Hyvin useissa tietokonepeleissä on loppuvastuksena kaaoksen edustaja. Eeppisimmissä peleissä tiedän olevan loppuvastuksena "Dissidia":ssa jopa "God of Discord". Kyseisen pelin perusidea on siinä että kaaosta edustavaa Jumalaa vastaan taistelevat esimerkiksi Harmonian Jumala. päjärjestyksen ja kaaoksen luonteessa on jotain jota ihmiset selvästi pelkäävät. Patuneimmallekkin anarkisti-liberaaalillekin kelpaa vastukseksi kaaoksen päihittäminen. "Anciend Domains of Mysteryssä", eli universumin tärkeimmässä yksittäisessä pelissä, vastuksena oli kaaoksen Jumala "Andor Dragon", statukseltaan peräti "the ElDeR ChAoS GoD".
Etenkin vanhoissa tietokonepeleissä tämä saavuttaa hieman omituisia ulottuvuuksia. Sillä esimerkiksi useassa vanhemmassa pelissä hahmojen tasonnousut olivat tärkeitä. Kun pelejä vielä myytiin läpipeluutuntien kautta, oli luontevaa saada lisätunteja isoilla levelivaatimuksilla. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että esimerkiksi "Final Fantasy" -peleissä oli jossain vaiheessa tapettava pyöreästi miljoona kaalia.
Vodaankin eräällä tavalla nähdä, että tämä levelingeinuu on äärimmäistä monotoniaa ja toisteisuutta. Tämä voidaan nähdä monotonian Jumalan palvelemisena. Uhrauksena monotonialle saadaan syvä toisteinen säännönmukaisuus joka on luonnollisesti kätevä keino kun taistellaan kaaoottisuutta ja ennustamattomuutta vastaan. Näin ollen peleissä on piilossa juuri tämä Jumala, joka onkin tavallaan koko peliuniversumin suurin voima.
Itse kuitenkin pelkäisin eniten juuri tätä Monotonian Jumalaa. Sen parissa elämä olisi pelkkää "Päiväni Murmelina" -elokuvan kaltaista tilaa, paitsi että tässä maailmassa ei olisi harjoittelua, uusia virikkeitä ja oppimista jotka tuossa elokuvassa olivat se kasvattava ja innostava sanoma.
Siksi toivotankin jossain mielessä niille tietokonepelien ultimaattisille pahiksille pitkää elämää ja menestyksekästä uraa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti