Kuinka pimeä aine saattaa matkustaa luokseni.

Avaruudessa on paljon tuntematonta. Draken kaava ja universumin suuruus johtavat usein arvioihin joissa esimerkiksi avaruusolentoja olisi liikkeellä paljon. Toisaalta heitä näkyy aika harvassa. Lähinnä joukko kylähullumaisia ihmisiä kertoo kohtaamisista humanoidien kanssa.

Ja näissä tuntuu olevan usein seksiteemakyllästeisyyttä. Avaruusolennot. Ne ovat aina lisääntymässä kanssamme. Sorkkimassa anaalejamme. Kaappaamassa meitä seksiorjikseen. ; Vaikka periaatteessa zoofiliakin on lähisukulaiseen sekaantumista verrattuna tähtimatkustajien kanssa lisääntymiseen, on seksi suosittua.

Avaruusolentojen maahan tuleminen on kenties iso ajatusloikka, mutta juuri näiden kyseisten ihmisten kanssa sekstaaminen on sitten sitäkin suurempi. Ehkä pettymys seksin vähyyteen onkin laajentanut heidän maailmankuvaansa. Tässä mielessä ei ole ihme että moni yksinäinen kylähullu odottaa avaruusolentojen tulemista.

Toisaalta avaruutta tunnetaan aika vähän ja jopa suurin osa universumin massasta on pimeää ainetta. Joka taas on lähinnä nimi tuntemattomalle. Ehkä käsityksemme universumista ovat vääriä tai sulkeutuneita. Voisihan olla, että pimeä aine on tähtiä, jotka joku sivilisaatio on kätkenyt Dyson-pallojen sisään. Gravitaatioaallot läpäisevät pallon, mutta elektromagneettinen säteily ei.

Minun arvaukseni on tietenkin aivan yhtä huono kuin sinunkin. Mutta valitsen sen lohdullisuuden vuoksi. Pidän näetsen siitä ajatuksesta että universumissa olisi joku tietoinen olento joka haluaisi harrastaa vapaaehtoisesti seksiä kanssani.

Ratkaisu käsissämme?

Martin Paasi otti kantaa korkoa-korolle ilmiöistä ja sijoitusrahastoista. Hän suosittelee että jokainen sijoittaisi vaikka lapsilisiä näihin rahastoihin. Hänen viestinsä oli "15 euroa kuussa". Kysymys varallisuudesta on kiinnostava. Itselläni lähtee pelkästään hyväntekeväisyyteen kuukausilahjoituksia enemmän kuin mainittu summa.

"Lapsilisän sijoittamisella päästään puolestaan jopa miljoonan omaisuuteen. Laskelma perustuu siihen, että lapsilisää maksetaan ensimmäisestä lapsesta lähtien hieman alle 96 euroa kuukaudessa siihen asti, että lapsi täyttää 17, ja lapsilisän määrä kasvaa lapsiluvun mukaan. Ensimmäisellekin lapselle tukea kertyy 17-vuotissyntymäpäivään mennessä siis yli 19 000 euroa. Miljoonaan päästään lapsilisälle maksettavan koron ja pitkällä aikavälillä syntyvän, niin sanotun korkoa korolle -ilmiön ansiosta."

Tosin en ole niitä kaikista eniten tukia tarvitsevia ihmisiä. Vuokratasot ovat sellaisia että työttömyyskorvauksen kanssa saattaa olla ongelmia pelkkien elämän kiinteiden kustannusten maksamiseen. Tässä pohjassa jopa muuttuvat kustannukset ovat ylellisyyttä. Tässä mielessä Paasi ei selvästi ole elänyt köyhissä oloissa ja on hyvin vieraantunut siitä mitä vähävaraisuus tarkoittaa käytännössä. Vaikka Maria Antoinetten "Miksi he eivät syö leivoksia" -lausunto onkin eitapahtunut ja lähinnä propagandan luomus niin tässä on sen tosielämän vastine.

Viesti kertoo enemmän siitä että lapsilisää ei nähdä tarpeellisena rahana, sitä pidetään ylimääräisen antamisena. Sitä annetaan liikaa joten siitä voi jotain ottaa. (Tämä itse asiassa on jossain määrin ymmärrettävää. Olen itse köyhästä perheestä ja olin kateellinen kavereille jotka saivat lapsilisät suoraan omille tileilleen.) Ja tämä asenne on ollut niin tärkeä viestiä että samalla on unohtunut, että jos on toimeentulotukiasiakas, niin et saa sijoittaa. Sosiaalitoimi ei hyväksy, ei vaikka selittäisit että sijoitusraha on tullut lapsilisistä..

Kaiken lisäksi jos Paasi olisi oikeassa, ei valtiolla olisi mitään ongelmia. Valtiohan voisi tehdä puolestamme tämänlaisia kommervenkkejä ja alkaa sitten jakamaan miljoonia. Valtio sen kun vaan sijoittaisi rahan kansalaisen puolesta ja rupeaa jakamaan voittoa, plussaa ja rahaa. Tätä ei tapahdu. Syystä. Tosielämässä rahastojen ja osakkeiden arvot voivat myös romahtaa. Tässä mielessä Paasi voisi saman tien suositella että työttömät panostaisivat rahojaan Totoon. (Totossa on sentään hevosia. Ja hevosmiehetkin ovat vähemmän huijareita kuin rahastojen kanssa pulaavat pörssimiehet.)

Varovaisuusperiaate -nelikenttä

Pascalin vaaka on hyvin vanha ja hyvin huono argumentti. Se ei ole argumentti Jumalan olemassaolon todennäköisyydestä vaan varovaisuudesta. Se on perustaltaan heikko argumentti. Sen voi kääntää ympäri ja tehdä monia kommervenkkeja jotka pitävät argumenttirakenteen ja yhtä todet premissit mutta joita ei oikein ota vakavasti. Näyttääkin siltä että vaikka Pascal itse piti sitä argumenttina joka iskee lähinnä ei-hengellisiin täytyy sinun olla teisti jotta ottaisit Pascalin vaa'an vakavasti.

Tässä klassikkoargumentissa on kuitenkin yksi älyllinen puoli joka koskee siinä olevaa äärettömyyden käsittelyä. Kun tämä äärettömyys otetaan pois, jää jäljelle periaate johon törmää hyvin maallisissa asioissa. Ja tämä blogaus on omattu tälle argumentille. (Pascalin vaa'asta löytyy jo riittävän monesta blogauksestani.)

Tällöin käytetään monenlaisia sanoja. Olen joskus kuullut tässä yhteydessä puhuttavan "varovaisuusperiaatteesta". Idea näyttää toistuvan, vaikka sillä ei ilmeisesti ole teknistä nimeä jota käytettäisiin ajatustavan levittämisessä kovin usein.

Ennen kaikkea kun puhutaan geenimanipuloinnin vastustamisesta tai ilmastonmuutoksesta. Ja kuten teologiassakin, tässäkin kohden, käy helposti niin että ihmisen ajatus siitä onko ilmastonmuutos tai geenimanipuloinnin vaarat totta painavat siinä miten vahvasti tämä varovaisuus otetaan.

Karkeimmillaan argumentin voi esittää nelikenttänä. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kohdalla voidaan luoda nelikenttä jossa otetaan jaottelu jossa yhdellä akselilla on se, onko ilmastonmuutos totta vai ei. Ja toisella on se teemmekö asialle jotain vai emme.

Argumentti korostaa, että jos ilmastonmuutos ei ole totta emmekä tee mitään estääksemme ilmastonmuutosta, säästämme hieman rahaa. Jos taas ilmastonmuutos ei ole totta ja teemme jotain, menetämme vain hieman rahaa. Jos taas ilmastonmuutos on totta ja teemme jotain, menetämme hieman rahaa ja pelastumme. Mutta jos ilmastonmuutos on totta ja emme tee mitään kuolemme kaikki.

Argumenttirakennetta voi nähdä strategisena viisautena joka on kriittinen sen suhteen että se antaa avomielisesti tilaa mietiskellä vaihtoehtoja. Tosiasiassa tämä on vain yksi tapa muotoilla asenteita siten että siihen ei liity lainkaan itse asian käsittelyä.

Tämä on hyvin erilainen asenne kuin millä itse lähestyn asioita. Mielestäni ilmastonmuutoksen kohdalla on hyvä puhua hiilidioksidista ja luonnontieteistä. Samoin geenimanipuloinnin tai ydinvoiman kritiikki ei voi perustua siihen että keksitään jokin "tuntematon uhka" ja sitten tämän varaan tehdään jokin nelikenttä.

Toki tämä rakenne takaa sen että asioita voisi tehdä monella tavalla. Joku voisi esimerkiksi tehdä näille maailmanpelastajille vasta-argumenttina nelikentän joka käsittelee maahanmuuton uhkia Suomalaisille. Siinä ei välitettäisi joukkoraiskaako ja ISIS dekapitoiko maahanmuuttajajoukkio ihmisiä oikeasti vai ei. Koska nelikenttään voitaisiin tehdä "kriittistä pohdintaa avomielisesti harkitseva" näkökulma juuri samalla hienolla tavalla kuin ilmastonmuutoksenkin kohdalla.

Jos ilmastonmuutos ei ole totta niin "matu raiskaa ja tappaa" -kulmalle voidaan tehdä samanlainen. Ja tämä graafikin näyttää että varmuuden vuoksi pitäisi torjua kaikki. Koska kuviteltavissa oleva riski on samanlainen mahdollisuus kuin todellinen riski.

Varovaisuusperiaatteen takana oleva nelikenttä ei välitä tästä. Ja jostain syystä tätä pidetään sen vahvuutena. Se on kuitenkin täsmälleen samoissa ongelmissa kuin itse Pascalin vaakakin. Nelikenttä ei välitä todennäköisyyksistä ja totuuksista. Nelikenttä ei toimi pitipä ilmastonmuutos paikkaansa tai ei. Varovaisuusperiaatteen nelikenttä ei ole hyvä argumentti vaikka geenimanipulointi olisi oikeasti vaarallista. Varovaisuusperiaate ei tee maahanmuuttokritiikistä ylevää vaikka jokainen musulimi olisi väkivaltainen ISIS -terroristi joka harrastaa dekapitaatiota ja taharrush gamaeta burkineissa ranskan nudistirannoilla. Koska se on paska argumentti. Se vetoaa enemmän siihen että ihmiset pelkäävät pahinta, jopa silloin kun se on turhaa. Ja heidän toimiaan voidaan manipuloida tämän pelon avulla.

Minulla ei ole kunnioitusta ihmisiin jotka käyttävät tätä ajattelutapaa ei-ironisesti.

Sano se hiuksin!

Kampaukset ovat kannanottoja. Värjääminen, pitkäksi kasvattaminen, punkkaritukka ja vastaavat ovat tärkeitä. Ne eivät ole vain hölmöjä kampauksia, niiden takana on poliittista symboliikkaa. Itse tein tämänlaisia asioita nuorena. En ole täysin unohtanut tätä vaikka olenkin vanhenemassa. Elelen aikaa, jolloin päälakeni ja hiusrajani alkavat symbolisoimaan ahdistusta joka koskee tarpeettoman nopeasti häviävää keskiluokkaa.

Anne Berner ja yhteisen hapen haaskaaminen

Anne Berner on niitä ihmisiä jotka korostavat yrittäjyyttä. Yrittäjyys itse asiassa on hyvä ja kaunis asia. Olen itse asiassa Bernerin kanssa samaa mieltäkin monista asioista. Työttömyyskorvaukset ovat valtiolle kuluerä ja siksi on yhteiskunnallisesti tärkeää työllistää ihmisiä. Työttömyystuet kuluttavat yhteisiä verorahoja.

Kuitenkin Bernerin toteutuspuoli on sellainen että se saa kyselemään monia asioita. Ennen kaikkea nämä kysymykset koskevat Bernerin älykkyyttä. Hän ehdottaa ajatuksia joiden pitäminen hyvinä herättävät ällistystä. Ällistystä siitä että niitä ääneen lausuva olento kykenee elättämään itsensä ilman että tukehtuu kun unohtaa hengittää samalla kun yrittää kävellä kadun yli. Bernerin lausunnon näkyminen mediassa tosin korostaa länsimaisten arvojemme ylivoimaista eettisyyttä. Barbaarisempi. kenties Bernerin tapaisten fanittamikina yli-ihmisihanteita kannattavampi yhteiskunta olisi paiskannut tuolla tasolla kehitysvammaisen ihmisen jo imeväisenä Taygetos -vuoren rotkoon.

Tällä kertaa hän oli esittänyt näkemyksensä yrittäjyydestä. "Yrittäjä voisi esimerkiksi aikaisin aamulla jakaa lehtiä, sitten kuljettaa lähipiirin asukkaita kauppaan ja lapsia kouluun ja toimia illalla taksina."

Lausunto vihjaa minulle siitä että Berner on vieraantunut työelämästä. Hän ei kenties edes tiedä ainuttakaan ihmistä joka olisi tehnyt ns. oikeita töitä. Tai sellaisia töitä joita tekee suurin osa ei-miljonääreistä. Ymmärrän toki Bernerin pääteesin. Hänestä on tärkeää muistuttaa että rahaa voi hankkia useista eri lähteistä. Ja vuorokauden eri tunnit voi resurssoida tämä mielessä. Maatalousyrityksissäkin on perinteisesti haettu menestystä joko (a) kilpailemalla hinnalla - keino johon pitäisi turvautua viimeisenä (b) Erikoistumalla joksikin spesialistiksi (c) monipuolistamalla palveluja niin että ei tehdä vain yhtä asiaa.

Kuitenkin Bernerin ohje on kummallinen. Se mitä olen oppinut yrittäjistä, esimerkiksi katsomalla heidän elämäänsä, olen huomannut että yleensä nousevat aamulla. Menevät joko käyttämään jotain konetta tai avaamaan putiikkinsa. Viettävät siellä koko päivän koska se on sitä työtä josta tulee rahaa. Ei ole järkevää esimerkiksi investoida siihen että ostaa auton joka kelpaa taksiksi (taksia ei ajeta ihan millä tahansa kymmenien vuosien ikäisillä halposladoilla), etenkin jos investointia ei resurssoi ryhtymällä taksiyrittäjäksi.

Josta päästään toiseen asiaan. Berner yrittää tiivistää niin että yksi tyyppi tekisi monta työtä. Olisi aamulla lehdenjakaja ja heti perään koulukyytitaksi (Työpäivän jälkeen väsynyt kuskaamaan lapsia ; Maailman Turvallisin ja Kannatettavin idea.) Ja on sitten illalla taksi. Eli Berner näkee että yrittäjä voisi olla taksiyrittäjä joka tekee mitä taksiyrittäjä tekee. (Ajavat koululaisia ja ihmisiä koko päivän.) Ja jakaisi päälle lehtiä. Käsittääkseni taksejen kohdalla ei ole niin suurta tarvetta lisämäärille takseja. Kilpailu todennäköisesti ajaisi taksiyrittäjiä konkurssiin koska kyytejä alueella on sen ja sen verran mitä niitä on. Ja lehdenjaossakin on saatanallisia alueita jaettavana niin että jokaista sataa ihmistä kohden on ehkä yksi lehdenjakopaikka. (á muutama kymmenen euroa rahaa verotettavaksi jokaista prosenttia ihmistä kohden.)

