Twilight Princess : Kaikista itämaisin Zelda

"The Legend of Zelda:Twilight Princess" on muodollisesti hyvin klassinen Zeldapeli. Link on jälleen yksinäinen sankari joka seikkailee tunneleissa, kerää esineitä ja käyttää näitä erilaisten ongelmien ratkaisemiseen ja etenee lopulta päihittämään erilaisia loppuvastustajia joiden voittamiseksi käytetään sitä esinettä joka on löytynyt juuri siitä linnasta jossa hän majailee. (Koska jos sinut voi voittaa jollain tavalla, niin etkö ympäröikin itsesi juuri tämänlaisilla?)

Kuitenkin jo varsin pinnallinenkin tarkastelu paljastaa tästä jotain hyvin omituista. Zelda seikkailee sekä normaalissa Hyrulessa että varjojen valloittamassa maailmassa. Apuna hänellä on varsin synkeän olointen "twili". Sankareitten jonkinlaisena kohtauspaikkana toimivan baarin omistaja esittelee häntä termillä "infamous" sen sijaan että kutsuisi suoraa "famous". Hän vaihtaa pimeydessä muotoaan sudeksi, kunnes oppii kontrolloimaan tätä hallitusti. Hyvin harvassa pelissä ihmissusiratkaisua on pidetty oivallisena sankarille. Ja jos katsotaan sitten sitä muuta tukijoukkoa, löytyy esimerkiksi miekkailunopettaja. Joka on epäkuollut. (Miekkailunopettajat ovat tärkeitä.)
Joku voisikin sanoa että "Twilight Princessin" Link olisi antisankari. Tämä on kuitenkin hyvin hätäinen päätelmä. Peli on enemmänkin irtiotto entisten Zeldapelien rakenteeseen joka on hyvin länsimainen. Itse asiassa klassisessa Zeldassa on eettinen rakenne joka on hyvinkin suuresti Platonin "Valtiossa". Voidaan sanoa että normaali Hyrule onkin järjestelmä joka on rakennettu melko vahvasti Platonin ihanteiden mukaiseksi. (Se on jopa sekä aristokraattinen että kaupunkivaltio.)

"Valtiossa" yhteiskunnassa oli kolme osiota. Hallitsijat, vartijat ja työläiset. Nämä olivat rooleja joihin kasvatettiin lapsesta lähtien. Joustavuus ryhmästä toiseen oli pientä. Ihminen syntyi vartijaksi, hallitsijaksi tai työläiseksi ja oppi tässä erinomaiseksi. Platonin ajatus oli sinänsä kiehtova koska työläiset olivat ainut ihmisryhmä joilla on omaisuutta. Hallitsija oli viisas. Mutta todelliset käytännön filosofit olivat vartijoita jotka olivat samanaikaisesti sotilaita että poliiseja. ; Tämä kuvastaa Zeldan maailmaa varsin hyvin.

Etenkin jos katsoo asiaa Platonin kardinaalihyveiden kautta. Platonille hyveitä olivat oikeudenmukaisuus, rohkeus, viisaus ja kohtuus. Kaupunkivaltion kannalta tämä oli tärkeää. Sillä jos hallitsijat ovat viisaita, valtio on viisas. Jos vartijat ovat rohkeita on valtiokin rohkea. Ja koko valtio on kohtuullinen jos työläiset ovat kohtuullisia, tekevät työnsä eivätkä kapinoi tai vedä ylihintaa. Ja oikeudenmukaisuus on sitä että jokainen luokka hyväksyy että hallitsijoiden tulee hallita ja vartijoiden vartioida ja käsityöläisten tehdä. Platon käytti tässä analogiaa yksilöiden ja valtion välillä. Mikä tarkoittaa perimmiltään sitä että hän jakoi myös ihmissielun kolmeen osaan, joiden tasapaino oli hyvää elämää. Platonilla oli järki, henki ja ruokahalu. Ihminen oli viisas jos järki ohjasi tunteita. He ovat rohkeita jos sielu tottelee järjen neuvomia hyveitä. Ja ruokahalu oli asianmukainen jos se toimi energianlähteenä rohkeudelle ja sielulle mutta oli näiden ohjauksessa. ; Zeldan maailmassa triforcen kolme eri elementtiä ovat Power, Wisdom, ja Courage. Nämä ovat itsessään selkeästi hyveitä. Voiman takana olevat jumalattaret esitetään selkeästi hyveellisinä. Pelissä sääntönä on että pelin sankari Link on Courage -osan valitsema sankari. Prinsessa Zelda taas on wisdom -osion valitsema. Paha Ganon taas on korruptoitunut mutta silti Power -triforce -osan valitsema. Yhteys triforcen ja Platonin mallin välillä onkin ollut hyvin vahva.

Paitsi että "Twilight Princess" irtautuu tästä. Itse asiassa tarinassa pimeitä ja valoisia puolia sekoitetaan toisiinsa melko paljon. Tapa tuo jossain määrin mieleen sen kuinka italowestern muokkasi klassista westerniä. Perinteisesti länkkäreissä hyvä ja paha olivat tarkasti määriteltyjä ja esillä. Ja tämä näkyi jopa sankareiden hattuvalintoja myöten. "Spagettiwesternit" sotkivat tätä kuviota ja sankarit olivat paheellisia. Mutta italowesternin sankarit olivat antisankareita. Ja tämä lähinnä selittää miten "Twilight princess" voitaisiin nähdä antisankaroituneen Linkin kautta.

Mutta tosiasiassa tarina on tätä syvempi. Link on nimenomaan hyveellinen sankari. Hänessä ei ole säröjä. Tarina onkin selvästi itämainen. Se ei, oikein alleiviivatusti, irtaudu etiikasta vaan pelkästään klassisesta länsimaisesta etiikasta.

Kun katsotaan tarinaa, huomataan että aikaisemmat vaiheet ovat olleet puolittaisia. Ulottuvuuksien välistä peiliä on käytetty siirtämään pahoja voimia toiseen maailmaan. Pahaa ei ole tuhottu vaan se on siirretty. Tätä kautta paha on sitten lähinnä vaihtanut valta-alueitaan ja hyökkää sitten taikuudella myös valon ulottuvuuteen. Varjojen maailman asukkaat eivät ole pahoja tai rumia, vaan enemmänkin estetiikaltaan synkkiä.

Linkin susimuoto näyttää perin ystävälliseltä. Ja häntä avustava Midna on siitä erikoinen, että jos häntä katsoo näkee vinkkejä jo pelkästään ulkonäössä. Hänessä on mustaa ja valkoista. Ja kypärä ja valkoiset läikät hänen ulkonäössään huutavat jing-jang -symbolin muotoa. Hän kasvaakin pelin edetessä koko ajan ilmiselvemmin hyväksi. Ja lopuksi asiaa täytyy alleviivata myös sillä että hänelle annetaan "tosimuoto" joka viestii että sisäinen kauneus ei riitä silloin kun pitää alleviivata symboleilla.

Ja tietenkin, kuin pisteenä i:n päälle - tai laikuiksi jing-jang -symboliin, aivan lopuksi täytyy korostaa sitä miten osa valosta siirtyy pimeälle puolelle ja miten varjojen maailmasta osa jää valoisalle puolelle, jos ei muuna niin muistona. Kaiken kaikkiaan pelin eksplisiittinen viesti onkin siinä että valo ja pimeä ovat saman kolikon eri puolia. Pelin implisiittinen viesti taas on se, että länsimaiden etiikka on ikään kuin ymmärrykseltään (varsin konkreettisesti) puolinaista, vajaata. Se on vain yhden maailman etiikkaa. Kun kokonaisuus on tätä suurempi.

Pieni ajatus : Miksi ateistit puhuvat uskonnollisesta julistuksesta indoktrinaationa?

Marjaana Lindeman hermostutti muutama vuosi sitten uskovaisia sen vuoksi että hänen psykologisten tutkimustensa mukaan uskonnollisuus johtuu psykologisten ajattelutasojen sekaantumisesta. Nyt hän on innostuttanut uskovaisia, ja suututtanut monia ateisteja. Aihe on ... suoraan sanoen juuri täsmälleen sama. Asiasisältö on muuttunut vähän, mutta reaktiot vaikuttavat olevan peilikuvia.

Lindemanin kokeessa oli testattu ateisteja. Heitä pyydettiin esittämään pyyntöjä joissa Jumala uhkaisi ja tekisi pahaa heidän läheisilleen. Ateisteissa oli näkynyt lisääntyvää ahdistusta. Kognitiivinen dissonanssi viittasi siihen että ateistit eivät vain hermostuneet siitä että läheisille pahan tekeminen ajatuksena haittaisi, tai että Jumala -sanan mainitseminen tuottaisi allergiaa, vaan että Jumala omaisia uhkaamassa tekisi asiasta astetta hermostuttavamman.

Kristityt luonnollisesti puhuvat tämänlaisissa tilanteissa homo religiosus -ihmiskuvan puolesta. Idea on arkijärjellä ajatellen luonteva. Mutta jos tämä todella laskettaisiin mukaan, suuri osa ihmisistä määritettäisiin itsetuhoisiksi. Psykologiassa tunnetaan ilmiö jossa korkealla paikalla oleminen aikaansaa hyppäämishalua. Tämä ns. high place phenomenon, jossa ajatus joko itsen syöksymisestä tai ystävän työntämisestä johtuu sekin peruskäsitetason sekaantumisesta. Ihminen ajattelee että hän voisi vain hypätä ja hän voisi vain työntää. Tämä impulssi ei kuitenkaan ole reaalinen, eli on äärimmäisen epätodennäköistä että alas todella hypättäisiin.

Mutta Lindemanin selitys on nähdäkseni tarpeen toisaalla. Nimittäin kun katsotaan miten uskonnolliset ihmiset ja ateistit suhtautuvat julistukseen ja käännyttämiseen, voidaan huomata että ateistit puhuvat manipuloinnista, indoktrinoinnista ja vastaavasta. Uskovaiset vain kokevat keskustelevansa ja kertovansa vakaumuksestaan. Tämä epäsymmetria kattaa hyvin suuren osan uskontokeskustelusta. Ja se johtuu luutavasti juuri siitä että järkitasolla uskovaisen sanat eivät vakuuta ateistia. Mutta tunnetasolla tapahtuu vetoja suuntaan jonka he tietävät typeräksi. Tämä tuntuu indoktrinoinnilta. Tämä tuntuu siltä että omia ajatuksia yritetään harhauttaa valheeseen irrelevanteilla seikoilla. Tämä vaikuttaa tempulta josta on jääty kiinni. ; Tässä ajatuksessa on vain yksi vika. Todellinen ja tehokas aivopesu nimenomaan ei tunnu tämänlaiselta.

Vuohta tuijottavat pelaajat ; Onko NyanGoat(Simulator) taidetta?

Johanna Tohni blogasi stand up -komiikasta. Hän korosti että ihmiset jakavat kantaaottavan älykkään stand upin erikseen tyhjännaurattamisesta. Alaa jakaakin jonkinlainen arvostuskuilu jossa toiset ovat taiteilijoita ja toiset tuottavat viihdettä. Ja jaottelun lisäksi selvää on, että taide on viihdettä ylempänä. On siis pinnallisuus ja syvällisyys jonka kohdalla jokin määräytyy taiteeksi tai viihteeksi.

Jako ei luonnollisesti ole kovin huono. Kirjoitin hikipediaan vinoilevantyylisen "kantaaottavan" jutun sivistyneisyydestä. Siitä miten "Sivistynyt ihminen tietää että taiteen tehtävänä ei ole näyttää maailman raadollisuutta, herättää keskustelua tai käsitellä vaikeita asioita. Sen sijaan hyvä taide on nättiä ja sievää, sellaista, jonka voi laittaa seinälle nelivuotiaiden päiväkerhoon ja josta voi helposti punastumatta keskustella ompelukerhon illanistujaisissa." Ajatusjakonani tässä oli jako taiteeseen ja kitchiin. Mutta tässäkin kummittelee jako pinnalliseen ja syvälliseen. Ja siihen miten taide on viihdettä korkeampi asia.

Tämä alustus on tarpeen tietokonepeleihin liittyvässä populaarikulttuurissa. (Tätä piiriä on mahdotonta sanoa alakulttuuriksi.) Alkuun laittamani video on kollaasinomainen kokoonpano jossa "Nyan Cat" -meemiä on sovitettu "Goat Simulatorin" kuvastoon. Videossa erilaisia tuttuja aineksia otetaan, ängetään yhteen ja tätä kautta luodaan jotain uutta - ja usein kaaoottista, outoa ja humoristista. Tämä on hyvin yleistä. Osat eivät ole originalleja vaan hyvin tunnettuja symboleita. Ja niiden avulla luodaan kokonaisuus jossa kombinaatiot ovat uusia.

Mitä tämänlaisesta varsin banaalista jutusta voi sanoa? Vuohi on hupsu. Mitään kovin syvällistä sanomaa siitä on hyvinkin vaikeaa saada irti. Se, mitä niistä saadaan irti on jonkinlainen lapsenomainen huvittuneisuus uudesta ja yllättävästä. Sitä on vaikeaa pitää originaalina teoksena, koska siinä on koottu yhteen muiden tekemiä asioita. Vain kombinaatio on uusi. Jonkun muun työn remiksauksen sanominen taiteeksi on vähän sama kuin pitäisi DJ:tä säveltäjänä. Joten ensivaikutelmana on hyvinkin se, että vuohi nimenomaan ei olisi taidetta vaan viihdettä.

Mutta sitten otetaan Poptaide. Andy Warhol tunnustetaan ja tunnistetaan taiteilijaksi. Vaikka tosiasiassa hän teki suunnilleen samaa mitä tuohon videoon on tehty. Vain tekoväline on eri. Warhol ei käyttänyt tietokonetta. Yleisesti ottaen taide ei kuitenkaan ole jotain jota saa tehtyä vain pensselillä. Taidetta voi syntyä takomalla, naputtamalla taltalla kiveä, maalaamalla pensselillä, veistämällä puuta, käyttämällä videoprojektoria... Esimerkiksi vuohi teoksessa on selvästi ikoninen ja tuttu, samoin kuin Nyan Cat. Mutta niitä katsotaan aivan omasta ja uudenlaisesta kulmasta. Esittävyys ja vastaavat on hylätty taiteen kriteeriattribuutteina viimeistään postmodernin taiteen myötä. Viimeistään on hyvä sana siinä mielessä että esimerkiksi Shakespeare oli tunnettu siitä että hän otti aineksia muiden töistä. "Romeon ja Julian" takana oli esimerkiksi Shakespearen kuulema runo. Shakespearen aikana ei tunnettu tekijänoikeuslakeja, ja sitäpaitsi Shakespeare loi toisen teoksen ympärille ja sen aiheesta teoksen jota voidaan pitää itsessään uniikkina. Shakespearen suhde plagiointiin on vuosisatojen aikana ollut aika paljon keskusteltu aihe.

Yhteys tunnettuihin asioihin ei itse asiassa ole muutoinkaan kovin suuri ongelma taiteelle. Wittgensteinin taidekäsityksen mukaan taide on yritys luoda jotain uutta kulttuurisessa kontekstissa. Ja meemit sekä tietokonepelit jos jotkin ovat nykyajan kulttuuria joka luo kontekstin jossa mellastaa. ; Yhdistelmä on oikeastaan hauska vasta kun sinut on tutustutettu sekä Nyan Cattiin että Goat Simulatoriin. Itse asiassa tämä tekee vuohivideosta surreaalin. Siinä yhteenliittymättömiä asioita laitetaan yhteen. Ja itse asiassa tämä tehdään yllättävän sujuvasti. Tässä mielessä teos on surrealistista taidetta joka on erinomaisen tarkasti tuotettu nykyajan kulttuurin eetokseen.

Lisäksi ne välittävät hyvin tunnetilaa ja asennetta. Tämänlaisen tunteen välittämistä voidaan pitää viestinä. Itse asiassa viestinä jonka välittäminen on yleisesti arvostettavaa - ja melko vaikeaa. Jostain syystä tietyt tunteet on vain jotenkin julistettu viestillisesti arvokkaammiksi. Ilo ja huvitus on ikään kuin pinnallisempaa kuin ärsyyntynyt kriittisyys tai pömpöösi hengenhaukonta. Videota tehdessä tekijällä on luultavasti ollut jokin huvittuneisuuden tunne tai tavoite ilmaista tämänlaista huvittuneisuutta. Ja kyllä tämä tunnetila videosta välittyy. Joten se kommunikoi esteettistä sisältöä ja tunnelmaa. Tämä on selkeästi ilmaisua. Ja ilmaisu on jotain joka yleisesti liitetään taiteen tehtäväksi ja taiteen alueeksi.

Minulla ei ole vastausta siihen onko video taidetta. Mutta mitenkään ilmiselvää jako ei ole. Kitch ja taide tuntuvat muutoinkin olevan aiheita joissa taiteeksi tunteminen liittyy enemmän kulttuuriseen valtaan. Marginaalisuus ja vaikeus "mahdollisuus näyttää lapselle" on relevantimpi syvällisyyden ja pinnallisen ero. Eliitti määrää taiteen ja se mikä on tavallista on pinnallista kitchiä. Populaarikulttuuri ja propaganda muuttuvat tällä asenteella by definition kitchiksi. Toisaalta monet propagandateokset ymmärtää kitchiksi vaikka ei tietäisi että se on tietyn kulttuurin propagandatuotos. Taiteen ja viihteen ero on tältä osin kenties kuten pornografian ja erotiikan ero ; Sitä on vaikeaa määritellä mutta kun kohde nähdään, ero voitaisiin kuitenkin tunnistaa.

Pimeyden ydin

Teemu Laajasalo esitti televisiossa tulkintansa siistä, miksi kirkosta erottiin viikonlopun aikana hyvin vahvasti. Yhtenä syynä tähän on arvioitu olleen kirkon näkyvyys seurakuntavaaleissa. "Laajasalon mielestä ”kirkko näkyy liikaa” -ajatus on ”pimeyden ytimestä tuleva trollaus”. Kirkosta eroaminen ei hänen mielestään auta muuttamaan kirkkoa." Laajasalon lausumaa on hyvä katsoa myös laajemmin. Ja selviää että "Se, että kirkon sanotaan näkyvän liikaa, on kyllä näitä ”paholaisen juonia”! Ei meitä hiljaiseksi pidä tehdä, ja meidän tehtävämme on näkyä. Ajatus siitä, että kirkon näkyminen ärsyttäisi ja ajaisi ihmistä eroamaan, on tuulesta temmattu, eikä meidän pidä siihen lähteä mukaan." ... "On joitain pieniä porukoita, jotka odottavat millaisen cocktailin kirkon mahdollisista mokailuista saisi aikaiseksi, ja kuinka sitä sosiaalisessa mediassa saisi trollattua mahdollisimman paljon." ... "Televisio-ohjelmistakin tuttu Kallion kirkkoherra Teemu Laajasalo kutsuu Vapaa-ajattelijoiden liittoa ja eroakirkosta.fi-sivustoa ”pimeyden ytimeksi”, tosin pilke silmäkulmassa." En tiedä miten kommentoisin asiaa Laajasalolle, joskus on vaikeaa välittää viestiä maailmankuvasta toiseen. Mutta kenties sanoisin sen näin:

Laajasalon kommentti on mielenkiintoinen. Tärkein sisältö tuntuu olevan se, miten hän käsittelee ns. vapaa-ajattelijoita. Selityksestä voisi saada sellaisen kuvan että he jotenkin masinoisivat eroamista ja olisivat jotenkin relevantti ilmiö. Vapaa-ajattelijoiden eropiikin koko ja sen syiden arvailu haki syitä muualta. Trollausta ei mainittu. Tämä määrä on oireellinen, sillä jos katsotaan kirkosta eronneita, viikonlopun eropiikissä yksinään oli noin tuhat ihmistä. Se on saman verran kuin (toki hieman vajaat) puolet kaikista vapaa-ajattelijoiden liiton jäsenistä. Yhdellä vapaa-ajattelijalla olisi siis hirvittävästi valtaa. He osaisivat mediapelin älyttömän paljon paremmin kuin kirkko. Mikä on epäuskottavaa, ottaen huomioon keskivertoisen vapaa-ajattelijan kommunikointi ja vakuuttamistaidot.

Kun Laajasalo analysoi sitä miksi sadat tuhannet ovat vuosien mittaan eronneet kirkosta, hän ei selvästi hae syyllisiä oikeasta kulmasta. Toisaalla Veikko Sorvaniemi on hakenut asialle monia syitä. (Hän on kirjoittanut asiallisen tekstin, ja niin minun ei tarvitse.) Ja niissä löytyy kulmia jotka osuvat Laajasaloon itseensäkin. "Eropiikit syntyvät vastalauseeksi epätasa-arvosta ja arvomaailman eroista. Laajasalo antaa ymmärtää, että nämä humanistiset arvot ovat lähtöisin pahuudesta. Ehkä niistä samoista pahuuden henkivoimista, joista Pirkko Jalovaara puhui Laajasalonkin kirkossa ennen kuin ikävä julkisuus pakotti sulkemaan ovet Jalovaaralta. Laajasalo julistaa, että kirkosta eroamisella ei voi auttaa kirkkoa. Tuskin kukaan erova edes kuvittelee auttavansa kirkkoa. He vain eivät jaa samaa ahdasta arvomaailmaa kuin kirkko."

Toisaalta Laajasalon selitys näkyvyyden vääryydestä tuntuu kumpuavan enemmän toiveajattelusta. Asia näyttää olevan nimenomaan niin että aina kun kirkko muistuttaa olemassaolostaan, siitä seuraa sivutuotteena myös eroamisia. Laajasalo kieltää tämän mahdollisuuden viitaten siihen että kirkon täytyy saada näkyä. Tämä on hyvin omituinen kulma. Laajasalon hengen mukaan koska kirkon täytyy jonkin eettisen periaatteen mukaan saada olla näkyvissä ja saada viestiä, siitä ei voida erota siksi että kirkon näkyvyys ärsyttää. Maailmassa on esimerkiksi sekulaareja ihmisiä jotka ajavat sitä että usko on henkilökohtainen asia samaan tapaan kuin seksi. Osa ärsyyntyy muutoin vain. Mutta jos he ärsyyntyvät ja eroavat rangaistukseksi tai koska haluavat ottaa pesäeroa, ei syy voi olla ärsyyntymisessä koska uskonnonjulistamisen ihanne on jollain abstraktilla tasolla eri. Ja jos tämä olisi totta, kirkolla ei olisi toivoa laajentaa jäsenkuntaansa. Mikä ei saa olla totta koska vaikeuksissa oleva kirkko olisi ilmeisesti jotenkin hirmu ikävä asia. Toiveajattelun ja tosiasioiden sekoittelu tällä tasolla ei tuo kuvaa älykkäästä uskosta johon haluaisi olla osallisena. Itse asiassa en korostaisi edes sitä että näkyvyysreagointi olisi rangaistus. Kenties näkyvyys on enemmänkin vain muistutus joka saa miettimään sitä miksi kuuluu kirkkoon. Ja tämän neutraalina eivihareaktiona saattaa olla kirkosta eroaminen. Eli kaikkea ei pidä nähdä rankaisuteemana. Ja itse asiassa jos joku miettii kirkkosuhdettaan, se on mielestäni hyvä asia. Siitä huolimatta eroaako vai liittyykö kirkkoon, asioiden miettiminen on parempi kuin passiivinen rahaa lypsävä jäsenyys tai ajattelemattomuuttaan tehty kirkon ulkopuolella hilluminen.

Kolmas asia koskee sitten sitä "pimeyden ydintä". Jostain syystä "Uutisvuoto" on tuonut näkyvyyteen varsin ärsyttäviä uskovaisia. Laajasalon lisäksi Heinimäki on ollut siellä. Molempia ihmisiä itse asiassa yhdistää noin yleisesti ottaen hyvä huumorintaju. Molemmat ovat suurimmassa määrin hauskoja veikkoja joilla on älyä ja kykyä tuottaa rakenteellisesti kiinnostavaa ja muutoinkin hauskuttavaa huumoria. Molemmilla on myös aivan karsea asennevamma ateismia ja uskonnottomuutta kohtaan. Ja tämä valitettavasti näkyy vitsien tasossa. Yleinen huumorimiehen maine näyttää myös antaneen molemmille luvan toimia kusipäisesti. Ja siksi jos Laajasalo sanoo että vapaa-ajattelijat ovat "pimeyden ydintä" hän tekee kuvauksen ideologisesta ryhmittymästä. Ja koska hän on huumorimies, hän tekee sen "pilke silmäkulmassa". Ja itse asiassa ymmärrän tämän. Itsekin väännän varsin aggressiivista vitsiä uskovaisista. Vastaavaa asenteellista huumoria löytyy tästä blogista paljon, esimerkiksi kun aikanani vihjasin siitä että Kari Mäkinen nukkuu arkussa. Tätä kuitenkin kutsutaan "militantiksi" ja "epäkunnioittavaksi" ja "törkeäksi". Eikä mikään "hikipedian ylläpitäjän status ja arvovalta"^(WUT?) tätä muuksi muuta.

Itse asiassa uusateisteja ja vapaa-ajattelijoita moititaan tyypillisesti juuri siksi että he eivät kielenkäytössään tunne joustavuutta vaan leimaavat uskovaiset tietynlaisiksi. Laajasalo itse saa kuitenkin tehdä tämänlaisia yleistyksiä ja kutsua näitä asennevammaisia stereotypioita jonkinlaiseksi "skenen tuntemiseksi" ja "sosiologiseksi ymmärtämiseksi".  Vastapuolella tämänlainen toiminta luokitellaan "militantiksi", "kusipäiseksi", "vihaiseksi" ja "trollaamiseksi", mutta kirkon puolelta tehtynä sama on pilkesilmäkulmassa -huumorintajuista modernia ja muodikasta sekä korkeintaan räväkkää. Laajasalon kannattaakin miettiä sitä, miten hän televisiossa Brotheruksen kanssa uskonnonopetuksesta debatoidessaan hoki sitä miten ateistit olivat fundamentalisteja, fundamentalisteja, fundamentalisteja. Joiden asioihin ei tarvitse puuttua koska he ovat fundamentalisteja. Ehkä kenties dogmaattinen joustamattomuus onkin hänen puolellaan - ja se ironista kyllä paistaa läpi juuri silloin kun Laajasalo hokee sellaisia sanoja kuin "fundamentalisti", "trolli" (ja kenties "fundamentalistitrolli"). Ja kenties normaali ihminen kykenee näkemään tämän asennevian muodikkaan kravatin takaa. (Ei sinänsä, eivät vapaa-ajattelijat minunkaan silmissäni mitään miellyttäviä ole.)

Laajasalo selvästi tiedostaa trollaamisen mahdollisuuden, jolloin hänen kannattaisi kenties valita sanojaan huolellisemmin. Sillä tuonlaista toimintaa pidetään trollaamisena, ja sellaisen ympärille on hyvin helppoa luoda erilaisia tulkintoja. Sellaisia jotka tuskin auttavat kirkon väkimäärän kasvussa. [Älä klikkaa!]

Veljekset?

Vuonna 1985 ilmestyi peli nimeltä "Super Mario Bros." Sen nimi viittaa veljeksiin. Mestari voisi olla Pro, mutta pelin nimessä on ehdottomasti Bro niin kuin brony. Pelissä kuitenkaan ei nähdä mitään veljeksiä. Pelissä voi pelata vain yhden näköisellä hahmolla.

Myöhempi Mario -lore voi tässä hämmentää. Jokainenhan muistaa että Mariolla on veli, Luigi. Luigi on veljeään hieman pidempi ja hieman vähemmän sosiopaattinen. Luigi on monesti myös pelastettava hahmo, jokin joka tiemmä esineellistää hänet ja tekee hänestä avuttoman aarteen korvikkeen. Mutta tämä oli ensimmäinen Mario -peli. Luigia ei ollut tuossa vaiheessa vielä kehitetty. Miksi sen nimi oli "brothers"? Siinä on vain yksi hahmo jolla on lisäelämä. Ei ole mitään kohtaa jossa viitattaisiin edes sivulauseessa että käytössä olisi useampi Mario.

Tai siis.. paitsi tuo...

Pelistä onkin nähtävissä varsin karmaiseva tulkinta. Lisäelämät eivät ole pelkkiä yrityksiä, mahdollisuuksia tehdä asioita uudestaan. Sen sijaan ne ovat nimenomaan lisäelämiä. Tämä tulkinta selittää sen, miksi peliä ei saa vain yrittää ja yrittää uudestaan. Veljekset ovat Marion identtinen tripletti. (Kenties nimikään ei ole etunimi, vaan sukunimi?)

Tämä voi johtaa surulliseen huomioon. Myöhemmin veljeksistä tunnetaan kaksi. Joten voimme päätellä että virallisen tarinan mukaan yksi veljeksistä kuolemalla kuolee. Häntä suremaan jäämme.

Klip clop klip clop, hevonen on pop

Bronykulttuuri on kaiken kaikkiaan melko hämmentävä ilmiö. Minun lapsuudessani "My Little Ponyt" olivat pienten tyttöjen harrastus. Alakulttuuri vajosi tuntemattomuuteen yhdessä "He-Manin" ja vastaavien kanssa. Ja sen sijaan, että ne olisivat jääneet sinne, ponien tuotemerkkiä nostettiin uudelleen esiin vuonna 2010 kun Hasbro aloitti uuden televisiosarjan "My Little Pony : Friendship is magic". Ja tämä sai jostain syystä hyvin vannoutuneen faniryhmän 30 -vuotiaista _(?)aikuisista^(?) miehistä. Sellaisista joille alkuperäinen ponisarja oli nostalgiaa. Mutta ei sellaista nostalgiaa jota "He-Maniin" liittyy. Vaan sellaista nostalgiaa johon liittyy tyttöbakteereita.

Science is magic too!

Bronykulttuuri on melko suuri, ja tavallaan siisti. Bronykulttuuriin suhtaudutaan toki jossain määrin ironisesti, mutta kuitenkin kaiken tämän ironisuuden alla on selvästi taso jossa itse fanittaminen on aitoa. Se, mihin bronykulttuuri suhtautuu ironisesti on enemmänkin sukupuoliroolit kuin itse televisiosarja.

Tämä tekee siitä hyvin mielenkiintoisen, koska se itse asiassa noudattelee ns. kolmannen aallon feminismin ideaa. Mutta ilman feminismin nimeä. Ja jossain määrin ilman feminismin mukanaan tuomaa suojaa. Itse asiassa bronykulttuuri ärsyttää monia. Heistä ei pidetä ja tämä uskalletaan sanoa rohkeasti ääneen. Mikä on tietysti hieman erikoista koska "My Little Pony -fandomissa" nyt juhlitaan suvaitsevaisuutta, kiltteyttä ja ystävyyttä. Anti-Brony -liike on kuitenkin vahva.

Brynyja on tältä osin tutkittu ja havaittu että he ovat jopa järkyttävissä määrin normaaleja nuoria heteroseksuaaleja miehiä. He ovat heteronormatiivisia muutoin, paitsi siltä osaltaan että he nyt pitävät jumalauta pikkutyttöjen feminismikarkkipiirrossarjasta ihan sikana. Tämä on tekona tavallaan hyvin provokatiivinen, sillä siinä haastetaan hyvin tiukasti sitä mitä on pidetty normaalina. Kiinnostuken kohteet kun on jaettu iän ja sukupuolen mukaan. Ja bronyt sotkevat näitä mielikuvia sekä iän että sukupuolen kohdalla. "The Guardianissa" heitä kutsuttiinkin todellisiksi kapinallisiksi. (Minun silmissäni ponit ovat liian lempeitä ollakseen mikään kapina. Too little shanking. Samasta raudanpuutteesta johtuen en itse oikein jaksa innostua poneista.)

Yhtenä syynä on varmasti juuri se, että bronykulttuuri ei myy itseään feminismillä. Ja näin se ei saa mitään "profeminismin" - tai bro-feminismin - mukanaan tuomaa arvostusta. Ja muutoin tämä tietysti nähdään samanlaisena sukupuoliroolien perverssinä muuttamisena kuin mitä feministitkin tekevät. Ihmisillä on tapana muuttaa "terveeksi" sen mikä on "yleistä". Normista tulee normaali. Näin ollen bronyjen ympärille syntyy helposti ironisen auran lisäksi ajatus siitä että he olisivat jotenkin luonnottomia ja kieroutuneita. Ja sen lisäksi bronykulttuuria seuraa se mikä miehiä seuraa usein, etenkin jos he toimivat lasten läheisyydessä. Eli puheet irstaudesta, rivoudesta ja perversioista. Bronyjen kohdalla puhutaankin ns. cloppingista. Eli siitä että ollaan seksuaalisesti viehättyneitä poneista. Ilmiönä clopping on todellinen, mutta se kertoo enemmän Rule 34 voimasta kuin siitä mitä keskiverto brony tekee.

Jossain määrin clopping-ilmiöön rinnastaminen on tavallista kaikkialla internetissä. Ei ole tavatonta kuulla että anime on hentaita. Mutta väitteenä se on suunnilleen sama kuin kertoisi että "Tao Tao" ja Disneyn piirretyt olisivat furrypornoa koska niissä on antropomorfistettuja eläimiä. Jossain hyvin karkeassa mielessä väite lienee tosi. (Mahdollisesti jossain joku masturboi Iines Ankalle juuri nyt.) Mutta ei siitä mitään kovin laajakirjoista ja yleistävää voi sanoa. Bronykulttuurin kritiikissä ytimessä näyttää olevan se, että pornografian käsite joudutaan ankarasti uudelleenmäärittelemään.

Mutta kenties tässä kaikki seuraa sitä tavallista kaavaa. Onhan näitä rajojen rikkomisia tehty aiemminkin. Ja näistä voisi tehdä jonkinlaisen emansipoitumisen kaavan.
* Afrikan-Amerikkalaisten kanssa - USA:ssa käytetty käsite joka ajaa pohtimaan ovatko kalpeanaamat Eurpppan-Amerikkalaisia ja intiaanit Amerikan-Amerikkalaisia - kanssakäymiseen oli ennen segregaatio. Sitten näitä rotukäsityksiä muutettiin. Elokuvissa tummaihoiset olivat aluksi usein koomisia kevennyksiä, sen jälkeen heitä ylikompensoitiin, he olivat katutietoisia älyttömän viisaita tietäjiä ties kuinka monissa elokuvissa. Ja lopulta heille voitiin antaa normaaleja hahmoja.
* Homoseksuaalit ovat elokuvissa tavallisesti näytelleet hassua värikkäästi pukeutunutta komediallista hahmoa. Periaatteessa positiivista, mutta tästä stereotypiasta on siirtytty nykymalliin jossa homoseksuaaleja hahmoja ylikompensoidaan jonkinlaiseksi mary sueksi joka osaa suunnilleen kaiken kulttuurista. Kenties tulevaisuudessa homoseksuaali saa olla ns. ihan normaali hahmo.
* Bronyt eivät ole elokuvissa, mutta voidaan kuvitella että heidän ironisointinsa jälkeen heitä jonkin aikaa rapsutellaan kunnes koko asia unohtuu ja ilmiötä pidetään normaalina. Mikä on tuplaoikein. Ponit olisi pitänyt unohtaa ja Bronyjen kiinnostuksenkohteisiin pitäisi suhtautua silti sallivaksi. Koska jumalauta he nyt vain katsovat piirrettyjä omassa kotonaan ja tykkäävät niistä. Lapsellista tai ei, mutta jos tämän tasoisessa asiassa mielipiteenvapaus ja harrastukset pitää aikuisilta täysivaltaisilta kansalaisilta pistää kovaan paheksuntaan, niin aika heppoisissa ja vähäisissä määrissä ovat kansalaisten todelliset vapaudet. Että jos tämä on se taso josta ylöspäin pitää vastustaa asioita - ei siis vain olla erimielinen vaan myös vihata ja torpata - niin mitä sitten ylipäätään enää saa tehdä? Katsoa niitä luistimilla teutaroivia härkiä jotka 100% miesporukassa jyskäävät areenanreunaa vasten tavalla joka tuo ainakin minulla mielikuvia perin homoseksuellista jyystämisestä?

---

Feministit korostavat että he ajavat kaikkien tasa-arvoa. Miksi he eivät puhu bronyjen oikeuksista?

Piikittelyä

Eilen harvinaisen moni erosi kirkosta. Esimerkiksi MTV3 uutisoi aiheesta lyhyesti. Eikä ihme, sillä "eropiikit" ovat nykyään ainut tapa jolla kirkkokeskusteluun syntyy eloa, kiinnostusta ja reagointipakkoa. Media kiinnostuu ja papit aukovat sanaisia arkkujaan. (Sillä kirkon sisällä voi vaikuttaa, eroamalla joukoittain.)

Syitä arvailtiin ja ehdotettiin sen olevan Päivi Räsänen. Kenties siksi että se yleensä on Räsänen. Räsäsen liittäminen piikkiin johtuu siitä että hän oli Turun Sanomissa ottanut kantaa siihen miten kristillisdemokraatit tekevät jos tasa-arvoinen avioliittolaki menee läpi. Myöhemmin hän on selittänyt, että mistään sellaisesta ei ole ollut kyse. Ihmiset ovat syystä ihmeissään siitä miksi Räsäsen lausunnoissa ei ole tolkkua. Tässä mielessä olisi miellyttävää huomautella Räsäselle kuinka hänen oma toimintansa "ei ole millään tavalla johdonmukainen reaktio". (Päivi Räsänen tosin on epäjohdonmukaisuuden suurmestari joten hänellä on tässä lausunnossa syvä kokemusasiantuntijuus. Ottakaamme hänet vakavasti.)

Mutta tässä tapauksessa piikki on luultavammin kasautuma useasta eri asiasta. Ja ne liittyvät vähintään valtavan relevantisti ja johdonmukaisesti juuri kirkkoon. Kirkon seurakuntavaaleja on mainostettu ahkerasti. Vaalit ovat kirkon yksi tärkeimpiä PR -työkaluja. Ne selittävät että juuri näillä vaaleilla ja niissä äänestämällä voi vaikuttaa asioihin. Kirkon virallinen kanta on näyttänyt tässä olevan selvä. Kuulukaa kirkkoon niin voitte itse vaikuttaa. Että asioihin ei pidä vaikuttaa eropiikeillä vaan toimimalla sisältä päin. Seurakuntavaaliehdokas Pirkko Kuvamo edusti ihmisryhmää joka uskoi tämänlaisia puheita. Hänet sensuroitiin pois Seurakuntaväki-nimisen ehdokaslistan kustantamasta vaalilehdestä koska hänellä oli väärä mielipide homoista. Monille tämänlaatuinen todistaa että kirkko itse asiassa valehtelee heille näillä "vaaleilla voit vaikuttaa" -jutuilla.

Lisäksi kirkko on menossa sexhibition -messuille. "Kotimaassa" Teemu Laajasalo on esittänyt että teko ei ole kovin viisas. Hänestä sexhibition -messuissa kirkon rooli on joko tukea pornoa tai sitten olla ilonpilaajana, mikä tunnetusti lisää positiivista suhtautumista kirkkoon kuin ämyyreillään pilkkaa huutavat jeesusbussilaiset rock -konserteissa. Nuorempaa kristillisyyttä edustava Eveliina Ojala oli sitten aiheen parissa tuohtunut hieman erilaisesta syystä. "Tulevana viikonloppuna järjestetään Sexhibition-erotiikkamessut, jonne on menossa seurakunnan työtekijöitä paikalle kohtaamaan ihmisiä. Mutta tätä ei nähdäkään kirkon uudenlaisena jalkautumisena ihmisten pariin, vaan tunkeutumisena asioihin, jotka eivät kuulu kirkolle. Ja taas kirkko on tehnyt jotain väärin." Nämä puolet korostavat että sexhibitionmessut ovat nostaneet eripuraa eri linjoissa oleellisesti eri syin. Samaa mieltä ollaan lähinnä siitä että temppu ei ole kovin hyvä. ; Itse olen tässä tosin kohtuullisen liberaali. En nimittäin koe että olisi mitään uutta tai innovatiivista siinä että kirkko ns. tunkee petipuuhien tiimoille lausuntoineen. Se on suorastaan sen vakiintuneimpia tehtäviä. Toisaalta kuitenkin epäilen että onko sexhibition -messut riittävän avomielisiä kirkolle. Mutta nämä ongelmat olisivat toki relevantimpia (joskin hieman uudella kulmalla) jos sexhibitionmessut vallottaisikin katolinen kirkko. Sen parissa näkyvyyttä saaneet perversiot kun ovat toki perverssejä, mutta myös maassamme laittomia.

Arhi Kuittisen linkkisillisalaatti tuo toki esiin jotain muutakin pientä. Arkkipiispalta on tullut äärimmäisen laittamaton lausunto ykkösaamuohjelmassa. Aiheena oli ollut se, että nuoriso oli huolissaan eläkkeistään. Arkkipiispa, hyvätuloinen ihminen, korosti tässä "Kun toimittaja on juuri kertonut nuorten ahdistuksesta niin piispa sanoo "En minäkään huolehtinut nuorena... eläkkeestä"." Ei tässä voi muuta sanoa kuin että arkkipiispa huolehtii tässä henkilökohtaisesti siitä miten köyhyyteen ja markkinatilanteeseen tulee reagoida "Minäkään". Arkkipiispan sana lienee relevantti kirkon viralliselle kannalle. Lisäksi lausunto riippuu herran oman navan ympärillä ja nojaa kummalliseen ajatukseen siitä että hänen sukupolvensa aikana työnteon logiikka olisi samanlaista kuin nykyään. X -sukupolvelaiset harvemmin uskovat tuota. Takkiraudassa on tästä työnmuutoksesta kirjoitettu. Ja olen itsekin kirjoittanut juuri tästä aiheesta. Nämä lausumat eivät toki välttämättä ole absoluutteja ja Jumalan Sanaa. Mutta oleellista on, että tämä työnteon ero on ajatuksena tuttu monille nuorille ja varhaiskeski-ikäisille. Ja ironista kyllä, Arkkipiispa itse demonstroi tätä eroa sillä että hänen nuoruudessaan tälläisistä asioista ei tarvinnut huolehtia ja huolestua. Kun nykymaailmassa on. Mutta se riittää että uskoo tämänlaiseen poliittiseen rakennemuutosajatukseen. Sillä sen jälkeen arkkipiispan lausunto näyttää typerältä, idioottimaiselta ja muutenkin vastenmieliseltä. Ja tämänlainen olisi varsin koherentti syy erota kirkosta. Kirkkohan myy itseään köyhien ja heikompien auttamisen asialla. Tässä ne asenteet näkyivät sitten konkreettisesti.

Let's play (not with PewDiePie, I hope)

Ylläoleva video on "LaurenzSidellä" oleva ns. "let's play video". Niitä on internetissä paljon. Ja ne ovat melko suosittuja YouTubessa. Itse asiassa PewDiePie -nimimerkin pelikanava on yksi ehdottomasti suurimpia YouTubekanavia ja tämä on tehnyt kanavan omistajasta melkoisen rikkaan. (Minun kotonani ei puhuttu ihan tästä kun puhuttiin palkan ansaitsemisesta ja työstä.) Itse seuraan satunnaisesti "LaurenzSide" kanavaa ja "Zombie Horsea". koska jostain syystä pidän jollain tavalla kanavan pitäjistä. Toisin kuin em. "PewDiePiestä", joka on toki jollain tavalla karismaattinen mutta jota on jotenkin hieman haasteellista sietää. (Blogini seuraajat tiennevät tunteen, paitsi ehkä sitä karismaa.)

Teknisesti pelivideot ovat jotain jotka osittain hyötyvät YouTuben tavasta priorisoida videoita. Siellä nimittäin suositaan kohtuullisen vakaasti ja kohtuu pitkään seurattuja videoita. Pelivideot ovat yleensä kohtuullisen mittaisia ja jo tämä yksinään lisää hieman niiden näkyvyyttä. (PewDiePie on hyötynyt myös siitä miten videot on lokalisoitu. Hän on monikulttuurinen ja on onnistunut maasta toiseen siirtymällä hankkia videoilleen näkyvyyttä.)

Tärkein kysymys näissä peleissä on "miksi". Tai "oi miksi". Ja koska filosofit ovat kiinnostuneita kysymyksistä, otan tämän käsittelyyn. Ja kenties tähän voidaan löytää jopa jonkinlainen vastaus.

Juridisesti tämä julkaisutapa on hyvin hankala. Sillä siinä astutaan alueelle jossa on hyvin vaikeaa sanoa missä vaiheessa tekijänoikeusrikkomuksen tuoma haitta alkaa ja missä mainonnan tuoma hyöty loppuu. Sama ongelma on jossain määrin japanilaisessa animefanikulttuurissa. Suurin osa näitä videoita tekevistä ei kuitenkaan varmasti juurikaan ajattele tekijänoikeuskysymyksiä. He ovat nähneet kun joku tekee ja tekevät samoin, moni varmasti olettaa että toiminta on aivan täysin 100% riskittömällä tavalla laillista kunhan peleissä on oma naama yläkulmassa tai vastaavaa. Ja pragmaattisella tasolla he ovat oikeassa. Suurin osa let's play videoiden tekijöistä ei myöskään tienaa yhtään mitään. Joten syytä on turha hakea riski-palkka -luettelosta. (PewDiePie on poikkeus, ärsyttävä poikkeus.)

Muut syyt ovatkin mielenkiintoisia, koska ne ovat kulttuurisia, alakulttuurisia.

Yksi syy tehdä videoita on aivan suoraa pätemistä. Videopelejä pidetään lasten harrastuksena (osittain syystä) mutta tässä helposti unohtuu että ne ovat monesti erinomaisen vaikeita. Video on todiste siitä että on todella tehnyt teon. Näissä on tietysti luotettavuustasoja, sillä videoeditorit mahdollistavat kaikenlaista. Kun videopelikuvaelmasta voidaan väärentää "Ben Drowned" -creepypasta(meemin) tyylisiä "pseudo let's play videoita", on selvää että joku voi editoida jonkun vaikean tehtävän läpi.

Tälle lähisukuinen koskee sitten läpipeluuohjeita. Hyvin suoritetut tehtävät usein ovat itsessään läpipeluuohjeita, mutta näitä tehdään erikseen. Itse asiassa pelit ovat visuaalisia ja joitain tehtäviä on hyvin vaikeaa purkaa pelkästään tekstimuodossa. Alueelle pieneen koloon piilotetut asiat suorastaan vaativat kuvamateriaalia. Tämänlainen auttamisen kulttuuri on tietenkin sellaisenaan tärkeää ja altruistista. (Ja sillä pääsee myös pätemään.)

Moni kuitenkin pelaa jollain tavalla sosiaalisesti. Meillä on aivan tavallista että toinen pelaa ja toinen katsoo. Tai minä en kyllä jaksa katsoa toisten pelaamista kovin usein tai kovin paljoa. Mutta muutoin. (Sääntö pätee tämän korjauksen jälkeen.) Toinen voi kertoa ohjeita kun eksyy. Ja kenties jopa apuja jos pelissä on joku erityisen vaikea paikka. (Meillä naiset hoitavat tosipaikat.) Let's play -videot toimivat jonain tämänkaltaisena, paitsi kartoitusavuksi niistä ei ole.

Esimerkiksi tähän tarjoamissa videonäytteissä on selvästi jonkinlainen sosiaalinen teema. "Raedwulfgamer" pelaa täsmälleen samaa "goat simulatoria" mitä "LaurenzSidellä" mutta heidän lähestymistapansa asiaan on omansa ja keskenään hyvin erilainen.
* Raedwulfgamer harrastaa selvää vaeltamista (exploring) jossa hän yrittää löytää tiettyjä asioita vuohen ihmeellisestä destruktiivisesta maailmasta. Hänellä on kenties maanisdepressiivisen oravan kärsivällisyys, mutta videossa on ohut punainen lanka jota tavoitellaan, kind of. Tavoite jopa saavutetaan. Huonoimmat hetket pelissä ovat kun Raedwulfgamer eläytyy, koska silloin kuullaan maanista naurua. Muulloin häneltä saattaa jopa oppia jotain peleistä. Osa kohdista muistuttaa etäisesti läpipeluuohjetta. Läpipeluuohjetta jossa on maanista naurua.
* Laurenz sen sijaan harrastaa immersiota, hän puhuu kuin ruudun tapahtumat olisivat tosia ja reagoi niiden mukaisesti kertomalla jonkinlaista fabrikoitua ad hoc -tarinaa siitä mitä maailmassa tapahtuu. Johnny, random ihminen, on hänen goatsimulatorsarjassaan (kyllä, noita videoita on lukuisia) kasvanut jotakuinkin elämää suuremmaksi videosta toiseen siirtyväksi kiintopisteeksi muutoin ilmoille räjähtävässä maailmassa. Laurenz ei kartoita maailmaa vaan toimii satunnaisemmin ja ottaa vastaan sen mitä maailma hänelle tarjoaa. (Ja se näyttää olevan Johnny, vanhempiensa luona asuva aikuinen mies, joka muuten keksitään induktiivisella päättelyllä laskemalla asunnon aikuiset asukkaat.) Laurenz kertoo huonoja vitsejä ja venyttää ne liian pitkälle. Ja päästää prrrt -ääniä. Jotenkin tätä voi olla hauskaa seurata, jos pitää sellaisesta.

Kenties raastavampi ongelma on siinä miksi näitä pelaamisia katsotaan.

En ole aivan hirveän innostunut muiden pelaamisen seuraamisesta. Eikä kenenkään muidenkaan pitäisi. Toki meidänkin perheessä minun pelaamistani on hauskaa seurata. Koska olen siinä kamalan huono. (Olen tehnyt sitä paljon.) Muiden epäonnistumiselle nauraminen ei kuitenkaan ole kovin kilttiä tai empaattista. Ja ennen kaikkea se näyttää olevan hyvin harvinaista. Let's play -videoissa ei yleensä jotenkin korosteta omaa huonoutta. Jopa fail -koosteet joita pelaajat tekevät näyttää enemmän korostavan pelaajien omaa huumorintajua.

Sen on pakko olla jotenkin sosiaalista. Ja sosiaalista luultavasti sellaisella hyvin omituisella tavalla. Luultavasti pelivideoiden kohdalla on kysymys siitä miksi kaikki kertovat viinavitsejä ja huvittuvat viinavitseistä joita muut kertovat. Koska juopottelu on itse tehtynä hauskaa, moni ajattelee että tämä hupi ja hauskuus jotenkin siirtyy myös aihetta koskeviin tuotoksiin. Koska viina on hauskaa ja känniset noloja ja noloille on hauska nauraa, oletetaan että tässä on laatuvitsin resepti. Ihmiset tunnistavat sosiaalisen tarpeen nauraa. Mutta kaikki tietävät että viinavitsit harvemmin ovat oikeasti niin hauskoja. (Ne ovat vähän hauskoja.) Viinavitseissä ja hauskoissa pelijutuissa on siksi oma osuutensa siitä mitä sosiologit huomasivat "No soap, radio" -vitsin kohdalla. Ei mitään vitsiä sisältävä mutta vitsin rytmiikalle rakennettu lyhyt vitsi sai huvittuneisuutta jos lähellä naurettiin. Ihminen nauraa mukana jotta ei tunnustaisi olevansa tyhmä, tai koska pelkää että ei kuulu ryhmään jos ei naura mukana.

Pelit ovat tietyssä määrin "matalin yhteinen nimittäjä". Uskonto on kenties joskus ollut yhteisöä yhdistävä voima. Mutta nykymaailmassa uskonto näyttää olevan tärkeä erottavana identiteettimerkkinä. Jonain jolla irtaudutaan muista, ikään kuin paremmiksi ihmisiksi. (Olipa sitten kristitty tai ateisti.) Jossain määrin samaa on tapahtunut myös politiikan kohdalla. Kun minä olin lukiossa puhuttiin aivan avoimesti siitä miten poliittisten puolueiden tunteminen ei ollut kovin relevanttia. Ne olivat "jotain muiden hommaa". Kuulin aikuisten keskustelevan tämänlaisista ilman että menettivät kasvojaan. Se oli onnellista yhtenäiskulttuurin viime henkäyksiä ennen PerusSuomalaisten syntymistä. Ja nykyisin on selvää että jokaisen pitää ottaa kantaa siihen onko konservatiivi, liberaali, vasemmalla vai oikealla. Niistäkin on tullut erottavia identiteettejä. Miltei kaikki minun sukupolven "ja tätä nuorempien" ihmiset ovat vähintään pelanneet joskus. Se on tavallista aktiota joka erottaa "niistä muista" suunnilleen yhtä vähän kuin hammastahnan käyttö. Joten ne tarjoavat jossain määrin mielekkään tavan jakaa jokin yhteinen sosiaalinen elementti. Ja kuten yleensä, se on yleensä sen verran yksinkertainen elementti että tyhminkin sen ymmärtää. Pelaaminen ei ole maailmankuva vaan jaettu kokemus. Pelaamisessa onnistuminen, epäonnistuminen ja pinnallinen reagoiva kokeminen on jotain sellaista autenttisuutta joka pinnallisilla ihmisillä lähentelee jonkinlaista rehellisyyttä.

Ja tässä mielessä tälle "Goat simulatorin" rytmittämälle blogaukselle löytyy vain yksi oikea lopetus.

Evoluutioteoriaa ja semanttista hiustenhalontaa

Dawkins ja Dennett ovat sekä uusateisteja että evoluutioteorian suuria ystäviä. Heitä voisi pitää samanmielisinä hahmoina. Heillä on kuitenkin hyvin erikoinen erimielisyys. Erimielisyyden aiheena on design. Dawkins katsoo että luonnossa ei ole aitoa suunnittelua (design), vaan ainoastaan näennäistä suunnittelua (designoid). Dennett taas katsoo että luonnossa on aitoa designiä, ja että on väärinkäsitys olettaa että tämä design tarkoittaisi samaa kuin että sen takana olisi pakosti äly.

Molempien ideoiden takana on jotain jonka voisi nähdä koskevan enemmän tieteen popularisoimista koskevaa retoriikkaa ja semanttista termikikkailua kuin mitään millä pitäisi olla yhtään mitään väliä.
1: Dawkinsin mukaan jos sanoo että luonnossa on suunnittelua, ohjaa se ihmisten intuitioita väärään suuntaan. Designoid kertoo että takana nimenomaan ei ole tai ei tarvita mitään älyllisyyttä. Eli nimeäminen designiksi johtaisi ihmisiä harhaan.
2: Dennettin mukaan taas designoid -termi ohjaa intuitioita harhaan, sillä sen jälkeen ihmiset helposti ajattelevat että biologit väheksyvät luonnossa olevaa kompleksisuutta. Designoid saisi ihmiset siis oikeasti ajattelemaan että biologit pitäisivät elollisia olentoja jotenkin sikayksinkertaisina.
+: Tarkemmin katsoen voidaan kuitenkin huomata että molempia yhdistää se, että he ajattelevat että luonnossa on kohteita jotka näyttävät suunnitelluilta, mutta joiden synty selittyy aivan mainiosti ilman älyä luonnonvalinnan voimasta.

On kuitenkin hyvä muistaa että
1: Biologit kyllä voivat käyttää antropomorfistettuja termejä, mutta he tietävät että tämä on enemmän kielikuva ja asian esittämistä arkikielellä ymmärrettävästi. (Sanavalintakikkailu on sama kuin selittäisi että jos sanoo "aurinko nousee" että kannattaisi maakeskisyyttä. Eli aika kaukaa tässä joudutaan hakemaan. Niin kaukaa että jos argumentti on todella tässä, niin täytyy vain sanoa että jos tätä relevantimpia argumentteja ei ole, niin aika heikoilla on kriitikon ideat.)
2: Biologit kyllä tietävät kompleksisuudesta "enemmän kuin laki sallii". Maallikot tietävät vähemmän. Maallikotkin ovat vaikuttuneita. Ja vaikka designoid -termi todella saattaa tuoda mielikuvia siitä että biologit väheksyisivät kompleksisuutta, niin tosiasiassa he nimenomaan tuskin tekevät niin. Ongelma on siis jotain joka kohdistuu ulkopuolelta tiedeyhteisöä kohtaan.

Kaiken kaikkiaan mitään ongelmaa ei olisi jos tavallisissa ihmisissä ei olisi ihme öyhöttäjiä jotka intoutuvat esimerkiksi esittämään sen tyylisiä ajatuksia että "Kun Dawkins nimesi itsekkään geenin itsekkääksi, hän tunnusti että geenit liittyvät tietoisuuteen ja älyyn". (Toivoisin keksineeni esimerkin läpällä hatusta, mutta en. Olen vain muotoillut sitä lyhyemmäksi.) Mikä on tietysti tyhmää koska kun katsotaan itsekkään geenin idean määrittelyä voidaan huomata että se koskee geenin replikaatiomääriä jotka taas riippuvat oman menestyksen lisäksi sukulaisista joilla on samoja geenejä. Tieteen ja vouhotuksen voikin erottaa siitä että tiede käsittelee denotaatioita ja argumentteja argumenttien kautta, kun taas vouhotus on sitä että sanojen konnotaatiot ja sivumerkitykset ja mielikuvat ja vaikutelmat painavat enemmän kun keksitään että mitä tuo sanominen oikeasti perimmiltään tarkoittaa. Tiedeargumentissa tarkoitetaan perimmiltään sitä mitä denotaatiot sanovat.

Muunlaisia selityksiä tarvitaan vasta jos denotaatiot ovat loogisesta tai empiirisestä mielestä roskaa. Silloin ideologia selittää miksi ajatus on keksitty ja miksi se saa suosiota - esimerkiksi uskovaisten kreationistien keskuudessa - vaikka sillä ei ole tieteellisiä meriittejä. Eli niidenkin kohdalla ensin on väännettävä denotaatiotaso läpi. Jos tähän ei kykene eikä viitsi, on varsin kyseenalaista osallistua edes aiheesta käytävään keskusteluun tai olettaa että oma näkemys tai mielipide olisi arvokas tai relevantti tai kuulemisen arvoinen. (Mielipiteenvapaus toki sallii sen pitämisen, mutta ei se muutu rationaaliseksi tai hyväksi sillä että niin saa uskoa. Se pikemminkin mittaa ympäristön suvaitsevaisuutta kuin tieteellisyyttä.)

Miksi suunnittelua ei etsitä eliöistä?

Juha Leinivaara kuvasi blogissaan ID -aiheesta tohtoroineen väitöstilaisuutta. Kojosen kannanotto tiettyyn yhteen asiaan on jotain jota halusin sitten nostaa esille tarkemmin. "Väitöstilaisuudessa Kojosen opponentti tiedusteli tällaisten tutkimusten perään. Behen IC-argumentti ja Dembskin Complex Specified Information mainittiin. Hän ei ollut onnistunut löytämään näiden ID-työkalujen käyttöä tieteellisissä julkaisuissa. Kojonen vastasi sen johtuvan siitä etteivät biologit usko elämän olevan suunniteltua. Varmasti pätevä selitys ID-tutkimusten puutteelle, mutta toisaalta IDeisteillä on ne omat pro-ID julkaisut (esim. BIO-Complexity ja Evolutionary Informatics Lab). Ongelma säilyy tästäkin huolimatta: kukaan ei näyttäisi soveltavan IDeistien työkaluja biologiassa. Väittäisin sen johtuvan siitä, etteivät ne toimi älyn havaitsemisessa."

Olen tässä asiassa varsin tiettyä mieltä. Jos mietitään ID:n designin päättelyn menetelmiä, vastaan syntyy varsin helposti erikoisia tilanteita. Otetaan esimerkiksi CSI -informaatio. William Dembski, informaatiotieteen Paris Hilton, kuvaa itse tätä aivan itse kehittämäänsä ja nimeämäänsä konseptia esimerkiksi sellaisessa neronleimauksessa kuin "Specification: The Pattern That Signifies Intelligence". (Luettavissa internetissä ilmaiseksi.) Sen ytimessä on juuri älysuunnittelun huomaaminen. Jos katsomme Dembskin spesifikaatiota vaikka sivuilta 9-12 voimme huomata että se viittaa matalaan Kolmogorov -kompleksisuuteen. Tämä täsmennys on tärkeää koska ollakseen suunniteltua täytyy kohteen olla kompleksia ja spesifiä. Ja jos se ei täytä spesifikaatiota se voi olla kompleksia mutta ei spesifiä. "It’s this combination of pattern- simplicity (i.e., easy description of pattern) and event-complexity (i.e., difficulty of reproducing  the corresponding event by chance) that makes the pattern exhibited by ( ψR) - but not (R) - a specification."

Dembskin esimerkit ovat tässä muutenkin kuvaavia. Hän on selityssuodattimessaan kuvannut sitä, miten hyvin säännönmukaiset ja toisteiset pätkät ovat spesifejä. Dembskin lempilapsi tässä on ollut Caputo-case. Tämä viittaa 1985 tapahtuneeseen Nicholas Caputon suhmurointiin. Hänet tuotiin oikeuteen koska hän oli manipuloinut poliittista vallanjakoa. Caputo kiisti huijanneensa mutta koska kukaan ei valvonut hänen prosessiaan, oli hänen syyllisyytensä arvioitu epäsuorasti todennäköisyysmatematiikalla. Jos voiton suhteet ovat fifti-fifti, niin miten ihmeessä demokraatit voittivat 40 kertaa 41. Liian monta kertaa tapahtunut tietty tulos vihjasi siitä että arpaa ei oltu heitetty vaan tulos oli peukaloitu. Caputo -casea on käytetty monessa paikassa mutta kenties helpoiten siihen voi tutustua lukemalla Dembskin "The Explanatory Filter:A three-part filter for understanding how to separate and identify cause from intelligent design" (Luettavissa internetissä ilmaiseksi.) Jos teemme kolikonheitosta sarjan jossa kruuna on 1 ja klaava 2, on "11111101111111111111111111111111111111111" spesifi ja siis mahdollisesti suunniteltu. ID -kielenkäytöllä sattuma eliminoidaan selityksenä. Tätä ideaa ei selvästi ole muutenkaan hylätty. Dembskin esitelmästä saa aivan selvästi napattua lausuman "Well, it turned out what was crucial for detecting design was this what I called Specified Complexity, that you have a pattern, where the pattern signifies an event of low probability, and yet the pattern itself is easily described, so it’s specified, but also low probability. And I ended up calling it Specified Complexity"
1: Mitä on enemmän kuin hieman hauskaa hieroa monien kreationistien naamaan, sillä moni heistä väittää toisaalla että mutaatiot eivät voi tuottaa informaatiota koska jos geeni kahdentuu, ei synny uutta informaatiota. Tuossahan on informaatiopätkä "1" jota on kopioitu moneen kertaan. Ja jos kahdentaminen ei tuota informaatiota, ei tuossa voi olla lisää informaatiota. Mutta tämä on nyt tämän jatkon kannalta irrelevanttia. Kunhan itsekseni huvitun.

Toisaalla sitten voidaan kaivaa ID -nero Stephen Meyer jonka tuotos "in Evidence for Design in Physics and Biology: From the Origin of the Universe to the Origin of Life" esittää aivan suoraan seuraavaa "Complex sequences exhibit an irregular and improbable arrangement that defies expression by a simple formula or algorithm. A specification, on the other hand, is a match or correspondence between an event or object and an independently given pattern or set of functional requirements." Tämä viittaa nimenomaan ja by definition pieneen pakattavuuteen eli siihen että Kolmogorov-kompleksisuus onkin korkea. Ja sen olisi oltava by definition korkea.

Peruspuolustus tähän ongelmaan on se, että CSI -informaatiossa on sekä spesifi että kompleksi osuus. Ongelmana vain näyttää olevankin se, että CSI -informaation kompleksi on määritelmällisessä ristiriidassa sen spesifin kanssa. (Mikä itse asiassa sopii siihen ajatukseen että tosiasiassa ei ole mitään CSI -informaatiota vaan kaikki on sattumaa ja lainomaisuutta.) Astetta sivistuneempi ID -counteri aiheeseen on kuitenkin se, että ID -läiset korostavat että "Shannon Complexity" viittaa Shannonin entropiaan, ja että tätä ei käytetä kun älysuunnittelua etsitään. Että yleensä kompleksisuutta arvioidaan tapahtumatodennäköisyyteen. Ja että tässä katsotaan mahdollisia "maallisia selitysmalleja" ja niiden todennäköisyyksiä. Kompleksisuus olisi vain logaritmilaskentaa tästä todennäköisyydestä. Että Shannonin entropiaa voitaisiin käyttää vain hyvin spesifeissä tilanteissa, kuten Caputo -casessa. Siis tilanteesta jossa tiedetään että syntyteoria on jotain jossa osien järjestäytymiset olisivat yhtä todennäköisiä. (Oma kannanottoni tähän sofistikoituneempaan malliin on jo kirjoitettuna.)

Mitä tuo tarkoittaa?

Ylläolevaa katsoen on helppoa huomata että Design -suunnittelua ei tehdä millään yhdellä mittarilla. Idean taakse tiivistyy enemmänkin jotain josta on vaikeaa sanoa mitä se on. Karkeasti ottaen vaihtoehdot ovat seuraavat:
1: Kyseessä on oikea Design -teoria, joka on laaja. Siinä on keskenään ristiriitaisia osia. Eli teoria on kokonaisuutena rikki ja perseestä ja epälooginen.
2: Ei oikeasti ole mitään Design -teoriaa vaan peruskäsitteiden taakse on koottu enemmänkin hajanainen kokoelma jonkinlaisia intuitiopumppuja. Näitä tunnistusmetodeja ei suostuta kieltämään vaan niitä kaikkia halutaan tukea. Ja lopputuloksena on se, että se, mitä työkalua käytetään riippuu siitä mitä intuitio ensin sanoo suunnitelluksi. Kun tämä lopputulos on sitten päätetty (joko tietoisesti tai esitietoisesti, luultavasti tietoisesti) voidaan hajanaisesta työkalupakista valita aina sopiva menetelmä. Se joka antaa halutun tuloksen. Juuri se että tarjolla on keskenään ristiriitaisia työkaluja takaa sen että sopiva tulos saadaan aina ja jokaiseen tarpeellisentuntuisen tilanteeseen löydetään aina siihen sopiva päättelytyökalu ; Kun viittauksissa on Kolmogoriv -kompleksisuutta, Shannonin entropiaa ja Shannonin yllättyneisyyttä, on enemmän kuin luultavaa että jokin näistä osuu kohdalle.
     2.1: Bonuksena on se, että taustahypoteeseja tutkiessa ei usein olekaan tehty mitään asiallista ehdotonta todennäköisyyslaskentaa. Usein sen takia että todennäköisyyttä ei voida arvioida. Näin ollen se mikä jää käteen on se, että heitetään hatusta mitä tahansa todennäköisyysarvioita ja muutetaan tämä tieteellisen näköiseksi silmänkääntötempulla jossa todennäköisyys muutetaan biteiksi logaritmikaavalla. Joka tietysti onnistuu koska se on vain toinen tapa sanoa sama asia. (1/100 on 1% so math there.)

ID joko on ristiriitainen tai ei teoria. Sen soveltaminen on enemmän sitä että ensin täytyy olla intuition antama selvä käsitys siitä mitä lopputulosta haetaan. Ja usein todennäköisyysarviotkin täytyy heittää hatusta tukemaan tätä koska argumentatiivisesti hienostuneemmat ja ei epäloogisiksi havaitut menetelmät ovat niin hienoja että niiden vaatimia syntyepätodennäköisyyslukuja ei voida useinkaan selvittää koska maailma ei ole mikään ajatuskoe. Tämä selittää sen miksi edes ID -laitoksissa ei tätä älytunnistusta käytetä. Ja miksi esimerkiksi Kojonen itse ei laskeskele sujuvasti kuinka monta bittiä CSI -informaatiota on luritettuna alkeelliseksi kivikirveeksi epäillyssä kivensirussa, biteiksi muutetussa kuvassa jossa voi olla DNA tai televisiovastaanottimeen tullutta kohinaa tai missä tahansa muussa asiassa. ID -myönteisen Kojosen syynä tuskin on se, että hän ei usko että sitä löytyisi.

Onko "Super Mario Bros." hyvä peli?

Pelien arvioinnissa monia häiritsee alan kaupallisuus. Peliyhtiöt ohjailevat arvioijia. Ja arvioinneilla pyritään kasvattamaan myyntiä. Negatiivinen kirjoitus voi myös periaatteessa haitata lehden jatkossa saamia mainostuloja, joten teoriassa arvioiden tekeminen on tältäkin osin jotain josta monien mielestä puuttuu ns. integriteetti. Mutta jos oletettaisiin täysin intressitön toimija, pelit ovat hyvin haasteellinen arvioitava. Ja tämä pakottaa esille sellaisia asioita että jos peliarvioijan objektiivisuus on tärkeää, niin mitä sen integriteetin mukana muka menee?

Haasteellisuus on todellista. Jossain mielessä tämä johtuu siitä että taidekritiikki ei ole objektiivista. Toisaalta peleissä on elementtejä jotka lisäävät arvioinnin haasteellisuutta. Tämänlaatuinen on seurauksena teknologisesta kehityksestä, onhan taulu nähtävissä kerralla yhtenä teoksena kun taas elokuva on sarja kuvia joista jokainen ruutu voi periaatteessa olla taulu tai nähtävissä taulun kanssa analogiseksi. Tietokonepelien kohdalla ongelma on kuitenkin vielä astetta suurempi. Sillä kun elokuvan katsoja katsoo elokuvan, se pyörii ja siinä tapahtuu samoja asioita. Tietokonepelien kohdalla tämä ei ole väistämätöntä. Etenkin jos puhutaan avoimen maailman järjestelmistä joissa on random encountereita ja mahdollisesti MMORPG:n tapaista sosiaalista kanssakäymistä. Näiden kohdalla peliä voi pelata tuntikaupalla päivittäin ja tilanne on yhtä toistuva kuin keskusteleminen jossain keskustelufoorumilla. (Jossa tämän lisäksi tapetaan hirviöitä.) Näiden kohdalla ongelmana on jo se, että missä vaiheessa voidaan sanoa että taideteos on nähty. Mikä on riittävä määrä peliin tutustumista että siitä on ikään kuin edes lupa sanoa jotain suurisuuntaisempaa?

Jossain mielessä pelien arvioinnissa vastaan tulevatkin ne ongelmat jotka koskevat kulinarismia. Siinäkin pinnallisesti saman ravintolan tryffelitiesmikä (tässä alueella minulla on valtaisia aukkoja sivistyksessä) on sama ruokalaji. Mutta arvioinnissa tulee kuitenkin esiin se, että jokainen annos on hitusen erilainen. Ja myös nauttijalla on omia subjektiivisia asenteitaan tilannetta kohtaan. Tämä ei mielestäni johda siihen että peliarvioita ei voisi tehdä. Ne on nähtävä enemmän rajallisina ja kokemuksellisina kuin objektiivinen-subjektiivinen -asteikolla. Toki sama koskee myös esimerkiksi maalaustaidetta. Mutta tietokonepelien kohdalla tämä on niitä tärkeämpi.

Putkimiesprobleema

Siksi ajattelin ottaa esimerkiksi jonkin melko yksinkertaisen pelin. Päätin ottaa "Super Mario Bros." -pelin, sen ensimmäisen. Se on vanha ja tunnettu. Sillä on varmasti "klassikon" status. Ja se on riittävän yksinkertainen jotta voin nostaa esiin muutamia tärkeitä pointteja.

Yleisimmin pelejä kuvataan tavalla joka selvästi pyrkii objektiivisuuteen. Esille nostetaan grafiikan tarkkuus, animoinnin sujuvuus. Ja aktiivinen peliaika pelitunteina. Nämä speksit ovat itselleni hyvin vieraita. En esimerkiksi arvioi kirjoja sitä kautta montako sivua niissä on. ("Puppe ja maatalon eläimet" -klassikko vaikka siinä on vain muutama sivu!) En ole kuullut maalaustaiteen arvioijan kunnioittavan teosta sen takia että se on suurteos fysikaalisessa mielessä. ("Sikstuksen kappelin freskot ovat hienoja koska siinä on neliömetritolkulla maalausta!")

Ja näiden mittareiden valitseminen olisi jopa epäreilua. "Super Mario Bros." on itse asiassa varsin lyhyt peli. Peliminuuttien määrä toki riippuu siitä kuka pelaa. Mutta joka tapauksessa se ei ole kovin suuri peli. (Olen itse asiassa usein ihmetellyt että mikä on se tasostandardi johon pelitunti sidotaan. Probleemapeleissä saattaa olla älyhaasteita joita nokkela ratkoo suitsait, ja sitten mekaanisissa haasteissa toisenlainen näppäryys on tärkeää. Omassa pelityylissäni vaikeinta on monimutkainen mukautuvuus. Minulla täytyy olla selvä fokus siihen mitä teen ja sitten voin tehdä sen. Tämä tekee joistain peleistä sikamaisen vaikeita ja pelitunnit kasautuvat jo tämän vuoksi. ; Itse asiassa menen tässä tosin hieman pidemmälle. Pelitunteihin on kiinnitetty liikaakin huomiota, ja siksi tarinankerronnan kannalta irrelevantteja sivutehtäviä niputetaan yhteen, koska pelitunnin laatu ei paina samassa määrin kuin peliminuuttien määrä.) Grafiikka on jotain jota nykyajassa ei kannata tämän pelin kohdalla edes mainita.

Moni tarkasteleekin peliä tarinan kannalta. Tässä kohden usein rajana on tietotekniikan rajoitukset. "Super Mario Bros." on tehty aikana jolloin suuri ongelma oli siinä että peli piti puristaa tilaan joka mahtui sen ajan pelilaitteisiin. 8 bittinen NES ei pyöritä kamalasti dataa ja pelilevylle mahtuu vähän bittejä muutenkin. Tämä johtaa sekä grafiikan tasoon, pelin pituuteen, että siihen minkälaisia tarinoita siihen voidaan sovittaa. Käytännässä peli onkin tehty aikana jolloin tarinat olivat äärimmäisen tiiviitä. Tasohyppelyissä ei oikeastaan ole hirveästi pelimekaanista tai tarinallista eroa siinä onko kenttien lopussa prinsessa vai aarre. Tämä voidaan toki nähdä myös siten että tässä objektioidaan nainen ja tiivistetään hänet jonkinlaiseksi palkkioksi. Mutta nähdäkseni teknologian rajoitukset huomioiden on asiallisempaa huomata että emotionaalisesti on aivan eri asia onko loppuvihollisen takana aarrekammio, kissa vai ihminen. Tästä huolimatta tuskin kukaan pelaa "Super Mario Bros.ia" sen vuoksi että saa tietää pelin juonen. Koska se on pretty much nonexistent.

Jossain määrin Marion juonen ja pelin ankeus on kuitenkin sitä että nykyään pelit ovat parempia. Nykyaikaan nähden peli ei ole mainittavan hyvä tai välttämättä edes hirveän kiinnostava. Mutta aikanaan se oli suosittu. Se loi eräänlaiset aikansa standardit tasohyppelylle. Ja näin se muistuttaa "Citizen Kane" -elokuvaa. Joka on ollut aikanaan innovatiivinen vaikka monet elokuvan ratkaisut nykyaikana ovatkin kliseitä. Marion arvo onkin tätä kautta jotain joka kumpuaa kulttuurihistoriasta. Ja jota pelataan tämän "kulttuurihistoriallisuuden äpäräsukulaisen", nostalgian, vuoksi. Tämä on monien suosima mutta itseni vähän vieroksuma tapa lähestyä taidetta ja muuta kulttuuria.

Mariossa parasta on kaikki.

Kuitenkin Mario sai suosiota. Ja pelissä onkin jotain muuta. Itse asiassa voidaan sanoa että jos tästä pelistä pitää, se johtuu siitä että pitää itse pelistä ja sen pelaamisesta. Sinua ei yritetä ostaa hienolla grafiikalla. Pelaamisprosessi ei muutu joksikin jonka siedät jotta saat pelin välidemot ja tarinat. Tätä peliä pelataan sen pelaamiseen liittyvän atmosfäärin vuoksi. Tarina on liian lattea etiikalle joten jäljelle jääkin ajatus siitä että tätä peliä pelattaisiin nimenomaan esteettisenä konstruktina.

Ja voi että mikä atmosfääri se onkaan. Pelihän on ympäristöltään nimittäin aivan todellisen absurdia surreaalia dadaa ; Monet ovat tottuneet Super Marion maailmaan. Siksi sen ratkaisuja pidetään konventionaalisina. Eikä niitä juurikaan ihmetellä. Mutta tämä illuusio sortuu välittömästi jos Super Mariota ryhtyy kuvaamaan sanoilla olettaen että keskustelukumppani ei jotenkin ihmeellisesti olisi tynnyriinsä kuullut tästä pelistä.

Pelin premissi on siis se, että punaisiin pukeutunut putkimies iskee kallollaan rikki tiiliskiviä ja pomppii ilmassa riippuvien kysymysmerkkilaatikoiden päällä. Joskus kysymysmerkkilaatikoista tulee sieni jonka nappaamalla putkimies kasvaa suuremmaksi. Ja tämän jälkeen hän vahingon jälkeen muuttuu pienemmäksi. Joskus laatikoista tulee kuitenkin välkehtiviä kukkia joiden ottaminen muuttaa putkimiehen valkohaalariseksi muurariksi joka ampuu tulipalloja. Kaiken aikaa täytyy varoa että ei törmää käveleviin vihaisen näköisiin antropomorfistisiin sieniin. Toisia uhkia ovat esimerkiksi kilpikonnankuoren sisällä mönkivät ankat. Mario voi kävellä tai sitten kulkea vihreissä viemäriputkissa jotka ovat niin suuria että ne ovat puolen linnan kokoisia. Tärkeinä välitavoitteina on vetää lippu salosta ja mennä linnaan. Loppuvihollisena on vasaroita heittelevä piikikäs jättikilpikonna joka seisoo sillalla jonka romauttamalla tämän saa pudotettua laavaan. Näin putkimies pelastaa prinsessan joka kiittää Mariota ja kertoo että hänelle olisi tarjolla toisiakin tehtäviä.

Juuri mikään Super Marion maailman logiikassa "does not make sense" tuntemamme todellisuuden valossa. Tämä herättää oleellisen klassisen kysymyksen kauneuden ja totuuden suhteesta. John Keatsin mukaan totuus on kaunista ja kauneus totuutta. Ja tiedevirheitä televisiosarjoista nitpickaavat nörtit ja skeptikot ovat tässä mielessä tämän kaunosielun aatetovereita. Ja kyllä heitä voi ymmärtää. Kyllä se, että jokin juonenkäänne on psykologisesti epäuskottava tekee siitä tarinasta etäännyttävän. (Ja ainakin joskus tämä ei ole se mitä teokselta haetaan.) Samoin tiedevirheet voivat viedä huomion tarinasta niihin virheisiin. Ja elokuvien toistuvat virheet voivat johtaa vääristyneisiin pelkoihin, esimerkiksi turvavöiden käyttämistä voi välttää siksi että pelkää että auto räjähtäisi, kun sellaisen on niin usein nähnyt televisiossa. Ja tässä mielessä Keatsilla on ollut aivan relevantti pointti.

Jos Keats olisi oikeassa, "Super Mario Bros." olisi epäesteettinen peli. Se ei käsittele eettisiä totuuksia (lattea tarina) eikä oikein edes mekaanisia totuuksia (surreaali pelimaailma). Mielestäni kyseessä on kuitenkin nimenomaan esteettinen peli. Se on jotenkin onnistunut muuttamaan bittirajoitukset hyväksi pelkistämiseksi. Tätä kautta luodaan yksinkertaistuksia ja saadaan aikaan ikonisia hahmoja. ("Hello Kitty" -tyyliset ilmiöt elävät tämän ilmiön varassa.) Keats on siis jotenkin oleellisesti väärässä. Se nimittäin korostaa että taideteoksen ei täydy olla totuudenmukainen sisältääkseen jotain esteettistä arvoa. Orwellin "Eläinten vallankumous" ei esimerkiksi olisi kauniimpi jos siinä hylättäisiin eläinallegoria ja puhuttaisiin suoraan ihmisistä. Voidaan jopa sanoa että se, että kirja käsitteli antropomorfistettuja eläimiä on se epätotuus joka tekee teoksesta esteettisesti paremman, kauniimman ja jotenkin muutenkin oleellisesti paremman taideteoksen.

