Uskonyhteisölle anteeksiantamisen vaihe?

Olen tottunut harjoittamaan uskontokritiikkiä. Teen sitä paljon. Perusnäkökulmani on tässä usein se, että meillä on tällä hetkellä hyvä uskonnonvapauslainsäädäntö. Tässä olen korostanut sitä että on monia sellaisia tahoja jotka harrastavat käytänteitä. Nämä käytänteet ovat usein perinteitä. Ja ne ovat itse asiassa lainsäädäntöä vastaan. Silti niiden annetaan tapahtua.

Tässä mielessä perusnäkökulmani on sama kuin vaikkapa Henry Shuella, jonka ihmisoikeuksia kartoittava teoksensa nimeltä "Basic Rights" jakaa oikeudet joksikin joita sinulla on paperilla ja niihin joita sinulla on käytännössä. Shue esitteli ajatuksen että ihmisellä täytyy olla perustalla olevia oikeuksia, kuten oikeus elämään, jotta meillä voi olla toisia oikeuksia.

Toisin sanoen oikeuksien kohdalla ei riitä että se on kirjattu lakiin (formal access to rights), on katsottava onko oikeuksissa käytännössä reunaehtoja joka tekee niiden saavuttamisesta mahdotonta ja vasta jos näistä huolimatta pääsee oikeuksiin käsiksi todella omaa tämän oikeuden (substantive access to rights). Uskontojen kohdalla moni korostaa että laki on sama kaikille ja huomauttavat että laista ei löydy mitään jonka pohjalla esimerkiksi uskonnottomia kohdeltaisiin eri tavalla.
1: Mutta he unohtavat tämän siinä vaiheessa kun vastaan tulee niitä asioita joita he joutuvat puolustamaan sitä kautta että ateisti on esimerkiksi "pikkumainen" vaatiessaan että hänen lastaan ei viedä koulun kanssa kirkkoon kristilliseen jumalanpalvelukseen. (Tai joista on pikkumaista jos lapsi on ensin viety sinne jumalanpalvelukseen kysymättä ja sitten kun tästä mainitaan ja vaaditaan muutosta ensi kerralle. Kuten eräälle tuttavalleni kävi.) Nämä ovat juuri niitä käytänteitä jotka eivät ole ainakaan lakiin ja ohjeistuksiin kirjoitettuja. Niiden laittomuudesta ei välitetä, joka tulee esiin joka ikisen kerran kun esimerkiksi sana "pikkumaisuus" tulee esiin. Uskonnonvapauslakimme on siis turha laki näistä ihmisistä. Muutahan tähän ei voi sanoa. Joko hyväksyy nykyisen uskonnonvapauslain tai ei. Ei ole välimuotoa. Paitsi tietysti että uskovaiset diggaavat oikeuksistaan aina kun ne koskevat heitä itseään. Eivät juurikaan kun ne koskevat muita. Tämä kaksoisstandardi jossa maailma oli heistä ennen parempi - karkeasti siksi kun he saivat käyttää valtaa ja kukaan ei vaatinut oikeuksiaan - on juuri se joka on tämän de jure ja de facto oikeuksien välissä. Ei riitä että katsoo lakikirjaa. On tiedettävä miten uskonyhteisöjen valtajärjestelmät toimivat käytännössä.

Tässä mielessä Shue laittaa vapauden ja oikeuden reunaehdoksi sellaisia perusoikeuksia kuin oikeuden ravintoon ja suojaan. Ja pelkästään uhka viedä näitä pois rajoittaa ihmisiä niin paljon että vapaus puuttuu niiltä joille yhteisö ei takaa näitä asioita.

Tämä tarkoittaa valitettavasti sitä että valtaosa asioista on tarkasteltava menemällä yhteisöihin. Itse olen huomannut että lähes ainut tapa saada näistä tietoa vaatii jonkinlaista soluttautumista. Tiedostin tämän omakohtaisesti varsin nuorena. Naapurimme oli helluntailainen. (Me emme olleet.) Hän kertoi miten mielellään hän veisi köyhän perheemme lapset leirille. (Joka on tietenkin ylellisyyttä, etenkin kun perheessä on monta lasta ja vanhemmatkin haluavat joskus jotain ns. oman vapaa-ajan tapaista.) Leirillä sitten opin esimerkiksi mitä öiset rukoilusessiot ovat valvottamisine ja julkisine synnintunnustuksineen. Ja miten leiri oli tyytyväinen jokaisesta uskoontulosta. Ja että tämä uskoontulo näyttää, haisee ja kuulostaa psykoottiselta episodilta lattialla kieriskelyineen ja jeesusjeesusjeesuksen huutelemisineen. (Materiaali kelpaisi sellaisenaan videoaineistoksi johokin Lontoossa sijainneen mielisairaalan "Bethlem Royal Hospital" aineistoon.) Tämä on tietenkin jotain jota ei kerrottu helluntailaisuudesta ulospäin. Ja jos puhuttiinkin, sanavalinnat olivat sellaisia että niistä ei olisi saanut sitä kuvaa mitä se oli. (Toimintaa tuskin edes miellettiin hengelliseksi väkivallaksi. Ja sekoaminen oli tosiaan vanhempienkin parissa muotoiltu onnistumiseksi.)

Uskontokritiikin kritiikki

Tässä kohden eteen nousee usein se, että uskontoja ja uskoa halutaan puolustaa. Tämä on ymmärrettävä vastareaktio. Tässä kohden on hieman ällistyttävää että usein tässä uskonnon puolustamisessa nousee esiin se miten näkökulmana on se, että uskonyhteisöjen harjoittama toiminta on tavallaan irrelevanttia. Jo vakiintuneisiin kriiseihin reagoidaan siten että puhumalla asiat ovat selvinneet ja luotto palautettu tätä kautta. Selitetään että keskustelu auttaa varmasti siihenkin, että uhrit uskaltavat puhua, kun tietävät etteivät ole yksin.

Yleisenä sävynä on nimittäin alusta lähtien se, että kritiikkiä halutaan hiljentää. Tämä on se pysyvä tila joka syntyy. Moni puolustaa uskontoja tässä tilanteessa. Mutta heistä tietääkin pelkästään tämän perusteella että he eivät itse edusta hengellisen väkivallan uhreja. He ovat joko uskovaisia tai mukana uskonnollisissa yhteisöissä. Ja tämän voi ennustaa pelkästään siitä että he korostavat sitä miten keskustelu on eheyttänyt tilanteen.

On tavallista että uskontokritiikkiin vastataan kritiikillä. Uskontokritiikin kritiikki on tietenkin sinänsä arvokas asia. Mutta haluan ottaa esiin sen, miten uskontokritiikki tupataan usein kontekstoimaan tietyllä tavalla. Tämä tapa on usein sellainen että uskontokritiikki nähdään uskonnon sensurismina. Ikään kuin vastakkain olisi kaksi ääripäätä. Eikä kysymys olisi esimerkiksi siitä että vastakkain on järjestys ja kaaos jossa toisella puolella tehdään tekoja jotka ovat rikoksia.

Esimerkiksi itse koin kovimman omakätisesti 1990 -luvun saatanapaniikin. Tässä kohden pääsin todelliseen tulikasteeseen. Tulikasteeseen johon kuului mm. se että minulta kysyttiin päin naamaa että mihin lähteeseen saatanapanikoijat perustivat toimintansa. (Aivan kuin minä lukisin heidän kirjahyllyjään, kysyisivät heiltä itselätään!) Ja sanottiin että miksi tästä ilmiöstä ei oltu kuultu tai miten he eivät olleet havainneet sitä. (Suoraan sanoen sokeuttaan ja asennevammuuttaan, sitä että viestintuoja joutuu lähteistämään vihollisensa jne!) Missään vaiheessa ei ollut sellaista oloa että uskonyhteisö olisi tukenut tai auttanut. Päinvastoin, näytti siltä että uskonjärjestelmä oli järjestelmällisesti toimintaa vastaan. Ei saa syyttää mutta ei saa tutkiakaan. Ei saa tiedottaa tai viestiä ulospäin ennenkaikkea. Ja jos jotain ongelmaa tulee viestinnän kanssa korostetaan sitä että asiasta pitäisi ensin yrittää keskustella. (Kuin se asian ilmituominen ensin talon sisältä ei olisi yritys keskustella!)

Uskontojen uhrit harvoin kokevat että uskonyhteistöt olisivat halunneet auttaa pyykinpesussa. Päinvastoin. Kokemus on yleensä se että uskontokritiikki halutaan ensin kieltää ja sitten mitätöidä. Uhria vastaan ollaan joka vaiheessa. Etenkin jos hän haluaa luoda aiheesta keskustelua julkisuuteen. (Mikä tietenkin on se paikka jossa keskustelua käydään ilman että keskustelua käydään esimerkiksi uskonnollisen johtajan valtakriteerin ja auktoriteetin alla suljetussa huoneessa. Huoneessa joka on uskonnollisen johtajan statuksen ja vallan symboli.)

Prosessin eteneminen

On tavallaan erikoista seurata sitä miten uskonnollisia kriisejä kohdellaan. Näissä tilanteissa on tyypillistä, että
1: Aluksi asioista kertovaa epäillään. Tämä on toki siinä mielessä ymmärrettävää, että erilaiset juorut ja huhupuheet ovat yleisiä. Eivätkä ne ole hyvinkään usein faktapohjaisia. Eräs pappi esimerkiksi kertoi minulle sen verran, että jos jostakusta ei olisi yhtään juorupuhetta, niin se kertoisi lähinnä sen että hän ei olisi tehnyt lainkaan töitä. Tästä juorupuheiden vuoresta on tietenkin vaikeaa tarttua niihin jotka ovat todellisia. Tilanne on kuitenkin vahvasti senlaatuinen, että uskontojen uhri joutuu itse keräämään evidenssin ja tekemään tutkimustyötä. Näytön saaminen on erityisen vaikeaa.
     1.1: Tässä usein nostetaan esiin pedofilia. Että siitä olisi vaikeaa saada näyttöä. Tosiasiassa tämä on hengellisestä väkivallasta sellaista josta saa eniten todisteita. Siinä suorastaan kylvetään evidenssissä. Teot ovat fyysisiä. Vainoamisesta ja painostuksesta saa vaikeammin evidenssiä. Siitä että sinut eristetään sosiaalisesti on vaikeaa kerätä näyttöä. Siitä että aina kun saavut huoneeseen kaikki poistuvat on paha kerätä mitään. Siitä että joku tekee kertakäyttöisen pseudonyymin facebookiin ja pommittaa sinua omituisilla viesteillä jää vaikeasti evidenssiä joka olisi sidottavissa tiettyyn yksilöön. Siitä että joku uskovainen soittaa sinulle ahdistavia ja painostavia soittoja yleisestä puhelimesta tai prepaidista antaa korkeintaan sen että joku on soittanut jotain. Usein "käytännössä tiedät" kuka on takana, sitä usein halutaankin.
2: Tämän jälkeen aletaan korostamaan sitä miten metakka on liioiteltua. Että tälläisiä ei pitäisi hoitaa sillä tavalla millä se nyt hoidetaankaan. Pitäisi keskustella eikä viedä evidenssiä poliisille tai lehdistölle. Uutiset luokittuvat yleisesti uskonnon vainoamiseksi.
3: Sitten aletaankin menemään suoraan tunnustamisen ja anteeksiannon puolelle. Yhteisölle pitää ikään kuin antaa anteeksi. Se että kriisi on nyt yleistä tietoisuutta nähdään jonain jossa uskonyhteisö on avoimesti keskustellut asiasta. On ikään kuin he olisivat itse keränneet evidenssin ja tuoneet sen esiin ja puhdistaneet avoimuudellaan ilman.

Perussävynä on se että uskontokritiikki ei ole joko todistettua tai sitten sen tekijät nähdään liian marginaaliin. (Jopa silloin kun kritiikin ydin ei ole se että onko vaikkapa lestadiolaisissa/katolisissa/Jehovan todistajissa... pedofiileja tilastollisesti enemmän kuin muissa vaan siinä että yhteisö on aktiivisesti luonut anteeksiantojärjestelmän jossa pedofiilejä suojellaan medialta ja poliisilta ja uhreille luodaan velvoite antaa anteeksi tai he ovat huonoja uhreja. Joka on by definition yhteisöä laajasti ja relevantisti koskeva ongelma. Se koskee koko valtajärjestelmää joka taas ohjaa mm. niitä lestadiolaisia jotka eivät ole koko pedofiilistä mitään tienneet.)

TL;DR

Uskontokritiikin kohdalla huomattavaa on se, että uskonnolliset tahot ovat joko hiljaa tai kritiikkiä vastaan. Kuitenkin kun kriisi on mennyt ohi, uskonyhteisöt mielellään tulevat "olemaan luontevasti läsnä". Henkenä on se että kriisin jälkeen avoin keskustelu on käyty ja sitten uhrin on ikään kuin opittava antamaa anteeksi ja luottamaan uskonyhteisöön.

Tämä voi olla vaikeaa kun muistaa sen että usein uskonyhteisöön luottaminen on ollut se asia joka on laittanut koko prosessin alkuun. Ja kun se on käynnistynyt tämä uskonyhteisö on ensin ollut luottamatta ja tutkimatta asiaa. Ja on sen jälkeen lähinnä irrelevantisoinut kritiikin merkitystä. Se on pakotettu prosessin läpi ja sen edustajat ja kannattajat ovat iskeneet kapuloita rattaisiin joka ikisessä prosessin vaiheessa. Tätä ei voi antaa anteeksi. Itse asiassa tämä prosessi on kokonaisuutenaan jotain joka ansaitsee kokonaan oman ja uudenlaisen uskontokritiikkinsä. Tämä prosessi kertoo että kokonaisuus on hyvinkin sairas.