Ei koulua vaan elinkeinoelämää varten

"The beginning of love is to let those we love to be perfectly themselves, and not to twist them to fit our own image. Otherwise we love only the reflection of ourselves we find in them."
(Thomas Merton, "No Man Is an Island")

Ihmisillä on tapana pitää tärkeitä asioita vakavana. Umberto Econ "Ruusun nimi" -kirja kertoo tarinaa siitä miten nauru ja huumori nähdään syntinä. Ja kirja taas heijastelee arvostuksia joita ei ole vaikeaa löytää. Tätä ajatellessa ei voi kuin ihmetellä sitä, miksi ihmeessä "Raamatun" alussa kerrotaan "hyvän ja pahan tiedon puusta" eikä esimerkiksi "vitsipuusta". Huumori nähdään usein jollain tavalla uhkaavana. - Syy on varmasti siinä että totuudella ja huumorilla on molemmilla yllättävän paljon valtaa. Ja itse asiassa huumorilla on enemmän. Jos jollekin vakavalle asialle uskaltaa nauraa, se menettää auktoriteettia, sädekehäänsä ja uskottavuudentunnetta jota se meille antaa.

Conrad Hyes onkin teologi joka on vähän tämänlaisilla linjoilla tutkaillut nimenomaan aikaisemmin viittaamaani syntiinlankeemuskertomusta. Hän lähtee siitä että perisynti ei itse asiassa esiinny tässä kertomuksessa ollenkaan. Se on tarinaan jälkikäteen liitetty termi, tulkinta joka on toki tehty muun tekstin pohjalta, mutta joka ei kuitenkaan ole ainut mahdollinen. Hyesin mukaan tarinassa on kysymys nimenomaan siitä miten ihmisistä tuli liian tärkeileviä. Hänestä luonnontila oli viaton ja hauska. Hyvän ja pahan tiedon puusta nauttiminen toi tiedon ja pinnallisti maailmassaolemiskokemuksen. Tämä lankeemus näkyy hänestä nykykirkossakin kun nauramista kirkossa esimerkiksi piispojen läsnäollessa nähdään jotenkin kiusallisena. Tämä turhantärkeys ilmenee sitten pömpöösiytenä joka teeskentelee vahvaa mutta on äärimmäisen haurasta ; Turhantärkeälle lapsen metelöinti rippijuhlassa on kammottava pyhäinhäväistys ja ikonoklasmi. Loukkaantuminen ja Jumalanpilkkakokemus onkin tätä kautta vain osoitus oman uskon heikkoudesta. Hyersin mukaan saatana on pelkästään mahtipontinen ja tätä kautta vajaa. Jumalassa on molemmat puolet, sekä vakava puoli että hauska puoli.

Ja kun minä kirjoitan positiivisesti kristinuskosta, on kysymys tietysti jostain aivan muusta.

Teknisen korkeakoulun opiskelijat ovat hyvä muistutus siitä että vaikka he ovatkin ääriteknisiä, heihin liittyy kuitenkin vahva huumorisävytys. Teekkarit tunnetaan paitsi insinööreinä, diplomi-insinööreinä, niin myös typeristä tempauksista ja wappulehden paskoista vitseistä. Tämä on merkittävä ja hyvin erikoinen asia, koska juuri teknillis-luonnontieteellisen maailmankuvan nähdään yleisesti olevan latistava. Edellä mainitsemani Hyers edustaa tässä pitkää linjaa yhdessä esimerkiksi Adornon kanssa. ~ Heille tieto johtaa tylsyyteen, pinnallisuuteen ja esteettisen elämän rappeutumiseen joka ilmenee sitten pinnallisena turhantärkeytenä. Kuitenkin juuri Teekkarit - eivätkä esimerkiksi feministiteologit - ovat tunnettuja huumorilehdistään ja sävyltään nimenomaan anarkistisista tempauksistaan.

Markus Kajon "keppienkuljettamistekstissä" (jonka kommenttiraidalla on minunkin kyseenalaista kontribuutiota jonka Kajo on ystävällisesti jättänyt deletoimatta) on reagointi joka on itsessään humoristinen ja lämminhenkinen, mutta jossa on kuitenkin mukana varoitus jonka sävyt ovat yleisiä. "Toiseen tärkeään asiaanne, keppien kuljettamiseen en aio vastata. Juuri tuollaisten tehtävien takia jätin aikanaan TKK:n opinnot kesken. Toivon, että jatkossa olette myös varovaisempi tällaisten kysymysten julkipanoon. Teekkarit tahtovat ottaa tällaiset asiat haasteena ja jotkut lähtevät kohta kuljettamaan kilometrin mittaista kepakkoa vaikka sinne Iisalmeen ihan vain koemielessä (ja sikäläisen panimon sponsoroimana). Siinä on sitten saatu viitostie pitkäksi ajaksi kokonaan tukkoon. Luuletteko, että juhannuksen viettoon menevät ihmiset autoissaan kitisevine lapsineen tällaisesta kuljetuksesta ihastuvat, kysyn vaan toisen kerran. Kolmatta kertaa en kysy, sen lupaan." Tässä viitataan juuri siihen että huumori nähdään usein ongelmana.

Hyersin lausumaan tämä sopii siten, että tämänlaiset tempaukset maanteillä ovat autonkäyttäjille sama kuin se naurava ja mekkaloiva lapsi pömpöösin uskovaisen kirkkomatkalla. Samalla selviää myös se, että jokainen meistä on omalla tavallaan pömpöösi, turhantärkeyteen langennut. (Hieman kuin kaikki ovat syntisiä kristinuskon mukaan.) Itsekin olen äärimmäisen ärsyyntynyt pitkillä automatkoilla - ja ärsytän muita vielä enemmän kuin olen itse ärsyyntynyt. Itse asiassa ärsytys on aina läsnä, oli teillä teekkareita tai ei. (Yleensä ei.) Näin ollen on kyseenalaista aikaansaisiko teekkari aidosti merkittävää lisäkiusaa nykytilaan verrattuna.

Olenkin erittäin ihmeissäni siitä miksi ihmiset haluavat lomillaan ajaa mahdollisimman kauas, kun perille löytää vähemmälläkin. Toki voisi ajatella että tässä matkassa olisi kysymys ponnistuksesta ja kärsimyksestä, jonkinlaisesta Nietzscheläisestä voimainponnistuksesta joka maksimoi onnellisuuden. Mutta kuitenkin mökkeihin ja kesäpaikkoihin tunnutaan liittävän nimenomaan nautiskelevampia haluja. Sitä halutaan olla rauhassa, nauttia oloista. Perillä odottaa sitten totaalinen peruskorjaus ja kauhea määrä työtä. Kun ihminen haluaa rauhaa hän paitsi valmistautuu sotaan, ja käy aivan automaattisesti vapaaehtoisesti moottoritietaisteluita. Tuska onneksi unohtuu vuoden aikana niin että sama virhe osataan sitten toistaa seuraavana vuonna.

Teekkari on koulutusjärjestelmämme huippu. Heidän halutaan selvästi opiskelevan elinkeinoelämää varten. Tekniseen tietoon halutaan liittää arvokkuus. "Opettaja 18/2012" -lehdessä olevaassa kolumnissa (s 51) nykyhetkeä kuvataankin liian keveänä. "Myöskään tympeänmakuisten, pitkien ja perusteellisten artikkelien hahmottamiskykyä ei enää ole. On vain Wikipedian nopeus. Ei kukaan enää osaa pysähtyä tiedon ääreen, pohtia sitä, keskustella. Sellainen välilehti ihmiskunnan historiassa on napsautettu alapalkkiin, odottamaan poistamista. Se joutaa kadota lehtorin mukana, ehkä aikaisemminkin, sillä lehtori on jo kadonnut ihmisten keskinäiseen tuntemattomuuteen." Tässä lausumassa on selvä halu palata vanhoihin kulta-aikoihin joita ei enää ole. Tätä korostetaan loppuun laitetussa kliimaksissa jossa lehtori (ei siis opettaja vaan nimenomana klassisen vanhahtava lehtori) löytää yhden oppilaan joka on lukenut saman kirjan ja muistaa siitä saman kohdan jota on pitänyt hyvänä. "Ja lehtori tuntee sisällään arvokasta lohdutusta: tuossa nuorten mahdottoman samanlaisessa joukossa on sen lajin edustajia kuin hän itse, vanhan tiedon ja kulttuurin rakastajia. Lehtori maistelee hetkeä, sen kuolemattomuutta." Tilanne on siitä mielenkiintoinen että nykytilaa kuvataan harmaana ja identtisenä kun samalla valitetaan sitä että ihmiset eivät tunne toisiaan ja nautitaan identtisyyden kokemisen hetkestä. Nykymaailmassa ollaan vähemmän "mahdottomasti samanlaisia" kuin ennen. Mutta oikeasti kaipuu onkin aikaa jota ei ole koskaan ollut. ~ Vanhoillisessa maailmassa elävät ovat pakinan lehtorin tapaisia. He vaativat tietynlaista maailmaa suojellakseen omaa identiteettiään. Kolumni peräti esittää että "Lehtori ei käsitä hänen kummallista kieltään. Siitä puuttuu historiallisuus, inhimillisen kulttuurin jatkumo." Tämä nähdään ongelmana. Tämä korostaa sitä että lehtori rakastaa aidon tiedonjanon sijasta sitä että hän saisi kuulua samanmielisten yhteisöön. Hän rakastaa vain omaa peilikuvaansa.

Ihmiset eivät ole oikein koskaan olleet kiinnostuneita koulusta. "Turhantärkeilyyn sortunut" koulutusasenne on johtanut tylsyyteen, ei vain nyt vaan aina. Lisäksi oppiminen on työlästä. Opiskeluhaluiset ovat olleet aina vähemmistönä. Uskoisin jopa että nykypäivänä tilanne on kohentunut ; Mika Sipura esitti että se mikä voi näyttää lyhytjänteiseltä ja spontaanilta voikin olla muuta. "Kun 12 vuotta sitten aloitin opettajana, hyvä opettaja oli asiantuntija joka tiesi faktat, ja osasi kertoa ne loogisessa jäjestyksessä. Nyt hyvä opettaja on ammattimainen paskansuodatin, joka kykenee jollain vielä tarkemmin määrittelemättömällä tavalla siirtämään kykynsä oppilaisiin. Tuota lapiointitaitoa ei valitettavasti opita kursseilla. Ei auta miljoonien syytäminen IT-strategioihin. Tuohon taitoon synnytään, ja sitä ylläpidetään etusormen painalluksin." Opettajuus on muuttunut tiedon saamisen helppouden mukana. Ennen ongelmana oli lähteiden luo pääseminen. Netti on tehnyt omituisiakin asioita saataville. Nykyisin saatavuus on runsasta ja tärkeintä on tiedon analyysi. On kyettävä nopeasti näkemään mikä on oleellista. Muulle on annettava ruksia välittömästi. Panostaminen vain tärkeisiin asioihin johtaa siihen että suurin osa klikataan pois. Ja nimenomaan tämä on hyvää lukemiskäytäntöä.

Se, että ennen tietosanakirjojen selaamiseen meni paljon aikaa ei antanut yhtää enempää tietoa. Pakotti vain tuskailemaan kauemmin. Kun vertaan aikoja ennen internettiä (olin silloin jo koulussa) ja muistan sitä mitä esitelmänteko siihen aikaan oli nykyiseen verrattuna. Se oli turhannyhjäämistä, aikaa meni turhaan. Olisi omituista jos joku selittäisi että jos nettiyhteydet pakotettaisiin hitaammiksi, niin se kehittäisi oppimista. Olisi omituista jos joku selittäisi että oppisimme paremmiksi lomailijoiksi jos meille annettaisiin hitaammat autot. Kysymys on tässä aivan samasta asiasta.

Tiedolle ei sen sijaan ole käynyt huonosti. Esimerkiksi jos menisin lukemaan vanhaan malliin miekkailumanuaalien alkuperäisteoksia, olisi minulla turvallisuusehtoja ja muita että edes pääsisin lukemaan niitä. Nyt ne ovat skannattuina netissä - usein jopa osaavien ihmisten tekemät käännökset on saatavissa! Väittäisin että jos todella pidän vanhasta inhimillisestä perinteestä, siihen osallistuminen on tehty helpommaksi. Eri asia onkin se, että valtaosa ei tämänlaista kaipaa. Osa voi kaivata tietoa muunlaisista asioista.

Nykyisin lähinnä paskantärkeydellä on vaikeampaa kuin koskaan ennen. Toki tässä on ongelmansa. Esimerkiksi oppilaat voivat ATK -tunnilla selata pornoa. He tekevät näin koska on vaikeaa ellei mahdotonta tehdä tietoturvaluennosta kivempaa kuin porno. Pömpöösiyden ollessa toisessa ääripäässä on toisessa ääripäässä riekkuminen. Molemmat ovat pinnallisia.

Uskaltaisin sanoa että olosuhteet vain modifioivat pinnallisuutta, joka taas on ihmisissä vallitseva tila. Askeettisissa oloissa pinnallisista tulee "kolhoja". He elävät arkirutiinissa miettimättä juuri mitään. Yltäkylläisissä oloissa ihmisistä tulee prinsessoja jotka elävät leikissä miettimättä juuri mitään. Ensimmäiset elävät pömpöösiydessä ja toiset riekkumisessa. Molemmat ongelmat ovat reaalisia siksi että ihmiset ovat noin yleisesti ottaen kovasti sitä hyvää ja pahaa tietoa vastaan. He rakastavat usein vain ajatusta siitä että heillä olisi tuo tieto ja vielä useampi sekoittaa tämän tiedonhaluun.