Dorian harmaan muotokuva

Qu'ils mangent de la brioche?

Olen pelannut "Assassin's Creed: Unityn" melko lailla kokonaan. Tämä on ollut melko työläs projekti, sillä siinä on melko paljon tekemistä. Toisaalta "melko lailla" kertoo oleellisen ; Tekemättä on tehtävä joissa on ohjelmointivirhe jonka vuoksi sitä ei voi päästä läpi.

Bugpack of Notre Damn.

Tämä ohjelmointivirhe ei ole ainut. Peli sai julkaisunsa jälkeen valtavasti huomiota, sillä siinä oli vakavia vikoja suunnilleen jokaisessa mahdollisessa asiassa. Bugikorjauspakettien kanssa vikoja on ... siedettävästi. Silti peliä pelatessa voi arvata mistä ne johtuvat. Vanhojen systeemeiden vikoja on peitetty. Kun ennen hahmo saattoi hypätä tyhjyyteen, tässä pelissä tämänlaiset vahingot ovat hyvin vaikeita. Kun ennen on "tehty jotain", nyt hahmo jää helposti jumiin omituisiin tilanteisiin. Tilanteisiin joissa ei voi tehdä mitään.

Kuningas on hatutettu.
Pelaajaakin hatuttaa..

Toki pelin kehuttu ja uusi piileskelymoottori on järkyttävä. Tai ei. Silloin kun se toimii, se on mainio ja hauska. Valitettavasti useimmiten näin ei ole. Silloin se on kauhistuttavan monimutkainen tapa jäädä jumiin pöydän taakse. Jos piileskelyä ei sen sijaan yritä muuta kuin lyhyissä ajoissa, se on hauska pieni lisä. (Se on vähän kuin Jumalan haltuun antaisi itsensä, kristityistä ; Se toimii kenties vähän aikaa parissa kohdassa, mutta pitkässä jänteessä sen varaan ei kannata laskea.) Pelissä piileskelyssä on tosin muutenkin muistettava se, että se on kuten valtaosa muistakin piileskelymahdollisuuden tarjoavista peleistä. Usein se on keino päästä vähimmällä taistelulla. Mutta jos sellaisessa jää kiinni, vastassa on usein kerralla hirveästi paljon enemmän vihulaisia kuin jos olisi vain suoraan mennyt toimintaan aseet viuhuen.

Lisäksi pelintekijät olivat tehneet perinteisistä yhden kohteen assassinointitehtävistä helppoja ja turhia. (Niistä tosin sai hyvin loottia.) Periaatteessa niissä vain leimattiin tavallinen tyyppi markkerilla ja sen tappamisesta sai palkkion. Niissä ei ollut mitään erikoista. Niissä ei kohdattu jotain kaksintaistelijaa tai kyttyräselkäistä voimamiestä. Niillä ei ollut edes suojanaan kavereita. Perinteisesti assassinointitehtävissä on ollut persoonallisepia vihollisia ja paljon enemmän haastetta. Nämä olivat lähinnä nopea keino hankkia välttävät varusteet ilmaiseksi. (Rapier oli itse asiassa ihan kiva lelu kolmen tavallisen helpon tyypin pieksennästä. Se oli niitä harvoja "suojelutehtäviä" joissa tapetaan pari helppoa tyyppiä yhden leimatun tyypin sijasta.) Ja se siitä.

I went through hippieshit and
All I Got Was This Lousy T-Shirt

Peli olisi periaatteessa voinut tarjota paljon hauskoja alluusioita. Peliin on laitettu niitä jonkin verran. (Esimerkiksi alun kellonjahtauspelissä ensimmäisen tyypin nimi on Victor ja toisen Hugo.) Taistelumekaniikkakin oli ikävän yksinkertaistettu. Olisin toivonut että jos peli on ranskassa, siinä voisi olla edes jotain muskettisoturiviittauksia ja vaikka kaksintaisteluita. Toki pelin aika on myöhempi, mutta peliin on onnistuttu piilottamaan jopa keskiaikainen ritari, joten tilaa tälle olisi. Notre Damessa olisi voinut olla enemmän kyttyräselkävitsejä. Lisäksi pelin vaikein ja turhauttavin osio, Nostrdadamuksen vihjeiden läpikäyminen ja tämän päälle vielä moninaisten älypähkinöiden ja temppuratojen, jälkeen saatava haarniska ei tee mitään. Se vain muuttaa hahmon ulkonäköä. Eikä edes hirveän tyylikkääksi.

Nämä ovat kuitenkin pieniä asioita.

Korjausten jälkeen bugit ovat siedettävällä tasolla. Ja muutoinkin pettymykset koskivat tyyliä. Muutoin peli on loistava. Itse asiassa se on pelillisesti lähes yhtä hauska kuin "AC:Revolutions" (Jossa ei ole mitään muuta vikaa kuin melko alkuun laitettu köydessäraahautumistehtävä ja se animuksen "sisällä/ulkona" oleva hippiosio joka käsitteli turhaketta nimeltä Desmond Miles. Tässä pelissä ei ollut tämänlaista. Tämän pelin hippiosiossa ammuttiin natsien lentokoneita konekiväärillä Eiffeltornista. Voittaa mennen tullen miehen jolla on tyhmä laukku.) Itse asiassa se oli niin hauska että viimeisen luvun alkaessa en oikein halunnut pelata sitä koska sitten se loppuu. Peli oli siis tavallaan niin hyvä että sen miltei halusi jättää kesken. (Mutta en jättänyt.)

Lisäksi pelissä voi mennä
katakombeihin, joissa on
muun muassa kristittyjä.
Heitä ei kohdeltu Ranskan
vallankumouksessa välttämättä
kovin mukavasti.

Peli oli kiinnostava paluu siinä mielessä että siinä oli riisuttu paljon asioita joita peliin on lisätty alun jälkeen. Siinä ei ratsasteta hevosilla. Siinä ei mennä laivoilla. Siinä kävellään ja kiipeillään. Tämä "riisuttu malli" oli mielestäni hyvä. (Itsekin pidän kävelystä.) Miellyttävää oli se, että pelintekijät olivat oppineet "AC3"n jälkeen sen, että katot on hyvä pitää avoinna. AC3 vietettiin helposti paljon aikaa katutasolla koska katoilla oli hirveästi vartioita ja siinä oli ärsyttävä kontrollivirhe jonka vuoksi katon reunaan jäi helposti jumiin. Tässä pelimekaniikka on täyttänyt kadut ihmisillä, ja ruuhkaa on miellyttävää välttää käytännössä täysin vartioimattomiin kattoihin.

Okei, kaikki syylliset
eivät olleet yhtä vaikeita.
Marat'n murhaaja on
historiaa tuntevalle selvillä
jo tässä vaiheessa eikä
mysteeri tarjoa kuin tämän
taidemaailmaan liittyvän
easter eggin, jonka peli
sitten vielä alleviivaa...

Itse pidin pelin aivan uudesta tehtävätyypistä, rikosten ratkomisesta. Aiemmissa peleissäkin "Liberationissa" on ratkottu rikoksia mutta ne ovat olleet hyvin suoraviivaisia. Seurataan jälkiä ja syyllinen väritetään. Tässä sen sijaan monet rikospaikat piti ensin itse löytää, sitten niistä piti etsiä evidenssiä. Lisäksi rikospaikat olivat useassa eri paikassa, eikä jokaiseen niistä annettu automaattisesti väritettyä palluraa. Sen sijaan ympäristöä piti osata lukea ja jälkiä seurata jotta uusille paikoille edes löytää. Jokaista haastateltua saattoi syyttää, mutta rikoksiin oli vain yksi oikea tekijä. (Itse syytin vain yhden kerran väärin, koska katsoin motiivin ja alibin puutteen riittävän, enkä katsonut sitä onko hänellä pääsy murha-aseeseen. Mutta käytin niiden ratkaisemiseen hirveän paljon aikaa.) Kaikki rikokset eivät olleet helppoja ratkaistavia. Todisteiden kasaamisenkin jälkeen piti niitä ymmärtää. Jos koko peli olisi pelkästään tätä, pelaisin. (No vaikka ei olisi niin pelaisin silti.)

Arno Dorian

Pidin myös tavasta jolla sankari oli asetettu historiaan. Tarinaa on moitittu, mutta mielestäni turhaan. (Mutta teen siitä erillisen blogauksen.) Tämä on ollut vaikeaa. Esimerkiksi AC3 oli mahtipontisuudessaan hieman hassu. Sillä siinä assassiini ratkaisee historian kulun vaikuttamalla voittajien puolella ratkaiseviin taisteluihin. Muut ikään kuin kantavat onnistumisen palkkiot.

Tässä pelissä tilanne ei ole näin. Sen sijaan pelissä sankari tekee monia epäonnistumisia. Hän assassinoi vahingossa liittolaisen. Hän jää lähes hyökkäyksen jalkoihin ja joutuu pakenemaan ; tavoitteena ei olekaan saavuttaa voittoa vaan varastaa tietoja ennen kuin ne päätyvät vihollisen käsiin pakottavan tappion edellä. Hän päästää vihollisen karkuun koska antaa tunteiden ylittää velvollisuudet. Hän yrittää pelastaa kuninkaan teloitukselta, mutta epäonnistuu tässä. Hänet potkitaan pois assassiineista. Ja mukana on jopa krapulatehtävä. (Itse asiassa hän ei saa lopuksi edes "tyttöä".)

Ja jotenkin jopa pelimekaniikka tukee tätä. Siinä missä moni aiempi peli on ollut aluksi tutoriaali erilaisiin ominaisuuksiin, jotka sitten saadaan kaikki, Arnoa päivitetään. Hän oppii tehtävissä mutta rajallisesti. Tämä on siitä erikoinen, että edes pelin läpipelaamisella ei saa pisteitä jokaiseen ominaisuuteen. (Eikä niitä opetella tehtävissä vaan siellä on tutoriaali tutoriaalina. Joka on hieno ratkaisu. Jos haluaa pelata turoriaalia, pelaa tutoriaalia.) Ja niistä suuri osa on sellaisia jotka ovat olleet automaattisesti kaikilla assassiineilla koska he ovat assassiineja. Kokonaisuus antaa tunteen vapaudesta, vapaudesta valita ja kustomoida hahmoa. Samalla on selvää että Arno ei ole yhtä kyvykäs kuin aiemmat aatetoverinsa.

Hän on selkeästi muita assassiineja vähemmän yli-inhimillinen.
* Hän ei regeneroi ja hän ei pärjää taistelussa tuhansille. (Joskin viholliset yhä hyökkäävät varsin rajoittuneesti.)
* Hänen eagle visionsa kestää vain muutaman sekunnin kerrallaan, muilla voisi teoriassa pelata lähes koko pelin läpi se päällä. (Arnolle krapulassa siitä on vielä tämän päälle enemmän haittaa kuin hyötyä. Toisaalta olisi ollut hienoa jos se Nostradamuksen mysteereiden aukomisesta saatu palkkio olisi avannut mahdollisuuden käyttää eagle visionia pidempään. Olisin arvostanut.)
* Edes Arnon kehuttu jousiase ei ole kovin erityinen. Jo Ezio osasi ampua rannekkeellaan. Ja Arno ei käytä jousia eikä heittoveitsiä. Peliteknisesti kehuttu "fantom blade" on heittoveitsi, sillä on yhtä pieni ulottuvuus mutta se on hiljainen. Niitä on myös hyvin vähän. (Ei kymmeniä kuten aiemmilla.)

Muutoin hahmo on hauska. Siinä missä AC3:n Connor oli hyveellinen patsastelija, Arno on hieman kyseenalainen, jokseenkin sarkastinen mutta hauska ja jotenkin rakastettava hahmo. (Lähes yhtä hieno kuin Ezio. Mutta itselleni samastuttavampi kuin "Roguen" Cormac. Joka on oikein hyvä saavutus.) Jo aivan pelin alusta on selvää, että hänen moraalinsa joustaa jonkin verran ; Hän ensin pelaa ja häviää tärkeän kellonsa kun ei voi uskoa voivansa hävitä. Ja sitten yrittää varastaa em. kellon takaisin ja selviää tilanteesta vain ottoisänsä avustuksella. Lisäksi Arno ei voi monien muiden assassiinejen tapaan silitellä eläimiä, joka vihjaa että hän ei ole eläinrakas. (Eläinten silittely on tärkeä ja oleellinen osa pelejä minusta!) Lisäksi pelissä on lajitelma letaaleihin ja nonletaaleihin aseisiin. Peliteknisesti päihitetty on päihitetty. Mutta nonletaalilla aseella päihitetyt kiemurtelijat voi vielä "lopettaa" maahan. Ja siinä missä siviilin tappaminen -  mikä on pelissä hyvin vaikeaa verrattuna aiempiin osiin joissa sitä tapahtui vahingossa väistämättä silloin tällöin - tuottaa ilmoituksen siitä että Arno ei tehnyt tämänlaista, niin näiden jo voitettujen lopettamisen kohdalla tälläistä ilmoitusta ei tule. Joka vihjaa että Arno todellakin teki sitä.

Eksistentiaalista ahdistusta
pelissä voi kohdata vaikka
kun löytää rottaa syövät
tyypit joiden edessä on kakku.
"Why they don't eat cake?"
(Arno muuten voi syödä
noita kakkuja, joita on
piilotettu pariin paikkaan.)

On tavallaan ikävää että Arnon ympärille ei ole saatu rakennettua tarinaa. Esimerkiksi hänen suhteensa Ranskan vallankumoukseen ja motiivinsa toimia assassiineissa jäävät käytännössä auki. Hän on lähinnä persoonallisuustyyppi joka on irrallinen kaikesta ja ikään kuin on tilanteissa. Ei kovin tarinallista mutta kovin eksistentiaalista. Ja jollain tavalla Arno onkin pelisarjan eksistentiaalisin hahmo.

En kuitenkaan ollenkaan ihmettele että moni on esittänyt että Élise olisi ollut parempi sankari peliin. Kaikki kuitenkin tapahtuu hänen ympärillään. Hän on myös kiinnostava hahmo. Itse asiassa hän on Ezio tisseillä. (PELAISIN!) Arno on toki siitä erikoinen että hän ei ole ylikorostettu stereotyyppi. Ei ranskalaisen stereotyyppi tai muutenkaan. (Salapoliisius taitaa olla lähinnä belgialaisuuteen liittyvä stereotyyppi, mon ami.) Hän on lievästi sarkastinen ja laimeasti kostonhimoinen. Hän ei ole äärimmäisesti mitään. Tämän kanssa tasapainoilu on vaikeampaa ja siinä on minusta onnistuttu oikein hyvin.