"Helsingin Sanomien" mielipideosastoon päässyt Tarja Ruohosen teksti korostaa sitä, miten älypuhelimeen koukussa olevat vanhemmat eivät huomioi lapsiaan. Vaihtoehdoiksi tarjotaan syliä. "vastapäätäni istui äiti pelaten älykännykällään. Hänen vieressään rattaissa istui noin kaksivuotias poika, joka ilmeettömänä tökki iPadiaan. Lapsi imi välillä peukaloa ja välillä vain tuijotteli. Matka kesti 40 minuuttia. Sinä aikana äiti ei ottanut lasta syliinsä, ei puhunut hänelle eikä luonut häneen edes katsekontaktia. Sydämeni alkoi vuotaa verta." ... "Toisen järkytyksen koin nähdessäni, miten vuoden vanhalle lapselle annettiin iPad, jotta hän söisi paremmin. Lapsi ahtoi nyrkillä ruokaa suuhunsa ja tuijotti vilkkuvaa ruutua kuin robotti. Musiikki oli järkyttävää. Lapsi ei takuulla maistanut ruoan makuja eikä ollut missään yhteydessä ympäristöönsä. Hän oli hypnoosissa tai vielä pahemmassa." Kirjoitus on hyvin kiinnostava siinä mielessä että se viittaa mahdolliseen ongelmaan mutta se demonstroi sitä hyvin erikoisilla esimerkeillä.
Ammattikouluttaja käyttää varsin erikoista retoriikkaa. Esimerkiksi ruokailuesimerkissä ruudun katsominen on jotain jota ei osoiteta pahaksi vaan se väritetään pahaksi puhumalla "robottimaisuudesta". Tässä kohden huomiona onkin se, että ilmeisesti opettajan musiikkimaku on hyvinkin keskeinen osa vaatimustoa. Tekstissä paistaa läpi myös ajatus siitä että tässä tilanteessa ei oltaisi "yhteydessä ympäristöön". Ja ihminen ilmeisesti on myös sellainen että hän ei voi kävellä ja jauhaa purukumia samaan aikaan, kun ruokaa ei voi maistaa. Olisi toki kiinnostavaa kuulla Ruohosen argmentit siitä että mikä tuhoaa makureseptorien toiminnan. Lasketaanko "lentokone tulee" -tyyliset perinteiset hämäykset todellisuudesta vieraantumiseksi ja alkaako ruoka maistumaan kerosiinilta tässä yhteydessä.
Junaesimerkistä sitten löytyy mielestäni oleellinen palaute hyvin harvinaislaatuisesta paikasta, vauva.fi:n blogeista. Kasvatuksen ammattilainen tekee aika pitkälle vietyjä päätelmiä julkisessa liikenteessä olemisesta. Hän ei tiedä mitä he ovat tehneet aiemmin. Samoin tulee selväksi että kuvien näyttäminen tuskin eroaa hirveästi esimerkiksi siitä että minun lapsuusperheessä oli kotona julisteita joita vauvojen kanssa käytiin katsomassa. Esimerkiksi iso sian kuva kiinnosti pientä sisartani kovasti.
Tosin tänä päivänä kaikki taitaa olla teknologian vika. Tässä viittaan aiempaan blogaukseeni. Siinä esitetään että junassa kasvokkain tuntemattoman kansas keskustelu on jotenkin aitoa kohtaamista ja saman maiseman tuijottaminen päivästä toiseen on aitoa läsnäoloa. Mutta jos chattaat facebookissa tai kuuntelet musiikkia matkan aikana, niin tämä on kauheaa etääntymistä joka ei tuota edes opintopisteitä tai työsuorituksia. (Esittäjänä ilmiselvästi ihminen joka yrittää teeskennellä sosiaalista ja nuorekasta vainoamalla tuntemattomia nuoria tuppautumalla heidän seuraansa, koska keskustelu nuorten kanssa tietenkin todistaa kyseisen ihmisen nuorekkuuden. Not.)
Tässä yhteydessä valitettiin siitä miten nuoren kuolemaan johtanut onnettomuuskin johtui mobiiliteknologiasta. Johtui vaikka mobiiliteknologiaa ei ollut edes käytössä. Sillä kun nuori kuolee hyppyrimäessä, syynä on se että mobiiliteknologia on vienyt todellisuudentajun. Eli jos viettää aikaa koneen kanssa eikä joudu onnettomuuksiin ei elä ja kaikki on teknologian vika. Ja jos on aktiivinen ja sattuu onnettomuus niin sekin on mobiiliteknologian syytä. Vastaavaa puhetta kuulee yleensä myös huvipuistolaiteonnettomuuksien kanssa.
Tässä yhteydessä varmasti unohtuu se, että huimapäitä on ollut aina. Minun "paappani" kertoi miten hän oli lapsena pudonnut korkealta puusta ja miten hän ei ollut uskaltanut kertoa siitä vanhemmilleen kun oli pelännyt seurauksia. Talvisotaa edeltävänä aikana syyllinen tuskin oli mikään Pokémonin tuhoama todellisuudentaju.
1 kommentti:
Minunkin sukulaistyttöni on yksivuotiaasta alkaen käyttänyt iPadia ja älykännyköitä sujuvasti. Siitä huolimatta on myöskin sujuvasti kaksikielinen.
Lähetä kommentti