Ja ylipäätään Bernerin ajatus on typerä. Nykyajan ongelma on siinä että työttömyysluvut ovat suuria. Niin suuria että avoimia työpaikkoja on vähän. Bernerin ehdotus on että ihmiset tekisivät useaa työtä. Jolloin niitä avoimia työpaikkoja tarvittaisiin entistäkin useammalle. Jos työpaikoista olisi ylitarjontaa ongelmaa ei tietenkään olisi. Mutta ongelma on että työpaikoista on alitarjontaa. Berner on siis vaikeuttamassa ongelmaa. Luultavasti valtiontalouden kannalta olisi järkevämpää kehottaa että monen alan yrittäjät yksipuolistuisivat juuri ja juuri sellaiselle tasolle että itse tulisivat toimeen. Näin työttömyyskorvauksia tarvittaisiin mahdollisimman vähälle määrälle. Kun ihmiset olisivat kuitenkin töissä eivätkä työttömyyskorvauksella.

Toki ymmärrän että Berner yrittää esittää että tilastopoikkeus, ahkera ja monta työpaikkaa itselleen saava eliittiläinen, voi pärjätä huonosti palkatuissa töissään jos on useassa työssä samanaikaisesti. Toki tässäkin näkökulmassa kannattaisi kenties muistuttaa siitä että jos vaikka lehdenjaosta tarjottaisiin 50 euroa tunti nykyisen "saat parikymppiä kun teet urakan johon menee neljä-viisi tuntia töitä" -mallin mukaan niin aika moni työtön kokisi tälläisen yrittämisen taloudellisesti kannattavaksi.

Mutta Bernerin tasoisella kognitiolla on varmasti vaikeaa ymmärtää se, että joka ikisen kerran kun hän sanoo sanan "ylimääräinen liiallinen työttömien tukeminen" hän tekee tunnustuksen siitä että on olemassa "paskaduunia". (Ei duunia joka on paskaa itsessään vaan duunia jonka palkkaus on paskaa.) Unohtaa sen, että työtä ei kannata "kannustusloukun" vuoksi ottaa vastaan jos ja vain jos työstä tarjottu palkka on niin roskainen ja pieni että sillä ei ihminen voi oikeasti edes tulla toimeen. Nykyinen työttömyyskorvaus ei riitä oikein mihinkään ja jos työn vastaanottaminen pienentää tätä tasoa, niin eihän sitä kukaan täysjärkinen tietenkään ota vastaan. Kysymys ei ole mistään laiskuudesta vaan siitä että kukapa sitä ahkeroi päästäkseen löysään hirteen. Ei edes Berner itse halua sellaiseen. Hänkin nauttii lähinnä muiden ajamisesta siihen.

Erilaisten kauppamiesmallien kuolemasta

Ihminen on luultavasti aina käynyt kauppaa. Ja jopa zombieapokalypsin jälkeen odotettavana ei olisi pelkkää metsästys-keräilyä. Luultavasti erilaisilla kaupankäyntiverkostoilla olisi tällöinkin merkitystä.

Kauppiaat eivät kuitenkaan ole pysyneet samanlaisina. Voidaan sanoa että tietyntyylinen työn tekeminen on muuttunut kannattamattomaksi. Tilalle on tullut jotain muuta. Teen alla hyvin räikeän ja liioittelevan kuvauslistan. Teen tämän jotta "pointti tulee selväksi". Kuvaustapa on poleeminen eikä sitä saa ottaa tarkkana kuvauksena. Siinä on kuitenkin takana "peukalosääntöjä" joita kautta voi käsittää "mitä ajan takaa".

"Myyntimiehen muutokset"

Alkeellisissa oloissa myyntimies on lähinnä ahkera. Ja alkeellisissa oloissa oleminen ei tarkoita mitään kivikautta. Esimerkiksi Suomessa oli viime sotien jälkeen oli monin paikoin tilanne jossa oli pulaa kaikesta. Tämä tarkoitti sitä että lähes kaikissa asioissa oli kysyntää mutta ei tarjontaa. Tämänlainen myyntityö tarkoittaa enemmän myytävien asioiden haalimista tai muuten haltuun saamista. Koska kilpailu on vähäistä riittää että on verkostot ja on ahkera. Ei tarvitse mainontaa. Ei tarvitse olla spesiaalituotetta. Ei tarvita edes merkittävää laatua. Riittää että tuotos toimii riittävän hyvin. Karkeasti sanoen se mitä saadaan menee kaupaksi.

Tämänlainen tilanne ei tietenkään kestänyt kauaa. Kun panostetaan tuottamiseen, sitä syntyy lisää. Ja ennen pitkää päästään tilanteeseen jossa tuotteita on paljon. Tällöin tarjontaa on paljon. Tämä synnytti aivan erityisen myyjäluokan. Sellaisen hieman ketkun. Sellaisen joka myy hiekkaa saharaan, jääkaapin eskimoille ja isoäitinsä kelle tahansa. Tämänlainen myyjä on opportunistinen, ovelaakin ovelampi ja kovaakin kovempi. Kun kauppa on tehty ja auton perävalot vilahtavat unohdetaan ostaja. ; Tätä asenneta näkee yhä joidenkin vanhan polven kauppamiesten kanssa. Heillä on ennen kaikkea temppuja joilla tehdään clousaamisesta todennäköisempää riippumatta siitä mitä asiakas tarvitsee.

Ylläoleva toimii jos on mahdollista kiertää ympäriinsä ja etsiä uusia asiakkaita. Ideana on saada asiakas kerran. Kuitenkin jo pitkän aikaa on jouduttu panostamaan siihen että ei ole ostajia vaan asiakkaita. Syynä on ennen kaikkea informaation kulku. Maine kiertää. Maine pakottaa toimimaan kestävämmillä tavoilla. Ketku myyjä pärjää vähän aikaa kovinkin, mutta rehti myyjä elää laihemmin mutta pidemmällä aikajänteellä. Tässä vaiheessa panostetaan asiakaspalveluun. On oltava kohtelias, asiakkaiden tarpeita ymmärtävä ja tietävä.

Internet on toki muuttanut tätäkin. Asiakaspalvelu on muuttunut enemmänkin käytettävyydeksi. Ihminen ostaa tuotteita jotka itse asiassa ovat muuta kuin "ydintuote". Tuotteeseen liimataan erilaisia lisäasioita jotka tekevät siitä astetta enemmän palvelun, parhaimmillaan tai pahimmillaan kokonaisen elämäntavan. Asiakaspalvelijan näkemistä ei pidetä toivottavana. Se on jopa enemmän merkki siitä että tiedotus esimerkiksi nettikaupan puolella on epäonnistunut kuin oleellinen osa hyvää kaupassakäyntiä. Systeemistä pitää tehdä kokonaisvaltainen ja intuitiivinen. Jos käyttöohjeita tai neuvoja tarvitaan, se on merkki epäonnistumisesta. Eikä ihanasta mahdollisuudesta saada auttaa ja palvella asiakasta tämän tarpeissa.

Tällä on suurempiakin merkityksiä.

Ylläoleva kuvaa tavallaan vain kaupankäynnin ammattilaisia. Tällä ammattiryhmällä on kuitenkin symbolinen rooli. Elämme yhteiskunnassa ja kulttuurissa jonka vahvin voima on markkinavoima. Kauppiaiden olemus jossain määrin mukaileekin

Keskustelemme yhteiskunnasta kuitenkin arvoina jotka heijastavat usein ihmisten elämänkokemusta. Ja tätä kautta esimerkiksi vanhoilla ihmisillä on hyvin omituisia mielipiteitä siitä mitä työnteko ylipäätään tarkoittaa. Sitä luullaan että vanhat temput toimivat. Ja toisaalta nähdään että nuori polvi on pihalla, typerää ja laiskaa ja siksi syyllisiä vaikkapa talouden taantumaan. Tässä unohtuu helposti se että vanhat menestystekijät eivät enää tuokaan sitä lisäarvoa taskunpohjalle jota pitäisi.

Se, että jokin temppu on toiminut ennen ei tarkoita että se toimii muuttuneessa yhteiskunnassa. (Nykyään ei riitä että tekee ahkerasti ja haalii varastoja. Itse asiassa varastojen pidosta ja tavaran säilyttämisestä tulee enemmänkin kuluja. Sotien jälkeen strategia oli järkevä. Tila oli halpaa, kaikesta oli pulaa. Nykyään toisin päin.) Ja se että jokin systeemi toimii ei tarkoita että juuri sen menestyksellisyys ei olisi johtanut siihen että se muuttuu kannattamattomaksi. (Kun asioiden tuottaminen on kannattavaa moni tuottaa. Tämä lisää tarjontaa. Ja tuottaminen on kannattavaa jos kysyntää on enemmän kuin tarjontaa. Järkevästi toimivien ihmisten massat tavallaan pakottavat vaihtamaan strategiaa ja ovat kaivamassa maata oman toimintansa järkevyyden alta. Tavallaan.)

Burkinien syvin olemus

Ranskassa on pitkät perinteet sekularismille. Siellä on käytössä vahva laïcité -periaate. Ranskassa oli vähän aikaa joissain paikoissa burkinikieltoja. Tämä tarkoitti sitä, että musliminaisten tietynlaatuinen uimapuku haluttiin kieltää julkisilla paikoilla. Tämä on hyvin yhteensopiva sekulaarin idean kanssa ; Julkinen tila siivotaan uskonnollisista symboleista.

Tässä kohden kävi erikoisia tilanteita. Kuten sellaisia että ranskalaispoliisit käskivät naisia riisuuntumaan. Tilanne oli erikoinen, koska sitä ollaan totuttu siihen että poliisit enemmänkin pukevat naisia joilla on liikaa vaatteita. Ja vaikka minäkin olen sen laatuinen vanha pervo, että ajattelen että naisen riisuminen on harvoin turhaa tai työtä, niin en voinut olla näkemättä että nämä poliisit tekivät turhaa työtä.

Toki on ollut erikoista huomata että suomessa liberaalit ja uskonnottomat eivät ole pitäneet kovin yleisesti ranskalaisten kiellosta. Kun taas kieltoa puolustaneista on löytynyt useita sellaisia joille uusateistien ajama sekularismi on kaikissa muodoissaan järkytys ja shokkisensaatio. Suhde uskontoon ja julkiseen tilaan on toisin sanoen maassamme laajasti "vähintään omituista, ambivalenttia ja asenteellista".

Mutta tosiasiassa asenteista on kysymys muutenkin. Frantz Fanon on kuvannut sitä miten naisten pukeutumisesta on tehty julkisen sodan tantere. Burqa - tai tässä tilanteessa burkini - on keino jolla naisten kehosta ja vaatetuksesta tehdään ideologisen sodan väline. Väline mainostaa tai ottaa haltuun.

Fanonin näkemyksen mukaan burqa nähdään hyvin vahvasti jonain joka tekee kantajastaan automaattisesti alistetun. Ja tämä on tunnetusti oivallinen periaate vapauttajalle. Joka tietenkin haluaa korjata tilanteen omalla ideologiallaan. Lisäksi tässä tehdään prosesseja joiden pääkohteet ovat hyvin omituisia. Fanon kuvaa miten burqakritiikki on usein jotain jolla oikeutetaan vihaa muslimimiehiä kohtaan. Burkinikiellosakin tuntui olevan sellaisia sävyjä että asiaa kannattavista oli oleellista puhua terroristeista. Vaikka tietääkseni harva islamiterroristi oikeasti on lähtenyt tekemään itsemurhaiskuja burkinissa.

Käsitesekaannus on omituinen ja se saisi kyseenalaistamaan hyvin monen ihmisen mielenterveyden, rationaalisuuden ja moraalin. Saisi. Ellei tiedostaisi Fanonin kulmaa siihen että oikeasti etiikka jolla toimia oikeutetaan on usein vain koristelua. Se, mitä oikeasti tavoitellaan tai mitä asioista oikeasti seuraa tai mihin ne pumppautuvat on hyvinkin erilainen. On turhaa kuvitella että ihmiset noudattaisivat etiikkaa järkähtämättömästi ilman päättelyvirheitä. Tai että kuvaisivat toimintaansa rehellisesti jos ihmisiin voidaan vaikuttaa valehtelemalla heille hieman niistä moraalisista taustaperiaatteista.

Naisesta ei tehdä vapaata vaan omaa vastaideologiaa pidetään vapauttavana ja vapautena. Tässä mielessä Fanon näkee että islamilaisia vaatteita pitävä voi olla jopa vapaampi. Sillä sortamisen lisäksi on muitakin syitä pitää tietynlaista pukeutumista. Osa voi haluta pitää vaatteita kulttuurin, perinteen, suvun, uskonnollisen vakaumuksen tai lähes minkä muun vastaavan asian kautta. Ja jopa länsimaisissa arvoissa nämä kaikki muut syyt ovat malliltaan sellaisia että ne eivät kuulu kuin yksilöille itselleen.

Itse toki näen että valtaosa näistä "muistakin syistä" on itse asiassa ideologisia kontrollissaolon tunnustamisia. Jengiytymismerkkejä. Tässä mielessä olen astetta kyynisempi kuin Fanon ; Näen että kun puhutaan siitä mitä ihmisistä nähdään, mielellään muutamme .

Näenkin että ongelmana on se, että tämänlaisissa asioissa julkinen tila määritetään liian laajaksi. Ja että tämä on usein sekularismissa ongelmana. Se kun on periaatteessa kannanotto siitä miten uskonto näkyy julkisessa tilassa. Sekularismi ei tarkoita antiteismiä jossa tuhotaan uskonto myös privaatista tai uskonnolle erikseen varatuista rakennuksista ja tiloista. Se koskee pelkästään julkista tilaa.

Mutta mikä sitten on julkinen ja yksityinen tila? Vaatteet ovat tässä mahdollisimman haastavia. Sillä pukeutuminen selvästi voi ilmentää ideologiaa ja vakaumusta. Ja se näkyy ulospäin julkisessa tilassa. Kuitenkin on vaikeaa keksiä privaatimpaa ja enemmän ei-julkista omaisuutta ja tilaa kuin oma keho. Yleisesti ottaen ei pidetä hyvänä että valtio yleisesti päättää mitä ihmiset tekevät ruumiillaan ja vartalollaan. (Vaikka tosiasiassa tätä toki tehdäänkin aika paljon ja koko ajan. Siinä on kuitenkin jotain hyvin laajasti epäeettiseksi tunnistettua.)

Näiden defiinien pyydystämisessä ei ole vahingoitettu ainuttakaan tonnikalaa...

Eilisen illan ja tämän aamun nettikeskustelu on keskittynyt delfinaarion kohtaloon. Delfiinit on siirretty vaivihkaisesti. Prosessi on ollut huonosti tiedotettu, ja suoraan sanoen valheellinen. Kun delfiinien siirroista oli luvattu tiedottaa ja keskustella, oli muuttoprojekti yllätyksellinen ja tiedottamaton. Myöskään delfinaarion vastuuväkeä ei saatu tavoiteltua. Puhelimet ja sähköpostit olivat "radiohiljaisuudessa". Tässä mielessä muutosprosessiin liittyy epäreiluja ja asiattomia puolia.

Toisaalta vaikeneminen on helppo ymmärtää. Delfiinit ollaan siirtämässä kreikkaan, Attikaan. Paikka on moraalisesti konu, juuri sellainen kuin stereotyyppisen kreikkalaisen hoitama asia voisi olla jossain pahoissa stereotypioissa. On selvää että luvattomien rakentamisten ja delfiinikuolemien ja eläinten hyvinvointiasioiden puutteet ovat sellaisia, että niihin ei oikein halua ottaa kantaa.

Tilanne on siitä ironinen että delfinaario ajettiin alas juuri sen vuoksi että Suomen olosuhteita pidettiin liian huonoina. Kuitenkin samalla unohdettiin että käytännössä kaikki muut vaihtoehdot olivat vielä huonompia. Lisäksi delfinaarion alasajoon liittyviin kuluihin ei haluttu tarttua. Delfiinien elossapitäiminen tuo kuluja. Ja ilman pääsylippuja rahaa ei tule taloon. Tappiollinen toiminta kannustaa korjaamaan asiaa jollain muulla tavalla kuin odottamalla muutamia vuosia. Särkänniemen tulos oli itse asiassa taantuman ja delfinaarion sulkemisen yhteisvaikutuksesta tappiollinen, sattumalta suunnilleen delfinaarion ylläpidon verran.

En ole puolueellinen tässä asiassa. Olen kaikkia vastaan. Prosessissa ei ole mielestäni ainuttakaan suurissa linjoissa oikein ja viisaasti toimivaa tahoa. On vain moraalittomia pölkkypäitä jotka ovat joko liian intomielisiä hyväntekijöitä jotka hyväntahtoisuudessaan tuhoavat kaiken vähänkin hyvän. Tai ovat kyynisiä talousajattelija-kelmi-salailija-kiemurtelevia pettureita jotka laskevat taloudellista tuloa ja sitä mikä on lyhyellä jänteellä ikävää PR -julkisuutta ja minkälaisia lausuntoja omista teoista on epämiellyttävää tunnustaa julkisuuteen. Tuntemus on tunnistettu mutta siitä huolimatta on tehty ne asiat joista tälläiset tuntemukset median edessä tulevat!

Nähdäkseni tässä olikin tapaus joka kuvaa sitä mitä tapahtuu kun hyväntahtoinen utopia kohtaa moraalittoman talouselämän.

Itsekin näen, jotakuinkin animalian ja vastaavien tapaan, että eläinten hyvinvoinnin kannalta eettisin ratkaisu voisi olla se että delfinaariota ei olisi yhtään missään. Toisaalta olen heidän kanssaan erimielinen siitä että asia pitäisi hoitaa siten että kaikki pitäisi sulkea kerralla. Tai oikeastaan. Tämä voi olla ratkaisu. Mutta tässä vaiheessa täytyy ymmärtää, että ratkaisu on tehtävä utilitaristisesti pitkään tähtäimeen tuijottaen. Ja tämä tarkoittaa sitä että utilitaristi uhraa eläinyksilöitä kitumiseen ja kärsimykseen "suurten periaatteiden vuoksi".

Tätä ei ole hyväksytty. Eläintenpelastajat eivät ole tarjonneet talouspuolen ratkaisuja tai ratkaisseet delfiinien hoitoa ratkaisuilla jotka olisivat konkreettisia ja tosia. Sen sijaan he ovat moittineet kaikkia tarjottuja ratkaisuja. Kaikkia sellaisia asioita jotka ovat mahdottomia. Retoriikassa on toki paistanut se, että jos vastapuoli sanoo sanan "mahdollinen", on viitattu siihen että asia olisi mahdollinen jos olisi tahtoa. Kuitenkaan tätä väitettä ei ole tuettu tarjoamalla niitä konkreettisia ratkaisuja.

Itse näen että liika hyväntahtoisuus ja utooppinen kikkailu johtivat siihen että paras mahdollinen vaihtoehto tuhottiin. Kun delfinaario ei saavuttanut täydellisyyttä, ajettiin delfiinit menettämään kotinsa ja paikan johon olivat tottuneet. Sulkemista on vaadittu mutta ei ole kuitenkaan tullut mieleen ensin rakenta sitä ihanteellista ulkoilmahoitolaa niille jonnekin muualle. Ja kun tälläistä ulkoallas-eläinsuojelu-paratiisia ei ole ollut, on sitten kitisty kun seuraukset ovat sitä mitä jokainen järkevä ihminen tietää niiden olevan.

Se, että vaaditaan mahdottomia, ajatellaan ihanteellis-mielikuvituksellisia utopioita, ja alleviivataan että kaikki "mahdollisuudet" ovat liian huonoja ja "mahdottomuuksista" puhumiset yrittämisen vähyyttä eivät luo keskusteluilmapiiriä ; Jos esityksien ylläpitäminen "koska ei me muuta keksitä" on hyväksyä julmuus "koska ei me muuta keksitä". Huoli on varmasti aiheellista koska ongelmia taatusti oli. Mutta vastuu siitä että asia alasajetaan on alasajajilla. Sillä jos "koska ei muuta keksitä" on huonoa, tulee keksiä että millä sitä muuta sitten keksitään. Tyhjätaskulla on enemmän valtaa, mahtia ja ideologisia verkostoja kerätä rahaa kuin yrityksellä joka tuottaa persnettoa ; Boikotin ja lopettamispakotteiden jälkeen on turhaa huutaa että "vastuu kaikesta epämiellyttävästä on toteuttajilla". He kun ovat toimineet pakon edestä

Toki olisi mukavaa ajatella että delfinaariot suljettaisiin siten että kaikki delfiinit pääsisivät ihanaan paratiisiin jossa olisi valtavan suuria altaita, jossa delfiineitä voisi kenties ehkä katsella lasin läpi yhdestä kohdasta tai sitten ei. Se olisi teoriassa mahdollinen ja olisi toiminut nykyistä ratkaisua paremmin. Toisaalta taas, Särkänniemellä ei ikävä kyllä olisi ollut sellaiseen resursseja. Joten se ei ole oikeasti mahdollinen. Maailmaan ei synny jättimäisiä rakenteita pelkästään sillä että joku keksii että sellainen olisi kiva. Kaikki vaatii resursseja. Eivätkä innokkaat delfiinienystävät ilmaistyöllä saa kommuuneissaan sellaisia kaivetuksi jostain syystä. Ei vaikka motiiveja delfiinin hyvinvointiasioihin selvästi on. Juuri niin kauan kun itse ei tarvitse maksaa, osallistua kustannuksiin tai tehdä työtä altaiden rakentamiseksi. Kapitalismia on kiva vastustaa ideaalina mutta se asioiden ratkaiseminen ja tekeminen halutaan jättää niille samoille kapitalisteille. Onhan se toki siitä näppärää että ilman omaa panosta on ikään kuin kädet puhtaat ja on helppoa kaivaa kaikki ongelmat esiin ja pitää näitä kapitalistien mielikuvituksettomuuden vikana.

Hyväntekijöistä tulevat mieleen ne ironiset hyväntahtoiset maailmaatuhoavat kristityt joiden olemassaolo on kenties takana siinä ajatuksessa että rukoilu on hyvä asia ja maailman parantamista. Ei siksi että rukous toimisi ja muuttaisi yhtään mitään. Mutta kun ihminen rukoilee niin hänen kätensä ja suunsa pysyvät poissa pahanteosta. Ja kun näitä hyväntahtoisia toisten elämään puuttujia katsoo, voi ennustaa että suurin osa heidän tekemisistään ja sanomisistaan on vilpittömästi ja hyväntahtoisesti tehtyä muiden elämän tuhoamista. En tiedä mitä rukouksen vastinetta maallisille eläinaktivisteille voisi suositella? Facebookiin kirjoittamista? Bloggaamista? (Vaikeaa keksiä mitään mitättömämpää kuin omassa blogissa vouhkaaminen. Lue vaikka tätä blogausta jota juuri luet!)

Delfinaarion ääliöitä taas voi syyttä siitä että he ovat kyynisiä paskoja.

Jos delfiinien oikeuksien puolustajia voi moittia utopistisuudesta niin heillä on sentään arvoja ja periaatteita. Aikeet ja suunnitelmat ovat olleet hyviä, toteutus on vain se joka on kussut. Ja voi että se onkin kussut.

Rehellisen yrityksen tehtävänä olisi hoitaa vähintään tiedottaminen. Lisäksi minun on hyvin vaikeaa uskoa että Attika on se toiseksi paras delfinaario Euroopassa. Tai jotain. Tätä kautta ei voi muuta kuin epäillä että toteutus ei ole "paras mahdollinen maailma" vaan enemmän "se kauppa joka on saatu tehtyä". Vaikeneminen ja tiedotukenpakoilu viittaa siihen että vastuuhenkilöt palkannut instituutio ansaitsee konkurssinsa.

Teillä ei ole utopiaa tai ihanteita! Rahaa sentään osaatte laskea ja ymmärtää että sillä ei oikeasti saa mitään jos tili painuu vuosi vuodelta miinukselle. Ja tajuatte tässä tilanteessa sen verran että delfiinejä ei kannata pitää sirkuseläiminä uima-altaissa.

---

Delfiinien kohtalossa on puhuttu paljon "parhaasta mahdollisesta paikasta" joka tuo mieleen Leibnizin selittelyt siitä miten elämme "parhaassa mahdollisessa paikassa". Toisaalta oloni on ollut siinäkin mielessä teologinen, että mieleeni on tullut sekin että kenties se, että Delfiinit ovat menossa "parempaan paikkaan" voisi todella tarkoittaa sitä että ne lähetettäisiin tuonpuoleiseen ja niiden maalliset jäännökset syötäisiin vaikka voileivillä!

Elämän.Jälkeen

Televisiosta tuli elokuva "After.Life". Se on hyvin vaikeasti luokiteltavissa oleva elokuva. Sillä se on tavallaan kaksi elokuvaa jotka ovat hyvin hyvin erilaista genreä. Kun ohjelmaesittely kertoo opettajattaren huomaavan joutuneensa kuoleman väliseen välitilaan, on kuvaus oleellisen osuva mutta väärä.

"Henkevyyttä"

Yhdeltä tasoltaan elokuva on melko pinnallinen ja keskinkertainen "taiteellinen elokuva" joka sekoittaa aiheen ja syvällisyyden. Tässä elokuvassa kuollut "herää" ruumishuoneella ja joutuu kohtaamaan ja käsittelemään ja hyväksymään kuolemansa. Prosessissa häntä voi auttaa vain yksi ihminen, Liam Neesonin näyttelemä periaatteessa henkevä hautausurakoitsija jolla on harvinainen kyky puhua kuolleiden kanssa. Tällä tasolla elokuva on koristeellista eksistentialismilla maustettua materiaalia jossa on "periaatteessa kaikki oikein".

Elokuvan sanoma tällä tasolla on jopa alleviivaava ; Ihmiset eivät hyväksy kuolemaansa. Eivät mieti sitä. Vain vainajistaan valokuvia ottanut elämää suurempi hautausurakoitsija tietää että ihmiset eivät mieti kuolemaa vaan teeskentelevät että sitä ei tapahtuisi. Ja siksi he unohtavat elää. Hän on turhautunut koska kummitukset eivät tosiasiassa pelkää kuolemaa vaan ovat katkeria elämälle, siitä miten eivät ole osanneet elää ja haluaisivat toisenlaisen elämän. Esimerkiksi elokuvan keskiössä ollut nainen oli rakastettu mutta pelkäsi rakastaa. Ja tämä olisi pitänyt ymmärtää ennen kuolemaa, eikä sen jälkeen. Maailma täytyy vapautta katkerilta kummituksista eläville, niille jotka uskaltava, osaavat ja haluavat elää. Ne jotka eivät hyväksy omaa tai läheisensä kuolemaa eivät ole ymmärtäneet elämää. Ihmisten tulisi hyväksyä kuolevaisuutensa ja tiedostaa että me kuolemme jotta elämällämme olisi arvo ja merkitys. Kuolema on arvokas osa ihmisyyttä ja lahja.

Ja kaikki on kuin teepussiaforismeissa. Tosin hieman Nietzscheläisissä teepussiaforismeissa. Sillä sen verran vahvasti teemoina ovat uskaltamisen, tuskan ja vaikeuksien kestäminen ja sellainen tyytyväisyys elämään joka ei voi olla tuomatta mielikuvia Nietzschen "ikuisen paluun" tematiikkaan. Tämä näkyy eritoten kysymyksissä jotka koskevat sitä että onko tyytyväinen elämäänsä ja jos tekisi ratkaisuja uudestaan niin miten ne tekisi toisin. Vai tekisikö.

"Maanpäällinen kiirastuli."

Toiselta tasoltaan elokuva on maanpäällinen ja maallinen tarina hullusta sarjamurhaajasta joka lamaannuttaa uhrejaan huumeilla ja teeskentelee että kyseessä on hautausprosessi. Hän valitsee uhrinsa edellisen uhrinsa hautajaisissa. Ja etenee prosessissa eteenpäin valiten sellaisia uhreja jotka eivät hänen mielestään ole elossa in first place.

Tällä tasolla elokuva on hieman kuten "Saw". Tosin vertailu on siinä mielessä epäreilu että hautausurakoitsijan hahmoon on asetettu naamari-ansailijaa huomattavasti vähemmän syvyyttä ja elokuvassa on huomattavan vähän gorea, joka taas on "Sawn" ytimessä. Elokuva on kuitenkin kauhutrilleri josta eksistentialismi ja kuoleman hyväksyminen ovat varsin kaukana.

Elokuvan kumpikaan tarina ei ole sellaisenaan hyvä. Yhdessä kokonaisuus toimii.

Tämä on elokuva jota katsoessa ei voi olla huomaamatta että elokuva leikkii havaitsemisella ja totuudella enemmän kuin sillä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen tai elämässä. Elokuva on metafyysinen trilleri. Mutta ei siinä mielessä kuin tätä aihetta on yleensä lähestytty. (Hauskaa on myös se että tavallisesti yliluonnollinen ja kummitukset liittyvät kauhuteemoihin. Mutta tässä elokuvassa tilanne on niin että jos opettajattaren kuvittelee kummitukseksi, kyseessä ei ole kauhuelokuva. Mutta jos häntä ei näe kummituksena niin elokuva välittömästi on juuri sitä.)

Elokuva leikittelee sillä että kumpi tahansa ylläolevista tarinoista on mahdollinen. Se luo myös epäilystä molempiin. ; Esimerkiksi lavastuksen puolesta puhuu se, että vaikka nainen kuolee auto-onnettomuudessa massiivisiin sisäisiin vammoihin, hänen kehonsa on tosiasiassa melko ehjä. Hän tarvitsee kasvoihinsa muutaman tikin ja hänellä on kyljessään yksi reikä. Samoin hänen kuolemaansa lavastukseksi epäilevä puoliso kuolee auto-onnettomuudessa elokuvan loppuhuipennuksessa, mutta hänessäkin on näkyvissä vain hyvin pieni vamma. Toisaalta kuolleista on kuitenkin lääkärinlausuntoja ja vastaavia. Onnettomuudessa olleet autot ovat massivisesti tuhoutuneita.

Samoin kun elokuvassa poliisi kertoo nähneensä ruumiin olevan kuollut - siinä sivussa kun on käynyt katsomassa kuollutta veljeään - omin silmin, on vaikeaa tietää mitä tässä on itse asiassa tapahtunut. Yhdellä tasolla näyttää siltä että poliisi itse epäilee hautaustoimistossa jotain. Kun kuollut nainen kääntää päätään, poliisi on huomaavinaan jotain. On vaikeaa nähdä hämääkö poliisi huomiotaan siirtämällä puheet kuolleeseen veljeensä vai oliko hänen reaktionsa todella hänen veljeään koskeva. Samoin kun hän käy tarkastelemassa ruumista ja hän jää kiinni tästä, ei ole selvää haluaako hän nekrofiilisesti hyväillä ruumista vai onko hän epäilemässä jotain. Samoin hautausurakoitsijan väliintulo voidaan nähdä joko murhaajan tarkkaavaisuutena että ei jäisi kiinni. Vai onko kyseessä normaali väliintulo nekrofilian estämiseksi.

Samoin elokuva leikittelee sillä haudataanko siinä elävältä vai ei. Hautausurakoitsijan uusi "oppipoika" - joka sattuu olemaan kuolleen naisen oppilas - näkee elokuvan aluksi kananpojan ja väittää sen olevan kuollut. Tämä voi kertoa siitä että hän näkee sen pian kuolevan. Kotonaan hänellä on myöhemmin samainen lintu laatikossa. Sellaisessa jossa kuolleita lintuja voidaan pitää. Lintu näyttää olevan hänelle elossa. Poika myös hautaa laatikon ja hautaamistilanteessa linnunpoika näyttää olevan elossa. Se onko linnunpoika oikeasti elossa ja poika näkee sen olevan kuollut. (Psykoosi) vai onko linnunpoika oikeasti elossa ja poika näkee sen elävänä (Kenties toisenlainen psykoosi tai sitten paranormaali kyky?).

Samoin pojan äiti katsoo televisiota melko liikkumattomasti. Elokuva ei kerro onko pojalla oikeasti kuollut äiti olohuoneessa. Vai onko hänellä elävä äiti joka yhtä hyvin voisi olla kuollut. Se, näkeekö kokonaisuuden minkä tulkintakentän kautta vaikuttaa siihen miten on. Mutta elokuva itse ei vastaa tähän. (Ilmeisen tarkoituksella.)

Samoin hautausmaakohtausta on vaikeaa ymmärtää. Kun lakimiespoikaystävä kaivaa opettajattaren haudan auki ja keskustelee kuolleen kanssa, on vaikeaa tietää onko kyseessä metafyysinen vai konkreettinen tapahtuma. Hautausurakoitsija itse väittää poikaystävälle että tämä ei edes ehtinyt hautuumaalle. Tällöin kohtaus oli jonkinlaista kummitustenvälistä rakkautta. Toisalta on mahdollista että hautausurakoitsija seurasi häntä hautuumaalle ja lamautti tämän siellä. (Myrkyillä joiden olemassaolo elokuvan todellisuudessa on muuten varmistettu. Sellaisten olemassaolo tunnustetaan poliisilaitoksella.)

Sama dilemma jatkuu elävien ihmisten tasolla. Ei ole mahdollista tietää kumpi on delusionaalinen ; Hautausurakoitsija joka näkee elävän oikeasti kuolleena. Vai kuollut joka on elänyt niin huonosti että ei kestä kuolemaa.

Munanaiset.

"Cosmopolitan" on lehti joka elää naisten epävarmuudesta, esineellistämisestä ja vapautena myydystä seksismistä. Se toki aina välistä muistaa kirjoittaa tekstejä siitä miten naisia esineellistäville miehille käy huonosti. Toisaalta se saattaa ottaa artikkelin keskeisimmäksi sisällöksi kuvituksen jonka aiheena on urheilijamiesten jalkojenvälipullistumien esteettinen arviointi.

En väitä että tämä on kaksinaismoralistista. Sillä tässä esineellistetään miehiä. Ja artikkelit vastustavat naisten esineellistämistä. Sen sijaan kiinnitän huomiota siihen miten miesten harrastama esineellistäminen on parempaa.

Kun naiset esineellistävät miehiä, näkökulmat tuntuvat olevan kovin vähäisiä. Huomio keskittyy pääasiassa jalkoväliin. Primaarisiin sukupuolielimiin. Kun miehet esineellistävät ei vaginakuvat - tai lähikuvat joissa on keskitytty pelkästään bikinien alaosiin joista paistaa pimpsa läpi - ole sitä aineistoa jota painetaan nuortenlehtiin. Tämä materiaali on siinä suoraan pornona myytävässä aineistossa.

Miehet esineellistävät useampia piirteitä. Tissejä. Huulia. Hiuksia. Tissejä. Takamusta. Sääriä. Korkokenkiä. Tissejä. ; Onkin tavallaan kuvaavaa että miesten seksismi on niin kokonaisvaltaista että naisten nännien sensurointi nähdään tarpeelliseksi ja miesten nännien ei. Tai luultavasti asia liittyy jotenkin johonkin tämänlaiseen. Tai ainakin toivon niin.

Kun naisten objektisoinnissa on kokonaisia koulukuntia - kuten tissimiehet ja peppumiehet -jakolinja - ei naisten harrastamassa esineellistämisessä näytetä tuntevan kuin munanaisia. Hitto soikoon! Olen pettynyt naisiin! Esineellistäkää miehiä paremmin! Tasa-arvoistumisen kautta asialle voi miltei antaa anteeksi. Olette esineellistäneet miehiä julkisissa medioissa sen verran vähemmän aikaa että yksipuolinen lähestyminen on kenties tätä kautta ymmärrettävissä. Mutta yrittäkää!

Paljon hukattua vapautta

Tietokonepelit ovat pitkän aikaa kehittyneet elokuvamaisempaan suuntaan. Niissä on ollut välidemoja hyvin kauan. Toisaalta jotkut pelitekniset efektit, kuten quick time eventit, lisäävät niiden elokuvamaisuuttaan. Myös grafiikat ovat parantuneet ja näin pelihahmoilla on enemmän ilmeitä. Osittain tämä näkyy siinäkin miten "Uncharted 4" lopetti välidemot perinteisessä mielessä ; Välidemot on rakennettu samalla moottorilla jolla itse peliäkin pelataan. Ne eivät ole erillisessä videomoodissa tehtyjä videotiedostoja tai vastaavia.

Toisaalta pelit ovat pitkän aikaa venyneet pituutta. Aikaisemmin ennen kaikkea käytettävissä oleva muisti leikkasi peliaikaa huomattavasti pienemmäksi. Jossain Super Mario Brosissa meni minuutteja/kenttä. Pitkän aikaa pelejä on kuitenkin myyty nimenomaan pelituntien käsitteellä. Tämä onkin hyvä asia. Sillä monet pelit ovat varsin hinnakkaita. "Witcher 3" tai "Skyrim" ei olisi hintansa väärti jos ne kestäisivät vain pari tuntia. Niiden kanssa saa kulumaan aikaa pari sataa tuntia (jos koluaa kaiken). Tämä tekee investoinnista tuntia kohden miellyttävän.

Tämä ei tosin sovi monien elämänrytmiin. ("Skyrim" ja "Witcher 3" ovat käteviä keinoja tuhota kaikki muu elämä mielekkäästi.) Aikuinen työssäkäyvä jolla on lapsia pelaa helposti tunnin tai maksimissaan pari, jos on aikaa. Toisaalta osa peleistä on myös aika vaikeita. Tämä voi lannistaa.

Osa peleistä on selvästi tehty tämäntapaiseen pelaamiseen. Tälläiseksi on mainittava "Walking Dead 2". Peli koostuu viidestä episodista. Ne ovat täynnä lyhyitä mutta melko helppoja quick time -eventejä. Pelin tapahtumat kulkevat ja suuntautuvat ennen kaikkea keskusteluissa tehdyistä valinnoista ja päätöksistä tehdä tai jättää jotain tekemättä (jotka ovat kaikki myös quick time eventejä, eli on annettu pari sekuntia aikaa päättää mitä vastaa ja miten toimii). Yhden episodin läpipelaamiseen menee melko ennustettava aika, kaksi tuntia.

Ensimmäisellä pelikerralla tuntui että omilla valinnoilla olisi merkitystä. Pelitilanteet tuntuivat mukailevan omia sanomisia ja tekemisiä hyvin vahvasti. Tämä on kuitenkin ennen kaikkea käsikirjoituksen ansiota. Tilanteet ohjautuvat siten että suuri osa valinnoista on triviaaleja. Toisella läpiipelukerralla on tietenkin halukas kokeilemaan mitä muutoksia eri valinnat tuovat. Ja tässä tilanteessa on selvää että vaikka ensimmäisellä pelikerralla vaikuttaa siltä että päättää kuka elää ja kuka kuolee, niin tosiasiassa henkiin jäävät ja kuolevat saavat usein vain hieman lisäaikaa seuraavassa episodissa. Kuoleman sijaan vaikutukset ovat siinä miten muut kohtelevat ja minkälaisia lyhytaikaisia keskusteluja heidän kanssaan saa avattua tai ei saa lainkaan. Tässä mielessä pelissä tehtävillä valinnoilla on yllättävän vähän vaikutuksia lopputulokseen.

Tässä tilanteessa onkin puhuttava siitä miten ensimmäinen pelikerta antaa olon siitä kuin peli olisi enemmänkin vanhanaikainen "valitse itse tarinasi" -kirjan jatke. Eli omilla valinnoilla saisi avattua aivan erilaisia tapahtumia. Kaikki muuttuisi ja jopa annettu todellisuus ja ympäristö voisi olla aivan erilainen. Omat valinnat vaikuttavat merkittäviltä ja suurisuuntaisilta. Tämä antaa ensimmäiselle pelikerralle paljon lisäarvoa. Siinä on riittävän hyviä hahmoja ja jännittäviä tapahtumia. Se on sinällään kiva pelata kerran läpi. Valintojen tuntuessa merkittävältä se antaa myös pelin tapahtumiin lisäarvoa. Sitä on ikään kuin vastuussa kuolemista ja iloitsee henkiinjäämisistä. Se lataa myös lupauksia uudelleenpelaamisesta. Ja nämä peli kyllä sitten tuhoaa.

Toisaalta kyseessä ei kai ole teknisesti edes pelistä. Sitä on jouduttu myymäänkin "interaktiivisena tarinana". Se on sääli. Sillä nykyteknologia ja tämäntyylinen valintapohja tarjoaisi teoriassa tilaa hirvittävän suurille ja hienoille peliprojekteille. Sellaisille joissa olisi hirveän monta erilaista lopetusta.

Toki "Walking Dead 2" tarjoaa erilaisia loppuja. (Läpipeluuohjeita luntattuani niitä on käsittääkseni 7kpl.) Mutta ne kaikki riippuvat siitä mitä valitsee viimeisessä jaksossa. Eikä edes siinä. Ne riippuvat siitä mitä tekee viimeisen jakson viimeisessä kuudesosassa. Jos jo ensimmäisellä jaksolla saisi avattua erilaisen "lopetusavaruuden", olisi peli upea. Itse tuskin malttaisin odottaa jos pelin voisi halutessaan ohjata "tyttö ja koira" -suuntaiseksi. (Pelin alkupuolella on sellainen koirakohtaus. Koiraa ei voi mitenkään pelastaa edes seuraavaan jaksoon asti. Se tulee puremaan päähenkilöä. Ja tämä on determinististä.)

---

Puolisoni samastaa minua aika harvoin eri hahmoihin. Hän kertoi minulle, että olen temperamentiltani aivan kuin "Kenny". (Aiemmin tietyt luonteenpiirteeni ovat saaneet rinnastuksia "House MD" -sarjan Houseen.) Kennyksi leimaaminen on tavallaan hyvä uutinen. Kenny on lisäksi aika laajasti pidetty hahmo. Älykäs. Kyvykäs. Välittää asioista ja ihmisistä. Huolehtii vauvoista ja eläimistä. Mutta ei jjjjumalauta se ei ole hyvä uutinen hänelle itselleen.

Joukkorähinää ja ympäristön tarkastelua

Forssassa tapahtui joukkotappelu. Olen ns. "työn puolesta" ollut turvallisuusalalla tekemisissä joukkotappeluiden kanssa. Erityisesti Kontulassa. Tämä tapahtui tietenkin aikoina jolloin se vielä oli rauhaton. Eli aikana jolloin alueen infrastruktuuri ei ole entisellään. Joukkotappeluita oli aikana jolloin alueella oli vieri vieressä erilaisia baareja ja muita alkoholintarjoilupaikkoja. Nykyään Kontula on turvallinen, kun sekaan on tunkenut pelottavapigmenttisiä hahmoja rakentelemaan kebabravintoloitaan. Ratkaisu on toiminut paremmin ja on ollut tarpeellisempi kuin Turun Soldiers of Odin.

Forssan tapauksessa on monia asioita joita itse asiassa voin arvioida. Yleiskuvaa saa jo annetuista tiedoista.
Kohta 1; Jos jokin tapahtuma tapahtuu jonkin lähellä, voi jo arvailla ketkä ovat hyökkääjiä ja ketkä puolustajia. Jos koululaiset piirittävät bingon, bingomummot tuskin ovat tässä tapahtumassa hyökkääjiä. Jos Bandidosin tiloihin ammutaan singolla ja alueella on parvi Helvetin enkeleitä, molemmat voivat olla rikollisjärjestöjä mutta hyökkäävä taho on silti esillä. Forssan tapauksessa joukko maahanmuuttajia ei ole mukiloinut kalpeanaamoja millään keskustorilla. Tapahtumapaikkana oli maahanmuuttajien tila. Tämä toki sopii siihen "viralliseen selitykseen" jonka mukaan paikalle on saavuttu mielenosoittamaan rauhallisesti. Joten yksinään tämä ei riittäisi mihinkään. Kokonaisuuden kannalta se on kuitenkin arvokas ja tärkeä huomio.
Kohta 2; Syyllinen pakenee poliisia. Jos ihminen pelkää väkivaltaa hän pakenee paikalta. Joukkotappeluissa rauhanomaiset ihmiset myöskin helposti pakenevat jo ennen poliisin saapumista. Rauhanomaista ihmistä väkivalta pelottaa. Tässä tapauksessa poliisin tiedotus kertoo että suurin osa paikalla olleista kantaväestön edustajista pakeni poliisin saapuessa paikalle. Jos omatunto olisi puhdas, tätä ei tapahtuisi juuri tälläisenä hetkenä. Tämä on vähintään epäilyttävää. Ja tukee esimerkiksi "vääräoppisen suvakin" Sakari Timonsen antamaa kuvaa siitä että tosiasiassa kyseessä oli se, että oltiin pahastuttu oikeasti tapahtuneesta pahoinpitelystä, jossa kaksi maahanmuuttajaa oli oikeasti pahoinpidellyt 15 -vuotiaan. Ja nämä "rauhanomaiset mielenosoittajat" olivat lähteneet jakamaan oikeusvaltiolle epätyypilliseen tapaan muillekin kuin tekijöille. Pelkkä rikollisen kanssa samaan etniseen ryhmään kuuluminen on riittänyt. (Jostain syystä korttelimme kansallissosialistimieliset eivät ihastuisi jos lähtisin lyömään heitä itseään pampulla vain sen vuoksi että näin kun joku valkoihoinen mies hakkaa vaikka naisen. Vartijana näin tämänlaisiakin tapahtumia joten aivan täysin voisin. Tai siis en, koska en ole idiootti.)
Kohta 3; Jostain syystä kantaväestöllä oli ollut mukana pesäpallomailaa ja metalliputkea. Kaikissa paikoissa joissa olen käynyt, on ollut sellainen tilanne että jos spontaani maahanmuuttajajoukko tulisi päälleni "aseinaan bambukepit" niin tottakai etsisin itselleni kättä pidempää. Valitettavasti kokemuksieni mukaan Suomen katuja pidetään puhtaana sen verran tehokkaasti että metalliputkia ei ole vain lojumassa ympäriinsä. Koska näitä esineistöjä ei kasva kaduilla luonnostaankaan, ei pulustautumishalullani olisi merkitystä. Aseistautumisen helppous yksinään tietenkin viittaa siihen mikä on pelottavaa. Kun olen pelannut zombiepelejä, kuten "Dying Lightiä", niin niissä on aika usein maassa poimittavana kättä pidempää - usein juurikin pesäpallomailoja ja metalliputkia joita Forssassakin oli. Tämä viittaa siihen suuntaan että zombieinvaasio ja siihen liittyvä apokalypsi on alkanut. Tällöin maahanmuutto muuttuu triviaaliksi ongelmaksi. Tai sitten "viaton aseettomaan rauhanomaiseen mielenosoituksen tullut" on varustautunut rauhanomaisella metalliputkella ja pesäpallomailalla jo lähtiessään. Joka on kyllä sellaisenaan ällistyttävää.

Kokonaisuus luo kuvan. Ja sen tiedostaminen ei ei mielestäni vaadi mitään Sherlock Holmesia. Olenkin hämmentynyt siitä miten moni on pahastunut siitä että poliisi on ottanut talteen nimenomaan näitä kotomaisia riehakkeita. Ja miten yleinen ilmapiiri on sellainen että selitetään että media ja poliisi valehtelee ja tämä valehtelu on ongelma kun pitäisi tietää että ilman tätä ihmiset menevät hakemaan oikeaa tietoa kyseenalaisilta sivustoilta. (Näissä sanomissa ihmetyttää nimenomaan se henki jossa korostetaan sitä että samanaikaisesti haetaan oikeaa tietoa ja että nämä mediatahot ovat kuitenkin jotenkin epäluotettavia. Ihan kuin näitä julkisia statementeja heittävät istuisivat kahdella jakkaralla - kahdella jakkaralla jotka sijaitsevat eri kaupungeissa.)

Placebo

Jos kaikki lääkkeet vertaistestataan kaksoissokkokokeilla placeboon niin miten tiedetään mikä on placeboa? Oletetaan vaan että ei tehoa mitenkään? Entä jos kaikessa "mielen voima aineesta" -tilanteessa on kyse siitä että kalkkitabletit vaan ovat laajakirjoisen haitallisia? Pitäisikö minun lopettaa niiden syöminen? Näinkö Big Pharma huijaa minuakin?

Se pieni (fenomenologinen) ero.

Puolisollani ja minulla on hyvin erilainen muisti. Minun työmuistini on huono. Käsittämättömän huono. Turvaudun usein kirjoitettuun muistiin. Käyn kaupassa kauppalistojen kanssa. Pitkäaikaismuistini on parempi. Silti iso osa arjestani menee siihen että tiedän mistä löydän tarvitsemani tiedot, jotka sitten sisältävät kaiken sen mitä en voi muistaa. Joka on paljon. Puolisoni vaan ... muistaa asiat. Ilman apua.

Jossain mielessä filosofisesti meidän muistissamme ei ole mitään oleellista eroa. Voidaan ajatella että muistilaput ja kirjasto jonka on "laputtanut" erilaisilla väliin pykätyillä lappusilla ovat minulle laajennettua fenotyyppiä (extended phenotype). Mielen kohdalla tosin varmaan puhutaan ennemmin laajennetusta mielestä (extended mind). Molemmat ovat muistia. Yksilö on laajempi kuin voisi luulla. (Ja muistilappujen kohdalla jopa intersubjektiivinen. Kenties kirja on tässä mielessä kulttuurille ja älyllisyydelle jopa mieluisampaa muistia kuin aivoissa oleva.)

Tämä blogikin syntyy usein siten että tiedän mistä hakea ja tarkistaa. Käyn läpi omia lappusiani. Kuitenkin fenomenologisesti ero on suunnaton. Minusta tuntuu että "en muista", ja tämä harmittaa perfektionistista sielua ja loukkaa egoistista kaikkivoipaisuusharhaani.

Ja kenties tällä on yhteyksiä suurempiinkin asioihin. (Tosin on epäselvää voiko mikään, edes sinun äitisi, olla suurempaa kuin minun egoni.)

Kun modernia teknologiaa moititaan, korostetaan usein sitä että ihmisten muisti huononee. Tämä onkin varmasti totta. Ennen Raamatun ulkoa osanneita on arvostettu. Koraanin ulkoaopettelu on saavutus. Tietoa päntättiin koska sitä oli vaikeaa hakea. Se minimoi tietotyöhön vaaditun ajan ja vaivan. Internetissä hakeminen on helppoa. Sen sijaan tiedon takaisinlöytäminen ja sen laaduntarkistus on muuttunut tärkeämmäksi kuin asioiden ulkoamuistaminen.

Tässä mielessä kun puhutaan "rapistumisesta", vaikkapa Nicholas Carrin tapaan, voikin kysymys olla siitä että asiaa lähestytään väärästä näkökulmasta. Kenties ulkomuisti ei ole niin relevanttia sen kanssa olemmeko kykeneväisiä ties mihin älyllisiin suorituksiin.

Hot or not -listaukseni. Ja kertooko tämä mistään?

Olen systematisoinnista kiinnostunut tyyppi. Lukioaikani kirjassa oli silloin minua häirinnyt kysymys siitä että minkälaisista seurustelukumppaneista pitää. Kirjassa oli jätetty tilaa tälle kysymykselle. Sulkuihin oli kirjattu erikseen että väärää vastausta kysymykseen ei ollut. Nuorempana ajattelin että mikä tahansa vastaaminen olisi väärin.

Nykyään olen systemaattisempi enkä pidä itseäni idealistisena. Tai pidän itseäni idealistisena. Mutta tiedän että ihmisillä voi olla preferenssejä joista he eivät ole tietoisia tai joista he eivät pidä. (Se on se jonka oppii kognitiotieteen tempuissa ensimmäisenä. Ja se on kenties koko oppialan tärkein opetus. Ei pidä luottaa siihen mitä ihmiset sanovat pitämisistään ja tekemisistään. Kyse ei ole välttämättä tahallisesta valehtelusta edes.) Kävin sen vuoksi listauksenomaisesti läpi "vain kaiken".

Kävin läpi elokuvia joissa oli mielestäni kivannäköisiä naisia. Mietin missä televisiosarjoissa oli hottiksia. Mietin minkälaista pornoa selasin. Mietin minkälaisia tyttöystäviä minulla on ollut. Ja keitä olisin halunnut olevan. Opin tästä yhden asian. En viitsi demonstroida asiaa sen enempää, mutta vihjaan että mieltymyksissäni on hyvin voimakkaita tilastollisia yli- ja aliedustuksia. Olen jossain määrin ollut tietoinen niistä. Mutta en ollut tiedostanut että ne ovat niin vahvoja ja ehdottomia.

En viitsi lähestyä asiaa nimilistauksen kautta. Riittää että laitan viereen kuvan joka karkeistaa mieltymyssuhteitani. Siinä on televisiosarjojen ja elokuvien näyttelijöitä rooleissa joissa pidän heistä eniten. Muutama. Mutta se kertoo vahvan viestinsä. Loppulistaus näyttää melko vahvasti samalta. Minulla on aina ollut hyvin valikoiva maku. Jopa silloin kun olen ajatellut tämänlaisen olevan pinnallista ja epäeettistä.

Viihteen kuluttamisessa ei tietenkään tarvitse asua tai viihtyä ihmisen seurassa. Ja tämä näyttää keskittävän ulkonäköön liittyviä piirteitä. Toki roolilla on jotain merkitystä.
* Naiset ovat kuitenkin ennen kaikkea brunetteja. Seassa on toki jonkin verran myös punapäitä. Blondina voi päästä listalle mutta ne ovat oikeasti anomalioita anomalioiden joukossa. Hiusten on syytä olla pitkiä. Tosin lyhyet käyvät. Ja kampaukset joiden kanssa on vaikeaa nähdä ovatko hiukset pitkiä vai eivät. Tukkalaitteet ja rakennelmat ovat itse asiassa kivoja.
* He ovat käytännössä ikäryhmältään "nuoria tai nuoria aikuisia tai sellaiseksi meikattuja". (Tämä on minulla selvästi muuttunut ajan mittaan. Nuorempana viehätyin nykyistä nuoremmista enkä katsonut vanhempien perään. Nyt näkökantani on laajentunut, joskin aivan nuorimmasta päästä on selvästi karsiutunut. Jotkut varhaisnuoruuteni ihastukset - esim. Dawson's Creekin Joey Potter - ovat nykyään yököttävää pedofiliaa. Jos siis eivät olisi vanhenneet.) Eurooppalaistaustaisia.
* Jonkinlainen leuka ja poskipäät täytyy olla. Nenän voisi kloonata naamasta toiseen. (Tosin en ole mikään nasaaliconnoisseur, nenät lähinnä ensisilmäykseltä näyttävät melkotavalla samoilta, mutta kuinka paljon variaatiota niissä voi nyt ylipäätään olla?)
* Ja jos rooli on älykkään tai aktiivisen ja jopa toiminnallisen naisen, niin sitä parempi. (Hahmon ei tarvitse olla älykäs jos se on toiminnallinen. Eikä toiminnallinen jos älykäs. Mutta en löytänyt ainuttakaan poikkeusta jossa ei olisi jotain tämänlaatuista.)

Jos ulkonäkö pitäisi kuvata maahan liittyvine stereotypioineen sanoisin, että "preferoin italialaisia, mutta kyllä espanjalainenkin kelpaa". (Toki teininä heittämäni "intiaaniprinsessa" -kuvauskin itse asiassa on osuva. Makuni kansallisten stereotypioiden kanssa on vaan tarkentunut. Olen hienovaraisemmin tietoinen monenlaisista ennakkoluuloista. Mikä on tavallaan surullista.) Pienehkö koko, tummat hiukset, jonkin verran luonnetta...

Tyttöystäväpuoli näyttää samalta. Minulla ei ole ollut ainuttakaan selvästi eksoottisen ihonväristä tyttöystävää. Tämä "voisi johtua tarjonnasta", mutta listaa katsellen epäilen naismakuni olevan "rasistinen". Toisaalta minulla on ollut muutama vaaleatukkainen kokeilu. Punatukkaista tyttöystävää ei ole ollut, mikä tosin johtuu siitä että yksikään ei ole suostunut. (Ovatko punapäät muita krantumpia? Herra tietää!) Hiustenväripuoli on tässä kiinnostava. (Oma puolisoni on vaalea itse asiassa.) Luonnepuoli tuntuu korostuvan. Kaikki ovat olleet älykkäitä ja jollain tavalla aktiivisia. Lisäksi korostuu hyvin voimakas hyveellisyys tai eettinen painotus luonteessa. Jonkinlainen jämerä reiluus, ahkera doo-gooderius tai jopa hoopo naïvi hyväntahtoisuus ovat vielä hiustenväriäkin kantavampi teema.

Aihe on tietenkin jokin josta kirjoitetaan paljon. Usein selitetään siitä miten herrat pitävät vaaleaveriköistä. Sitä voidaan tutustua jopa tutkimuksiin jossa mietitään vaaleaverisyyden evoluutiopsykologisia puolia. Blondius liitetään nuoruuteen. Ja neoteeniset piirteet viehättävät miehiä useimmiten. (Olisin siis jotenkin vähän outo.) Kuitenkin samalla kiinnitetään huomiota siihen miten miehet jakautuvat joko niihin jotka pitävät blondeista tai niistä jotka pitävät bruneteista. (En olisikaan poikkeus.) Aika paljon tuodaan esiin myös sitä miten useampi mies pitää bruneteista blondien yli kuin toisinpäin. Yleistä jutustelua käydään esimerkiksi tutkimuksesta jotka vihjaavat että miehet jotka pitävät bruneteista pitävät seikkailun ja vaaran tunteesta. (Johon malliin omat mieltymykseni näyttävät muuten osuvan.)

Syökää kakkaa!

Vesa Linja-aho ajaa "hyvin tietynlaista keskustelukulttuuria" kirjoituksessaan "Joskus on ihan suotavaa käskeä "väittelykumppania" syömään paskaa". Kykenen skeptikkona tunnistamaan takana olevan turhauman. "jossain skeptikkoryhmissä käppäukko voi kerta toisensa jälkeen postata jonkun MRA-artikkelin ja siitä pitää mukamas keskustella sen sijaan että toteaisi vaan suoraan että lol syö paskaa. Ei vaan jaksa sellaista." Eikä ole suoraan epätottakaan sanoa että "On kuitenkin tilanteita, jolloin keskustelu on käytännössä turhaa tai jopa vahingollista – tai vähintäänkin ajanhaaskausta."

Kuitenkin edustan keskustelukulttuuria jota blogaus kutsuu "toksiseksi". "Varmasti yksi toksisimpia asioita internetin keskustelukulttuurissa on se jostain tullut (liekö syynä ihmisten väärin ymmärtämät argumentointivirheoppaat tai ihan vaan etuoikeutettu asema) hölmö idea että jokainen argumentti pitäisi käsitellä erikseen ja yhtä validina." (Oma tapani on se, että jokainen argumentti kumotaan kerran. Sitten se on tehty. Ei sitä uudestaan tarvitse. Annetaan viittaus tai argumentintiivistelmä joka näyttää että on jo vastannut siihen, haukutaan papukaijaa idiootiksi jonka pitää opetella ajattelemaan. Koska ei jumiutuneeseen oman asiansa julistajaan tehoa kuin statukseen ja maineeseen iskeminen. Egonsa ja maailmankuvansa vuoksi he näitä asioita tekevät. On iskettävä sinne missä se tuntuu ja missä sillä on merkitystä.)

Tosin tämä tutunkuuloisuus ei varmasti ole sattuma. Onkin melko varmaa että minulla on henkilökohtainen panos asiaan. Sillä kun katselee tekstin sisällä olevia kohtia, tunnistan asioita joita olen sanonut Linja-ahon sosiaalisessa mediassa. "Ja tässä nauttimisessa – perustelipa sitä puhtaasti viihteellä tai ”argumentointitaitojen hiomisella” tai ”kuplautumisen ehkäisemisellä” – on se ongelma, että tämä vänkäys tuo samalla näkyvyyttä näille vastenmielisille mielipiteille ja näin ollen ruokkii ”ai joku muukin on tuollaista mieltä, ehkä tämä on ok” -ilmiötä." (Linja-aholla tosin näyttää olevan laajemminkin yleinen tapa viitata minuun abstraktisti "eräs kommentoija" tai "yksi kommentoija" -tyylisesti niin usein että hämmästyttää että hän todella ei muistaisi nimeäni. Tämä on varmasti jotenkin merkittävää. Aatetoverien nimet mainitaan helpommin, heille annetaan kunnia. Mutta toisaalta vihamiehetkin nimetään joskus. En tiedä mitä tämä tarkoittaa. Mutta se tarkoittaa jotain.)

Toki Linja-aho ei taida tiedostaa että aika moni tekee asioita siksi että heillä on liikaa kokemuksia eikä liian vähän kokemuksia asioista. Kreationistien uhittelun alle joutunut ei hiljennä vaan muuttuu paatuneeksi kreationistikriitikoksi joka jatkaa toimintaansa vielä siinäkin vaiheessa kun kreationismin kritisoiminen on kuolleen hevosen hakkaamista. "Nauttiminenkin onnistuu käytännössä vain, jos ei kuulu mihinkään sorrettuun ihmisryhmään jolloin näiden suoltama törky ei kohdistu omaan persoonaan." Kosto on kaunis motiivi.

Asenne on kuitenkin yleinen.

Poliittisesti epäkorrektit anarkistit ovat sellaisia että siihen skeneen tuollainen vielä asenteensa puolesta sopii. Se on tavallaan cool. Mutta sitten ymmärtämistä ja keskustelua ja humaania kohtaamista noin yleisesti puheissaan korostavat piirit harjoittavat samaa.

Mutta jostain syystä myös aika monet kolmannen aallon feministit - joita lainaamani Linja-ahokin edustaa - harrastavat tätä erikoista keskustelukulttuuria jossa vältetään keskustelua. Ollaan omissa feministiryhmissä ja harjoitetaan erimielisten automaattibannaamista. (Useimmiten saamani tilanne vasta-argumentaatioon on "jätä mut rauhaan" joka on siitä ikävä että tällaistä on myös toteltava että ei rinnastu johonkin "keskustelulla raiskaavaan". Pitäisikö minunkin alkaa vaan tomerasti työntämään banaania korvaan ja huutamaan "eitä" feminismille ja ennen kaikkea feministeille ja teeskennellä että tämä on jokin perustelu tai oikeutus jatkaa mitä tahansa menoani kritiikittä?) He ovat jopa ylpeitä siitä että eivät käy miesryhmissä ottamassa kantaa miesten sisäisten asioiden hoitamiseen. Olen itse sitä mieltä että feminismi on aktivismia ja sen kenties pitääkin sellaista olla. Tämä tarkoittaa toki sitä että he ärsyttäisivät laajakirjoisemmin erimielisiä. Mutta tämä ei ole vainoa vaan sananvapauden sivutuote.

Ärsytys ja ääliön ääressä turhautuminen on hinta jonka maksamme vapaudestamme. Jos niitä ei ole, tiedämme että emme oikeasti ole vapaita. Tämä on toki hyväosaisuutta ja etuoikeus. Mutta niin on puhdas vesi ja ruokakin. Eikä niitäkään tämän vuoksi halveksita.

Toisaalta voidaan kysyä että mikä etuoikeus.

Etuoikeus mihin. Echo chamberiin samanmielisten kanssa naiseutta miettimään pulahtavat kolmannen aallon feministit ovat mielestäni etuoikeutettuja voidessaan tehdä näin. Itselläni ei ole mitään sellaista alakulttuuria jota voisin kutsua henkiseksi kodikseni. Toisin sanoen minulla ei ole sellaista "privaattia" jossa voisin vain olla. (Huudankin tosin sitten ihmisille kaikenlaista ja usein.) Se, että voi läimiä ovia kiinni on valtaa.

Jopa rahamiehet tunnistavat ilmiön. Tunnetaan käsite "fuck you money" joka viittaa siihen että hallussa on sen verran rahaa että voidaan kieltäytyä työtarjouksista ja viettää vaikka sapattivuosi. Mahdollisuus omaan alakulttuuriin ja rauhaan on etuoikeus ja "syö paskaa" -huutaja tietää että ei jää tästä tempusta huolimatta yksin ja täysin kuulematta. He ovat kuten "Billions" -sarjan traileri joka kysyy että "Then again, what's the point of having fuck you money if you never say fuck you?"

Samuli Suonpää on ottanut kantaa siihen miten on etuoikeus puhua vain asioista jotka eivät koske omaa itseä. Otsikko on "On etuoikeutettua saada puhua vain muiden ongelmista" Teksti on kiinnostava. Ja tätä kautta voidaan saada rakennettua teoria siitä miksi suvaitsevaisen ymmärtävät piirit välttävät konfliktia ja ovat olevinaan ymmärtäviä vaikka ovatkin pikkusieluisia sensuristeja jotka käyttävät karkeita "syö paskaa" -tyylisiä kärkkäyksiä joiden tulo muotiin on kovasti Timo Soinin ansiota.

Suonpää kirjoittaa tässä naispappeudesta. Käytän tätä vertauskohtana. "keskustelimme valkoisten heteromiesten kesken naispappeudesta ja homojen vihkimisestä. Minua muistutettiin siitä, että naispappeudesta päätettäessä oli kirkolliskokouksen naisedustajilla ”tapana jättää koko teologinen argumentaatio sivuun”. Kirkolliskokouksen naiset puolustivat naispappeutta ”fiilispohjalta”, miesten viitatessa Pyhään Raamattuun, tunnustuskirjoihin, kirkkoisiin ja luomisteologiaan." ... "Keskusteltaessa – yhä edelleen – naispappeudesta Raamatun tai tunnustuksen pohjalta, minun mahdollisuuttani pappeuteen ei kukaan ole kyseenalaistamassa. Voin siksi sivistyneesti asettua asian yläpuolelle ja pyöritellä teologisia viisauksia, joiden kosketuspinta arkielämään jää hyvin etäiseksi. Minun ei tarvitse panna tunteitani peliin, vaan voin rauhassa olla "objektiivinen" asian suhteen tai mestaroida yksittäisillä Raamatun jakeilla." ... "Minä olen siitä etuoikeutetussa asemassa, että yleensä kun puhutaan ongelmista yhteiskunnassa tai kirkossa, puhutaan muiden ongelmista. Kun on kaikki hyvin ja oma asema on selvästi ongelman yläpuolella, on helpompi keskustella analyyttisesti ja neutraalisti. Jos kouluttamattoman, nälkäisen tai sukupuolensa takia syrjityn näkemys ei ole yhtä kauniisti muotoiltu kuin minun, se näkemys on helppo hylätä vääränä." ... "Ne ihmiset, jotka päätöksiä tekevät, uskovat mieluummin minua kuin kouluttamatonta pitkäaikaistyötöntä tai takkutukkaista anarkistia. Tämä asetelma, oma etuoikeutettu uskottavuuteni, saa minut helposti kuvittelemaan argumenttejani paremmiksi kuin muiden."

Suonpään teksti korostaa itselleni sitä että vapaus ja siihen liittyvä valta voidaan jaotella sananvaltaan ja itse tekemisen valtaan. Ja että nämä ovat usein konfliktissa. Vapautta ajatellaan usein vain vapautena ja tässä unohtuu että joskus kyseessä on valintatilanne. Kenties jopa useimmiten kyseessä on valintatilanne. Meidän kulttuurissamme mielipiteenvapaus menee yleensä itsellisyyden yli. Ja tästä seuraa se, että usein enemmistö tekee päätöksiä jotka koskevat vähemmistöjä mutta ei heitä itseään.

On toki ymmärrettävää että vähemmistö ei saa puuhata mitä tahansa. Esimerkiksi aivan asiallista on rajoittaa uskonnonvapautta niin että vähemmistö saisi uskonsotia enemmistöä vastaan jos oppi niin sattuu oikeuttamaan. Tässä vähemmistö tekeekin ratkaisuja jotka koskisivat enemmistöä. Toisin kuin homojen avioliitto johon ei tietääkseni ole heteroita tulossa ja jonottamassa. (Paitsi joitain kristittyjä ehdottomasti eheytetysti heteroita ehkä?)

Jos mietimme vaikkapa sitä miten mielipiteenvapaus voi mennä tekemisen yli on homojen avioliitto. Heteroseksuaalilla kristityllä on mielipide siitä että tämä asia ei ole mukava. Hän itse ei kuitenkaan voi joutua homoavioliittoon vasten tahtoaan. Tästä huolimatta hän katsoo että hänellä on enemmistöasemansa kautta valta kieltää homoilta avioliitto kokonaan, olipa homon mielipide asiasta mikä tahansa. Mielenkiintoista kyllä tässä usein esitetään että homojen avioliittoon pääseminen jotenkin loukkaisi heteroiden mielipiteenvapautta ja uskonvapauttaan ja olisi epädemokraattista. Mutta samalla selitetään että mielipide seksuaalisuudesta ei voi olla mikään oikeuden perusta.

Sama asetelma paistaa feminismissäkin.

Tämä paistaa erityisesti niissä ryhmissä joita feministit halaavat ja ottavat omikseen. Toki feministit mielellään luovat vihollisryhmiä ja antavat heille nimiä ja kuvauksia. Mutta esimerkiksi sovinistit, CIS -heteroseksualistit, miesasiamiehet ja muut vastaavat ovat myös itse määrittelemässä itseään ja oikeuksiaan. Feministien suosikkiin pääseminen pitää sisällään hieman samanlaisia sävyjä mitä on perinteisesti liittynyt hyvintoimeentulevien rikkaiden valkoisten kotiäitien hyväntekeväisyyskerhoista. He ottavat itselleen säälin kohteen jota he sitten tukevat. Ja jonka olemuksen he määrittelevät.

Erityisen vahvasti tämä näkyy tällä hetkellä sukupuoltaan korjaavissa. Feministi joka "mietiskelee naiseutta" lokeroi ja määrittelee mielellään sukupuolta vaihtaen tilaa. Hän itse ei ole vaihtamassa sukupuoltaan tai ole tähän liittyvässä prosessissa. Mutta sen sijaan hän määrittelee siihen liittyviä dogmeja ja kielenkäyttöä. ; Tämän voi huomata esimerkiksi siinä miten he käsittelevät perheitä joissa ollaan sukupuolenkorjausprosessissa. Jos vaikkapa miehen vaimo on hormonihoidoissa mieheksi, ei mies saa kuvailla kokemiaan tilannemuutoksia siten että "nainen muuttuu mieheksi".

Muutosprosessiin liittyy seksiin ja seksuaalisuuteen liittyviä teemoja koska seksuaalinen viehätys on jotain jota ei valita ja päätetä. Mutta feministit suhtautuvat asiaan muutosprosessina hyvin dogmaattisesti. Muutosprosessi nähdään samanlaisena mustana vaatteena kuin "sukupuolenvaihdos" -sanan käyttökin. Koska opillisesti on päätetty naisten kesken mitä prosessissa tapahtuu metafyysisesti, niin se naiseutta kovasti pohtineiden päätelmä koskee sitten niitäkin jotka ovat perheessä jotka tämän määritelmän mukaan koostuvat kahdesta miehestä joista toinen on jonkinlaisessa kehonmuokkausprosessissa.

Koska feministit ovat päättäneet keskenään miten asia menee ja ovat ottaneet sukupuolenkorjausprosessissa olevan säälin ja suojan kohteeksi, dogman rikkominen nähdään sukupuolenkorjausprosessissa olevien loukkaukseksi. Ja näin mies joka pysyy puolisonsa kanssa siitä huolimatta että tämä muuttaa sukupuoltaan (pardon my french) muuttuu CIS -heteronormatiiviseksi sortajaksi. Ideaali on vahvempi kuin prosessissa elävien kokemus. Ja asiaan liittyy pahastumista ja muutosprosessia perheessään katselevan kommentointitarpeen mitätöintiä. Etuoikeutettu voi ottaa "siipiensä suojassa" valtaan ihmisryhmän ja päättää mitä tämä ryhmä haluaa, ei halua, tarvitsee, ei tarvitse ja on ja ei ole. Ja tätä valtaa vastaan taisteleminen nähdään sovinismiksi tai ainakin pahuudeksi.
 Jotain jolle on kätevää paiskata ovea ja jatkaa vallankäyttöä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Paluu taustateoriaan.

Aiemmin viittaamani Suonpään teksti kertoo sivistysihmisten taustalla olevasta ajattelutavasta. Se vaikuttaa itse asiassa melko ihanteelliselta. "Demokratia toimii muun muassa Jürgen Habermasin julkisen keskustelun teoriassa niin, että meistä jokainen tuo julkiseen keskusteluun ideamme tasa-arvoisina, sitten argumentoimme ja vertailemme niitä, ja lopulta valitsemme kaikille parhaan loppuratkaisun. Habermasilaisessa julkisuudessa paras argumentti voittaa, sen sijaan että kaikki ajaisivat itsekkäästi omia etujaan." Suonpään mielestä kyseessä on elitismi. "Habermasilaisen julkisuuden haikailu on etuoikeutettujen leikkiä, tekosyy olla ottamatta toista ihmisenä huomioon. Kyky aristoteeliseen argumentaatioon ei voi olla se, millä määritellään, kenen tarve yhteiskunnassa on oikeutetuin."

Tässä mielessä Suonpää on oikeassa tavalla joka on hieman nolo kaltaiselleni tyypille. Minä nimittäin olen elitisti. Siinä mielessä että korostan että filosofia on taito. Argumentaatio on taito. Jotkut ovat paskoja argumentteja. Jotkut ajatukset ovat epäanalyyttisiä ja objektiivisesti huonoja. Tämä on elitismiä by definition. Se ei tee siitä epätotta. Itse näen että ongelmana on se että itse ymmärrän että olen elitisti filosofiassa. Se on taito jota on harjoiteltava. Minulta puuttuu toisia taitoja, kuten autonkorjaustaito. Ja haluan että minun taitojani kunnioitetaan ja vastavuoroisesti yritän olla halveksimatta autokorjaajia "amispelleinä".

Politiikka ja yhteiskunnallinen toiminta ei kuitenkaan ole ihan sama asia. Siinä on kysymys vallasta jossa vallanpäättäjät ovat aina käyttämässä rahoja jotka tavallaan eivät ole heidän. Ja rahan lisäksi käytetään myös ideoita, ajatuksia ja ideaaleja joilla niilläkin on valtaa. Ne vaikuttavat yhtä paljon kuin konkreettinen raha. (Tosin raha ei ole oikeasti täysin konkreettista. Se on sopimusjärjestelmä ja se arvon heilahteluun kuuluu sellaisia abstrakteja asioita kuin "luottamus".)

Ovien kiinni paiskominen ärsyttää ja turhauttaa. Sellaisen äärellä syntyy helposti vihaisuutta. Jota sitten voi kanavoida. PerusSuomalaisten menestys ei perustu pelkästään populismiin vaan siihen, että oli paljon ihmisiä jotka kokivat että heitä ei kuunneltu. Politiikan nähtiin pettäneen heidät. Internet on antanut jokaiselle, myös meille "ideologisesti kodittomille nomadeille" äänen. Ja sen lopputulokset eivät ole aina kaunista katsottavaa.

Ja tätä kautta esimerkiksi feminismi on nykyään jotain jolla on paljon valtaa. Tämä tietenkin auttaa tasa-arvotyössä, etenkin naisia koskevien oikeiden ongelmien purkamisessa. Valta sinällään ei ole pahaa. Ei edes agenda joka koskee vain osaa ihmiskunnasta. Parannus on parannus. (Toisen hyvä ei ole aina minulta pois.) Siinä on kuitenkin samalla elitistinen ja ylenkatseellinen asenne. Ja tämä on vanhaa perinteistä Habermasin tyylistä "keskustelullista snobismia". Jota vaan sitten uudelleenmuotoillaan muka-katuviisaaksi. Kun tälläinen kohtuu varakas kissakahviloissa jatkuvasti vierailuun varoissa oleva snobielitisti sanoo "syö paskaa" hän tosiasiassa toimii kuten ne hupsut mukanuorekkaat pastorit jotka kuvittelevat olevansa sinut nuorten kanssa kunhan vaan laittavat nahkatakin päälle ja keräävät muuta vastaavaa katuviisauteen ja nuorekkuuteen liittyvää ornamentiikkaa. Ongelma on kuitenkin sisuksessa. Ja ilman sitä ornamentiikka on turhaa. Ja sen kanssa ornamentiikkaa ei edes tarvittaisi.

---

On helpompaa luoda määritelmiä ja sisältöjä ihmisryhmille ja käsitellä heidän oikeuksiaan ja vapauksiaan ideaaleina kuin antaa heille niitä. On helpompaa luoda dogmasto ja siihen liittyviä keskustelullisia etikettisääntöjä kuin kohdella heidän kokemuksiaan asiallisesti. On paljon helpompi määritellä marginaaliin jäävien toimijuutta kuin antaa sitä heille.

Missä ovat nämä ihmiset?

Holokaustin kiistäminen, tai siihen liitoksissa oleva holokaustin merkityksen ja vakavuuden pienentäminen, on erikoinen pseudotiede. Se hakee usein epäilyttävyyttä vaikka viittaamalla siihen miten kaasutukseen käytettyjen tilojen ovet on kaavoitettu aukeamaan sisäänpäin, jolloin ovia ei voisi aukoa. Mutta paikan päällä saman rakennuksen ovet aukeavat ulospäin. Joka kertoo että ovet on modifioitu rakentamisen jälkeen. Tämä herättää kysymyksen "miksi". Ja vastauksen siihen on saanut jo revisionistilta yllä.

Mutta kenties tärkein ongelma on siinä että holokaustin kiistämiseen liittyy väestönlaskentapuoli. Se tiedetään että Saksa oli kykeneväinen pitämään kirjaa väestöstä. Myös puolijuutalaiset ja juutalaiset olivat rekistereissä. Saksalaiset tunnettiin järjestelmällisinä ja byrokraattisina. Tämä tarkoittaa sitä että ihmisistä on jäänyt "paperijälkiä". Yad Vashem -keskuksella on 4,5 miljoonan nimen lista uhreista. Toisin sanoen uhreja on yksilöity. Joukkosurma ja sotatila johtavat tietenkin siihen että kaikkia ei varmasti löydetä. Mutta jo tämä kertoo että luku on aivan minimillään tämä, ja todennäköisesti paljon suurempi.

Ja tästä syntyy seuraava "miksi" -kysymys. Revisionismin kohdalla tärkein kysymys on juuri siinä että jos juutalaisten joukkotuhontaa ei tapahtunut, niin miksi paperijäljet niin monista ihmisistä ovat kadonneet? Miksi revisionistit eivät etsi ja löydä näitä ihmisiä? Ja ennen kaikkea ; Miksi ihmeessä natsit lavastivat itsensä syyllisiksi keräämällä, kirjoittamalla, kokoamalla ja luomalla tämänlaisen paperijäljen?

Itse lakkaan uskomasta holokaustiin kun tällä nimilistalla olleiden henkilöiden kohtalo kartoitetaan ja heidät löydetään jostain muualta kuin keskitysleirien joukkohaudoista.

Sanottua

"Tarkasteltakoon esim. Koraania: Tämä huono kirja on ollut riittävä perustamaan maailmanuskonnon, tyydyttämään jo 1200 vuotta lukemattomien miljoonien ihmisten metafyysillisen tarpeen, muodostamaan pohjan heidän moraalilleen ja melkoiselle kuoleman halveksimiselle sekä myös innostamaan heitä verisiin sotiin ja laajoihin valloituksiin. Siinä tapaamme teismin surullisimmassa ja kurjimmassa hahmossaan. Käännöksissä saattaa mennä paljon hukkaan, mutta en ole voinut löytää siitä ainoatakaan arvokasta ajatusta."

Ylläoleva lause on jotain jonka kaltaisia voi odottaa Sam Harrisin tapaisilta ateisteilta tai Timo Soinin tyylisiltä poleemikoilta. Toki kieliasun vanhahtavuus kertoo että kyse ei ole kovin uudesta ajatuksesta. Lausunto on Arthur Schopenhauerin "Pessimismin elämänviisaudesta". Tein lainauksen juuri sen vuoksi että Schopenhauer on maineeltaan hyvinkin leppoisa. Humaaniusmielikuva on sellainen että se saattaa järkyttää sivistysihanteista kaunosielua.

Toki otin asian esiin siksi että modernina aikana ne jotka olisivat halukkaita lainaamaan Schopenhauerin kannanottoa ovat niitä jotka käyttävät mielellään argumentteja joiden perustaa Schopenhauer tässä hieman kalvaa. Lausunto kun on kohdassa joka koskee ihmisten metafyysistä tarvetta. Homo religiosus -ihmiskuvaa käytetään usein uskonnon oikeutuksena ; Ateistit ovat valehtelijoita jotka ovat oikeasti teistejä. Uskonto on yleisinhimillistä ja siksi uskonnot ovat hyvyyttä, tarpeiden tyydyttämistä kuten ruoka ja vesi.

Schopenhauer kannatti itsekin homo religiosuksen makuista ihmiskuvaa ja hän piti metafyysillistä tarvetta inhimillisenä. Hän kuitenkin huomautti että tarpeen tyydyttyminen jollain ei tarkoita että siitä ei syntyisi tarpeetonta kärsimystä. Tai että tämä tyydyttävä asia olisi arvokas ja tärkeä vain siksi että sen varaan on rakennettu yhteiskuntia ja hirveän moni pitää niistä.

Vituttakoot tämä sitaatti kaikkia. (Paitsi minua.)

Elämästä ja induktiosta

Jos elämää katsoisi kokemusvaraisesti vain itse kokemiensa päivien kautta, voi huomata että joka ikinen päivä kuolema on mahdollinen. Jos haluamme kokemuksen ja induktion pohjalta päätellä kuolemmeko seuraavana päivänä, jokainen hengissä selvitty päivä tarkoittaisi sitä että todennäköisyys hengissä selviämiselle on arvioitava suuremmaksi. Kokemus opettaa ja induktion kautta hengissä selviäminen saa vahvistusta jokaisesta eletystä päivästä.

Kuitenkin joka ikinen eletty päivä oikeasti pienentää todennäköisyyttä selvitä seuraavasta. Ennen pitkää mahdollisuus on lähellä nollaa. Sillä yksilön omia kokemuksia laajempi havaintoaineisto demonstroi että kaikki ihmiset kuolevat. Tämänkin tiedämme induktiivisesti. Muta emme henkilökohtaisen kokemuksen vaan laajemman empiirisen aineiston valossa. Mutta induktiivisesti.

Tästä saattaa seurata jotain ongelmia.

Mustuudesta ja aukoista

Suhteellisuusteoria opettaa, että massa kaareuttaa aikaa ja avaruutta. Planeetat aikaansaavat pienen kaareutumisen, aurinko suuremman. Mustien aukkojen kohdalla massa on niin tiheä että valokaan ei onnistu karkaamaan. Tällöin puhutaan syvästä kaareutumisesta.

Mutta mielikuvituksella voi mennä pidemmälle. Kuvitellaan että massan aiheuttama kaareutuminen jatkuu vielä tästä. Tällöin aletaan puhumaan tilasta josta edes toiveet ja unelmat eivät pääse pakenemaan. Puhutaan tilasta jonka kohdalla on puhuttava kaltaisistani kyynikoista. Tai sinun äidistäsi.

Toisaalta tämänlainen kuilu tuo mieleen madonreiät, sellaiset joita kautta Dr Who matkustaa ajan ja avaruuden halki. Kuilu onkin reitti. Reitti aivan toisenlaiselle, uudenlaiselle olevaisuuden tasolle.

Voinet kuvitella että täällä minulle on luvassa aivan uudenlaatuisia seikkailuja. Samoin sinun äidillesi.

Ote libertaarin ajatusrakennelmista

Premissi 1; Työttömyys johtuu siitä että ei yritä tarpeeksi.
Premissi 2; Tilastot näyttävät siltä, että paras tapa ennustaa työttömien määriä on katsoa yhteiskuntaa yksilöiden sijaan. Sitä, onko yhteiskunta noususuhdanteessa vai lamassa. Nousukauden aikana työttömyys laskee, laman aikana työttömyys lisääntyy.
Johtopäätös; Yhteiskunnan lamat johtuvat laiskuuden lisääntymisestä.

Optimismista ja evoluutiosta

Arthur Schopenhauer oli pessimisti ja kenties jopa minua negatiivisempi ihminen. Hän kritisoi kirjassa "Pessimistin elämänviisaus" optimismia. Tässä yhteydessä hän ei nosta esiin sitä optimismia joka useille tulee ensimmäisenä mieleen, ajatusta siitä että elämässä olisi miellyttäviä asioita ja että jokainen voi muuttua jakamalla hyvää odottavia aforismeja.

Sen sijaan hän tarttuu Leibnizin näkemykseen siitä että eläisimme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Yhteys on siitä kiinnostava että tätä kautta optimismi ja pessimismi voidaan sitoa näkemyksiin parhaimmista tai huonoimmista mahdollisista maailmoista. Ja Leibniz tuo omalla osallaan mukaan sellaisen twistin että yritykset ratkaista pahan ongelmaa johtavat määritelmällisesti optimismiin.

Schopenhauerin teksteissä on nähtävissä "tiettyjä evoluutionhajuisia" jälkiä. Ja tämä paistaa läpi nimenomaan hänen Leibniz -kritiikissään. Schopenhauer lähestyy elämäntahtoa siten, että se lietsoo meihin optimismin illuusiota. Koska kysymys on hengissä selviytymiseen pyrkimisestä, ei siitä ovatko odotukset todellisuudenmukaisia. Ja tässä yhteydessä Schopenhauer puhuu myöls mahdollisista maailmoista.

Schopenhauerin suhde Leibniziin ei ole vain vastahankainen. Se ei ole vain sitä että maailma ei ole täydellinen. Schopenhauer arvioi sen sijaan, elämme pahimmassa mahdollisessa maailmassa. Sellaisessa jossa on maksimaalinen määrä kärsimystä. Hän ottaa tässä tarkastelun kohteeksi eläinkunnan. Ja tarkastelee sen raajoja ja muita elimiä tavoilla jotka ovat melko kaukana totutusta. Jos esimerkiksi Paley katsoo maailmaa siten että se näkee siinä kompleksisia järjestelmiä, Schopenhauer ei katso miten vaikeaa niitä on tehdä. Sen sijaan hän katsoo miten vähällä ne menevät rikki. Schopenhauer huomauttaa että valtaosa eläimistä ponnistelee ja elää vain hädintuskin. Ja jos se menettää vaikka vain yhden raajan tai vain osan tämän raajan toimintakyvystä niin sitä odottaa tuho ja kuolema. Jos niillä olisi huonommat rakenteet ne tuhoutuisivat. Eivätkä kuolleet voi kärsiä.
1: Tämä antaa taatusti hyvin erikoisen twistin kun miettii asiaa modernin ID -teorian kautta ; Behe on korostanut että hänestä Suunnittelusta kertovat  palautumattomasti kompleksiset (RC/IC) -rakenteet joissa yhden funktion takana on monta osaa ja joista yhdenkin osan rikkominen tuhoaa koko systeemin toiminnan. Schopenhauer saattaisi käyttää tätä tukena argumentilleen...

Toki Schopenhauer ajautuu omituiseen tilanteeseen. Hän tulee itsekin maininneeksi että menneisyyttä kaivelevat ovat löytäneet fossiiliaineistoa maailmasta jossa elää erilaisia eliöitä kuin nykyään. Ne ovat tuhoutuneet elinkelvottomuuttaan joten ne ovat huonointa mahdollista maailmaa huonompia. Tätä voi kieltämättä pitää varsin suurena ongelmana hänen näkemykselleen. On selvää että jos jokin olemassaollut on ollut huonointa mahdollista huonompi on joko huonoin tai mahdollinen määritelty oudosti.

Toki tätä voi korjata siten että ne on todellakin määritelty oudosti ; Moderni evoluutioteoria korostaa että kelpoisuus on kontekstisidonnaista. Konteksti taas koostuu niin ilmastosta, geologiasta kuin muusta eliöstöstäkin. (Tämä näkökanta vahvistuu banaalissa arki-ihmisten näkemyksessä evoluutiosta jossa evoluutio on nimenomaan edistystä parempaan eikä vain geenialleelien frekvenssien muuntumista populaatiossa. En halua lietsoa näitä ihmisiä yhtään!) Näin ollen huonoin mahdollinen ei ole mikään absoluutti vaan voi muuttua ajassa.

Voidaankin nähdä että Leibnizin kohdalla tilanne on kiinnostava. Hänen maailmaansa on vaikeaa sovittaa evoluutionäkökulmaa. Sillä Leibniz käsittelee parasta mahdollista tavoilla jotka ovat absoluuttisia parhaimmuuksia. Schopenhauerin näkemyksen saa helposti korjattua suhteelliseksi huonoudeksi. Leibniz vain olettaa a priori että paremmat asiat eivät ole mahdollisia. Ja tämä paras mahdollinen on nimenomaan paras eikä kontekstissaan paras. Hänen näkemyksensä on tässä mielessä melkolailla immuuni empiirisen aineiston tuomalle kritiikille - toisin kuin Schopenhauerin malli joka karkeasti ottaen näyttää "falsifioivan itseään" todistusaineistovetoisesti. Tämä filosofinen kestävyys ei kuitenkaan ole tae siitä että hänen ajatuksensa on parempi. Kenties - sanoisin jopa että luultavasti - nimenomaan päinvastoin.

Optimisteilla onkin ongelma. (Lause joka on aina yhtä hauska kirjoittaa, siksi että se on ironista että totta.) Miten soveltaa parasta mahdollista maailmaa evoluutionäkökulmaan joka mahdollistaa sen että asiat voivat joskus kehittyä myös paremmiksi eivätkä vain erilaisiksi..

Tuho!

Sosiaalipsykologi Antti Eskola on kuvannut sitä miten ennen paheksuttiin lapsia ja nuoria, jotka lukivat kirjoja sen sijaan, että olisivat juoksenneleet punaposkisina ulokona. Lukemisen sanottiin johtavan kalpeuteen ja sairastumiseen. 1980 -luvulla pelättiin vidiootteja jotka turmelivat mielensä katsomalla passivoivasti videoita ja televisiota. Nykyään pelätään tietokonenörttejä.

Kulttuurin tuho odottaa aina näiden ihmisryhmien takana. Kansakunnan fyysinen terveys ja intellektelli omaisuus rapistuu näiden kautta. Pelätään aivojen ja terveen järjen ja kulttuurin tuhoa ja kunnon rapistumista ja tämän seuraukseksi nähdään, ei enempi ja vähempi, kuin yhteiskuntaa ylläpitävien tukirakenteiden romahtaminen. Ja jostain erikoisesta syystä tiede ja taide tuntuu samanaikaisesti edistyvän nimenomaan sisäilijöiden toimesta.

Nihilismiä teismin kautta...

Filosofisia vitsejä jakava facebook -kanava julkaisi sarjakuvan jossa kuvattiin ihmistä, joka rukoilee Jumalalta. Hän kysyy että onko olemassa jotain merkitystä joka täyttäisi hänen tuskaisan ja lyhytaikaisen olemassaolonsa. Taivaat aukenevat, enkelikuoro levittää mahtipontisen bannerin. Bannerin joka sanoo "ei".

Sarjakuva on siitä kiinnostava että yleisesti ottaen ateismi ja nihilismi liitetään mielikuvissa yhteen. Ajatellaan että teismi ja vain teismi jotenkin olemukseltaan voi antaa meille merkityksen. Kuitenkin sarjakuvassa annettu demonstraatio on jotain joka itse asiassa vihjaa siihen suuntaan, että on mahdollista olla teistinen nihilisti. Jumala sanoo että teki meidät ilman tarkoitusta.

Toki sitä voi puolustautua, että kenties Jumala huijaa tai banneri on tosiasiassa Saatanan juoni. Mutta tämä on enemmän kiemurtelua kuin filosofisen mahdollisuuden torjuntaa. Se, että on jotain syitä uskoa että ihmisellä olisi merkitys tuollaisesta tapahtumasta huolimatta ei tarkoita että olisi väistämätöntä että hänellä olisi merkitys. Tilannetta voi demonstroida sillä että tosiasiassa voisimme kohdella samanlaisella kiemurtelulla tilannetta jossa Jumala sanoo että meillä on merkitys. Voitaisiin uskoa että tämä olisi vain huijaus. Tai lähde on Saatana joka haluaa että olisimme faktoja vastaan optimistisia ja positiivisia itseemme nähden ja kokisimme valheellisesti että meillä olisi merkitystä. Selvästi kyse ei ole argumenteista vaan siitä mikä oletetaan ikään kuin valmiiksi asiaksi.

Alain de Botton voisikin huomauttaa jotain sen tyylistä että merkitys on niitä asioita jotka uskonto on ikään kuin ottanut sisäänsä vaikka se ei ole määritelmällisesti ja väistämättä mukana teismissä. Ja tämänlaiset mahdollisuudet siihen että kykenet olemaan sisäisesti koherentti teistinen nihilisti kertovat, että hän on oikeassa. (Tai sitten kategorioita käsittelevä logiikka on järjestelmänä rikki ja sen käyttämistä ei pidä pitää ihanteena millekään.)

Itse kuitenkin lähden siitä että tuo banneri voi tosiasiassa tuhota vain yhden merkityskentän. Ja tämä merkitys on, toki kulttuurissamme yliarvostettu, mutta kuitenkin kaiken kaikkiaan aika triviaali ja turha nihilistisyyden kannalta. Jumalan luomuksiin suunnattu teleologinen tarkoitus on toki jotain jonka puutteen moni näkee tienä nihilismiin. Mutta tässä unohtuu se, että merkitys ei ole aina iloinen asia. Ja vaikka nihilisti voi tehdä mitä tahansa, niin häntä kuitenkin seuraa ongelma. Hän ei voi uskoa että näillä asioilla ja teoilla on merkitystä. Ja jos tämä unohtuu, päädytään vieressä olevan vitsin ytimeen. Jos tämä unohtuu nihilistiset meemit ja iskulauseet ovat "just banter".

Lakkaat olemasta nihilisti sinä hetkenä kun katkeroidut siitä että sinulla ei ole merkitystä. Koska asiat eivät sitten enää olekaan yhdentekeviä. Siksi nihilistien tökkiminen onkin minulle jossain mielessä yhtä mieluisaa kuin uskovaisten tökkiminen. Mutta eri syistä. Sillä siinä missä teisteissä ärsyttää se, että he valikoivat merkityksen ja sitovat sen jossain määrin mielivaltaisesti teismiin ja uskovat liikaa tähän asiaan ja elävät sen mukaan tasolla joka on eitoivottavaa. Mutta nihilistit sen sijaan tuntuvat olevan aina jotain muuta kuin nihilistejä. Heidän negatiivisuutensa tuntuu vihjaavan että he ovat enemmänkin pettyneitä romantikkoja. Merkitys sävyttää heidän maailmaansa. Kuten myös sen sarjakuvassa olleen pikkuihmisen joka pyytää Jumalalta merkitystä. Edes Jumala ei voi poistaa pettymystä jonka mukaan Jumalan antamalla mahtipontisella bannerilla on väliä ja että se on jotenkin loukkaava ja ei-toivottava. Ei vaikka sanoisi siinä itse bannerissa että sillä ei ole väliä.

Josta voi sanoa että olipa teisti tai ateisti niin perimmäinen ja poistamattomin merkitys tulee sisältä, ei ulkoa. Jumalalla on valtaa vain tiettyihin merkityksen alajoukkoihin. Ne ovat kenties joillekin tärkeitä mutta ne eivät ole koko merkitys.

Sukupuolen takia

Sattuipa eräänä päivänä eilen niin että olin treenien jälkeen julkiseen liikennöintiin liittyvässä kontekstissa. Tässä sain mahdollisuuden kohdata ihmisiä. Tätä pidetään tärkeänä asiana sillä jokainen ihminen on ainutlaatuinen ja kaunis ja sellaisenaan arvokas.

Tässä tapauksessa kohtaamani ihminen oli alkoholin vaikutuksen alaisena oleva nuorehko kaljupäistä skeneä edustava viehättävä mieshenkilö. Oli miellyttävää törmätä alkoholilta lemahtavaan ilmapiiriin. Mies oli selvästi kontaktia hakeva ja sillä tavalla sosiaalinen. Hän esimerkiksi huuteli ylipainoisille naisille siitä miten hän lokeroi heitä ja miten ymmärtää heitä koska on joskus "pannut läskiä". Hän oli tässä kaverinsa kanssa joka oli astetta maltillisempi.

Minä olen mies joten hänen reagointinsa olivat hieman erilaisia. Hän viittasi kieltämättä kunnianarvoisaan hattuuni. Kyseli että "onko mukavaa olla ufo". Lisäksi hän oli kovasti erinäistä mieltä homoseksuaaleista ja siitä miten hattu päässä olevia homoja hakataan. Tämä oli toki erityisen mielenkiintoista. En lähtenyt poistumaan paikalta vaan olin enemmän passiivinen. Hän koki tämän ärsyttävänä. Jonka vuoksi rakensin pikasuunnitelman. Koska hän oli tietyssä suunnassa, tiesin että hän joutuu käyttämään tiettyä hyökkäyslinjaa jos aikoo käydä suoraviivaisesti päälleni. Minun etunani taas on se että koska minä en hyökkää on minulla häntä enemmän vapauksia. Tavoitteni oli siis siirtyä humalikon linjalta syrjään, peittää hänen näkökenttänsä vasemmalla kädellä pidetyllä kunnianarvoisella hatullani. Ja iskeä miellyttävällä lantiolla ja jalkalihaksilla ja selkälihaksilla tuettu koukku suoraan hänen palleihinsa. Koska, no, olin enemmän kuin hieman hermostunut ja hänen puheensa rakensivat mieleeni assosiaatioverkon. (Hattutemppu ja siitä jatkettu lyöminen taas ovat selkärankaan treenattu rationaalinen reagointitapa johon olen kuluttanut useita ja useita tunteja. Sen sitä saa kun käy niissä treeneissä.)

Luonnollisesti vaivihkaisesti laitoin tähän lyömiskäteeni avainnippuni. Sellaisella tavalla jossa sormien välistä pistää esiin yksi avain. Arvioin että kyseinen kaljupää nostaa penkistä kolme kertaa enemmän kuin minut. Ja minut vielä useamman kertaa. En tietenkään lähtisi vääntämään kättä, painimaan avoimesti tai leikkimään hänen kanssaan peliä jossa yritetään kättelyotteella puristamaan kilpaa. Minua kiinnosti selviytyminen. Ja minun kanssani ei ehkä kannata lähteä leikkimään siinä mielessä että en välitä niin paljoa kunniasta. Väkivallassa ei ole kunniaa. Lopputulos olisi tietenkin ollut karman läpitunkema ; Mies joka on niin varma omasta machoseksuaalisuudestaan ja joka kyseenalaistaa nössiäisiksi ja hinttimäisiksi kokemiensa heteroseksuaalejen miehien seksuaalisuutta olisi saanut kyseenalaistaa omaa mieheyttään koko säälittävän loppuelämänsä. Koska ihan sama mitä hän nostaa penkistä. Hänen kiveksensä ovat hämmentävän heppoisassa nahkapussissa olevia melko pienikokoisia adadobimaisia pampuloita.

Yritin olla vaivihkainen. Mutta ilmeisesti humalikon ystävä huomasi jotain sillä hän varoitteli kaveriaan että "älä, tuolla on piru merrassa". Ja kas niin, mitään ei tapahtunut. Tosiasia on, että olisin varmasti saanut tappelussa aika pahasti turpaani. Sillä en ollut kehittänyt mitään tätä kaveria varten. Ja oletettavasti hän auttaisi kyllä sitä nolosti satutettua kaveriaan. Mutta hänellä oli tilannekäsitys kunnossa. Hän - toisin kuin hänen humalainen kaverinsa tai minä - edustaa niitä voimia jotka tekevät Suomesta ja kaduistamme vähemmän väkivaltaisia paikkoja sellaisella relevantilla tavalla joka on näkymätöntä ja näkymättömyydessään merkittävää. Hänen ansiostaan Suomessa on todenäköisesti kaksi kivestä ja yksi omituinen vankilatuomio vähemmän.

Itselleni oli selvää että tässä tilanteessa oli kysymys pääasiassa sukupuolesta ja seksuaalisuuden ilmentämisestä.

Ja näin onkin usein väkivaltatapauksissa. Mutta tätä ei oikein tunnuta ymmärtävän. Jostain syystä maassamme on omituinen reagointitapa sukupuolisuuteen ja siihen liittyvään väkivaltaan. Tämä kumpuaa joskus esiin hyvin omituisissa konteksteissa. Esimerkiksi "Valomerkin" Samuli Suonpäätä käsittelevässä jutussa. Jutussa on Suonpään ajattelutavalle tyypillinen rakenne. Suonpää kertoo usein että hänen ihonväristään, sukupuolestaan ja vastaavista ei välitetä koska hän on mies. Tässä hengessä hän kertoo esimerkiksi naisten tasa-arvosta seuraavaa "Koska olen mitä olen, aloin kokea, että vastineeksi velvollisuuteni on tukea huonommassa asemassa olevia. Suonpään mukaan heitä ovat Suomessa naiset, etenkin nuoret. Jos 25-vuotias nainen kirjoittaa jotain, sen on paljon vaikeampi lyödä läpi kuin keski-ikäisen miehen juttujen. Kukaan ei myöskään uhkaa raiskata minua tai kommentoi tissejäni, jos puhun, Suonpää toteaa." Samalla juttu on kuitenkin täynnä Suonpään saamia uhkailuja jotka ovat peräisin maahanmuuttokriittisestä skenestä.

"Näytätkin ihan homolta. Pesäpallomailan saat perseeseesi. Sinunlaisesi paskat tapetaan jokainen. Muut myöhemmin mutta sinä olet sellainen paska että sinusta aloitetaan." ... "Me tiedämme, missä asut. Seuraavan kerran kun hypit meidän nenällemme, saat varoa tosissasi. Tuollaisesta paskasta saadaan henki pois todella helposti." Tosiasia on, että Suonpää saa näitä koska on mies.

On hämmentävää että Suomessa on vallalla keskustelukulttuuri jossa naisten saamat raiskauspelottelut ja vastaavat johtuvat siitä että he ovat naisia. Ja jos mies saa hakkausuhkauksia se johtuu siitä että keskustelukumppani on maahanmuuttokriittinen. Toisin sanoen miesten saama väkivallan uha politisoidaan kun taas sen kanssa identtinen naisten kokema asiattomuus sukupuolistetaan.

Taustalla onkin se, että miesten kohtaamassa väkivallassa mukana on sävyjä joissa uhri on syyllinen. Josta olen aiemmin kirjoittanut, muun muassa siitä johtuen että jos korostaa jotain muuta kulmaa harrastaa victim blamea tai vastaavaa ; Joka on itsessään ällistyttävää koska nähdäkseni tilanne on vastakohta victim blamelle. Naisten kohdalla jos selittäisi että raiskauksen syynä on pukeutuminen, reagointi on toinen. Naisten puolustusta ajava suuttuminen on ymmärrettävää. Se, että miesten puolesta ei suututa on sitäkin ällistyttävämpää. Olen jopa kuullut väitteitä siitä että feminismi ajaa tasa-arvoa. Mutta se kuitenkin näyttää korostavan että naisten raiskaus on merkittävää koska se on miesten kohdistamaa väkivaltaa naisia kohtaan. Mutta miesten keskinäisestä väkivallasta ei tarvitse välittää koska miehet tekevät sitä toisilleen. Tai jotain vastaavaa.

Kun kulttuurissamme on nimenomaan feministien parissa tuotu esiin sitä että sukupuolisuus on enemmän kuin pelkät sukupuolielimet, on hämmästyttävää miten laajakirjoisesti tämä unohdetaan heti kun kyseessä on väkivalta. Naisten raiskaaminen koetaan sukupuolikeskeiseksi koska se kohdistuu sukupuolielimiin. Miesten keskinen väkivalta taas politisoidaan koska se kohdistuu sekundaarisiin sukupuoleen liitettyihin machomielikuvien tukemana mielikuvissa sukupuoleen liitettyihin ominaisuuksiin kuten lihaksiin ja vahvuuteen.

Asiaa voi lähestyä toisestakin kulmasta.

Tunnen läheisesti ihmisen joka on sukupuolenkorjausprosessissa. Hän on muuttumassa naisesta mieheksi. Tässä yhteydessä on jännittävää että häntä kiinnosti tässä yhteydessä asia joka ei häntä muuten ole kiinnostanut. Hän halusi oppia puolustamaan itseään. Sukupuolta vaihtavan on "noloa" tai muuten hankalaa mennä kamppailusaleille. Joissa monissa onkin tarjolla macho-äijätunnelmaa juuri sellaisessa muodossa että se ei saa sukupuolta vaihtavaa tuntemaan oloaan kotoisaksi. Suosittelin toki hänelle että menee harjoittelemaan jonkun sellaisen kanssa joka kestää huonoutta ja joka myös osaa opettaa. Ehkä hän oppii muuta kuin pysyvien ruumiinvammojen aikaansaamista. (Joka taas on omien väkivaltaan reagointejeni väkevää ydinmehua. Minä en tapa. Minä en hallitse kivulla. Minä en niputa kontrolliin. Käyt päälleni ja sinulta katoaa pysyvästi jokin ominaisuus. Period.)

Kiinnostavaa on, että hän koki tarvitsevansa itsepuolustustaitoja siksi että hän oli oppinut että miesten elämässä - etenkin jos asuu vähän turvattomammalla hintaluokaltaan edullisemmalla alueella - on yllättävän paljon väkivallalla uhittelua ja väkivallan uhkaa. Tavat eivät aina demonstroidu rikostilastoihin koska poliisi ei tosiaan listaa kaikkea - esimerkiksi minun kokemani eilinen tilanne ei rekisteröidy yhteenkään rikostilastoon. Ne ovat pelottavia ja itsepuolustus on miehelle helposti osa ratkaisupakkia. Tämänlainen asia ei ole ilmiselvä tai tuttu jos satut olemaan nainen. Koska naisia kohdellaan toisella tavalla. Heidän panemisestaan esimerkiksi huudetaan asiattomuuksia, jota tuo eilinen tapauskin näpsäkkäästi demonstroi.