Olen viime päivinä päätynyt keskustelemaan sanavalinnoista. Minulla
onkin varmasti monia häiritsevä tapa valita sanojani epäsopivasti.
Esimerkiksi sukupuolenkorjausprosessin kohdalla olen tavannut käyttää
"sukupuolenkorjaus" -sanaa konservatiivien ja "sukupuolenvaihdos" -sanaa
liberaalien parissa. Koska haluan korostaa enemmän sitä että asenne
merkitsee kuin sitä että hyvällä maulla valitut sanavalinnat
merkitsevät.
Olen ollut tässä kinassa sanavalinnoiltani melko
poleeminen. Ja olen pitänyt koko kiistaa sinällään triviaalina.
Ei-triviaaliksi sitä on tehnyt ainoastaan se, että minulle on tultu
sanomaan mitä kieltä ja sanavalintoja minun tulisi käyttää.
(Shokeeraantuminen ei ole minusta kovin järkevä reaktio. Miksi yllättyä
jos kanssani kommunikoiva tietää minkälaista kysy-vastaa -palvelua pidän.)
Tämä puuttuminen on sitten oikeuttanut ikään kuin jo tekemieni tekojen
oikeuttamisen. (Vaikka eihän tekoja missään tapauksessa muutenkaan saa
tekemättömiksi.)
Elämäni olisi hyvin vaikeaa kreikassa. Kreikassa on nimittäin kaksi kieltä. On katharevousa ja dimotik.
Katharevousaa puhuvat usein oikeistolaiset ja dimotikia
vasemmistolaiset. Tämä tekisi elämästäni hyvin vaikeaa. Toki
nykymaailmaa katsoessa monet sanavalinnat paljastavat melko nopeasti sen
mitä poliitista kantaa ihminen sattuu edustamaan ja millä puolella
"kulttuurisotaa" hän on. (Toki aiheet ja niihin liittyvät mielipiteet
painavat enemmän jos tälläisiä haluaa analysoida.)
Tästä voi päätellä että en pidä poliittisesta korrektiudesta.
Näen, että on melko triviaalia puuttua sanavalintoihin. Takanani tässä on eräänlainen Michel de Montaignen
aatemaailman ihannointi. Montaigne korosti sitä että kunnon
humanistille mikään inhimillinen ei ole vierasta. Kulttuuri taas usein
luo normaaleja ja tekee normaaleista normeja. Tavallisesta tulee
eettisyyden normi. Tämä on sievistelyä. Tässä usein siivotaan piiloon
ihmisten luonnolliset puolet. Ja heikkoudet. Montaignen maailmassa
viisas ei sievistele seksin tai paskan kanssa. On täysin asiallista
kirjoittaa filosofiseen teokseen kuvauksia oman suolen toiminnasta. Ja
on oikein kuvata omia heikkouksiaan.
Itse olenkin kuvannut
itseäni monesti tavoilla jotka ovat avoimia, rehellisiä ja
pelisilmättömiä. Tilannetajuttomuuteni on tässä mielessä kohtuu
kuuluisaa. Tämä tekee minusta usein jopa riskin (liability problem).
En kelpaisi kuitenkaan juuri tämän vuoksi populistiksi tai siihen
leiriin joka yleisesti vastustaa poliittista korrektiutta. Sillä
populisti joutuisi ottamaan hieman erilaisen kannan asioihin. Timo Soinin
kannattajien tulee tietää mitä asiaa Soini ajaa nyt eilen ja huomenna.
Ja Soinin on kuvattava asiaa yksinkertaisesti, oi niin yksinkertaisti.
Poliittinen epäkorrektius on aivan liian usein hölmöilyä asennevammailun vuoksi.
Tässä
mielessä poliittinen korrektius on kenties rajattava erikseen
poliittisen korrektiuden vastustamisesta. Sillä jälkimmäisessä on usein
kyse enemmänkin "keltaisen lehdistön realismista" (Tabloid Realism). Francois Debrix
on kuvannut nykyajan ilmapiiriä tuolla nimellä. Ja hän tarkoittaas illä
sitä, että journalismin, politisoinnin, informoinnin, yksilöllisen
mielipidekirjoittelun, viihdyttämisen, mainonnan ja clickbaitin välillä
on hämärtynyt. Ja se on tehnyt näin hyvin syvästi.
Poliittisesti
epäkorrektien rehti ja rehellinen politiikantekonsa on enemmän sitä että
he avoimesti huutavat tunteitaan ja muotoilevat näitä erilaisiin
piikikkäisiin vitseihin, iskulauseisiin ja muihin onelinereihin. Kun
vaaditaan "aitoa ja rehellistä puhetta", ei pyydetty asia ole aitoa
siinä mielessä että se olisi tarkasti analysoitua ja rehellistä siinä
mielessä että sen totuusarvot olisi katsottu hyvin tarkkaan. Ne ovat
enemmän sitä että joku vaahtoaa ja ihkuilee ja ilmaisee tämän
iskulauseissa jotka mukailevat yleisiä mielipiteitä ja jotka on kuvattu
niin alkeellisella kielellä että massat myös ihastelevat sitä miten
"ymmärsin joka sanan".
Tämä ei ole ylevää. Tämän pohjalla on se,
että yht'äkkiä vääriä mielipiteitä edustavia medioita halutaan sulkea
koska ne eivät edusta sananvapautta vaan propagandaa. (Jonka
levittäminen ei ilmeisesti kuulu poliittisesti epäkorrektin mielestä
sananvapauden piiriin..) Tässä "Helsingin Sanomia" voidaan kritisoida vain kutsumalla sitä "Pravdaksi"
- temppu joka on helppo tehdä ja sitäkin kuvaavampi että se heijastelee
lähinnä sitä miten kovasti moni on etääntynyt siitä miten kauheaa
Neuvostoliiton meno oli oikeasti. Väärä maailmankuva ja nimittely
riittävät. Kuin asiat olisivat yhä kuin ne olivat koulun pihalla. Ja
sielläkin vain pahasuisimmille koulukiusaajille.
Poliittinen epäkorrektius onkin liian usein vähän sellaista että olisi kreikkalainen jonka mielestä dimotik on poliittista korrektiutta ja vaatisi siksi että kirjakieli on tästä lähtien vain ja ainoastaan katharevousa. Vaikka tosiasiassa se on aivan yhtä normittava ja normalisoiva.
Poliittinen
korrektius onkin siitä jännittävä ilmiö että sitä vastustetaan nykyisin
kovemmin kuin koskaan vaikka aikamme on nimenomaan sirpaloituneempaa
ja vähemmän yhtenäiskulttuurista kuin koskaan. Sitä voisi luulla että
vastustus vaatisi tarpeen ja ongelma olisi harvinaisen suuri. Mutta
tosiasiassa tilanne on hyvin toisenlainen. Tätä tavallaan demonstroi
sekin miten sensuurista valittavien mielipiteet ja niiden sisältö on
käytännössä kaikkien tiedossa. Koska mielipiteenvapaus on niin suurta
että voidaan pitää ties mitä blogeja joissa näitä asioita sanotaan.
Sananvapauden
sorretut jostain syystä saavat mielipiteensä kaikkien tietoisuuteen ja
saavat eturyhmiään eduskuntaan asti. On jännittävää huomata miten
sortosensuurista huolimatta kaikilla on tieto pääargumenteista ja
mielipiteistä. Kenties siksi että emme eläkään missään Neuvostoliitossa
tai edes etäisesti siinä muistuttavassa. (Siellä ei liiallisesta
poliittisesta korrektiudesta voinut kritisoida eikä siitä valitettu
paljon, koska tälläisestä päätyi Siperiaan.)
Poliittinen epäkorrektius on tapainturmelusta.
Suurin
ero minun ja suurimman osan poliittisen korrektiuden vastustajien
kanssa on siinä, että jos minä korostan että tietyt asiat ovat
rehellisesti kuvattuja heikkouksia, pitää poliittisesti epäkorrekti tätä
jonkinlaisena sankaruutena ja vapauden ilmentämisenä. Tämä ero on
tietenkin asenteellisesti valtava.
Mutta se on tavallaan kuvaava. Otan tästä demonstraation Mikko Aholan ihan hyvän blogauksen kanssa. Ahola kirjoitti "Kaksi tietä hyväksyä homoseksuaalisuus" -blogauksessaan
siitä miten homoseksuaalisuutta hyväksytään joko siten että
homoseksuaalit nähdään vähemmistönä. Tai sitten anomian kautta. "Anomia termi on otettu suoraan sosiologiasta Durkheimilta,
ja se kuvaa tilaa, jossa yhteisön moraali on kadonnut eikä ole selkeitä
moraalisääntöjä, joihin yksilö voisi tukeutua. Anomiaa voisi kuvata
tilaksi, jossa kaikki on sallittua, kaikki hyväksytään ja mikään ei ole
pyhää." On melko selvää että kukaan ei puolusta homoseksuaalisuutta siksi että se edustaa anomiaa. Kuvaus tulee enemmän "ulkopuolelta".
Ilmiö
on laajasti tuttu. Esimerkiksi uskonnonvapauden kohdalla voidaan
huomata että se viehättää uskoavisia hirveän paljon silloin kun puhutaan
heidän oikeudestaan julistaa. Mutta samalla ateismi nähdään
moraalirappiona, moraalikatona, arvotyhjiön ilmentymänä, nihilisminä...
Syynä on tietenkin se, että jokainen vapaus voidaan aina kuvata jonkin
tabun rikkoutumisena. Jos saa tehdä asioita monella tavalla, se rikkoo
kiellon jossa jotain ei saa tehdä. Kuitenkin vapaus on jotain joka ei
edusta pelkkää anarkiaa ja moraalin puutetta. Sillä itse asiassa
länsimaisessa ajattelussa vapaus nähdään arvona sinänsä. Ja itse asiassa
jos arvostaa vapautta ja vapauksia ei tässä mielessä ole mitenkään
kovin ilmiselvästi arvotyhjiössä tai arvojen puutteessa. Durkheimkin on hallinnut sanamagian käytön asennevamojensa levittämisessä.
Tässä
mielessä on oleellista tiedostaa että poliittinen epäkorrektius on
lähisukua relativismille. Ja se voidaan nähdä helposti
tapainturmeluksena. Tätä ei ole kenties kohteliasta - saati
poliittisesti korrektia - mainita nykyaikana. Sillä ne jotka vastustavat
poliittista korrektiutta vastustavat yleensä relativismia kunhan sitä
kutsutaan relativismiksi.
Oikeisto/(uus)konservatiivinen
relativisti ei näe itseään relativistiksi koska kaikki relativismiin
liittyvät puolet on kaapattu omalle puolelle niin että puhutaan joko
poliittisen korrektiuden vastustamisesta tai sananvapaudesta. Heillä on
tainnut jäädä käsiteanalyysi tekemättä ja he katsovat pelkästään
sanavartaloita. Joka on tavallaan ironista koska juuri tämä fiksaatio on
se joka minua ärsyttää poliittisessa korrektiudessa.
Poliittinen korrektius on kielifilosofiassa ja retoriikassa.
Kun
katsotaan poliittiseen korrektiuteen liittyviä asioita, kyse on usein
siitä mitä mielipiteitä on. Eli kysymys on siitä saako puhua vaikka
maahanmuuttajia vastaan ja jos saa niin millä tavalla. Yllättävän usein
kinat koskevat kuitenkin juuri sanavalintoja. Takavuosina näyttävin
internetvääntely käytiin "neekeri" -sanan ympärillä. Sanan käyttöä sekä
vastustettiin ja puolustettiin tulisesti ja tämä viittasi siihen että
retoriikka oli tunteitaherättävämpää kuin voisi luulla. Sisällön sijaan
puhuttiin ankarasti sanavalinnoista. Pidin tätä vääntöä melkoisen
triviaalina.
Selvästi kyse on kielifilosofiasta. Ja tätä kautta
on ymmärrettävää miksi poliittista korrektiutta ylipäätään on. Ihmiset
käyttävät kieltä. Ja siihen liittyy valtaa. Ihmiset kuvaavat miten asiat
ovat (is) ja miten niiden tulisi olla (ought).
Sanoilla voidaan aikaansaada muille ikäviä tunteita. Esimerkiksi
tunteita siitä että ei kuunnella, arvosteta tai välitetä. (Hieman
erikoista kyllä, poliittisen korrektiuden vihollisissa on aika paljon
ihmisiä jotka sotkevat sensuurin ja heidän kanssaan eri mieltä olemisen.
Tämä johtuu siitä että he eivät koe tulevansa kuulluiksi. Huutaminen,
kiroilu ja epäkorrektius voikin olla keino hakea huomiota.) Tässä
mielessä "neekeri" sana koetaan tietyillä tavoilla ja tämä voi loukata
vaikka niitä joita sanalla kutsutaan. Ja koska asialla on kuvauksen
kohteelle väliä voi olla aivan järkevää käyttää jotain soveliaampaa
termiä. Kysymys on hyvistä tavoista, poliittinen epäkorrektius voi olla
sallittua mutta se on moukkamaista.
Itse olen tässä asiassa kuitenkin aika vahvasti Ben O'Neillin kannalla. Hän kirjoitti "A Critique of Politically Correct Language"
-artikkelissaan siitä miten termien vaihtaminen on turhaa. Jos samaa
asiaa aletaan kutsumaan uudella nimellä, ratkaisu on kosmeettinen.
Retorisella ratkaisulla yritetään ratkaista asenteita koskevia ongelmia.
Ihmisten intentiot ja ihmisryhmien ideologiset kannanotot pysyvät ja
nämä merkitykset lataavat uudenkin sanan (euphemism treadmill).
Tästä seuraa tietenkin tarve tuoda taas uusi termi tämän vanhan
saastuneen tilalle. Poliittinen korrektius jossa tartutaan
sanavalintoihin on triviaalia. Se on merkityksetöntä niin kauan kuin
sosiaalinen stigma on olemassa. Siksi esimerkiksi homoseksuaalien
käyttöön ottama termi "gay" on saanut ne lataukset joita
homoseksuaaleihin on kohdistettu muutoinkin. Se, että taustalle on
otettu sana jolla on positiivisia mielleyhtymiä ei ole riittävä.
Ihmisillä on yhä asennevammoja homoseksuaaleja kohtaan joten uusi sana
latautuu näillä merkityksillä yhtä nopeasti kuin homojen vapauksia ajava
moralisti näyttäytyy ulkopuolisille moraalikadon kautta.
Toisin
sanoen oleellisin ero siveäkielisyyttä vaativien suvaitsevaisien ja
minun välilläni on se, että he katsovat että kieli on jotain jolla
ihminen luo todellisuutta itselleen ja muille. Minulle kieli on enemmän
väline jolla levitetään pään sisäisiä asennevammoja. Sen sijaan ero
yleisen populistisen poliittisen epäkorrektiuden ja minun välillä on se,
että "neekeri" -sanan käyttäjä usein selittää että hän voi käyttää
sanaa koska hänellä ei ole sanaa käyttäessään vilpittömästi
asennevammaton mieli ja asenne. Tottakai heillä on asennevamma! (He
kuuluvat ihmislajiin ja kaikkea. Tottakai heillä on!)
Poliittinen epäkorrektius vs. kielifasistit.
Poliittista
korrektiutta kuvaa sensuuri ja sievistely. Tässä mielessä sitä tekee
mieli kutsua kielifasismiksi. Ja tällä on hyvin syviä seurauksia.
Sillä jos katsotaan fasismi -sanaa, on sen kohdalla käynyt kaikki mikä poliittisessa epäkorrektiudessa on hyvää ja huonoa. (1) George Orwellin
mukaan fasismi -sana oli menettänyt merkityksensä. Sanan käyttäminen on
vesitetty. Näin ollen kun sanaa on ylikäytetty, sen tehokkuudesta on
menetetty oleellinen. (2) Toisaalta fasismi on ollut ilmiö jota voidaan
tutkia historiallisesti. Ja siihen liittyy todellisia uhkia. (Se että
uhka on jo toteutunut on aika vahva todiste tästä.) Esimerkiksi Umberto Eco on lähestynyt fasismia 14 piirteen kautta kirjoituksessaan "Eternal Fascism - Fourteen Ways of Looking at a Blackshirt".
Fasismi
-sanaan suhtaudutaan laajakirjoisesti väärin. Ja väärinkäyttötapoja on
kaksi. (1) Yhdet ylikäyttävät ja leimaavat ties mitä tahoja fasisteiksi
tai fasistisiksi. (2) Ja toiset taas eivät ota fasismia edes
relevanttina mahdollisuutena silloin kun sana olisi relevantti.
Mekaanisesti molemmat tiivistyvät yhteen ja samaan virheeseen ;
Keskustellaan poliittisesta poterosta sen sijaan että asiat käytäisiin
läpi checklistit kädessä. Esimerkiksi jos sitä sattuu kutsumaan jotain
kolmannen aallon feministiä kielioppifasistiksi, on aika vahvasti
etääntynyt siitä todellisuudesta joka kuvasi vaikka Francon maailmaa. (Tämä olisi anteeksipyyntö jos uskoisin sellaisiin.)
Haasteena on se, että fasismi -sana on alkujaan saanut negatiiviset konnotaationsa syystä. Kun katsotaan Mussolinin
& kumpp. toimintaa voidaan huomata että "he tekivät sen itse".
Termi on saanut tätä kautta voimansa. Ja tätä voimaa on tietenkin
hauskaa käyttää vallankäytöllisesti. Koska siinä on vahva stigma, sanaa
tulee helposti ylikäytettyä. Tämä leimaaminen on itse asiassa
poliittista epäkorrektiutta. Poliittisessa epäkorrektiudessa, etenkin
siinä muodossa missä sitä nykyään puolustetaan, on usein kyse
nimenomaan siitä että poleemisia termejä käytetään melkoisen vapaasti.
Mutta tätä ei nähdä helposti koska huomio menee poliittisten linjojen
mukaan. Poliittisen korrektiuden kriitikko ei näe itseensä kohdistuvaa
poliittista epäkorrektiutta fasismi sanan kohdalla poliittisena
epäkorrektiutena vaan sensurismina ja yrityksenä tukkia suu. Eli
poliittisena korrektiutena. Jota se ei herran tähden ole oikein millään
järjellä.
Kun termi sitten vesittyy kun normaalin terveen ihmisen
reaktio on lopettaa "tyhjän signaalin kuuntelu". (Käy kuten
"natsikortille". Natsit olivat todellinen, mahtava ja vaarallinen ilmiö.
Mutta jopa lieraaleimmat natsien vihaajat ovat nykyään edustamassa
kantaa jossa "natsikortin" veto on käytännössä sama kuin keskustelun
häviämisen tunnustaminen. Koska natsit ovat olleet tehokas
rinnastettava, sitä on ylikäytetty. Godwinin lain maailmassa
natsianalogia on lähtökohtaisesti virhe.) Kun kaikki on fasismia niin
sitten se että joku sanoo jotain fasismiksi ei merkitse juuri mitään. Ja
paradoksaalisesti tämä antaa tilaa fasismin uudelleen nousulle koska
siitä varoittava signaali on laimennettu. Käy hieman kuten "sutta
huutavassa pojassa" jonka lopuksi susi tulee oikeasti..
2 kommenttia:
Kieli on tietenkin tapa rakentaa todellisuutta, sanoilla on väliä. Nykyajassa tämä on vain jotenkin perveessiä, tiedostamattomalla tavalla taikauskoista. Liberaalien parissa epäterve kiinnostus sanoihin ja niiden oikeaoppiseen käyttöön on luonut epäterveen reaktion. Pidän poliittista korrektiutta - siten kuin se käsitetään - myrkyllisenä, mutta niin sanottu epäkorrektiuskaan ei enää vaikuta sen paremmalta. Mitä muuta kuin holtiton ilmaisu ja verbaalinen räiskintä ovat kuin juuri tapainturmelusta ja yksi kulttuurisen rappion merkki. Jos sen tekee tyylillä, se on ymmärrettävämpää. Mutta harva sitä hallitsee, en juuri minäkään.
Parhaimmillaan epäkorrektius tulee siinä, mitä sanotaan ei siinä miten sanotaan. Viljelemällä latautuneita termejä (mitä itse harrastan) voi saada odotettuja reaktioita, mutta vaikuttavinta epäkorrektiutta on vain sanoa totuus. Sen sanominen on sitä, mikä on aina herättänyt eniten älämölöä. Toki käytetyillä sanoilla on sikäli väliä, että liiallinen jargoni ikään kuin hukuttaa asian alleen; ilmaisun selkeys on siis tärkeää ja siksi ei pidä väistää epäkorrekteja termejäkään. Muotoa ja sisältöä ei siis voi erottaa toisistaan, vaikka sisältö onkin tärkeintä.
Mitä muuten tulee fasisti-sanaan, kyseessä ei ole enää edes niinkään leimakirves vaan tapa identifioida tietty osa poliittista kenttää. Suurin osa nimittäin tajuaa, keitä sillä tarkoitetaan: sisulaisia, vastarintaliikkeen tyyppejä, kaltaisiani nojatuoliöyhöttäjiä jne. Informaatio siis välittyy. Tokikaan en ole mielissäni siitä, että minut samaistetaan SVL:än sun muihin, mutta se on ymmärrettävää. Valtavirtaan nähden ajatukseni ovat äärioikealla, vaikka minustakin oikeaan löytyy runsaasti väkeä. Valtavirrasta saatikka kovin vasemmalta nähden voi olla vaikeuksia nähdä, mitä eroa on vaikkapa identiraarisella nationalismilla ja kansallissosialismilla saatikka viimeksi mainitulla ja fasismilla. Tietenkin sanoilla on määritelmänsä, enkä esimerkiksi pidä itseäni fasistina. Mutta jos joku minut sellaisena näkee, siitä vain. Voin toki yrittää oikoa näkemyksiä, mutta sellainen on viime kädessä toissijaista.
(Sama juttu rasismin kanssa. Riippuen siitä, miten sanan määrittelee, voin olla sitä tai olla olematta. Mutta valtavirran näkökulmasta olen umpirasisti, enkä sitä yritä kieltääkään. Niinpä äänekäs mielensäpahoittaminen siitä, että sanotaan rasistiksi tai natsiksi ovat lopultakin yksi poliittisen korrektiuden muoto.)
Summa summarum: fasismi ei ole terminä deskriptiivinen aatteellisessa vaan identiaarisessa merkityksessä. Vähän samaan tapaan minäkin kutsun afrikkalaisia tai afrikkalaisperäisiä mustia neekereiksi. Kaveriemme kesken puhumme tosin "neekeröinnistä", jos viittaamme stereotyyppisesti afrikkalaisittan käyttäytyvään ihmiseen, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Mutta kieltämättä se hetki, kun vastaan löntysteli banaania mutustava ilmielävä somppu, osoitti ilahduttavasti että jostain ne stereotyypitkin kumpuavat.
Sekä ylitsevuotava korrektius että epäkorrektius ovat lopulta saman ilmiön kääntöpuolia. Eli ne tekevät omalla tavallaan kielenkäytöstä niin vaikeaa, että minkäänlainen järkevä keskustelu lopulta lakkaa. Korrektius tekee sen siten, että se todellisuudesta irtoavilla eufemismeillaan muuttaa sanastoa niin tiehään että mistään merkityksistä ei voida päästä sopuun. Tästä on hyvänä esimerkkinä facebookin absurdi feministiyhmä, joka on jopa joillekin feministeille liikaa kielenkäytön kontrollissaan.
Epäkorrektius hankaloittaa keskustelua irtisanoutumalla yleisesti hyväksytyistä käsitteistä ja lopulta käytöstavoistakin, tehden ajatustenvaihdosta yhtä lailla mahdotonta. Epäkorrektius tekee keskustelusta pahansuopuuden täyttämää kakofoniaa, jossa mikään määrä törkyä tai edes valheita ei ole liikaa (ja tässä mielesssä epäkorrektius on perin juurin postmoderni ilmiö). Esimerkkinä käyköön MV-lehti.
Korrektia tai epäkorrektia, ei ole kommunikaaatiota, jos kaikki aika menee älämölöön siitä mitä käsitteet tarkoittavat ja mitä sanoja tulisi käyttää. Korrektius tekee kaiken pehmeiden arvojen ja harmonian nimissä, epäkorrektius rajoittamattoman itseilmaisun ja mielipiteenvapauden nimissä. Rikka on toki omassakin silmässä, käytän joskus käsitteitä huolimattomasti ja valitsen tietoisen epäasiallisia termejä. Esimerkiksi käytän sanoja liberaali, suvaitsevainen ja vasemmistolainen (sekä näiden pilkkamuotoja, suvakki ja punikki) toistensa synonyymeina. Pointti kai tulee teksteissäni kontekstin kautta ilmi, mutta tiettyä hiomista olisi tältä osin.
Toisaalta, mitä keskusteltavaa minulla olisi vastapuolen kanssa? Erot ovat niin jyrkät, että samaa mieltä olisimme vain trivialiteeteissa. Onko siis edes syytä pehmenttää kielenkäyttöä juurikaan? Joku roti tietysti, mutta suvakki on vaan hauska sana.
Lähetä kommentti