interpassiivisluterilainen

Pyrin käyttämään Slavoj Zizekiä kohtuudella. (Liiallisen ideologisen lukkiutumisen välttämiseksi.) On kuitenkin kenties hyvä miettiä miten hän on lähestynyt poliittista korrektiutta ja siihen monin paikoin liittyvää interpassiivisuutta.

Hänestä poliittinen korrektius on hyvin pinnallista. Se käsittelee ongelmallisia asioita - kuten vaikka rasismia tai sukupuolten epätasa-arvoa tai monikulttuurisuutta - tarttumalla siihen mikä on niissä kaikista pinnallisinta. Mutta taustalla olevat rakenteet jäävät korjaamatta.

Tätä kautta syntyykin tilanne jossa poliittinen korrektius näyttää siltä että vaihdetaan sanoja toisiksi ; Vaikkapa rotukysymyksessä kohteliaisuus näkyy siinä että ei saa sanoa neekeri vaan pitää sanoa tummaihoinen. Tätä kautta asioiden ilmaisutapaan puututaan tarkemmalla sensuurilla kuin siihen mitä taustalla tapahtuu. Julkinen käytös, lakipykälät ja yleinen arvokeskustelu siivotaan. Muuten toimijat voivat fasadin takana sitten olla vaikka mitä rasisteja.

Zizek kuvasi sitä miten fasadin takana on myös ihmisiä jotka näennäisesti vastustavat sitä. Hän puhui interpassiivisista ihmisistä. On ihmisiä joista osa on passiivisia ja osa vastustaa aktiivisesti. Maailman muuttamisen sijaan he tekevät aktioita jotka antavat muuttamisen tunteen, mutta jotka ennen kaikkea takaavat että huominen näyttää samalta kuin tämä päivä.

Interpassiivinen ihminen on sellainen että häneen vetoaa esimerkiksi se, että kauppa tekee hyväntekeväisyyskampanjoita. Usein symbolinen määrä apua joka otetaan suoraan ostoksesta antaa hyvän mielen. Ihminen voi ostaa satasella hyväntekeväisyysleimalla isommalle hinnalle hinnoiteltua tuotetta jolla tuetaan köyhiä. Ja antaa tätä kautta, usein aika symbolisen, määrän apua tarvitseville. Ihminen ei toki kenties antaisi samaa rahamäärää vaikka kaupan ulkopuolella oleville köyhille. Ja tässä mielessä köyhyyttä hoidetaan enemmän tämänlaisella avulla kuin muutoin. Zizek korostaa että tässä prosessissa kuitenkin enemmänkin siivotaan ongelmien takana olevien ongelmien kritiikkiä.

Zizek onkin esittänyt että tosiasiassa kapinallisuus ja kaupallisuuden vastustaminen on hyvää bisnestä. Tätä kapinallisuutta tuetaan koska sen avulla voidaan tuottaa voittoa vaikka hyväntekeväisyyskampanjatuotteilla. Toisin sanoen kapinallisuus sallitaan kunhan se tapahtuu systeemin sisältä ja on hampaatonta ja mahdollistaa että järjestelmä on huomenna sama kuin tänään. ; Ja juuri sen vuoksi että ihminen tuskin vapaaehtoisesti antaisi köyhälle euroa vaikka on valmis tukemaan symbolisesti köyhiä ostamalla hyväntekeväisyystuotteita vihjaa siihen että solidaarisuus ja asenne köyhiin pysyy samana. (Tai kuka sitten onkaan kampanjan kohteena.) Hyväntekeväisyys on vaivatonta ja siitä puuttuu auttamisen vaiva. Eikä arki ja siinä eläminen auttajalla muutu millän tavalla. Tässä prosessissa esimerkiksi monikulttuurisuus muuttuu helposti lähinnä symboliksi jonka taakse menemällä saadaan itselle jengi, joka vaikuttaa oikeudenmukaiselta, ja tämä on itselle näppärä ja vaivaton leima.

Interpassiivinen toimii kuin muuttaisi maailmaa paremmaksi tekemättä mitään. Suomessa kenties vahvin interpassiivinen liike on evankelisluterilainen kirkko. Se kerää varoja vaivattomasti kirkollisveroista. Siihen kuuluminen on helppo tapa vihjata että tukee hyviä asioita. Ihmisen ei tarvitse tehdä muuta kuin kuulua kirkkoon. Kirkosta eroaminen taas tuomitaan helposti ahneudeksi. Ja korostetaan miten paljon hyvää kirkko tekee. Toki kirkon puolella eletään muutenkin maailmassa, jota kuvaa se että samanaikaisesti se esittää olevansa tärkeä voima joka on vastapoolina kaupalliselle, pinnalliselle ja materialistiselle maailmalle. Mutta samalla se on kuitenkin byrokraattinen koneisto joka on siitä erikoinen että sen brändisuunnitelmaan näyttää kuuluvan brändi -sanan hokeminen julkisesti. (Moni tekee brändiä tarkasti ja on nimenomaan puhumatta brändistä koska tämä on niin vahvasti liitoksissa pinnalliseen ja materialistiseen kaupallisuuteen.)

Kirkko tekee hyvää tavalla jossa ihminen antaa könttäsumman ja muut ihmiset jakavat sen. Ja sitten käyttävät tätä rahaa tehden tekoja joita rahaa antava ihminen itse nimenomaan ei tee. ; Jos ihminen haluaisi oikeasti tukea vaikka nuorisotyötä hän voisi korvamerkitä kirkollisveron suuruisen summan lyhentymättömänä tähän työhön. Eikä tästä menisi penniäkään vaikka naispappivastaisen pastorin uskonnolliseen saarnaamistyöhön. Kirkon raha menee aina moneen paikkaan ja harva kannattaa niitä kaikkia. Ihminen voisi myös mennä ja tehdä itse. Näitä vaihtoehtoja ei nähdä kirkollisten puheissa kun he puhuvat kirkon saamista rahoista ja siitä miten kirkosta eroaminen on ahneusteko. (Mikä on kiinnostavaa. Ihminen joka lakkaa saamasta rahaa valittaa ja pahastuu siitä että hänen kannattamansa taho ei saa yhtä paljon rahoitusta. Ja tekee tämän puhumalla ahneudesta ja miten on tärkeämpiäkin asioita kuin raha.)

Pehmeitä ja ei-fundamentalistisia tahoja edustavien kirkollisten viestien mukaan fundamentalisteja ja ateisteja yhdistää se, että molemmat näkevät että suuri osa kirkon jäsenistä "ei ole jotenkin todellisia uskovaisia". Eli ovat jotain "passiivisluterilaisia". Kenties tässä huomiossa kysymys ei olekaan pelkästään siitä että siinä on ilmiö joka todistaa että ateistit ovat fundamentalistisia. (Se voi olla myös siitä, joskin kysymys on varmasti myös siitä että analogioilla on näppärä lemata, vaikka tuon tyylinen analogia onkin itse asiassa varsin epämääräinen perustelevana argumentaatiovälineenä.) Passiivisuus juuri luterilaiseen kansankirkkoon liityvällä tavalla liittyy ilmiöön joka on paljon kansankirkkoa laajempi. Ja ongelmana kenties syvempi, aikaamme kuvaavampi, ja oleellisempi. Onkin kysyttävä onko tämä oikeasti keino ratkaista asioita vai jotain jossa ihmiset ovat tekevät symbolisia muutosaktioita jotta mikään ei muuttuisi.