Jos kauneus ja totuus olisivat synonyymejä, kaikki fiktio olisi valehtelua sisältävää ja tätä kautta epäesteettisempää. Ja saman tien voitaisiin unohtaa historialliset allegoriat ja vastaavat. Ja jos voimme kenties kuvitella nykytilaa paremman mahdollisen maailman jossa ei olisi "Twilight" -saagaa, voisimme kuitenkin silti kaivata Shakespearea, Miltonia - tai vähintään Tolkienin "Tarua Sormusten herrasta". (Eikä jo aiemmin mainitsemakseni tullut kulttuuriteos Puppe -koirineenkaan liene  ytimeltään tiukasti sanoen faktuaalinen.)

Ja tässä kohden Shigeru Miyamoto, "Super Mario Bros.in" luoja on ymmärtänyt jotain sellaista oleellista joka on ohittanut sellaisia syvätunteisia taiteilijoita kuin Keats. Ja jossain määrin myös sellaisia nerokkaita loogikoita kuin Bertrand Russell, josta kauneus oli loogista matemaattista kauneutta. "Super Mario Bros." on toki algoritmi ja tässä mielessä se redusoituu matemaattiseksi köntäksi, mutta se tuskin pitää sisällään mitään sellaista jota Russell määrittelisi kauniiksi loogiseksi kokonaisuudeksi. Silti "Super Mario Bros." on esteettinen peli. Se ei ole tarinaltaan hyveellinen - sen voi tiukasti katsoen nähdä jopa hivenen sovinistisena, jos on sellainen mieli kuin Anita Sarkeesianilla. Tämä pieni peli on jotenkin onnistunut taistelemaan resurssipulansa (tallennustila jne.) yli ja saanut silti koottua ilmi jotain omituista ja itseään suurempaa. Jotain joka on tästä omituisuudestaan huolimatta kasvanut "ei kovin ihmeelliseksi" niin monille.

Jossain mielessä älypuhelimet ovatkin siitä piristäviä, että ne ovat tuoneet takaisin monia klassikoita. Ja tuoneet markkinoille suosituiksi varsin pelkistäviä pelejä. Meistä ei ole ihmeellistä ampua pelkistetyllä ritsalla pyöreitä lintuja päin vihreiden sikojen karkeita palkkikonstruktioita. Ja tämä muistuttaa jostain joka helposti unohtuu jos peleissä katsotaan pelkkiä specsejä ja tavoitellaan realismia realismin vuoksi. ; Nykyään monet konsolipelit korostavat verisimilitudea (todellisuuden muistuttamista). Niissä eetoksena on se, että ammuntapeli on immersiivinen jos siinä liikutaan realistisen näköisessä maastossa ja ammuskellaan oikean asetehtaan aseesta mallinnettua asetta (toki virtuaalista bittiasetta, mutta kovin originaalin näköistä sellaista). "Super Mario Bros." on sekin aikansa konsolipeli ja se demonstroi mukavasti sitä että joskus karkeistaminen ja pelkistäminen ja surreaali liioittelu toimivat oikein hyvin.

---

Koolla ei ole väliä, sanoivat mutta sitten ala kuitenkin hokee että enlarge your...

Millä tavalla vain uskovainen pystyy olemaan todella paha?

Usein keskusteluissa esiintyy ajatus siitä että ateistit olisivat pahoja tai ateismi aikaansaisi pahuutta. Tässä perustalla on usein ajatus siitä että ateismissa moraalilla ei olisi perustaa (foundation). En, tunnetusti, hyväksy tätä oletusta tai pidä sitä järkevänä. Mutta jos se otetaan totena, päädymme melko erikoisiin eettisiin implikaatioihin.

Ensin on syytä katsoa pahuutta. Platon oli tässä kohden mielenkiintoinen. Hän kannatti jotakuinkin samaa mitä moni moderni taloustieteilijä ajattelee. Eli että ihmiset ovat rationaalisia harkitsevia ja intellektuaaleilta ominaisuuksiltaan kunnioitettavia olentoja. Ja tämän perustalle hän rakensi ajattelutavan jossa pahuutta ei ajateltu aitona pahuutena vaan hamartiakeskeisemmin. Ihmiset epäonnistuivat ja erehtyivät arvioissaan. Näin ollen pahuus ei ollut koskaan perimmäinen syy, vaan jonkinlainen erehdys. Nykyään vastaavaa tulee vastaan kun selitetään erilaisista ns. lieventävistä asianhaaroista.

En toki ole Platonin ihmiskuvan kanssa samanmielinen. Mutta hänellä on pointtinsa : Pahuus ei ole pelkkä seurauseettinen rikos jotain tiettyä sääntöä vastaan. Aito pahuus on jotain syvempää kuin tämänlainen pinnallinen pahuus. Tulivuorenpurkaus ei halua tappaa ja murhata viattomia ihmisiä. Se vain sylkee tulta. Zombiet eivät tarinoissa ole pahoja vaan enemmänkin tahdottomia olosuhteiden uhreja. Tämä johtaa siihen että jos ateisteilla ei ole moraalista perustaa, he eivät ole pahoja (immoral) vaan moraalittomia (amoral). Paha ateisti olisi sama kuin moraaline nihilisti, oksymoroni.

Sen sijaan uskovainen joka tietää mitä synti on voi rikkoa syntiä tahallisesti, tietäen että teko on paha. Kristitty voi tietää tai hänen tulisi tietää että teko on vastoin oikeutta. Ja näin mikään kristityn tekemä rike ei ole vain rike vaan syntiä. Hän ei voi teeskennellä ja viitata asianhaaroihin, hän ei suorastaan voi olla amoral vaan hänen on oltava immoral.

Tämä ei tietenkään koske kalvinisteja, koska he uskovat predestinaatioon. Heillä ei ole valinnanvaraa, joten Kantin mielessä ei voida sanoa että he voisivat tehdä muutoin. Joten he eivät voi olla vastuullisia teoista koska heillä ei ole ollut vaihtoehtoa. Paha kalvinisti olisi tässä mielessä samanlainen oksymoroni kuin hyvä kalvinisti.

Käytännössä tällä ei tietysti ole mitään väliä. Pragmaattisesti on aivan sama onko ilkeämielinen psykopaatti kannibalisoinut sukulaisesi, vai onko hän tullut zombieiden ahmimaksi. Eettisellä ja moraalisella tasolla tässä sen sijaan on huima ero. (Mikä on relevanttia kun mietitään kalvinisteja. Joilla tuppaa olemaan erikoinen taipumus olla todella erityisen vastenmielisiä tyyppejä noin yleisesti. Mikä on hämmästyttävää koska en yleisesti ottaen katso että uskonto määrittää ihmisten toimintaa kovinkaan vahvasti, temperamentti ja vastaavat ovat minusta vahvempia toiminnan määräjiä. Ja nämä seikat värittävät uskonnontulkintoja niin että kusipää ihminen tuottaa kusipäisiä dogmeja riippumatta siitä onko ateisti vai kristitty.) Tietyssä määrin on hämmästyttävää että kristityt eivät seuraa kristittyjen etiikan aksioomia sen lopulliseen päätepisteeseen asti. Ja kerro meille että ollakseen todella paha täytyy olla kristitty.

Ateisteiksi kääntyjät

Dale McGowan on kirjoittanut "Atheism for dummies" -kirjan. Kirjan, jonka tekeminen on ollut hieman haasteellista sillä, pahoista kielistä huolimatta, ateisteilla ei ole keskusauktoriteettia. Ei vatikaania. (Jostain syystä Dawkins -keskushahmoksi glorifioijat eivät paheksu jos kristityillä on vatikaani tai jokin auktoriteetti johon he viittaavat argumenteissaan.) Kuitenkin siitä voidaan sanoa jotain tutkimalla ihmisiä.

McGowanin mukaan eräs erikoisimmista huomioista oli se, että ateisteja on yleensä ollut melko vaikeaa tutkia. Yllättäen heidän sanomisensa ja nimensä ovatkin usein jääneet talteen sitä kautta että vihaiset kristityt ovat kirjoittaneet kommentaareja. Näissä on lainattu teoksia hyvinkin suurella pieteetillä - tarkimmat ovat sellaisia että joka ikinen lause on kommentoitu. Ja näin alkuperäinen teos ja ateistien sanomiset ovat säilyneet. (Vaikka eräässä tälläisessä tapauksessa alkuperäisteosta oli etsitty isolla työllä ja poltettu.) Ateismi on muutoinkin ollut piiloateismia.

McGowan korostaa että nykyisin ateistit ovat siitä erikoisia että he ovat hyvin usein käännynnäisiä. Ja kun heiltä kysytään heidän suhdettaan uskontoon, se on negatiivinen. Uskonnosta mieleen tulee ahneus, tekopyhyys, kaksoisstandardit ja se, että uskonnon nimissä oikeutetaan poliittisia aktioita joita henkilöt pitävät epäeettisinä. (Ja tietysti se, että Jumala on ateisteista hevonpaskaa. Mutta vastustus on yllättävän vahvasti primaaristi eettistä erimielisyyttä ja ateistista vasta ikään kuin sekundaarisesti. Molemmat puolet ovat läsnä mutta etiikka on jotenkin leimallisempi.)

He ovat julkisesti ateisteja. Samalla uskonnolliset yhteisöt kuitenkin mielellään käyttävät laskutapoja joilla ateismi muuttuu tilastollisesti piiloateismiksi. Esimerkiksi ruotsissa katolinen kirkko laskee jäseniään eräänlaisen "kulttuurikatolisuuden" kautta. Ja näin katolisuus on numeroina kannatetumpi kuin mitä kyselututkimukset ihmisten vakaumuksista sanovat.

Nähdäkseni tässä kaikessa on jotain hyvin oleellista.

Ensimmäinen asia on tietysti se, että julkiateismi vaatii sitä että mitään inkvisiitiota ei ole. Nykykulttuurin uskonto ei ole kovin paha. Kuitenkin samalla on selvää että ateistit tuntevat juuri sen kulttuuripiirin josta ovat irtautuneet. Ja tätä kautta se, että ateisti moittii kristittyjä viittaa hyvinkin usein siihen että henkilö astuu omaa sukuaan ja kasvatustaan vastaan. Moitteen ongelmakohdat ovat tätä kautta relevantimpia ja perustuvat omakohtaiseen kokemukseen ja kulttuurin tuntemukseen. (Kenties siksi moni ateisti täällä moittii ahkerammin kristittyjä kuin islamisteja.)

Ja toisaalta kun katsotaan evankelis-luterilaista kirkkoa voidaan huomata että sekin harrastaa vallankäyttöä joka perustuu jonkinlaisen "kulttuurikristillisyyden" varaan. Kirkon eräs suurimmista ongelmista onkin siinä että kun katsotaan sen jargonia, se on täynnä sellaista puhetta että ateistikin voi kuulua kirkkoon. Tälle annetaan paljon perusteita. Tämän ideana on tietysti sekä suvaitsevaisuus että rahanansaitseminen. (En usko dikotomisiin hyvä-paha -motiiveihin tässä kohden.) Mutta käytännössä tälle annetaan melkoisen vähän tilaa koska kirkko oikeuttaa uskonnollisia toimintoja viittaamalla jäsenlukuihin. Eikä niihin lukuihin joissa kerrotaan kuinka monta prosenttia ihmisistä uskoo Jeesukseen henkilökohtaisena pelastajanaan. Kirkon jäsenmäärää käytetään suurena lukuna joka muka jotenkin tekisi tuosta Jeesusta pelastajanaan pitävien määrää suurena. Ja tässä kontekstissa ateistin kirkon jäsenenä oleminen viittaa siihen että hän on jotenkin koijattuhuijattupuijattu korulauseilla ajamaan käytäntöä jota hän tuskin kannattaa.

Sanattoman sopimuksen sopimusrikkomus

Ilta-Sanomissa erikoislääkäri Marja Metsä-Heikkilä otti kantaa haluttomuuteen "Monet tulevat gynekologin vastaanotollekin hakemaan lupaa haluttomuudelle. Mielestäni parisuhde on kuitenkin sanaton sopimus seksuaalisesta kanssakäymisestä, ja haluttomuus on sopimusrikkomus. Jos nainen katsoo oikeudekseen kieltäytyä seksistä vastoin puolison toiveita, hänen pitää olla valmis hyväksymään seuraukset." Lausunto on monella tavalla mielenkiintoinen. Asian ytimessä on ainakin modernin medikalisaation erikoinen piirre ; Lääkäreistä on tullut eräänlaisia "modernin maailman pappeja". Tämän taustavoima on ilmeisesti siinä että heillä on pääsy sellaisiin konsepteihin kuin "luonnollisuus" ja "tavallisuus". Ja nämä nähdään eettisinä konsepteina. Siksi lääkäri käyttääkin haluttomuuspuheessaan kieltä joka on sekä juridinen että eettinen. Sopimusrikkomus ei ole lääketiedettä vaan jotain muuta.

Itse olen tässä kohden Michel de Montaignen kannalla. Hän huomautti että ajatus normaalin ja eettisyyden yhteydestä on enemmänkin eräänlainen harha. Tottumus ja yleisyys eivät tee asioista ja teoista eettisiä tai epäeettisiä. Näin ollen haluttomuuden kohdalla lääkäri ei ole se taho jolta edes pitäisi "hakea lupaa" haluttomuuteen. Haluttomuus voi olla tavallista - itse asiassa Ilta-Sanomien tekstistä voi rivien välistä lukea että tämä on niin tavallista että lääkäri on siitä oikein ilmiön rakentanut. Lääkäri on tässä osin astetta paremmassa tilanteessa. Hänen selityksessään haluttomuuden yleisyys ei ole sen eettinen oikeutus.

Hän kuitenkin nähdäkseni astuu mielenkiintoiselle alueelle sillä hän määrittelee parisuhteen etiikan. Joka siis on siitä mielenkiintoinen, että parisuhde tuskin on lääketieteellinen tila. Lääkäri kuitenkin ottaa vallan määritellä parisuhteen luonteen hyvinkin vahvasti. Ja mikä erikoisinta ; Hänen lausunnossaan on jo valmiiksi liitettynä hyvin erikoislaatuinen ad hoc -puolustus. Hänestä parisuhde on sopimus seksiin liittyen. Ja jos tämänlaatuista sopimusta ei tehdä sillä ei ole väliä koska sopimus on tehty implisiittisesti.

Tämänlaatuiset implisiittiset sopimukset ovat hyvin jännittäviä. Minäkin voisin generoida sellaisen ajatuksen että minulla on implisiittinen sopimus jonka mukaan en hakkaa ihmisiä kunhan nämä eivät auo minulle vittumaisesti turpaansa silloin kun olen kännissä nakkikioskijonossa. Ja turvan aukominen on tämän sanattoman ilmiselvän sopimuksen rikkomista ja ihminen saa kärsiä sitten seurauksista vastuullisena yksilönä.

Tämä lausunto on toki hieman epäanaloginen lääkärin määräyksen kanssa siinä mielessä että pahoinpitely on lain edessä rikos. Mutta lääkärikin käyttää juridiikan läpitunkemaa kieltä joten hän sanoo että seksin torjuminen on jonkinlainen rike josta sitten voi seurata jotain. Ilmeisesti sopimuksen kariutuminen eli avioero tai vastaava. Ja kyllä hänen sanomisissaan on varmasti sen verran perää että seksittömyydellä saattaa olla seurauksia. Kenties mies ei halua seksitöntä parisuhdetta joten hänellä on lupa purkaa suhde. (Eroamiseen ei kaiken kaikkiaan ylipäätään tarvita kovin kummoisia perusteita. Naama ei miellyttänyt lienee yllättävänkin yleinen.) Siksi käytinkin nakkikioskivertausta. Jokainen terve ihminen tietää että jos nakkikioskilla vittuilee, siitä on odotettavissa seurauksia. Mutta silti turpaan saaminen on rikoksen uhrina olemista, ei jonkinlaista vastuullista rikokseen osallisuutta. (Vaikka enemmistölle pahoinpitelijöistä se tuntuneekin suunnilleen tältä.)

Itse en usko mihinkään "implisiittisiin sopimuksiin". Jos se ei ole eksplisiittinen se on jotain jota noudatetaan vapaaehtoisesti tai sattumalta. Ei siksi että se olisi mikään sopimus. Sanattomat viestit kattavat kanssakäymisen ja moni järkyttyy jos niitä ei noudateta. Mutta he vain sekoittavat normaalin eettiseen. Ja heidän ajattelun joustamattomuutensa on heidän ongelmansa eikä asioita paremmin tai eri lailla näkevien rike.

Itse näen että seksuaaliseen haluttomuuteen voisi liittää Immanuel Kantilta napatun ajatuksen. Hänestä se että joku sanoo että jotain pitäisi tehdä (ought) tarkoittaisi että se pitäisi voida  tehdä (could). Näin ollen jos käskynä on rakastaa toista vastoinkäymisissä tämä tarkoittaa että rakastaminen on tahdonalaista toimintaa jonka voi vain päättää. Sama koskee tietysti niitä jotka rakastelevat myötämäessä tai keittiön pöydällä. Seksuaalinen haluttomuus ei ole tahdonalainen asia joten siitä on tuskin syytä tehdä ongelmaa.

Toki asia on tätä mutkikkaampi.
1: Jos tutustuu aseksuaalien materiaaliin, siellä käsitellään paljonkin parisuhdeasioita. Aseksuaalit kun voivat olla parisuhteessa romanttisin, ei seksuaalisin, syin. Tämä aikaansaa luonnollisesti ongelmia jos toinen osapuoli ei ole aseksuaali. Siksi aseksuaalit voivat harrastaa seksiä toista miellyttääkseen. Tai koska he haluavat lapsen. (Aseksuaalien seksi onkin usein täydellisen klassisen katolisen uskovaisen seksiä. Tehdään lisääntymisen eikä huvin vuoksi.) Haluttomuus on tunnetasoa, mutta sukupuolielimien, käsien ja muiden vaihtoehtoisten keinojen valikoima on silti käytössä. Kun tämä could on, voidaan kysyä onko tässä silti jonkinlainen ought.
2: Teoriassa hormonitoiminnalla voi vaikuttaa tunteisiin. Ja tätä kautta haluttomuus voi muuttua lääketieteen ratkaistavissa olevaksi ongelmaksi. Ajatuskokeena tämänlainen rakenne on tuttu. Ties mitkä "mustalaismuijat" ovat tarinoissa myyneet ties mitä lemmenrohtoja. Niiden avulla haluton muuttuu halukkaaksi. Itse en kykene näkemään hirvittävän suurta eroa näiden valmisteiden ja treffiraiskaushuumeiden välillä. Mutta kenties olen saastuttanut mieltäni "Bible Blackin" kaltaisella hentailla jossa tämänlainen tunteidensytytysrakenne toimii demonisilla voimilla. Ja joissa vapaa tahto otetaan manipuloitavaksi, tavalla joka rikkoisi Kantin autonomisuutta korostavan ajatuksen kanssa.

Itse kuitenkin näen että seksittömyys on jotain muuta kuin sopimusrikos. Itse asiassa tämän ilmiselvyys on sen verran kova että se näkyy jo siinä että on ylipäätään tarve tehdä tästä sopimuksesta sanaton, implisiittinen, ilmiselvyys. Tämänlaatuinen vihjaa siitä että väitteen takana on hegemoninen diskurssi, dogma jota ei edes nähdä jonain jolle voisi olla vaihtoehtoja. ; Toki tässä on sen verran perää että seksittömyys taatusti vaikuttaa suhteeseen. Ja että parisuhteessa on tyypillisesti jonkinlainen seksuaalinen elementti. (Muutenhan ei olisi tarvetta keskustella vaikkapa heteroseksuaalisuuden ja homoseksuaalisuuden suhteesta avioliittoon.)

Kuinka zombie on vähän kuin uudelleenherätetty robotti, joskin parempi.

Länsimaat tuottavat erinomaista viihdettä. Sellaista jossa on robotteja. Niissä on perinteisesti ollut toistuva teema. Kun robotit saavuttavat riittävän tietoisuuden tason, niistä syntyy ongelmia. Tarinoita kuten "Terminator". Itämaissa mechat taas on nähty tätä ystävällisemmin. Jo "Mega Man" -maailmassa sankariksi laitetaan täysrobotti. ; Toki nykyään tämä ei ole yhtä ilmiselvä trendi kuin ennen ja esimerkiksi "Heavy Rain" -pelissä on tietoisuuden saavuttanut robotti Kara. Ja tämä ei ole todellakaan mikään tuhoaja. Siinä Kara osoittaa eistandardeja toimintoja ja sitä uhkaa tuho. Se osoittaa kuitenkin kauhua tätä kohtaloa kohtaan ja henkensä puolesta anova robotti herättää sääliä.

Syynä tähän on luultavasti hieman erilaisessa suhtautumisessa ns. sielullisuuteen. Länsimaissa on luontevaa ajatella että robottitietoisuus ei oikeastioikeasti ole tietoinen vaan vain kykenevä ja tietoinen jotenkin astetta vähemmällä tavalla kuin ihminen. Näin ollen roboteilla voi olla kehollisuus ja kyky tehdä monenlaisia asioita. Mutta he olisivat kaiken teknologian jälkeenkin väistämättä sieluttomia. Ja tästä seuraisi ongelmia. Itämaissa taas voidaan ajatella enemmän että jos robotti saavuttaa tietoisuuden niin sitten se on tietoinen.

Länsimaiset perinteisemmät robottikuvat viittaavatkin luontevasti Golemtarinoihin tai Faustin kohtaloon jossa tieto johtaa tuhoon. Tieteen tuho johtaa hybrikseen ja liika ylpeys kostetaan tuholla ja turmeluksella. Itse kuitenkin näen että tämä länsimainen tarina on hieman turha. Enkä sano tätä siksi, että itse tarina olisi kielletty tai bannattava. Että pitäisi palvoa tiedettä ja sen tärkeintä johdannaista, soveltavaa insinööritiedettä. Se voisi olla hauska asia palvoa, mutta suositukseni syy on toinen. Nimittäin se, että zombiet tekevät saman, paremmin.

Jos katsotaan mikä yhdistää zombieta ja tappajarobottia, on yhtäläisyyksiä melko lailla paljon. Molemmat ovat karkeasti ottaen ihmisen analogioita joilta puuttuu jollain tavalla sielullisuus. (Zombie on ihminen josta otetaan pois kummitus. Robotti on jokin josta yritetään tehdä ihminen ja tälle ei anneta kummitusta.) Ero tässä mielessä on lähinnä siinä että zombie syntyy ottamalla pois olemassaolevasta (ihmisestä) osa ja robotti taas kootaan.

Zombie ajaa robotin asiat.

Ja tosiasiassa teknologian osuus on zombieiden kohdalla hyvinkin kiinnostava. Sillä zombieiden syntytarinoita on lukuisia. Ja tämä takaa lorelle hyvin suuren joustavuuden. ; Zombiet selitetään usein sairauksilla. Ja tällöin tarinaan saa hirvittävästi tilannekohtaista soveltamista. Jos väestön liikakasvo johtaa pandemiaan kun jokin ennen marginaalinen tauti lentää lentoasemalta toiselle, on tarina hyvin erilainen kuin jos taudin alkuperä on bioaselaboratorio tai syöpärokotteeksi tarkoitetuista kokeellinen lääke. ; Klassinen zombie voi syntyä kirouksella tai taikuudella. Ja tämä tarjoaa tilaa hyvinkin klassiselle golemtarinalle. Robottejen kohdalla yhtä laajakirjoista juuri oman tarinan kannalta oleellista spesifiointia on vaikeampi tehdä.

Ja sitten on tietenkin se tematiikka. Jos katsotaan robotteja vastaan taistelua, on näissä tarinoissa hyvin helposti kysymys siitä että tulta vastaan taistellaan tulella. Käytössä on helposti teknologiaa. Teknologialla luotu yhteiskunta tuhoutuu teknologian vuoksi ja teknologiaa käytetään ratkaisemaan tätä teknologista ongelmaa. Kun taas zombietarinoissa kysymys on aina nimenomaan romahtavasta infrastruktuurista. Paikat kestävät vähän aikaa kunnes ne pettävät. Zombielaumojen pelkkä massa murtaa lukitut ovet. Ongelmia paetaan syrjäseuduille, mielellään saareen jossa on hyviä luonnollisia resursseja. Luoteja lasketaan ja kaikesta on pulaa. Zombejen keksimiseksi ei tarvita superteknologiaa jota voitaisiin käyttää deus ex machinana. Tai jonka käyttämättömyys pitäisi jotenkin erikseen perustella. ; Zombiet ovat siitä mielenkiintoinen, että ne selvästi "luonnotaan tarinoissa" paikkaavat ongelman joka on tappajarobottiuden ytimessä. Tappajaroboteissa on kysymys teknologiadystopiasta. Zombiet kuitenkin saattavat tarinan kohti eetosta ja teemoja joissa teknologiadystopia korjataan eiteknologisesti ja näin syntyy ehyempi tarina. (Joskin kerettiläinen koska siinä ei palvota tiedettä ja ennen kaikkea kaikkivoivaa soveltavaa insinööritiedettä.)

Robotti päihittää zombien ihmisyyskysymyksissä.

Kun alussa mainitsin itämaisista roboteista, tein sen siksi että se korostaa että robottikuvalle on vaihtoehto. Ja tätä kautta pitää selittää ja miettiä miksi robotteja koetaan tappajarobotteina. Mutta tässä on toinenkin puoli. Nimittäin se, että itämainen robotti, joka ei ole perustaltaan ihminen, auttaa miettimään aivan toisenlaisia teemoja kuin zombie.

Ja aivan kuten zombie on hyvä kun mietitään teknologiasuhdetta, on tietoinen robotti äärimmäisen tehokas työkalu kun mietitään ihmisyyttä ja tietoisuutta. Zombie on historialtaan ihminen. Ja vaikka "Walking dead" ottaakin usein kantaa ansiokkaasti ihmisyyteen zombieiden kautta, tämä ihmisyys on enemmän jotain joka on läsnä historiallisuuden kautta. Zombiet käsittelevät "yliluonnostaan" ihmisyyden tuhoutumista, eivät ihmisyyttä.

Älykkäät ja tietoiset robotit ovatkin itse asiassa aina tuottaneet aivan loistavan filosofisia teoksia. Sellaisia kuin "Bicentennial man" tai "Blade runner". Ja näissä keskiössä ei nimenomaan ole teknologisuus vaan tietoisuus ja ihmisyys. Ja jopa Spielbergin menevä "A.I. Artificial Intelligence" ei kykene kaikesta Spielbergiydestään huolimatta olemaan olematta jossain määrin osuvasti ja kiinnostavasti filosofinen teos.

Loppuheitto kyborgeista

Toki zombiet ovat hyvinkin lähellä teknologiaa silloin kun aiheena ovat kyborgit. Jos katsotaan "Robocop" -elokuvaa, on sen päähenkilönä oleva poliisi eräänlainen Jeesusallegoria joka herää kuolleista teknologialla ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä. Ja on hieman vaikeaa sanoa missä määrin Robocop itse on elävä kuollut. Se on kuin robotti jolle kaikesta huolimatta on annettu tietoisuus. Ja tällä tietoisuudella se näyttää käyttävän teknologiaa ongelmien ratkaisemiseen.