Vietin aikaa linnanmäellä. Siellä joku iski minua vahingossa sormille. Hän pyysi anteeksi ja ilmoitin lähinnä, että "ei mitään, ne olivat vaan sormet, en minä niillä mitään olisi tehnytkään".
Ja jotenkin tämä meni läpi onnistuneesti. Tämä on hyvin erikoinen tilanne. ; Vastasin anteeksipyyntöön periaatteessa sarkastisella tavalla, mutta vastaanottaja kuitenkin otti tämän kuin se olisi anteeksianto.
Ylläoleva automaattireagointi on yksi "viehättävistä" piirteistäni. Olen usein sarkastinen, enkä reagoi anteeksipyyntöihin kuten normaali ihminen. Ja usein se synnyttääkin erinäköisiä vaikeuksia. Tässä tapauksessa tilanteesta teki erikoisen se, että periaatteessa vaikka tilannetta vääntäisi mihin suuntaan, anteeksipyytäjän odottaisi reagoivan siihen negatiivisesti.
On hyvin vaikeaa ottaa tuollaista vakavasti. Vaaditaan varsin erikoinen ihminen vähättelemään omien sormiensa merkitystä. On toki ilmeisesti olemassa itseään vähättelevän japanilaisen stereotyyppi joka pyytää anteeksi jos joku astuu hänen varpailleen. Mutta tosielämässä sellaista ei odota löytävänsä Helsingistä.
Lausunto onkin helppo nähdä sarkasmina. Tämä tekee siitä peittelemätöntä ja häpeämätöntä. Mukana on toki sellainen hieman pehmentävä sävy että vammat eivät ilmeisesti oikeasti ole kovin vakavia, koska silloin vammoihin suhtauduttaisiin vähemmän sarkastisesti ja enemmän aitona ongelmana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti