C. S. Lewis esitti, että totuutta JA vastapuolen kritisoimista olisi lähestyttävä järkeilemällä, eikä esittämällä röyhkeitä väitteitä vastustajan psykologisesta tilasta. Toisin sanoen hän erotti ideologian psykologiset hyödyt ja ideologian järkevyyden. Tätä Lewis esitti etenkin siinä yhteydessä, että turvallisuudentunne voi olla hyvä selitys sille, miksi joku uskoo Jumalaan, mutta siihen on lupa vedota vasta sitten, kun on ensin muilla keinoin osoitettu, että Jumalaan uskominen ei ole järkevää.
Tämä on hieno asenne. Uskomuksen psykologisen syyn olemassaolo ei ole sama kuin asian todenperäisyys. Samoin se, että jonkin asian puolesta on esitetty typerä argumentti ei tarkoita että sille ei olisi rationaalisia argumentteja. Se, että vääristä syistä voisi intoutua mukaan ei tarkoita että mukaan ei voisi tulla oikeista syistä ja intoutua sitten niistä muistakin asioista.
Ja tätä kautta Lewis varmasti noudattaa tässä ihanteita. Ja asenne on järkevä sitäkin kautta että psykologiset syyt ovat usein lisäetuja ; Jos ateistin esimerkiksi kerrotaan olevan ateisti koska hänellä on vaikea isäsuhde -kuten Paul Vitz on esittänyt – ja tämä helpottaa hänen oloaan, niin jos Jumalaa ei ole olemassa ja ateisti saa näkemyksestään vielä psykologista etua päälle. Samoin jos Jumala on olemassa, ja siitä saa toivoa jolla kestää vaikka läheisten kuolema tai takaa itselle taivaspaikan niin ne ovat etu eikä moite. Jos uskomus on rationaalinen, ei psykologiasta ole yleensä haittaa.
Uskomisen lopputulokseen liittyvät syyt on analysoitava. Järkevä ihminen ei välitä ensin psykologisista syistä vaan katsoo onko ihmisellä tarjota järkeviä argumentteja vai ei. Ja vasta jos järkeviä argumentteja ei ole, on syytä viitata psykologisiin syihin jotka selittävät miksi ihminen uskoo tästä huolimatta.
Lewis itsekin unohti usein ihanteensa moittiessaan ateisteja. Hänhän esittää että ateistit eivät tosiasiassa ole uskomatta Jumalaan vaan tosiasiassa vihaavat Häntä. Tätä painotetaan sillä että ateisti haluaa mennä Jumalan paikalle. Asenne on toki tuttu muutenkin. Yleisesti ajatellaan että ateistit eivät pidä kyylääjistä tai haluavat olla itsekkäitä. Nämä ovat psykologisiin syihin viittaamisia. Tämä taasen nojaa siihen että Totuus ja uskomusten oikeuttaminen on se joka on tärkeintä. Tämä selittääkin ison määrän siitä asenteesta missä jos uskovainen uskoo hän ei joudu käymään erityistä testimassaa jossa osoittaa riittävän eksegetiikan uskomisensa. ; Tällöin henkenä on se, että uskomus on Tosi ja se riittää. Ateisti joutuu sen sijaan vastaamaan ties mihin haasteisiin ja kyseenalaistuksiin ja käännyttely-yrityksiin. Koska tällöin on tärkeää katsoa millä tavalla johtopäätös on saatu.
Tässä on takana temppu; Keskustelussa toisinaan puhutaan siitä ovatko uskomukset oikeutettuja rationaalisesti vai psykologisesti. Ja toisaalla sitten sanotaan että Uskomuksen Totuus ei riipu siitä millä keinoin lopputulokseen on päädytty.
Jos asiaan päädytään väärin keinoin, asia on kuitenkin totta samalla tavalla. Tässä mielessä on helppoa puolustaa ajatusta siitä että nämä uskovaiset olisivat oikeassa ja heidän uskomuksensa olisi Tosi. Ja että menetelmä jolla lopputulos on saatu ei merkitse mitään, vaan se lopputulos. Kristityillä nämä argumentit paistavat poissaolossaan silloin kun he esimerkiksi puhuvat ”naturalismista” jossa joku päätyy ei-uskomaan. Silloin on tärkeää korostaa että käytetty keino – kuten naturalistinen ajattelu – on jotain joka itsessään osoittaa asian olevan väärin.
Onkin kiinnostavaa huomata miten ihmisiä kohdellaan eri tavalla. Uskon kohdalla ei ole väliä millä keinoin tieto on saatu. On kiinnitettävä huomiota siihen miten puhutaan uskon totuudesta ja milloin uskon perusteista. Koska näiden välillä heijaamalla saadaan se, että eri vakaumuksia ei käsitellä samalla tavalla ; Kun on päätetty a priori että Jumala on Tosi voidaan käsitellä uskovaisia kristittyjä siten että puhutaan vain siitä että uskomus on Tosi. Ja ateistien kohdalla on sitten tentattava että ovatko ne perusteet naurettavia tai järkeviä.
Tässä kohden ongelmana onkin se, että C. S. Lewis ja heidän seuraajansa itse asiassa kulkevat kahta eri perustelutapaa käyttäen eri konteksteissa. Ensinnä on se, että on tärkeää korostaa että kritiikissä ja perusteluissa on katsottava metodia. Tällöin on tärkeää katsoa ovatko argumentit psykologisia vai rationaalisia. Puhutaanko asiasta vai ihmisistä.
Sitten toisaalta onkin niin että ei olisikaan merkitystä uskovatko ihmiset tai alkoivatko ihmiset alun perin uskoa Jumalaan pelätessään luonnonvoimia, tarvitessaan lohtua, kaivatessaan kuolemanjälkeistä elämää, etsiessään oikeutusta valtapyrkimyksilleen vai tutkiessaan todistusaineistoa. Ajatellaan että mikään näistä ei koske Jumalan olemassaoloa koska Jumala on tai ei ole riippumatta siitä mitä tai miten ihmiset ajattelevat Hänestä.
Kaltaiselleni epistemologille jännitteet on purettavissa; Ei pidä katsoa ollenkaan siihen mikä on Totta ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella. Sen sijaan Todeksi otetaan se jolle on todisteet. ”Rationaalisia syitä” ovat ne jotka osoittavat Jumalan olemassaolon. Totuus ihmisille on yksinkertaisesti paras sen hetken rationaalinen selitys. Tämä, toisin kuin kristittyjen nojaama Totuus, voi muuttua ajan mittaan.
Tässä keskustelu menee tietenkin relevanssikysymyksiin. Esimerkiksi minun silmissäni eksegetiikka ja tekstikritiikki voi selvittää Raamatun historiallisuuden ja että sen ajan rautakautiset ihmiset ovat todella uskoneet tähän silloin ja että siinä esiintyy tosia henkilöitä ja paikkoja, mutta että seassa on asioita joihin ihmiset ovat uskoneet ja mahdollisesti propagandaakin. Ja että näiden ihmisten uskominen ei tarkoita samaa kuin että uskomuksen kohde on olemassa, siinä kun mahdollisesti mennään psykologisiin syihin joissa keskustellaan vaikka siitä miten psykologinen profilointi selittää että Pyhä Pietari käyttäytyy tällä tavalla rohkeasti koska on vakuuttunut Jeesuksen olemassaolosta. Moni uskovainen taas korostaa että ateisti voi olla rationaalinen ateisti vasta tutustuttuaan tekstikriittisesti Uuteen Testamenttiin.
Itse näen että nykyään niin moni korostaa että kannanotto Jumalan olemassaoloon on uskonasia ja että tältä olisi naurettavaa vaatia tieteellisiä todisteita. Ja että Jumala on sellainen että todisteiden saaminen on mahdotonta ja kysymys on tieteen ja tietämisen ulkopuolella. Mikä itsessään osoittaa siihen suuntaan että jäljelle jää vain psykologisia syitä. EI pidä ihmetellä jos niihin sitten tartutaan. Tämän ainut vaihtoehto kun olisi se että ei suostuttaisi kuuntelemaan tai keskustelemaan uskovaisten kanssa koko aiheista ja kerrottaisiin että kaikki uskonasioiden ei-Jumalaa ensin empiirisesti todistavat lähestymisyritykset ovat pelkkää häiriköintiä ja vallankäyttöä.
Uskovaiset usein pitävät tätä loukkaavana. Heistä heidän tulee saada kertoa asioitsa omasta maailmankuvastaan käsin. Eikä miettiä käännyttämisessä sitä että lähestyy vastapuolen peruskäsitteistä ja todistaa Jumalan niiden kautta. He kieltäytyvät todistamasta Jumalaa sellaisin argumentein jotka ovat empiirisiä tai sellaisia että niiden premissit ovat sellaisia että ne olisi ateistinkin pakko hyväksyä. Tässä on toki ongelmia. Nimittäin konteksti ja näkökulma. Kun asioita lähestytään, on nimittäin tavallista että uskontoa puolustetaan rationaalisena argumentein jotka ovat psykologisia.
Kun joku argumentoi että usko antaa toivoa, pelastusta ja syntien anteeksiantoa, hän vetoaa psykologisiin hyötyihin. Samoin jos joku viittaa Pascalin vaakaan jossa usko on järkevä strateginen veto, hän vetoaa psykologisiin etuihin sen sijaan että hän puolustaisi Jumalan olemassaoloa. Toisaalta kun teologian kannattaja selittää että uskontoa tarvitaan jotta moraalilla olisi objektiivinen pelastus, hän vetoaa siihen että olisi toivottavaa että moraalilla olisi tämänlainen pohja. Itse asiassa uskonnon psykologiset puolet ovat uskovaisten useimmin käyttämiä argumentteja uskonsa puolesta. Tässä kontekstissa ajatus siitä että ”Jumala on kainalosauvat”. Se on suora vasta-argumentti käytettyihin argumentteihin. Ja jos niitä kutsuu turhiksi niin sitten se johtuu siitä että argumentit olivat epä-älyllisiä ja huonoja lähtökohtaisesti ja että niitä ääneen lausunutta krisittyä olisi siksi moitittava aikamme haaskaamisesta ei-rationaalisiin todisteluihin ja perusteluihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti