Harjoittelimme torstaina uudistunutta Syllabus formia. Suurin osa sen muutoksista korostaa sujuvuutta. Sitä miten liikkeet saadaan nivoutumaan yhteen tauotta. Mahdollisimman tiivis ja yhtenäinen liikesarja jossa on kaikki oleelliset tekniikat on jotain joka ikään kuin pakottaa katsomaan tekniikkasarjaa kokonaisuutena.
Tunnilla Windsor lähestyikin formia nimenomaan kahdesta suunnasta.
1: Ensimmäinen on se, että tekniikat ovat erityisen tärkeitä. Sillä Fiore opettaa ne kirjoissa. Nämä ovat se lähde. Tässä mielessä formi on ikään kuin lause joka sanotaan näillä tekniikoiden kirjaimilla. Ja tärkeämpää on saada kirjaimet oikein.
2: Toinen on se, että jossain eksistentiaalisessa mielessä formi on kokonaisuus, ja tekniikat ovat itse asiassa abstrakteja inhimillisiä konstrukteja joiden pääasia on helpottaa muistamista. Näin ollen voidaan jopa ajatella että formi on kokonaisuus joka voidaan pilkkoa minimaalisen pieniin osiin joista saadaan ääretön jatkumo. Pilkkominen on kuitenkin huono asia koska sitä kautta syntyy helposti taukoja itse suorittamiseen.
Tämänlaatuinen ajattelu voidaan liittää paljon syvällisemmiltä vaikuttaviin asioihin. (Sanon tahallani syvällisemmältä vaikuttaviin. Sillä eihän formia syvällisempää asiaa tavallaan olekaan!) Nimittäin ajan ja tilan filosofiaan. Tilan ja ajan yhteys miekkailuun ei luonnollisesti ole mikään ihme. Fioren älykkyyttä symbolisoiva harpinkantajailves, prudentia -hyve, keskittyy havaitsemiseen, etäisyyden hahmottamiseen ja oikeaan ajoitukseen. Miekkailu on tietyssä mielessä geometriaa jota tehdään ajassa ja tilassa. Joten ei pidä hämmästyä jos ajan ja tilan filosofia tulee aihepiirin kohdalla vastaan.
Formi Zenonin paradoksin kohteena.
Jos otamme Zenonin paradoksit, niissä käsitellään aina jotenkin ajan ja tilan filosofiaa. Näiden paradoksien ytimessä on yleensä juuri äärettömyyden käsite.
* Jos Akilles jahtaa kilpikonnaa, kilpikonnalla on etumatka. Akilles joutuu ensin juoksemaan siihen missä kilpikonna oli aikaisemmin, mutta kun Akilles ehtii tähän on kilpikonna ehtinyt liikkumaan vähintään pikkiriikkisen, joten Akilles joutuu kulkemaan vielä hetken tähän, mutta kilpikonna on taas liikkunut. Ja näin Akilles ei koskaan saavuttaisi kilpikonnaa.
* Jos Akilles olisi matkalla jonnekin, hän joutuisi ensin kulkemaan matkan puoleen väliin. Ja sitten sen jäljelle jääneen osan puoleen väliin. Ja tämän jäljelläolevan matkan puoleen väliin ... ja näitä matkoja tulisi ääretön määrä, joten on ihme että kukaan koskaan ehtii mihinkään.
* Jos Akilles ampuukin jousella, voidaan ottaa äärettömän lyhyt pätkä aikaa. Ja kun nuolen kulkemia matkoja pilkkoa äärettömän pieniin osiin, päädytään tilanteeseen jossa nuolen pitäisi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa jotta liike olisi mahdollista.
Hyvin klassinen tapa ratkaista asia on korostaa juuri sitä että havaintomme osoittavat että Zenonin päättelyssä on pakosti jokin ongelma.
1: Yksi tapa ajatella asiaa onkin se, että aikaa ei ole mahdollista pilkkoa äärettömän lyhyisiin pätkiin. Tällöin paradoksi ei tietysti voi päteä koska ajatuskoe vaatii juuri sitä että aikaa voitaisiin käsitellä kuin se pilkkoutuisi äärettömän pieniin osasiin. Tämä on mielestäni hyvin uskottava vasta-argumentti. Fyysikot eivät puhu Planckin pituuksista ja Planckin ajasta turhaan. Tämä on hyvin kiinnostava vasta-argumentti. Sillä se korostaa että logiikka ja tosiasiallinen maailma eivät ole samoja asioita. Zenonin ajattelussa ei ole rationaaliselta kannalta mitään vikaa. Ajatus on loogisesti koherentti ja mahdollinen (necessary true) mutta se on kuitenkin fyysisesti katsoen väärä (contingently false).
2: Toinen lähestymistapa asiaan on se, että tosiasiassa ihmiset vain segmentoivat asioita. Jos esimerkiksi otamme suoran, voimme argumentoida että se koostuu pienemmistä alaosasista joita on ääretön määrä. Matemaatikko kiittäisi ajatusta ja kertoisi että jopa lukujen 1 ja 2 välissä on äärettömän monta desimaalilukua. Mutta tosiasiassa voidaankin ajatella että tämä suora on kokonaisuus ja ihmiset vain sitten pilkkovat kokonaisuutta pienempiin osasiin. Nämä jaottelut ovat konseptuaalisia. Ja näin ollen niiden tuottamat äärettömyydet eivät ole kunnollista äärettömyyttä (actually infinite) vaan potentiaalista äärettömyyttä (potentially infinite). Henkenä on juuri se, että vaikka tekisimme kuinka monta pienemmäksi pilkkomista ja vaikka tämä pilkkominen olisi mahdollistakin, voisimme tosiasiassa vain lähestyä ääretöntä mutta emme koskaan saavuttaa sitä. Tämäkin ajattelu toki nojaa siihen että ihmiset voivat kuvitella puolikkaan Planckin pituuden puolikkaassa Planckin ajassa. Ja tässä mielessä ihmisen kuvittelukyvyn voidaan ajatella olevan suuremman kuin todellisuuden, mutta tässä pilkkomista ei itsessään pidetä mahdottomana.
Kuinka universumin alku ja tekniikkasuoritteen aloittaminen ovat samantapaisia kysymyksiä.
Jälkimmäinen ajattelutapa on kiinnostava koska siinä on ääretön joka epäintuitiivisesti kyllä ei ole "oikeanlaista ääretöntä". Tuo puolustus on tullut itselleni tutuksi William Craigin ajan filosofiassa. Olen hänen kanssaan melko harvoista asioista yksimielinen. Mutta eräs niistä on se, että emme pidä ajallisessa maailmassa olevista aktuaalisista äärettömyyksistä. Näin ollen voisinkin sanoa että jossain mielessä formi on eksistentiaalisesti jatkumo ja tässä mielessä "potentiaalisesti ääretön" mutta se ei ole kunnollista todellista äärettömyyttä. Se on "katedraalin rakentamista tyhjään". Se on hetkellistä ja rajallista, ja ääretön ja täydellinen on siinä mukana korkeintaan ajatuksena. "Make it perfect, make it pure" on tässä suhteessa ihanne. Ja niin kauan kuin vastaus ihanteeseen ei ole "I don't know any other way" on ylipäätään mitään mieltä harrastaa koko asiaa. (Windsor kehottaa usein edelliseen ja oma itseironisuuden saastuttama tapani on joskus vastata jälkimmäisellä.)
Puryear on kirjoittanut tuoreen kritiikin Craigille. Artikkeli toki koskee sitä että Craig on joutunut ankarasti torjumaan kaikki aktuaaliset äärettömyydet. Sillä jos se olisi mahdollista, Craigin universumin alkua koskeva kalam -argumentti olisi väärä. Siksi Craig korostaakin että äärettömyys ei ole aktuaalista. Eli voimme kenties pilkkoa sekunnin ties miten pieniin murto-osiin mutta nämä olisivat vain potentiaalista äärettömyyttä. Sellaista joka johtuu siitä että ihmisen mieli konstruoi asioita joka eivät ole "oikealla tavalla reaalisia". Puryear ottaa tämän Craigin argumentin täydestä. Mutta käyttääkin sitä siten että jos oletamme fysikaalisen universumin, niin tosiasiassa Craigin ongelmana on se, että periaatteessa se, että pilkomme tämän jatkumon tunteihin ja sekunteihin voi olla vain konseptuaalinen ongelma. Eli Craigin argumentit joissa naturalismi huutaa aktuaalista äärettömyyttä ovatkin vajaita. Ne eivät ota huomioon sitä mahdollisuutta jonka Craig tunnistaa muualla.
Itselleni tämä on luontevaa. Sillä näen että universumilla on alku. (Aikakin on fysikaalinen ominaisuus joten on turhaa olettaa jotain universumia edeltävää aikaakaan.) Ja tästä eteenpäin laskien voimme aina edetä hieman eteenpäin ja lähestyä ääretöntä koskaan sitä saavuttamatta. Joten mitään aktuaalista äärettömyyttä ei ole eikä tule. Syllabus formikin alkaa miekan huotrastavetotekniikalla ja jatkuu sitten. Kyllä senkin voi filosofisesti konseptualisoida äärettömän lyhyisiin pätkiin ja tässä mielessä siihen voidaan soveltaa äärettömyyden kaltaisia filosofisia konsepteja. Tosin sen jälkeen toimiminen vaatisi teleportaatiokykyä tai kykyä olla kahdessa paikassa samanaikaisesti. Silti formia voi tehdä ja tämä syntynyt paradoksi ja looginen virhe ei tosiasiassa rajoita todellisuutta kovinkaan paljoa. (Eli samaan tapaan kuin Craigin ajatukset siitä että "naturalismi" ei voisi olla mahdollista koska hän konseptualisoi sitä tietyllä tavalla.)
Ihminen kestää äärettömyyttä lähinnä sillä että ääretön ei ole aktuaalista. Se on vain päässä oleva konstrukti, samantyylinen ajatus kuin kaikkivaltius, kaikkihyvyys ja kaikkivoipuus. Ihminen elää sillä että sitten kun formi on suoritettu, kaikki päättyy fenestra destraan. Toivottavasti äärellisessä ajassa. Ihanteena tähän olisi minuutti, koska siihen aikaan sen saa tehtyä jos toimii ripeästi ja ilman pysähtelyjä. Mutta se on vaikeaa. Ja sen vuoksi saattaa tuntua jopa siltä että suorituksen tekeminen voisi vaatia äärettömän paljon harjoittelua ; Onneksi tuo aika ei kuitenkaan vaadi ihmisen fyysisten rajoitusten ylittämistä joten vaadittu harjoitteluaika on paljon vähemmän. Ääretön on jopa potentiaaisen harjoittelun kohdalla vihje siitä että jos jokin vaatii äärettömän ajan harjoittelua, se on vain ovela kiertokeino sanoa että se on mahdotonta.
Muumipeikko on silti ihana. On, vaikka jyrkimmät realistit kyseenalaistavat hänen olemassaolonsa.
2 kommenttia:
Kata, on se sitten yksilökataa tai parikataa on pikemminkin oppimisalusta josta opettaja voi poimia oppilaalle ajankohtaisen aineksen ja edellyttää sen tavoittamista harjoittelemalla
Niin on formikin.
Lähetä kommentti