Sitä Saatanan nuorisoa

1990 -luvulla elettiin aikaa ennen kuin uusateismista tai muusta uskonnottomuudesta tuli muotia. Se oli modernia aikaa joka näytti mitä hyvää kristillinen monokulttuuri saa aikaan. Siihen aikaan evankelis-luterilainen kirkko oikeutti itseään valtavilla rippikoulussakäymisprosenteilla ja jäsenmäärillään. Silloin ei ollut henkenä se nykyinen eropiikkiä pelkäävä tapa jossa keskitytään kirkostaeroajien leimaamiseen ja argumentaatioon siitä, että ei ole lainkaan olemassa perusteltua tai hyvää syytä erota kirkosta koskaan missään ikinä.

Tämä oli saatanapaniikkiaikaa. Se oli hyvin erikoista. Olen itse kasvanut Järvenpäässä. Kaupungissa joka on ei-maalaisessa Etelä-Suomessa. Kaupunki, jossa on huomioitava esimerkiksi se, että paloittelusurmassa mukanaollut Terhi Tervashonka oli minua vuotta vanhempi ja kävi samaa koulua kuin minä kävin. Tämä tietenkin vaikutti ilmapiiriin ja siihen millä tavalla kaupungin uskovaiset kohtelivat ihmisiä.

Elettiin aikaa jolloin Poliisi tutki Ville Valon saatananpalvontayhteyttä. Saatanapaniikkia kylvettiin laajemminkin tiettyihin musiikingenreihin. Päivi Niemi kierteli kouluilla, ja koulumme sivistyneempiä oppilaita huvitti se että hän ei kysyttäessä osannut erottaa että mitä eroa on saatananpalvonnalla ja satanismilla. Evankelisluterilainen kirkko otti osaa ja valisti koululaisia demagogisella pelotteluvideolla "Saatana kutsuu minua". Sama koski montaa muutakin asiaa, kuten roolipelaamista. 1998 iltapäivälehdet vetivät lööppejä siviilipalveluksen ja saatananpalvonnan yhteydestä kun Eero Soinio meni esittämään lausuntoja joista Soinio sitten joutui vastaamaan oikeudessa.

Sukupolveni ihmisillä onkin tuosta ajasta muistoja. Käytännössä uskonnottomien piirissä jokaisella tuohon aikaan eläneellä tai nuorena olleella on jonkinlaisia muistikuvia asiaan liittyen. (Olen kysellyt tästä asiasta, koska se on sydäntäni lähellä.) Uskovaiset triggeröityivät roolipeliharrastuksesta tai Dimmu Borgirin keikoista. Ville Valo -kohun aikainen Provinssirockin muistetaan, ennen kaikkea siitä miten uskovaisia oli valtavia määriä. Oli ristitakkisia herroja ja teebusseja. Megafonin kanssa huutelijoita tavattiin myös ja voidaankin sanoa että todistetusti uskovaisista oli tuolloin enemmän riesaa ja vaivaa kanssaeläjilleen kuin saatananpalvojista.

Saatanan nuoret

Koska olen itse ollut tätä "Saatanan nuorisoa", esitän sen minkälainen kokemus elämästä on saatu tätä kautta. Kun puhutaan saatanapaniikista tai mistä tahansa uskovaisten harrastamasta kiusaamisesta, sitä kuvaa hyvin voimakas post hoc -rationalisointi. Toisin sanoen ideana on ollut se, että ensin on uskottu ilmiön olevan totta ja sitten se on sidottu tiettyihin ihmisiin ja ulkonäköpiirteisiin ja vastaaviin. Ja tämän jälkeen on sitten kerrottu ja haettu väen väkisin mitä tahansa että nämä olisivat edes jotenkin uskottavia tai mahdollisia. Tämänlaisen edessä puolustautuminen on hyvin hyvin vaikeaa.

Otan tästä esille liberaalimaineisen lukioni uskonnon ja filosofian opettajan, sattumalta myös juuri minun rippikouluopettajani ja Järvenpään seurakunnassa muutenin toimineen Seija Aarron. Elettiin loppuvuotta 1999. Hän soitti nykyisen puolisoni äidille. Syynä oli se, että hänestä nykyisen puolisoni ei pitäisi olla ystävänä toiselle ystävälleni. Hän ei tarvinnut todisteita. Hänen ei tarvinnut soittaa yhteiselle ystävälleen itselleen. Hänelle riitti tiedoksi se, että ystäväni pukeutui tummiin, pelasi roolipelejä ja oli ollut kiinnostunut pakanauskonnoista ja niihin liittyvistä kirjoista. (Pääasiassa koska niistä saa hyvää materiaalia roolipeleihin.) Yhteisellä ystävällämme oli depressio ja hän tekikin vuoden 2000 vaihteessa itsemurhan. Hän oli wiccasta kiinnostunut gootti ja päihteistä etäällä pysyvä "streittari".

Mielenkiintoista tässä oli tietenkin se, että Seija Aarto leikki usealla identiteetillään prosessissa. Toisaalta hän soitti auktoriteettina, eli pappina ja opettajana. Toisaalta häntä rajoitti tässä yhteydessä muun muassa se että nykyinen puolisoni oli tuossa vaiheessa juuri sen ikäinen että koulutuksessa opettajan vastuusuhde ei ole enää oppilaan vanhempiin. Nämä kiellot kierrettiin sillä että asiaa lähestyttiin ikään kuin samalla ei-auktoriteettina, jonkinlaisena huolestuneena ystävänä ja kansalaisena.

Tämänlaiset filosofiset erot eivät kiinnostaneet Seija Aartoa. Kuten ei myöskään tapaukseen liittyvien nuorten mielenterveys. Olin ollut aktiivinen seurakuntanuori. En silti saanut sitä kautta mitään tukea tämäntasoisessa kriisissä. ; Ja koska Seija Aarrolla oli aktiivinen osansa aiheen parissa - tätä oli toki alustanut myös vihamielinen suhtautuminen Magic The Gathering -korttipeliin rippikouluaikana - oli teiniminälläni sellainen luulo että hän edusti jotenkin oleellisesti kritittyjen viisaiden kantaa.

Tilanne "hieman räjähti" moniin eri suuntiin. Sellaisiin suuntiin jotka ovat Seija Aarron tietämyksen ulkopuolella, vaikakkin ne ovat miltei suoraan sidoksissa niihin poreisiin joita juuri hän omassa identiteetissään ja nimessään . Oman itsemurhayrityksen ja erinäisten muiden vastaavien jälkeen tämä näkyi esimerkiksi siten että kun lukion jälkeen päädyin töihin, pomoni oli saanut varoituksen siitä että tietääkö hän minkälainen vakaumus minulla on. En tiedä tämän varoittelijan nimeä tai identiteettiä. Ja silloinen pomonikin oli tarjonnut varoittelijalle lähinnä naurua. Mutta tämä kertoo taustalla olevasta asenteesta.

Asenne taas oli sellainen että se tuo mieleen "Game of Thronesin" Tyrion Lannisterin oikeudenkäynnin, etenkin hänen siinä pitämänsä "puheen". Siinä hän korosti olevansa syyllinen siihen että hän oli kääpiö. Ja kun hänelle kerrottiin että se ei ole se miksi hän on oikeudessa, hän korosti että hän on nimenomaan sen vuoksi oikeudessa. Hän oli silmätikku ja siksi häntä epäiltiin. Jos hän olisi joku muu kuin kääpiö häntä olisi puolustettu ovelammin ja varat olisi kenties käytetty jonkun toisen, viattoman, mustamaalaamiseen.

Saatanapaniikissa kun oli jännittävästi kyse juuri siitä että siinä ei tuomittu tekoja vaan ei-tekijöitä. Prosessi meni jokseenkin sillä tavalla että jotkin teot liitettiin ideologian ominaisuuksiksi tavalla jossa teot ja tapahtumat olivat ideologian odotettava seuraus ja siitä irrottamaton ominaisuus. Ja sen jälkeen tätä ideologiaa alettiin näkemään sielläkin missä sitä ei ole.

Kävi niin että mitä erilaisemmat harrastukset ja ulkonäköpiirteet nähtiin indikaattoreina saatananpalvonnalle ja se taas nähtiin indikaattorina jollekin muulle. Ja oikomalla tästä saatiin aikaan kunnollinen noitavaino joissa nuorten itsemurhatkaan eivät olleet poissuljettuja asioita. (Tässäkin tapauksessa niitä on mainittu 2. Se, että olen niin paska että en saa edes henkeä itseltäni ei ole Seija Aarrolle ansioksi tai lieventävä asianhaara hänen puolustuksekseen.) Kun ihminen haluttiin tuomita häneen kiinnitettiin myös enemmän huomiota. Ja näin normaali ja yleinen piirre oli hänen kohdallaan jokin joka huomattiin samalla kun sitä ei huomattu jonkun toisen kohdalla. Josta tietenkin seuraa juuri se, että ihmsiä tuomittiin jostain muusta mutta oikeasti tuomion syynä oli se, että he olivat "kääpiöitä" tai jostain muusta vastaavasta syystä silmätikkuna.

Olen itse ollut niitä ihmisiä joiden mielestä oikeusvaltiot nojaavat siihen että esimerkiksi murha on murha riippumatta motiiveista. Varkaus on teko. Kaikki mistä tuomitaan ovat sitä että ihminen on toiminut ja tehnyt jotain. Ei sitä mikä ideologia hänellä on ollut oikeuttamassa tätä tekoa. Motiivi on siis murhassa murhaajan selvittämisessä oleva apuväline eikä se jolla ihmisiä tuomitaan. Siksi intohimorikoksena tehty murha on murha jossa intohimo ei ole se josta tuomitaan.

Aiheista toisiin.

"Seurakuntalainen" suhtautuu asiaan siten että vuonna 2010 siinä esitettiin kysymys siitä että katosiko Saatananpalvonta. Tosiasiassa se, että saatananpalvontaa nähtiin joka paikassa on muuttunut tässä todisteeksi että ilmiö on kadonnut. Monet leppoisammat uskovaiset taas ovat kuin ilmiö olisi jotain jota ei olisi tapahtunut. Ilmiö kuitenkin katosi lähinnä toisesta syystä. Nykyäänkin saatanayhteyksiä yritetään nähdä. Anneli Aueriin kohdistuneet saatananpalvontarinnastukset olivat perusteiltaan yhtä vakaalla pohjalla kuin 1990 -luvun saatananpalvontarinnastukset. Ja niihin liitetty herrasmies Keijo Ahorinta oli itse asiassa merkittävä vihanlietsojademagogi 1990 -luvulla saatanapaniikin aikana. Saatanapaniikkia ei ole koska huomio on keskittynyt muihin vihan, inhon ja epäluulon kohteisiin.

Samalla näistä kertominen nähdään "ikivanhana juttuna" josta pitäisi päästää irti. Tosiasia on että Seija Aarto ei saanut teoistaan mitään seuraamuksia. Hän jäi taannoin eläkkeelle ja esitti eläkkeellesiirtyessään mainintoja siitä miten nuorten parissa liikkuminen on pitänyt hänet nuorekkaana. Nuorekkaana tavalla joka näyttäytyi lähinnä mustiin pukeutumisena. Eli pukeutumisella jonka kaltaisella hän itse tuomitsi sittemmin itsemurhan tehneen ystäväni, mutta häntä itseään ei tietenkään tuomita samalla tavalla kuin hän itse muita on tuominnut. (Vaikka hänet pitäisi tuomita. Ei pukeutumisen vaan tekojensa ja niiden seurausten vuoksi.) Hän on aktiivisesti jättänyt vastaamatta kun olen ottanut häneen yhteyttä näissä asioissa, esimerkiksi facebookissa. Hän on päässyt pälkähästä tasolla jossa moni korostaa että asia on jo ikivanha. Minä, kuten varmaan aika moni muukin saatanapaniikkiin törmännyt, taas odotamme että milloin se rangaistus hänelle oikein koittaa. Asiahan on jo "ikivanha" joten syytä olisi ollut jo.

Moni esimerkiksi voi huomata että Olen halunnut elää elämää jossa teen omat virheeni ja minut tuomitaan tekojeni ja niiden odotettavissa olevien seurausten ja toteutuneiden seurausten mukaan. Sen sijaan olen kokenut että minut tuomitaan kunniattomaksi esimerkiksi pelkän uskonnottomuuden perusteella ; Uskonnottomuus nähdään lähtökohtaisesti epäilyttävänä. Nähdään että sen odotettavissa oleva seuraus on moraalikato ja pahuus. (Joka jostain syystä näyttää ilmenevän siten että moraalikatoiset liberaalit moraalirelativismissaan ajavat homoseksuaalejen ihmisoikeuksia ja vaativat lepsuutta ja hyysäämistä ties keille ihmisille. Konservatiivien kovimpia riesanaiheita taas tuntuvat olevan YK:n ihmisoikeuksiin liittyvät asiat ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset.)

Sitä joutuu aina ikään kuin perustelemaan kantansa jotta ei olisi epäilty. Ja kun on epäilty niin mikä tahansa tavallinenkin asia tai tapa on tuomittava. Jos uskovaisen paheellisuus on sitä että "jokainen on syntinen" on minun paheellisuuteni uskonnottomuuden syytä.

Tämä on hyvä pitää mielessä esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa. Moni tuomitsee islamismin. Ja islamismi tunnistetaan ihonväristä tai pukeutumisesta. Ei enää puhuta siitä mitä kukakin tekee. On selvää että ulkonäköpiirteet tai synnyinmaa tai vanhempien synnyinmaa muuttuu "indikaattorin indikaattoriksi". Ja tässä prosessissa unohtuu vain se mistä kaikessa aidossa oikeudessa on kysymys. Ei siitä "uskooko oikeaan Jumalaan" tai onko ihmisellä jokin muu oikea mielipipde. Vaan siitä mitä tämä ihminen tekee. Toiminta on kiinnostavaa ja tärkeää. Intressit ja ideologiat eivät ole se jonka pohjalta ihmiset tuomitaan.

Kyllä minä toki epäilyn tunteen ymmärrän. Itsekin koen oloni epävarmaksi ja uhatuksi joka ikisen kerran kun näen jossain Soldiers Of Odin -lippikseen pukeutuneen tai megafonikristityn. Mutta minä en ole kuitenkaan lähtenyt sotimaan näitä ryhmittymiä vastaan kategorisesti. Olen vain käskenyt että he pitävät väärintekijänsä kurissa. Että heidät tuomitaan tekojensa mukaan sen sijaan että keksittäisiin oikeutuksia tai tekosyitä tai muita kiemurteluja. Identiteetti ei saisi suojella heitä millään tavalla. Sillä aidossa oikeudessa kysymys ei ole siitä mihin jengiin tekijä kuuluu. Vaan siitä mitä hän on tehnyt, mitä sen seuraukset ovat ja miten hän korvaa aikaansaamansa vahingot korkojen kera.

Odotan maailmaa jossa armon ja ideologiakeskeisen "kunhan usko oikein" -epäoikeudenmukaisuus korvataan oikeudenmukaisuudella jossa tunnetaan rankaisu, kompensointi, tekojen odotettavissa olevat seuraukset sekä niihin liittyvän velan ja koron käsite. Ja jossa kannustetaan vapaaehtoisesti ihan itse maksamaan nämä hinnat nimenomaan täytenä ja mielellään itse ilman yhdenkään valtaa pitävän oikeuslaitoksen toimesta.