Puolisoni ei juurikaan katso televisiota. Eikä hän pidä sarjoista joissa on ruumiita. Itse olen kuitenkin seuraillut yhtä sarjaa. Se ei ole "Dexter", joka on sarja joka vastannee sitä mielikuvaa joka useilla lienee minusta. En kuitenkaan kykene seuraamaan kyseistä sarjaa. Sen filosofis-humoristiseksi tarkoitettu kuvailu tuntuu yksinkertaisesti liian kauhealta. En myöskään katso "Housea" ihan sen takia että kyseinen sarja on jo saatu päätökseen ja eräs televisionkatsomishistoriani merkittävimmistä ajanjaksoista on täten saatu päätökseen. Se on "NCIS". Tänään sain puolisoni katsomaan kyseistä sarjaa, sitä kun tulee kätevästi kahdelta kanavalta peräkkäisinä tunteina (sääli vain että eri tuotantokausista). Kommentti oli "Nyt tiedän miksi tykkäät tästä sarjasta. Se on tuo Gibbs." ... "Kyyninen mutta hauska. Ei kunnioita auktoriteetteja korjaan ketään."
Tämänlainen sankarikuvaus viihdyttää minua yleisesti. Lisäksi sillä on hyvin voimakas yhteys kannattamaani kyynisen optimismin elämänasenteeseen. ; Olen yksinkertaisesti ihmisenä aivan läpitunkevan negatiivinen. Tämä voisi olla ahdistavaa, mutta olen oikeastaan tästä huolimatta - tai oikeastaan juuri tämän vuoksi - jotain joka näyttäytyy iloisuutena ja positiivisuutena. Itse asiassa voidaan sanoa että House kuvaa minua äksyimmilläni, mutta jos kyynisen optimismin ottaisi ideaalina, niin Gibbs itse asiassa noudattaa tätä paremmin ; Housea kuvaa humanismista kumpuava turhauma ja kärsimys johon reagointi sarkasmein johtaa siihen että ihmiset suhtautuvat häneen nuivasti ja ongelmat itse asiassa kasautuvat ; Gibbs taas on enemmänkin liikkeellä asenteella jossa pinnallisesti samantapainen sarkastinen asenne ei tuotakaan ongelmia vaan ratkaisee niitä. Esimerkiksi selitys siihen miksi muille ärhentelevä koira ei pure häntä saa selityksekseen Gibbsmäisen tokaisun jonka sisältö on se, että "dogs can smell sarcasm."
Itse asiassa tällä "TV:stä tutulla" asenteella on yllättävän suora kytkös Camus'n moraaliin ; Hän kuvaa tätä kuuluisassa "itsemurhaesseessään" "välimerelliseksi valoksi" joka tarkoittaa sitä että se, miten maailma kuvataan ei muuta sinua. Sietämättömyyteen ei pidä jäädä "rypemään", vaan tätä siedetään asiantilana ilman että vaivutaan epätoivoon. Tämä on itse asiassa helppoa jos maailma nähdään absurdina, ja on hyvin vaikeaa elää tämän mukaan jos kärsimystä yritetään sietää paremmin rakentamalla jotain joka usein näyttäytyy optimismina tai toivona ; Camus korostaa juuri sitä, miten se, mikä yleensä koetaan "riittäväksi selitykseksi elämälle" muuttuu joksikin jonka nimissä elämästä sitten tehdään sietämätöntä. Syy joka antaa ihmiselle filosofisen oikeutuksen elää on usein se syy jonka puolustamisen nimissä hän on valmis kuolemaan.
Tämä itse asiassa muistuttaa zeniläinen nirvanakäsitys, jossa korostetaan luopumista. Alan Watts kuvaa tätä "ZEN" -kirjassaan seuraavasti (s.70-71) "Yhtäältä tarkasteltuna se vaikuttaa epätoivolta - sen tunnustamiselta että elämä ehdottomasti tekee tyhjiksi yrityksemme hallita sitä, että kaikki inhimillinen pyrkimys on vain katoava käsi kourimassa pilviä. Toisaalta tarkasteltuna tämä epätoivo puhkeaa iloksi ja luomisvoimaksi sen periaatteen mukaiseti, että elämänsä menettäminen on sen löytämistä: kun Minän pelastamisen ja hallinnan yrityksiin sisältyvä huoli ja turhautuminen lakkaavat ehkäisemästä, löydetään toiminnan vapaus." Watts kuvaakin kirjassaan laajasti sitä että ahdistus johtuu pohjimmiltaan siitä että ihminen riippuu yhä väkisin odotuksissaan ja vaatimuksissaan maailmaa kohtaan. Hän toki muistuttaa siitä mitä se ei tarkoita (s 84) "Akateemiselta kannalta prazna-paramita ja Nagardzunan oppi ovat epäilemättä jonkin muodon nihilismiä tai 'absoluuttista relativismia' Mutta tämä ei ole Nagardzunan kanta. Dialektiikka, jolla hän hajottaa jokaisen todellisuuskäsitteen, on pelkästään keino tarrautumisen noidankehän murtamiseksi, eikä hänen filosofiansa päätepiste ole nihilismin viheliäinen epätoivo vaan vapautuksen luonnollinen ja valmistautumaton autuus (ananda)."
Camusin ajatteluun palaten tämä itämainen asenne voidaan modifioida länsimaiseen viitekehykseen pienin tausta-ajattelumuutoksin tarkoittamaan sitä että absurdi tuntuu ahdistavalta vain koska ihminen ei ole sisäistänyt sitä ; Jos sen on sisäistänyt, niin mitää ahdistavuusongelmaa ei enää ole. Camus korotti itsemurhan tärkeimmäksi filosofiseksi kysymykseksi ja huomasi että vastaus on ei. Camus olisi itse asiassa kieltänyt itsemurhan ja jopa eutanasian siksi että hänestä tämä on huonoa suhtautumista absurdiin.
Oikeastaan kyyninen optimismi on juuri tätä. Paitsi että se ei ole absurdia maailmaa koska maailma on säännönmukainen eikä siksi ole mitään absurdia elämää johon vapautua. Ja se ei ole myöskään zen. Sillä vaikka zenissäkään ei ole mitään mihin vapautua, siinä kuitenkin on "mistä vapautua". Kyynisessä optimismissa ole edes mitään mistä voisi vapautua. Maailma on osittain käsitettävä, maailma täynnä ongelmia jotka voidaan ratkaista ja olotiloja jotka on vain siedettävä. Ja usein ero näiden kahden välillä paljastuu omaksi tyhmyydeksi, joka asettaa rajat sille mitä käytännössä voi ratkaista. Kärsimys ei siis pohjimiltaan ja oikeasti johdu haluamisesta itsessään ; Kärsimys johtuu ponnistelusta jolla tätä saavutetaan jolloin se tuo mukanaan myös tyyneyttä ja onnellisuutta. Ja osa kärsimyksistä johtuu epäonnistumisesta joka kuluttaa ponnistelut turhiksi ja tarjoaa kiitokseksi ja vastineeksi kärsimystä. Tässä maailmassa epävarmuus ongelman ja olotilan jakamisessa on ikuinen, ja pohjimmiltaan ainut varma olotila on oma epätäydellisyys ja tyhmyys joka on niin rajatonta että siitä ei voi parhaalla yrittämiselläkään päästä eroon.
Jos etsit häiriötöntä mieltä, sinun on kuoltava. Jos haluat vapautua maailmasta sinun on kuoltava. Jos haluat vapautua mielen prosessoimilta käsitekokonaisuuksilta sinun on kuoltava. Karkeimman ja selvimmän tietoisuuden sammuttaminen ei nimittäin riitä, on sammutettava aivojen neuronien tanssi, alitajunta ja tämän mukana elintoiminnotkin. Jos haluat olla pettymyksistä ja haluamisista vapaat, sinun on kuoltava. Sillä muuten kaipaat sitä paljon puhuttua "vettä kupissasi". Joka on muuta mieltä saa kävelykepistä päähän ja näemme että hänessä on vielä joko säpsähtämisen henki tai elämäss roikuminen. Ellei hän tietysti sitten kuole prosessissa jolloin hän on toki vapaa käsitteistä, ihmisten vallasta, tuskasta, kärsimyksestä, haluamisesta. Kaikesta.
Siinä on sitten hieman seuraavan koanin tapaan "Elämän pelastamiseksi se on tuhottava ; Lopullisesti tuhottuna ihminen oleilee ensimmäisen kerran rauhassa ; Yksi sana asettaa taivaan ja maan ; Yksi miekka tasaa koko maailman." Mutta vähemmällä eeppisen ylevällä paatoksella ja enemmällä huumorilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti