Pielensämahoittajat

Sami Koponen on arvioinut "Mielensäpahoittaja" -elokuvaa. Hän kokee että se loukkaa vanhoja ihmisiä. Elokuvan pappa kun on sarjaepäonnistuja joka vaikeuttaa pärjäämistä nyky-yhteiskunnassa. Tarjoaa keinoja jotka ovat joko mennyttä aikaa, tai ovat olleet toimimattomia aina. Tästä Koponen päättelee, että "Kyse ei siis ole Huovisen salaviisaasta veijarimaisesta aikamiehestä, vaan menneisyyteen juuttuneesta tyhmästä vanhuksesta. Elokuvan mukaan vanhuksilla ei ole mitään annettavaa nyky-yhteiskunnalle, vaan tärkempää olisi saada heidät luopumaan harhaisista käsityksistään ja kuuntelemaan nuoria."

Itse näkisin juuri tässä lähtöasetelmassa hyvin relevanttia. Tarkalleen ottaen tämä koettelee konservatiivisuuden syvintä ongelmaa. Sitä, mikä on oikeastaan se tärkein kysymys johon kaltaiseni "periaatteessa konservatiivi" joutuu reagoimaan oikeuttaakseen mölinänsä tämänpuoleisessa. Tähän löytyy perustaa toiselta konservatiivilta - sellaiselta joka on tätä astetta enemmän kuin "periaatteessa" - nimittäin "Takkirauta" -blogista. Hän kirjoittaa siitä miten X -sukupolvea leimaa pettymys. "X-sukupolven määräävä kokemus on epäluottamus. Epäluottamus tulevaisuutta kohtaan, epäluottamus omaa taloutta kohtaan, epäluottamus uskontoa ja suuria ideologioita kohtaan, epäluottamus valtiota kohtaan, epäluottamus isänmaata kohtaan, epäluottamus instituutioita kohtaan, epäluottamus kapitalismia kohtaan ja epäluottamus työelämää kohtaan. Tähän ovat johtaneet kokemuksemme. Me olemme eläneet koko elämämme erittäin tietoisina siitä, että kaikki, mitä meillä on, voidaan kiskaista pois milloin tahansa." On hyvin vaikeaa ymmärtää miten voidaan olla konservatiivisia samalla kun selitetään siitä miten esimerkiksi edellisen sukupolven neuvot työnhaussa eivät toimi. Ne ovat toimineet aikanaan, mutta nykyajassa työhönoton kanssa pelataan aivan eri pelisäännöin : "Heistä kilpailtiin. Meitä on kilpailutettu." Konservatiivisuuden ydin on kuitenkin ajatus siitä että ennen kokeiltu ja koeteltu toimii.

Tämä kaikkien perinteisten tarinoiden romahdus on itse asiassa merkittävä. Mutta en suinkaan esitä että X -sukupolvi olisi ensimmäinen postmoderni sukupolvi. Sillä itse asiassa näkisin että postmodernismi, jos jokin, jäi ja kuoli 1980 -luvulle. 1980 -luku oli yksilöllisyyden ja optimismin läpitunkemaa. Tässä kulttuursissa luotettiin hyvin vahvasti siihen että erilaisuus on rikkaus ja että yrittämällä onnistuu. 1980 -luvun tsemppihenkisyys oli ikään kuin postmodernismia kauneimmillaan ja idealistisimmillaan. Paha Neuvostoliitto romahti ja kylmä sota päättyi. Berliinin muurit ja muut vastaavat purettiin. Odotukset olivat kauniita kuin "My Little Ponyissä".

Nykyisin epäilevyys esimerkiksi maahanmuuttokysymyksissä ovat vahvemmin esillä. Ja ainut syy ei ole maahanmuuton lisääntyminen. Osasyy on nimenomaan siinä että ihanteet ovat romahtaneet. Nähdäkseni aika moni on kyynistynyt Takkiraudan tapaan. Itselleni, ja aika monelle muullekin, tämän tilalle on kuitenkin tullut jotain muuta. Ironisuus. Kenties jopa uusmoderni ironisuus. Jos mietitään minun ikäpolveni ihmisiä, hipsteriys on melko yleistä. Neoteeniset harrastukset ovat suosittuja. On olemassa brony -alakulttuuri, siis puhutaan aivan oikeasti aikuisista miehistä jotka fanittavat kitchin läpitunkemaa "My Little Ponya". Toki sillai ironisesti.

Moni näkee bronyt jne. kidulteina, todisteena siitä että X -sukupolvi on saanut kaiken liian helpolla. Mutta nähdäkseni tämä liittyy enemmän juuri siihen että X -sukupolvi on elänyt aikaa jolloin kaikki suuret ideat - mukaanlukien ajatus siitä että yhteiskuntarakenteet olisivat niin pysyviä ja muuttumattomia että konservatiivilla asenteella olisi hyvät keinot selvitä tulevaisuuden haasteista - ovat romahtaneet. Kaikki suuret tarinat ovat muuttuneet kitchiksi. Mutta postmoderni maailmankuvallisuus ja oman todellisuuden luominenkaan eivät onnistu. Sillä luova taiteellinen kupla onnistuu vasta riittävässä turvallisuudessa. Turvan puute johtaa siihen että on hyväksyttävä rajat ja realiteetit. Tällöin hyveet tunnustetaan, mutta sillai ironisesti. Ironia johtaa siihen että kaikki otetaan varovaisuudella, with a pinch of salt (which cause heart problems).

Kitchkin tavallaan kuuluu tässä kuvioihin. Eikä tätä pidä hämmästellä. Sillä jos katsomme aatteen miesten taidetta kautta aikojen, voidaan huomata että se on joko kitchiä tai jotain josta tulee kitchiä. Propaganda on aina kitchiä. Kaikki DDR:än ideologiakoneiston tuottama oli kitchiä. Natsien uniformut ovat puhdasta kitchiä. Kirkkotaide on kitchiä (siitä huolimatta että pidän siitä, toisin kuin edellämainitsemistani. Bronyismi on silmissäni sairaus.) Jos ajan henki ja sen aatteet pitää kartoittaa, itse aloittaisin aina sieltä missä on kitchkeskittymä. Ja nykyajan kitchin keskellä on hipsteri kertomassa olevansa sillai ironinen. Sillä hän tietää että kakku on valetta. (Ja companion cube on täynnä ruumiita .. jos hyvin käy.)

Itse en oikein kykene ymmärtämään sitä leppoisaa ja ihmisiinluottavaa järjestelmää joka liittyy nykyajan suvaitsevaisuuskeskusteluun. Henkenä tuntuu olevan se, että liberaalit ja libertaarit ajavat vapautta. Ja vaikka näiden argumenteissa on eroja, on asenteessa nähdäkseni samoja ongelmia. Molemmat lähestyvät asiaa jonkinlaisen hyödyn kautta.
1: Hyvin monet libertaarit ajavat vapaata markkinataloutta koska he luottavat näkymättömään käteen. Tämä heidän mielestään taloudellinen realiteetti on se olemassaoleva (is) joka määrittää sen miten asioiden pitää olla (ought). Toki jotkut selittävät että nämä ovat eri asia. Että taloustiede on yksi ja ihanteet toinen. Mutta hyvin usein vapaus on itseisarvo joka oikeutetaan kuin se olisi välinearvo. Taloudellisen hyvinvoinnin nimessä.
2: Monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta taas myydään usein lempeytenä, konfliktittomuutena ja muuna vastaavana pehmoisena. Tässä hyöty on eettinen. Suvaitsevaisuus ja ajattelun vapaus eivät siis ole vain itseisarvoja, vaan niitä oikeutetaan muilla hyveillä.
+: Minun on hyvin vaikeaa nähdä asiaa näin. Kaikki se mitä tiedän vapaasta markkinataloudesta vihjaa että siinä tuloerot kasvavat ja kapea jetset pyörittää ihmismassojen enemmistöä. Enemmistöä jolla ei ole juuri mitään ja jotka ovat melkolailla orjan vastineita. Ja monikulttuurisuus taas tietää aina joko konfliktia tai sitten jotain sekulaaria poliittista korrektiutta jossa kaikki ideologinen piilotetaan maan alle ärsyttämästä ihmisiä. Tämän vuoksi en voi kannattaa vapauksia hyödyn vuoksi, en siksi että ne ovat helppoja. Vaan niitä on kannatettava juuri siksi että ne ovat vaikeita. Tämä tarkoittaa sitä että ihanteetkin ovat ironisoituneet. Kyse ei enää ole mistään "oman maailman luomisesta", vaan siitä että jos maailmankuvaansa rakastaa, niin sitä myös kurittaa. (Puhumattakaan muista. Konflikti kuuluu kauppaan.)

Ihanteet ovat muuttaneet joka tapauksessa luonnettaan. Ja tässä kulmassa mielensäpahoittaja saattaa olla ihan positiivinen hahmo. Hän epäonnistuu, sarjaepäonnistuu. Ja tämä tavoitteiden ja toiminnan jatkaminen tarkoittaa situational ironya. Ja se, että tätä tekee sarjaepäonnistumisena kertoo siitä että ei lannistu vaan on rohkea ja yrittää uudelleen. Ironikko tietää että onnistuminen ja seurausetiikka voisivat kieltää tämän. Mutta silti tässä on jotain kaunista. Mielensäpahoittaja ei nimenomaan hauku vanhaa polvea, vaan kehuu tätä hyvin omituisella tavalla. Katsoo epäonnistumista sillai ironisesti. Ja tämän katseen kautta minä ja Takkiraudan kirjoittaja voivat olla olemassa. Ja katsoa itseään peilistä aamuisin ja pitää itseään edes minimaalisesti koherentteina olentoina.

---

Joko näin tai sitten olen tullut vanhaksi. Usein tunnen itseni vanhaksi.
Esimerkiksi : Niveliäni särkee, lihaksiani pakottaa ja sarviani vihloo.