Für Élise

"Do you think it's the first time this's happened? The first time that the Assassins have been forced to purge their leadership? The first time that the Order has built itself back up from nothing to power? No. Masyaf, Monteriggioni, the American Colonies... it's all happened before, and we've risen anew, stronger than ever. But now... we've lost our purpose, Arno. We mired ourselves in politics and revolutions. But we're not a nation. We're an army. And in an army, 'making peace with the enemy' is called 'treason'."
(Pierre Bellec)

"Assassin's Creed:Unity" pelasi mainoksissaan odotuksilla. Kostotarina toi mieleen Inigo Montoyan Ezio Auditore, jonka perhe tapettiin. Myös Unityssä assassiinin isä murhataan. ("AC:Roguen" viimeisenä tehtävänä itse asiassa tehdään tuo kyseinen murha.) Siksi odotusarvona oli varmasti se, että Arno ilmestyisi paikalle kertoen "Minun nimeni on Arno Toyota, murhasit isäni, valmistaudu kuolemaan". Samoin "AC III" kertoi Yhdysvaltojen itsenäistymisestä ja tästä syntyi odotus siitä että nytkin taisteltaisiin köyhien puolella ja korruptoitunutta aatelia vastaan.

Maailmasta

Pelin ratkaisut onkin nähtävä jonkinlaisena irtiottona tälle. Tosiasiassa vapaamielinen aatelisto, jopa sen dekadentti Markiisi de Sade, nähdään assassiinivaikutteiden alaisina. Assassiinien suhde vallankumouksellisiin on sen sijaan enemmän tai vähemmän ambivalentti. Tämä näkyy tehtävissä joissa on esimerkiksi saatava naisia houkuteltua vallankumouksen puolelle. (Ja siinä kirotussa tehtävässä jota ei ohjelmointivirheen vuoksi saa pelattua läpi, jossa autetaan kokoamaan giljotiinia.) Sen sijaan usea vallankumouksellinen on suoraan temppeliherrojen alaisuudessa. Ratkaisu herätti paljon närää ranskalaisessa vasemmistossa. Moitetta sai se, että Robespierre nähtiin verenhimoisena hulluna ja Marie Antoinette viattomana, joskin kenties hieman ignoranttina, naisena. Pelisarjaa moitittiinkin näin historian vääristelystä. Väite on kahta kautta omituinen ; Ensinnäkin se on peli. Jopa minä joka nautin siitä että historiallisia tosiasioita sotketaan mukaan, pidän näitä enemmän alluusioina kuin jonain tieteen popularisointina. Toinen on tietenkin siinä että pelisarjan historian vääristelyt voidaan nähdä ennen kaikkea jossain aivan muualla kuin noissa mainituissa yksityiskohdissa.

Pelin ideana olikin tavallaan kuvata se, miten assassiinien ylivallan alla voi käydä. Kun pelisarjassa on varhaisissa osissa korostettu temppeliherrojen kontrollinhalua, nyt nähdään vapaamielisen elämäntyylin dekadenssi. Ranskassa temppeliherrat ja salamurhaajat elävätkin itse asiassa jonkinlaista rauhaa. Tästä hyvänä esimerkkinä on se, että kun Arnon isä salamurhataan, hänet adoptoi temppeliherra François de la Serre, jonka tyttären Élisen kanssa Arno on jo tuossa vaiheessa ystävystynyt.

Toki tässä vallankumouksessa on
jotain temppeliherravaikutteita...
Teknistynyt noitarovio.

Ranskan vallankumous onkin saanut vaikutteita AC:Roguen sankarilta(?), joka on koulutettu joskin varsin entinen salamurhaaja. Hän käyttää assassiinien keinoja ja sen vuoksi Ranskan vallankumoukselliset käyttävät monia sellaisia temppuja (kuten sokaisupommeja) jotka ovat olleet normaalisti salamurhaajien käytössä. (Ja jopa vallankumouksen lietsominen voidaan nähdä jonain joka on muistutus siitä, että kun assassiinit onnistuivat Amerikassa, niin kenties temppeliherrat voivatkin tuottaa oman vallankumouksensa.) Samalla salamurhaajat ovat jossain määrin "irtautuneet maailmasta" ja pelaavat omia valtapelejään. Lähtötilanne on siis se, että sekä keinot että asenteet ovat jossain määrin sekoittuneet. Salamurhaajat ja temppeliherrat näyttävätkin tässä suhteessa toisiltaan. (Tosin pelin kuvaama Ranskan maailma on omituinen. Yhdessä sivutehtävässä pelastetaan ihmishenkiä sähkön ominaisuuksia kartoittavasta ihmiskokeesta. Ja tavataan itse herra Laplace tässä samassa tehtävässä.)

Tämä alustus oli tarpeen.

Arnon tarina on tähän kontekstiin heitettynä ihan kiinnostava. Hän päätyy salamurhaajiin lähinnä siksi että hänet heitetään Bastiljiin ottoisänsä murhasta jota hän ei ole tehnyt. Vankilassa oleva vanki, Pierre Bellec, oli salamurhaaja joka tunsi Arnon isän. Hänelle syntyi vahva ajatus siitä että tässä on mahtavan temppeliritarin surmannut isänsä poika. Muutoin Arnolla ei ole mitään salamurhaajien ideaaleja vastaan.

Onkin kiinnostavaa että koko peli keskittyy murhamysteeriin. Siinä ei ratkota Arnon biologisen isän vaan hänen ottoisänsä murhaa. Peliä on jostain syystä mainostettu jonain jossa Arno avaisi "todelliset vaikuttimet" Ranskan vallankumouksen takana, peli on kuitenkin pääosin murhamysteeri. Arnon isän murhaaja ja vallankumouksen taustavoimat ratkeavat tämän selvittelyn sivutuotteena.

Arnon motiivit ratkoa ottoisän murhaa ovat hieman omituiset. Hänet otettiin hoiviin, mutta hän toisaalta joutui tekemään periaatteessa palvelijoiden töitä. Hänen ottoisänsä auttoi häntä mutta suhteet eivät olleet erityisen lämpimät. Arnon suhde isäänsä oli voimakkaampi, mutta aikaa oli kulunut niin kauan että tämä tunne oli haipunut. Arno itse selittää asiaa (siinä vaiheessa temppeliherrojen kuuluvalle) Éliselle siten että tosiasiassa ottoisän murhan selvittäminen on tarpeen koska hän haluaa estää sen tapahtumista uudestaan. Eli hän ei halua että Éliseä murhataan samalla tavalla. (Koska on romanttista haluta panna sisarpuoltaan.)

Erikoinen ratkaisu on myös se, että siinä missä pelisarjassa aikaisemmin murhan jälkeen on saatu jonkinlaisessa (tarkemmin selittämättömässä) "limbossa" tapahtuva keskustelu. Kuolema on kaikissa aikaisemmissa pelisarjan osissa ollut melko intiimi asia jossa murhattu esittää näkemystään ja tuo ymmärrettävyyttä sille miksi hän on tehnyt niin kuin on tehnyt. Tässä pelissä tätä limboa käytetään kuulustelumenetelmänä. Arno ei siis hae sovitusta tai ole sovittaja. Luvassa ei ole requiescat in pacea vaan murha on ennen kaikkea tiedonhankinta/kuulustelumenetelmä. Näin murhavyyhti aukeaa kun saadaan kontakteja ja detaljeja siitä kuka on käskenyt ketäkin ja valmistuttanut minkäkin murha-aseen. Ainut perinteinen kuolemanrajakeskustelu käydäänkin varsinaisen murhaan toimeksiantajan kanssa, aivan pelin lopuksi.

Pelin taustafilosofia on erikoinen.

"Vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus"
ideaalit näyttävät toteutuvan
käytännössä muodossa
"mekastus, kivien heittely
ja asioiden polttaminen"...

Jos minun olisi käsiteltävä Unityn maailmankuvaa, siitä nousee erikoinen teema. Siinä missä monet ovat kuvanneet temppeliherrojen ja assassiinejen eroja, tai sitä mitä pelisarjan salamurhaajuus ylipäätään merkitsee, tämä peli on itse asiassa peli Ranskan vallankumouksesta. Tai oikeastaan ei Ranskan vallankumouksesta joka on vain miljöö. Vaan Ranskan vallankumouksen ideaaleista. Peli lataa merkitystä käsitteille "vapaus", "veljeys", "tasa-arvoisuus".

Ja kuten pelisarjassa on tehty aikaisemminkin, tämä otetaan analyysiin negaation kautta. Siinä missä "Black Flag" oli eniten siitä mitä salamurhaajana oleminen tarkoittaa ja tätä lähestyttiin sillä että Edward Kenway ei teknisesti/virallisesti ollut salamurhaaja vaan vapaa toimija. Tässä pelisssä korostuu se miten Ranskan menestyksessä pulskistuneet dekadentit assassiinit eivät enää ole vapaudessa, veljeydessä eivätkä tasa-arvoisuudessa.

Heillä on herran tähden "brotherhood", mutta pelisarjassa sekaantuminen on hämmentävän laajaa. Salamurhaajilla on myyrä temppeliherroissa. (Arno surmaa hänet erehdyksessä.) Toisaalta tietoa vuotaa salamurhaajilta temppeliherroille. Ja jossain mielessä Arno ja Élise saavat toisiltaan oleellisia tietoja ilman että kyseessä olisi varsinainen vakoilu sanan täydessä mielessä. Pelin salamurhaajat kiistelevät toimintatavoista. Ja näiden kiistojen kohdalla Pierre Bellec tappaa toisen hallitsevan salamurhaajan. (Ja yrittää lavastaa Élisen syylliseksi koska jonkun täytyy olla murhaaja, tai oikeastaan joka tuomitaan sellaisena.) Hänen kohdallaan kysymys ei ole petturuudesta salamurhaajiin vaan näkemyseroista. Siinä missä sarjassa on aikaisemminkin taisteltu pettureita vastaan, niin "Unityssä" Bellec joudutaan tappamaan näkemyseron vuoksi. Ja Bellec on periaatteessa se kiva tyyppi salamurhaajissa. Tässä ilmapiirissä ei varmasti ole veljeyttä sanan täydessä merkityksessä. Tätä korostetaan sillä että Arno saa potkut veljeskunnasta. (Josta seuraa luvun mittainen krapulatehtävä.) Eikä hänen takaisin liittymistään itse asiassa missään vaiheessa suoraan vahvisteta. Peli loppuu vapaana toimijana.

Onneksi kaikesta ei ole puutetta.
Pääkalloja on esimerkiksi tarjolla
yli jokaisen tarpeen...

Samoin keskusohjautuvuus ja sen vaatiminen, yhdessä tietovuotoja täynnä olevaan maailmaan, on assassiinien heikkous. Toki tästä kontrollista lipsuminen tässä samaisessa kontekstissa johtaa hankaluuksiin. (Oho, tapoit meidän myyrän.) Mutta se on samalla ongelma jos halutaan tehdä jotain. Salailu on tarpeen. Tässä ympäristössä ei ole vapautta. Ja kontrollin puutteen vuoksi ei tasa-arvoakaan.

Siksi onkin luontevaa että siinä missä Ezio korosti "Nothing is True, everything is permitted" iskulauseessa olevaa vapautta, ja sitä että ei pidä antaa temppeliherrojen hallita elämää pelolla, Arno korostaa sitä että tämä on tavallaan varoitus. Ehkä dekadenssin ja anarkian sijasta vapaus vaatiikin myös veljeyttä ja tasa-arvoisuutta. Assassiinien riskinä on fanaattisuus ja temppeliherrojen dogmaattisuus. Ja jos tarkoitus pyhittää keinot (temppeliherrat), tai jos on keinot ilman tarkoitusta (assassiinit) tuloksena on vain ongelmia.