäisi antaa tilaa.
3: Perusteluissa ongelma eroaa muista. Se on jotain joka selvästi kuuluu tiedolle. Perusteluissa ongelmat ovat sitten se, mikä on se metodi jolla perusteluja tuotetaan ja minkälaista varmuutta tai uskottavuusastetta ja perustelua pidetään riittävänä. (Onko se absoluuttista, vai pitääkö sen olla suhteellista eli vaikka parasta sen hetkistä tietoa.) Nämä seikat ovat toki sen verran kaikenkattavia että jopa tässä blogauksessa antamani "ennustajaeukkoesimerkki" on sellainen että joku pitäisi ennustajaa nimenomaan jonain joka tuottaa perustaa ja oikeutusta uskomukselle..
Siksi onkin kenties syytä tiivistää oma näkemykseni siitä mitä tarkoittaa että tietää. Se on sidoksissa jossain määrin siihen minkälainen on hyvä kriittinen filosofi. Lipmanin määritelmä kriittiselle ajattelijalle on tässä mielessä yllättävän käytännöllinen ; Hän on kertonut, että nuorempana hän liitti kriittiselle ajattelulle piirteitä jotka hän sen jälkeen liitti nimenomaan ajattelijan itsensä attribuuteiksi. Kummassakin tapauksessa ytimessä on asioita joita on syytä korostaa kun puhutaan siitä miksi pitäisi luottaa johonkin lausuntoon enemmän kuin eiluottaa. Niin että esimerkiksi normaaliolosuhteissa onnistuisi jossain asiassa useammin kuin toisilla metodeilla. (Tai useammin kuin ei, jos ei pidä suhteellisesta tiedosta jossa vertaillaan eri tiedonhankinnan tapoja jostain aiheesta.) Lipmanin määrittelyssä (1) esitetään arvostelmia, joita tuotetaan siten että on (2) jotain kriteereitä ja mittapuita joissa on (3) osattu ottaa huomioon arvostelman konteksti ja (4) jossa ollaan valmiita ja joudutaan korjaamaan käsityksiä jos tilanne ja tulevat havainnot niin vaativat.
Tämä lähestymistapa korostaa hyvin vahvasti osaa "hyvin perusteltu". Ja osana hyvää perustelua on kriittisyys. Eikä kriittisyys sillä tavalla jota Totuuteen ja Uskomuksiin fiksoituneet usein tekevät. He kun tietävät arvostelmien ja perusteiden ulkopuolelta mikä on uskottavaa. Ja he uskovat tähän niin lujasti että heille uskomus on synonyymi totuuden kanssa. Ja ajavat tästä sitten sen, että vain näiden kanssa yhteensopiva voi olla sellainen peruste joka päästää aitoon tietoon jossa on kaikki osat. Tämä joustamaton totuuden ja uskomusten painotus johtaa siihen että kriittisyys on sitä että vastustetaan itselle epämiellyttäviä johtopäätöksiä hyvinkin tiukasti. Tässä kriittisyys on sitä että osaa kyseenalaistaa kaiken omasta näkemyksestä ja varmuuksista poikkeavan. Lipmanin kriittisyys taas on jotain joka ei ole negatiivisuutta, vihollisille esitettyjä kovia vaatimuksia tai torjuvaa asennetta jossa ei hyväksytä asioita. Se on nimenomaan sitä että ollaan itsekriittisiä ja demonstroidaan kykyä korjata havaintoja uusien havaintojen myötä.
Mielestäni tämä näkökulma auttaa suhteuttamaan Gettierin ongelmaa tavalla joka on hedelmällistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti