Toulminin metodi

Usein nettiväittelyissä ei käännytetä ketään. Ihmiset heittävät onelinereitä joissa on usein annettu lähinnä muutamia tosiasioita, tuntemuksia, arvostelmia ja muita vastaavia asioita. Niitä ei usein jäsennetä ja strukturoida mitenkään. Ja sitten niitä heitetään kasa ja toivotaan että vastapuoli vakuuttuu. Usein tässä tulee väärinymmärryksiä ja olkiukotteluja. Ihan sen vuoksi että usein on hyvinkin hämärää että miten niistä annetuista faktoista niin väistämättä päädytään juuri siihen johtopäätökseen mihin on päädytty. Sanoja ei ole kertonut riittävästi relevanttia informaatiota kontekstista. Ja ihmiset täyttävät nämä aukot jollain. Esimerkiksi oletuksilla argumentin konteksteista ja sanojan motiiveista.

Akateemisessa filosofiassa nämä on ymmärretty ja sen lopputuloksena syntyy pitkällistä ja kuivakkaa materiaalia joka nukuttaa yleisön. Suuri osa menee yli hilseen ja tätä kautta alkaa vaikuttamaan snobistiselta ja ylpeältä ja lukijaa halveksivalta ”olen fiksumpi kuin te – katso kuinka monta sivistyssanaa osaan” -kikkailuksi. (Joka sinällään on mahdollinen keino sitä ensimmäisen luokan nettiväittelyä.)

Johonkin näiden kahden väliin voidaan tunkea jotain.

Stephen Toulmin oli filosofi, joka on tutkinut logiikkaa, moraalia ja filosofian soveltamista. Tässä yhteydessä tärkeää on muistaa, hän halusi luoda viitekehyksen jossa ymmärrettäisiin arkipäiväisiä argumentteja. Toulmanin perusajatus oli että normaalissa argumentaatiossa ei itse asiassa tehdä kuten filosofit ja matemaatikot toimivat. Eli että he ottaisivat lähtökohtia ja pistäisivät niitä yhteen ja katsoisivat mitä siitä seuraa. Normaalielämässä ei rakenneta deduktioiden ja induktioiden kautta vedettyjä päätelmiä joilla sitten tehtäisiin löytöjä konstruoitujen johtopäätösten kautta. Sen sijaan usein ihmisillä on jokin asia jota he puolustavat tai vastustavat. Ja tätä he sitten tukevat erilaisilla asioilla.

Toisin sanoen Toulmin näki että argumentaation miettiminen oli tarpeen koska akateemisessa filosofiassa keskitytään usein hyvin toisenlaisiin lähestymistapoihin. Sellaisiin jotka ovat arkielämässä vieraita. Mutta järkevyyttä ei kuitenkaan voida täysin heittää. Ihmiset eivät ole kuitenkaan joko ammattifilosofioijia tai suomi24 -palstan lihallistumia. Toulmin käytti pohjana onnistuneita lakitupatapauksia. Niissä argumentoidaan ja saadaan jury puolelle. Tämä johtaa tietenkin siihen että asenne on retorisempaa ja tätä kautta ”kierompaa ja kenties moraalisesti tahrautunuttakin” kuin akateeminen filosofia jota voi tulkita ”nukuttavaksi ja pölyiseksi norsunluutorneiluksi”. Mutta toisaalta se kuitenkin on perusta argumentoinnille jonka peruslähtökohtana on asiallisuus, rationaalisuuden kunnioittaminen ja ajatus siitä että tarjolla on vastapuoli joka pitää ottaa vakavastiotettavana järkevänä henkilönä.

Metodissa on kuusi osaa;
1: Väite (claim) Tämä on se mitä sanoja esittää. Johtopäätös tai lopputulema jota hän puolustaa. Tämä voi olla tosiasiaväite tai teoria, arvo tai arvostelma tai poliittinen kannanotto. Se, minkä puolustamiseksi argumentti on tehty ja jonka tukemiseksi kaikkien muiden osien tekemisen vaiva nähdään.
2: Todisteet (grounds). Tämä on se perusta jonka pohjalta esitettävä argumentti on luotettava ja hyvä. Tässä perustavimpia ja keskeisimpiä keinoja ovat evidenssi, empiiriset havaittavat tieteelliset faktat, arkielämässä totutut havaintoelämän ilmiselvyydet, logiikka ja mahdollisesti lähteinä käytettävien tahojen kredibiliteetti.
3: Oikeuttaja (warrant) Tämä ei yleensä ole deduktiivinen. Se on rakenteeltaan joko induktiivinen tai muuten epäsuorasti viittaava todiste jonka perusteella asiaa todennetaan. Takeen ydinteesinä on se, että usein kasa faktoja ei vielä ole ymmärrettävä syy kannattaa lopputulosta. Faktat täytyy kontekstoida. Täytyy kertoa miten todisteiden pohjalta päädytään johtopäätökseen. Ei siis vain sanota, että annetuista tosiasioista seuraa jotain vaan tämän lisäksi kerrotaan että miksi ne seuraavat. Tämä on yleisesti ottaen luonteeltaan induktiivista. Ja tässä kohden nojataan yleensä vahvasti retoriikasta tunnettuihin pääkeinoihin, eli ethos, logos, pathos ; eetosta korostetaan korostamalla auktoriteettia, jossa keskitytään ammattitaitoon, muiden ammattilaisten arvostukseen, titteleihin tai vastaaviin keinoihin. Logoksessa korostetaan järkevyyttä. Ja pathoksella luodaan sympatiaa ja vedotaan yleisön huomioon. Tätä kautta vaikka yhteisiin arvoihin vetoaminen voi olla tehokas strategia. Yleisön tunteminen ja heihin vetoaminen ja heidän arvojensa tunteminen on hyödyllistä suostuttelulle. Usein arkielämässä warrant on implisiittinen eli sitä ei sanota ääneen. Tämän vuoksi toisten ymmärtäminen voi olla vaikeaa.
4: Vahviste (backing) jonka tehtävänä on tukea oikeutustta. Tämä on yleensä jotain lisää joka on samaa takeelle kuin oikeutus on todisteille. Sillä tuetaan sitä miksi annettu oikeutus on tärkeä ja hyvä. Tämä on usein jotain jonka avulla viitataan asiaan. Todiste ei ole usein deduktiivinen vaan induktiivinen.
5: Määre (qualifier) joka kertoo siitä miten vahvasti argumentoija itse luottaa esitykseensä. Todennäköisyyksiä ja tuntemuksia. Tai rajoja joiden sisällä henkilö uskoo voivansa toimia. Tämä koostuu aika usein vain ”todennäköisesti”, ”kenties”, ”usein” tai vastaavanlaisista sanoista. Mutta ne voivat olla tarkkojakin. Nämä ovat harkintaa. Tai jos eivät olisikaan niin ne luovat mielikuvaa harkinnasta ja toisaalta suojelevat vasta-argumenteilta. ”Usein” ei kumoudu ihmisten mielissä vastaesimerkillä yhtä vahvasti kuin ”poikkeuksetta”.
6: Kiisto (rebuttal) Tässä esitetään vastapuolen argumentteja omalle näkemykselleen. Tässä yksi yleisimpiä keinoja on antaa vastaesimerkkejä omalle näkemykselle ja tätä kautta määritellä rajoja sille minkä sisällä oma argumentti on uskottava ja osoittaa alue jolle sitä ei voi viedä. Tämä luo ajatuksen siitä että olet harkinnut vastapuolen näkemyksiä. Toisaalta se määrittelee omia näkemyksiä ja niiden soveltuvuusalueita joka on käytännöllistä. Ja joka tapauksesta tästä syntyy tehokkuutta sitä kautta että vastapuoli ei yleensä kovin helposti voi vedota antamiisi vastaesimerkkeihin koska yleisö kuitenkin sekoittaisi keskenään sen, että asia on sanottu ääneen ja sen että asia on myös osoitettu hölmöksi.

Toulminin metodi on syntytapansa vuoksi keskittynyt lakituvassa pärjäämiseen. Tätä kautta sen hankintakonteksti on hyvin omanlaisensa ; Voidaan sanoa että siinä on vahva suostuttelun henki. Argumentaatiota ei toisin sanoen tehdä sellaiseksi että se olisi mahdollisimman varmasti tosi ja siihen liitettäisiin vain sellaisia asioita jotka hyödyttävät tätä totuustavoitetta. Se ei kuitenkaan ole pelkkää arkielämässä tapahtuvaa vääntöä ja inttämistä. Se on yritys suostutella rationaalisessa ja kunnioittavassa hengessä ihmisiä. Tämä on jossain määrin kyseenalaista mutta suomi24 -meininkiin verrattuna se on kuitenkin varsin ylevää.

Vähintään hänen tuomansa jaottelu on kätevää montaakin kautta; Se auttaa jäsentämään itse kohtaamiaan argumentteja. Ja jos ei saa jäsennettyä niiden avulla vastapuolen kantaa voi hakea sen avulla keinoja minkä kautta siihen saa järkeä ja vastapuolen kanta muuttuu ymmärretyksi – jos ei välttämättä hyväksytyksi. Toisaalta se kertoo osaltaan ihmisten psykologiasta ja siitä miten ihmisten mieli toimii ja tätä kautta voi ymmärtää miksi oma hieno argumentti ei vedonnutkaan vastapuoleen, kun satuit vaikka olemaan loogisuudestasi huolimatta aivan liian jyrkkä ja jätit hänen kantansa kuuntelematta mutta et pilkkaamatta. Tai millä keinoilla paha ja väärässä oleva vastapuoli onnistui manipuloimaan itsensä muiden ihmisten suosioon. Sen lisäksi sillä voi tulla ymmärretyksi paremmin. Ja suostutella muita olemaan samaa järkevää mieltä kuin itse on.