Lasken itseni vähintään jonkinasteiseksi skientistiksi. Tässä kohden monella saattaa tulla mieleen ajatus siitä että olettaisin että tieteellinen tieto olisi täydellistä. Itse asiassa Quinen kannattajana näen lähinnä niin että tieteellisen tiedon ulkopuolella ei ole mitään olemassaoloa ja ilmiöitä koskevaa tietoa. (Esimerkiksi matematiikka on abstraktia eikä se sellaisenaan kosketa ns. tosiasioita. Matematiikka joka on puhdasta ei ole fysiikkaa. Fysiikka joka on puhdasta vaatii muutakin kuin matematiikkaa. Esimerkiksi.)
Katson että kysymys on siitä että tiede tarjoaa episteemisiä vastauksia, ne sisältävät tietoa. Eivät täydellistä tai lopullista tietoa. Tieto ei puhdista ontologiaa. Mutta siinä on tietoa. Muut asiat sisältävät sen sijaan ontologisia väitteitä ja niihin sitoutumisia. Jotain joka kertoo enemmän asenteesta kuin tiedosta. Ne voivat kenties olla totta, mutta kysymys onkin siitä että jos olemme, niin olemme tuurilla oikeassa. Väitelauseen totuus johtuu hyvästä onnesta eikä siitä että se on parhaan mahdollisimman tiedon tuottama päätelmä.
Tässä kohden on syytä ottaa esille se miten skientismiä usein kutsutaan tiedeuskoksi.
Tässä kohden näen että uskonnon monet konseptit voisivat periaatteessa olla tiedettä. Vanhatestamentillinen Jumala ihmetekoineen voisi varsin hyvinkin olla tutkimuskohde. Valitettavasti nykyään ei vain suosita näitä tutkittavissa olevia Jumalia.
Itse asiassa näyttää siltä että modernina aikana yhä vahvemmin viitataan Jumalaan ilmiönä jonka oikeutuksia on haettava Platonin suunnalta ; Platon käsitteli "Valtiossa" uskontoja ns. jalona valheena (γενναῖον ψεῦδος). Uskonnot olivat jotain josta oli hyötyä yhteiskunnalle ja siksi siihen liittyviä epätosiakin asioita saatiin sanoa ääneen. ; Modernina aikana jumalatodistuksia pidetään vääristelynä ja naurettavuutena, ja esimerkiksi uusateisteissa ärsyttää se että he ovat monista liikaakin "joko empirismi tai ei mitään" -asenteella liikkeellä.
Toisin sanoen ei uskota jumalan todistamiseen tieteellä ja tämä tehdään niin voimakkasti että jopa vaatimus tästä nähdään jonkinlaisena uskonnon ytimen vääristelynä. Aikanamme puhutaan hyödystä ; Pascalin vaaka, paratiisin ihanuudet, se että uskonnon harjoittaminen on yhteisöllistä. Se, että uskonnon harjoittajat ovat onnellisempia ja elävät pidempään.
Toisaalta korostetaan että uskonnosta luopuminen uhkaisi yhteiskuntaa tai että uskonnon katoamisen myötä katoaisi muitakin asioita, kuten moraalisuus. (Tässä reagoinnissa on aika voimakas jatkokysymys ; Jos todistamattoman Jumalan hylkääminen tuhoaa moraalin, niin eikö tämä moraalikin sitten ole vain jalo vale? Aika harva kysyy tätä koska usein vastapuolikin kannattaa moraalia ja iskee enemmän siihen että metaeettisesti lausunto on itse asiassa aikamoista roskaa. Moraalin katoaminen on enemmän uskovaisten vakaasti esittämä ja toistama väite kuin mikään johtopäätös. Asia yritetäänkin usein enemmänkin muotoilla kauniiksi vaikka lainailemalla Tolstoita kuin rakentamalla perusteluketju joka todella näyttää että ei ole olemassa ainuttakaan moraalisuuden mallia joka jäisi jäljelle kun teismistä luovutaan. Mikä vaaditaan jos väite tosiaan on että ilman uskontoa on vain arvotyhjiö ja nihilismi.)
Toisin sanoen uskomiseen uskominen on vahvaa ; Jumalaa ei todisteta todennäköisesti todeksi konseptiksi vaan pikemminkin kerrotaan että miten Häneen uskomisensa on jotenkin muuten hyvä diili.
Ja minä ymmärrän tämän. Käytännöllisyys ei ole tiedollinen argumentti mutta se on kuitenkin jotain jonka kautta on ymmärrettävää että joku seuraa asioita jotka eivät varsinaisesti ole mitenkään todistettuja sanan täydessä - tai edes oikein missään - merkityksessä. Sitä minä en ymmärrä että miten skientisteissä tuntuu olevan samantyylistä henkeä. Tieteeltä vaaditaan hyötyjä ja se oikeutetaan hyödyn kautta. Tieteenkin arvona näyttää olevan yhteiskunnallinen kannattavuus. Kun ihminen arvostaa tieteitä, hän hämmentävän usein arvostaa nimenomaan insinööritieteitä joka tekee saavutuksia. Tässä mielessä minulla herää kysymys että miksi tiedettä tulisi käsitellä kuin jaloa valetta?
Tekno-optimismiin.
Suomessa tässä kohden mieleen tulee Esko Valtaoja. Hänen tekno-optimisminsa tuo usein mieleen yritysten optimismikonsultit. Nämäkin innostavat ja tekevät kaikenlaisia vastaavia asioita.
1: Itse asiassa jos nykyajan Suomesta pitää hankkia yhtenäiskulttuurin ydin, sen taustalla olisikin varmasti optimismi. Toki moni hakee ei-hengellistä paratiisia. Jos uskonto lupaa aktiiveilleen tietyin ehdoin taivaspaikan, seitsemän neitsyttä tai paikan Valhallan salista, moni hakee saavutuksia tämänpuoleisesta. Kokoomuslaiset korostavat positiivisuutta ja sitä että yrittämällä onnistuu. Tätä pidetään osittain tosiasiana ja osittain jalona valeena, sillä optimismin romahtamisen nähdään ajavan maita taantumaan. Yrityksissä vierailevat konsultit edustavatkin usein juuri tätä yrityskuvaa. Pitää olla innovatiivinen ja rohkea. Ja jopa maahanmuuttokriitikot jotka tuntuvat olevan kyynistä sakkia luottavat kuitenkin yksinkertaisiin ratkaisuihin kuten "rajojen kiinni" laittamiseen ja EU:sta eroamisen taikaluotina joka ratkaisee kaikki ongelmat.
Tekno-optimismissa onkin kysymys juuri siitä että luotetaan että tiede vie meidät tähtiin. Luodaan profetioita tulevaisuudesta. Ja niissä kerrotaan paitsi että tieto kertyy ja tiede edistyy, niin kerrotaan että tiede edistyy paljon. Tämä on mielestäni hyvin kiinnostava kysymys. Sillä tekno-optimismissa on kaksi osaa. On se insinööritieteellinen osa. Että se kulttuurinen asennetta heijastava optimismiosa. ; Voidaan esimeriksi uskoa että ei ole mahdotonta että ihmiset menevät tähtiin. Ihmeet joita luvataan eroavat uskontojen ihmeistä siten että tekno-optimistien odotukset eivät sellaisenaan riko tietämiämme luonnonlakeja. Fysiikan lait eivät sellaisenaan estä tähtimatkailua. (Suhteellisuusteoria asettaa rajat siihen kuinka kauan matkaan menee.) Tässä mielessä se eroaa voimakkaasti esimerkiksi kreationistien Jumalasta joka heidän mukaansa by definition rikkoo termodynamiikan toista pääsääntöä luodessaan elämän. (Koska heistä elämän synty väistämättä rikkoo termodynamiikan toista pääsääntöä. Evoluutio ei heistä siihen pysty joten tarvitaan Jumala. Ergo.)
Tässä kohden on kenties hyvä viitata David Deutschiin.
Hän on lennokas tiedemies joka on tunnettu lennokkaista teorioistaan. Hän on myös tekno-optimisti. Hänen perusargumentaationsa on tässä kohden siitä kiinnostavaa että hän virallisesti korostaa että tulevaisuus on ennustamaton. Tieteen rajoja ennustettaessa kun täytyy sitoutua tieteen teorioihin. Ja näiden paradigmat voivat mutta kun tietoa saadaan lisää.
Tässä mielessä hän korostaa että pessimistit uskovat että tulevaisuus on huono ja he tekevät profetioita. Ja optimistit taas odottavat parasta ja tekevät tätä profetioita. Hänestä ajatukset tieteen edistyvyydestä eivät ole oikeastaan tekno-optimismia. ; Deutschin mukaan ongelmana onkin juuri tieteen epätäydellisyys. Voidaan listata vääriä ennusteita joita fiksut ihmiset ovat tehneet. Koska takana on jokin idea joka keksitään vasta myöhemmin. Deutsch ei luota vakaviin yrityksiin eristää ei-tiedettyä vastausta tunnetusta tiedosta.
Toisaalta Deutsch vaikuttaa kuitenkin tekevän ennusteita. Hän esimerkiksi väittää että tieteen rajoja ja mahdollisuuksia kuvaavat mallit rajoittavat enemmän kuin todellisuus. Ja että jos tieteen tulevaisuutta ennustetaan vallitsevan pohjalta painotutaan liikaa negatiivisiin ja huonoihin lopputuloksiin. Tämä on hyvin erikoista. On toki totta esimerkiksi se, että psykologisesti ihmiset helposti menevät mukaan pelotteluihin. Mutta toisaalta ihmiset hyppäävät mukaan myös sellaisiin optimistisiin asioihin jotka hivelevät heidän maailmankuvaansa. ; Lisäksi voidaan nähdä että jos meillä on nyt fysiikkaa joka ei periaatteessa estä aikamatkustusta, se ei tarkoita että tulevaisuuden tieteessä tämä olisi mahdollista. Kenties uusi teoria sulkee tämän mahdollisuuden. Tässä mielessä Deutschin ajatukset siitä minkälaisia tulevan tieteen teoriat ovat pitää sisällään niitä hänen korostamiaan profetioita.
Deutschin kohdalla voidaan havaita että hän kenties miettii tiedepessimismiäkin hieman liian vähällä lokeroinnilla. Voidaan nimittäin nähdä että tiedepessimismiä on kahta sorttia;
1: Pessimismiä siitä että tiede todella tuottaisi tuloksia enemmän ja enemmän. Ehkä tiedon määrän kasvattaminen muuttuu yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Ja tätä kautta tieto voi kasvaa mutta enemmänkin lähestyy jotain raja-arvoa kuin kasvaa rajatta. Deutschilla on tiedon kasautumisesta menneisyyteen perustuvia induktioita joiden perusteella hän uskoo tiedon eksponentiaaliseen kasvuun. Tässä kohden mieleen tulee Kurzweilin ajatukset tekoälyn singulariteetista ja älyn kasvusta. Tosin ilman tekoälyä. Ihminen tekisi vähän saman tiedon kasautumisen ilman tekoälyrobottiutta. ; Tämä on kiinnostavaa koska Deutsch toisaalla itse selittää että menneisyyden trendeistä ja teknologian tämänhetkisestä rakenteesta ei voi ennustaa tulevaisuutta ilman että se olisi profetia joka vaatii optimismia tai pessimismiä. Ja hän on selittänyt että optimismi ei olisi oikea sana kuvaamaan hänen näkemystään.
2: Tiedepessimismiä jonka mukaan tiede toimii ja tuottaa jotain joka tuhoaa meidät kaikki. Kuten luo jonkin superviruksen tai megapommin. Ydinpommi ei ole mikään tieteellinen epäonnistuminen. Ja tiede sanoo että sen pohjalta voitaisiin aikaansaada merkittävää tuhoa ihmiskunnalle.
Deutsch korostaa että teknologian ongelmana on usein se, että takana on tuntemattomia tuhoja. Tiede auttaa selviämään ja käsittelemään näkymättömissä olevia tuhoja. Tässä mielessä hän puhuu esimerkiksi kulkutaudista joka tuhosi kreikan kulttuuria. Antibioottien kanssa tämä tuho olisi voitu välttää. Tämä tieteellinen tieto kuitenkin puuttui. Toisaalta jos katsotaan tieten ongelmia, kuten radioaktiivisuuden tuottamia tauteja, niiden takana on usein ollut puutteellinen tieto eikä liika tieto. (Pelotellut tuhouhat taas ovat jääneet toteutumatta. Esimerkiksi ydintuhoa ei ole ollut ja ydinvoiman onnettomuudet ovat jääneet vähäisiksi.)
Loppukaneetti;
Ei tavallaan ole vaikeaa nähdä että teknologian hyödyt ja tieteen saavutukset painavat enemmän kuin tieto. Elämme hyödyn ja hedonismin maailmassa jossa tieto ja uskontokin ovat valjastettuja tämän tavoitteluun. Hedonismi ja ajatus hyvästä yhteiskunnasta johtaa helposti siihen, että asioihin suhtaudutaan optimistisella asenteella. Jos hedonismi - olipa tämä kärsimyksen välttämistä tai nautinnon tavoittelua - on asioiden ytimessä, onnettomuus ja surullisuus olisivat merkkejä huonosta elämästä.
Tieteen kohdalla voidaan nähdä että se on edistänyt maailmaa. Sillä on hienoja saavutuksia. Sellaisia joita voidaan tarkastella objektiivisemmin kuin vaikkapa Jeesuksen ristinkuoleman aikaansaamia parannuksia itse kunkin elämässä. Tässä mielessä on ymmärrettävää että se myös viittaa näihin.
Kuitenkin kun tekno-optimisteja kuuntelee tarkemmin saattaa syntyä vaikutelmia siitä että takana onkin kaikkivoipaisuusasenteita joissa tiede on maailman hallitsemista eikä maailman ymmärtämistä tai ihmistä mahtavampien luonnonlakien sisällön tietämistä. Ja tässä takaovesta livahtaa helposti jotain joka itse asiassa ei ole niinkään tietoa kuin asennetta. Tätä tekisi miltei mieli kutsua tiedeuskoksi. (Mutta sitä on paha kutsua sellaiseksi koska siinä ei ole Jumalaa, ei rituaaleja, ei ajatusta siitä että jollakulla on pääsy strategiseen tietoosi ja jota voisi lepytellä jotenkin koska muuten sinua rangaistaisiin pahoista teoistasi...)
Koska tiede kuitenkin sävytetään optimismilla, on mietittävä että missä määrin ja missä suhteessa nämä tulevaisuudenkuvien maalailut ovat lähinnä jaloja valeita joilla esimerkiksi hankitaan rahoitusta tutkimukselle sellaisilta ihmisiltä joille tieto ja ymmärrys eivät merkitse paljoakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti