Mitä muuta vapaus voi olla kuin oikeuksia?

"Taustalla on autoritaarinen ihmispsykologia. Autoritaarinen tarkoittaa sisäsyntyisiä taipumuksia, jotka ajavat ihmisiä korostamaan yhteisyyttä ja samanlaisuutta (oneness and sameness). Autoritaariset ihmiset ovat ryhmäihmisiä, groupish. Autoritaarisuus saa ihmisen kannattamaan sellaisia yhteiskuntaa ja yhteisöjä rakentavia asenteita, jotka korostavat samanlaisuutta ja minimoivat ihmisten, uskomusten ja käytösten diversiteettiä. Autoritaarisuus ylistää, rohkaisee ja palkitsee yhdenmukaisuutta ja halveksii, suitsii ja rankaisee erilaisuutta."
("Mitä mieltä Suomessa saa olla", 2015)

Timo Vihavainen, Marko Hamilo ja Joonas Konstig ovat kirjoittaneet teoksen "Mitä mieltä Suomessa saa olla - suvaitsevaisto vs. arvokonservatiivit". Kirja kertoo muun muassa siitä, että liberaalit eivät ymmärrä mistä konservatiivisuudessa on kysymys ja että selkeä hyvä-paha -linjama ei toteudu.

Tässä on tietenkin perää. Jonathan Haidtin tunnetuksi tuomat psykologiset tutkimukset todellakin viittaavat siihen miten tämänlainen ymmärtämättömyys on vallitseva tila. Minuakin hieman häiritsee se, että perussuomalaiset - korostettavasti puolue jota en kannata - nähdään usein leimallisesti jonkinlaisena natsipuolueena. Toki ymmärrän että asia on niin että jos olet natsi, niin puolueesi on perussuomalainen. Mutta ei tästä implikaatiosta voi ekvivalenssiin siirtyä.

Oma huvittuneisuuteni syntyy kuitenkin muutamista aihetta sivuavissa seikoissa.
1: Nimittäin tuntuu että konservatiivien puolella usein loukkaannutaan juuri siitä että heidän kanssaan ollaan erimielisiä ja annetaan verevää kritiikkiä. Onkin korostettavaa että jos ajatellaan että jollakulla on mielipide siitä että "perussuomalaiset ovat natseja ja vaarantavat yhteiskuntarauhan" niin tätä pitää vastustaa mutta jos mielipide on "maahanmuuttajat vaarantavat yhteiskunnan islamterrorismikytköksillään" on toinen ääni kellossa. Jostain syystä tilanne onkin se, että jotkin asiat nähdään epätosiksi (kuten islamistien terrorismius tai perussuomalaisten natsius) ja sitten tämä Totuudellisuus ikään kuin antaa sille erityissuojan. On hyvin vaikeaa nähdä tätä sananvapauskysymyksenä. Etenkin kun niin liberaalien, islaminuskoisten kuin perussuomalaistenkin mielipiteet ovat kaiken kaikkiaan valitettavan tuttuja ja toisteltuja kaikkialla. Kysymys ei ole sensuurista tai siitä mitä mieltä saa olla. Kysymys on siitä että jokainen taho ei halua että siihen itseensä kohdistetaan poliittisesti epäkorrektia tahi muuten epäkohteliasta kielenkäyttöä.
2: Toisaalta konservatiivien puolella sananvapaus ja mielipiteenvapaus on ytimeltään relativistista. Itse asiassa voidaan nähdä että kulttuurirelativismin tiukointa ydinmehua on ajatus siitä että jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä. Kaikki kunnioittavat vapautta, mutta silti vastapuoli nähdään riistämässä sitä itseltä. Usein juuri siksi että halveksuvat kommentit nähdään sensuristisina. On hyvin vaikeaa vastustaa monikulttuurisuutta jos sallii kaikille mielipiteet. Ja heti jos tunnustaa että mielipiteiden moninaisuuden tunnustaminen ei tarkoita samoja oikeuksia kaikille ollaan sitten jo astuttu siihen että sanotaan mitä mieltä kukakin saa ja ei saa olla.

Vapaus syntyy oikeuksista

Nostin esille vain nuo kaksi kohtaa, sillä niiden kautta voidaankin huomata että ongelmana onkin jotain jota voi demonstroida tuon kirjan otsikoilla. Kun esimerkiksi Marko Hamilo kirjoittaa "Kuinka arvoliberalismista tuli autoritaarista relativismia" hän korostaa että tosiasiassa suvaitsevaisuus on pseudosuvaitsevaista jossa suvaitsevaisuuden nimessä kielletään esimerkiksi kutsumasta maahanmuuttajia islamterroristeiksi tai muiksi yön timoiksi. (Noin kärjistäen.) Ajatus on sinänsä tärkeä. Hän toki enemmänkin huomauttaa että liberalismi olisi sisäisesti ristiriitainen koska se ei suvaitse suvaitsemattomuutta. Mutta toki liberalismissa asia on määritelty hieman eri tavalla. Kyseessä on väkisin luotu pseudoristiriita joka ei tule väistämättä liberaalien näkemysten soveltamisesta itseen, vaan siitä että ulkopuolelta käsitteet uudelleenmääritellään erilaisiksi ja sitten ne palautetaan liberalismiin. (Toki osa relativisteista on niin höpöjä, että Hamilon teesi pätee heihin.)

Lisäksi tässä suvaitsemattomuuden suvaitsemisessa näyttää unohtuvan se, että aina kun katsotaan miten vasemmistolainen liberaali ajattelee, voidaan huomata että hän puhuu oikeuksista. Oikeuksien kannalta asia on itse asiassa niin että suvaitsemattomuuden suvaitseminen on helposti juuri se mitä oikeudet minimissään vaativat. Ihmisillä on vapauksia jos ja vain jos he saavat tehdä jotain. Ja näin ollen jos jollakulla

Esimerkiksi jos katsotaan sitä saako homoseksuaali mennä naimisiin, kysymys on joka tapauksessa oikeudesta. Voidaankin nähdä että kukaan ei pakota heteroa naimisiin homon kanssa jos homot saavat mennä naimisiin keskenään. Eikä heteroilta oteta avioliitto-oikeutta pois. Argumenttina on sen sijaan ollut enemmänkin se, että moni loukkaantuu jos homot menevät naimisiin. (Noin kärjistäen.) Mutta jos laki ei olisi hyväksytty niin homot eivät voisi mennä naimisiin, loukkasipa tämä heitä tai ei. Loukkaantuminen on vain sitä että sanoo mikä on oikea mielipide koko maan tasolla käytänteitä myöten. Se sanoo lisäksi sitä että millä tavalla ihmiset eivät voi toteuttaa itseään. Olipa mielipide asiaan mikä tahansa.

Osa toki määrittelee tätä homojen oikeutta mennä naimisiin ihmisoikeudeksi. Ja tästä voi olla erimielinen. Mielipiteet jakautuvat "ihmisoikeus" -sanan kohdalla tavalla joka on mahdollinen molempiin suuntiin. Sen sijaan avioliitto-oikeus on kuitenkin aina oikeus, kenties jopa etuoikeus. Olen itse asiassa leikitellytkin ajatuksella siitä miten homojen avioliitto-oikeutta voisi sujuvasti lähestyä ilman että selittää miten "nykyinen laki on tasa-arvoinen". Tällöin avioliitto olisi etuoikeus, joka tarvitaan yhteiskuntarakenteiden ja vastaavien avulla. Strategia on toki suosittu. Ja itse asiassa se näyttää vahvistuneen viime aikoina, avioliittolainmuutoksen läpimeno on tiukentanut tunnelmaa ja jyrkentänyt argumentteja. Joten olisi kenties syytä tunnustaa tämä suoraan eikä leikkiä sitä miten kyseessä ei ole jonkinlainen suvaitsemattomuus eli oikeuksien karsinta. Tässä kuitenkin on pakko korostaa sitä että perimmiltään jokainen tämänlainen argumentti on itse asiassa lausunto siitä "mitä mieltä saa ja ei saa olla" ja tämä oikeutetaan jollain riskin tai uskonnollisen näkemyksen oikeudella. Oikeuksia on toki hyvä rajoittaa jonkinlaisilla argumenteilla eikä ilman niitä. Mutta kyseessä on aina sensuristinen aktio. Tämä on aina vapautta vastaan. Se, onko vapautta oikeus rajoittaa on sitten toinen kysymys. Kysymys joka helposti unohtuu kun keksitään että on kätevämpää hokea "ne vastustaa meidän vapauksia ja sanovat mitä mieltä Suomessa saa olla".

Tässä kaikessa unohtuu se, että se joka karsii oikeuksia loukkaantumisen tai harmonian nimissä on se joka rajoittaa muiden oikeuksia, sitä mitä saa ja ei saa tehdä. Tällöin kysymys on siitä että tämä puoli rajoittaa vapauksia ja sanoo mitä mieltä saa olla ja mitä saa tehdä. Tämä rajoitus voi olla oikeutettua, mutta on sangen naurettavaa nostaa sensuuria ja poliittista korrektiutta keskustelunaiheeksi jos asenne on tämä. Se on sensuristi joka rajoittaa vapauksia.
1: Konservatiivejen lisäksi tätä harjoittavat uusateistit jotka pitävät sekularismista. Jos esittää että politiikassa ei saa sanoa uskonnollisia argumentteja. Sekularismi hakee harmoniaa sensuurilla. Nähdäkseni uskonnollisia argumentteja saa sananvapauden nimessä sanoa politiikassa. Niille voi antaa miinusmerkkisen relevanssin. Seuraukset siitä että joku sanoo näitä uskonnollisia mielipiteitään voivat olla sanojalle epämieluisat, mutta tämä paska niskassa ei ole sensuuria vaan mielipiteenvapautta ja ilmaisua. Jos ei kestä, ei pidä asiaa ainakaan sananvapauteen vedoten puolustaa.

Hassu pieni jatkoajatus.

Jos mietimme sitä miten Marko Hamilo on mielestäni ansiokkaasti vastustanut sekularisaatiota. Hän on kuitenkin kirjoittanut tuohon kirjaan otsikolla "Ateismia ei tulisi sotkea politiikkaan". Tämä taas on sekularismikritiikin antiteesi. Kirja on toki muutoinkin kiehtova. Sillä siinä on kokonainen uskonto -osuus. Mainitun luvun lisäksi kirja tarjoaa seuraavia lukuja "Seksivinkkejä neitsyiltä, eli vapaa-ajattelun harhat" (Joonas Konstig), "Pyhä ja arvokas" (Timo Vihavainen) ja "Uskonnon käyttökelpoisuudesta" (Timo Vihavainen)

On hyvin erikoista nostaa ateismi tuolla tavalla esille. Sillä kirjahan on sananvapauden puolesta eikä ateismia vastaan. Kirja näyttääkin mieluusti sanelevan mitä mieltä Suomessa ei saa olla konservatiivien mielestä. Tämä ei toki ihmetytä. Itse asiassa se ei ihmetytä lainkaan. Lisäihmetystä syntyy siitä miten nykyaikana relevantti uusateismi liitetään johonkin vapaa-ajattelijoihin. Vastaus on "hyvin vaikeasti". Toisaalta on hyvin vaikeaa ymmärtää miten tämä ateismi liittyy liberalismiin. (Tai miten kommunistinen ärsyttävä dogma-ateismi voidaan sekään liittyä myöhempään vasemmistolaiseen ajatteluun.) Itse asiassa uusateismi on toistuvasti nimenomaan törmäyslinjalla relativismikeskeisen postmodernin maailmankuvan kanssa koska se nähdään liian "skientistisenä". Jos on tutustunut vaikkapa Jussi K. Niemelän tyyppisten aktivistien toimintaan voi huomata että he ovat sekä kritisoineet islamia että korostaneet että esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien julistuksen ajaminen ei ole mitään kulttuuri-imperialismia. Itse asiassa uusateistit ovat samaa mieltä postmodernien relativistien kanssa joissain yksittäisissä asioissa kuten homokysymyksessä. Kirja onkin siitä ironinen että se näyttää että uusateistit kenties ymmärtävätkin kristinuskoa ja uskontoa helvetin paljon paremmin kuin mitä heidän innokkaat kriitikkonsa ymmärtävät uudistunutta ateismia. Urheiden konservatiivien jutuissa tuntuu paistavan se, miten 1960 -lukulaista palikkaa yritetään tunkea väkisin 2015 -vuoden reikään. Siitä huolimatta että toinen on kolmio ja toinen (puna)tähden muotoinen. Apuna näytetään käyttävän jotain vasaran korviketta.
1: Tämä ei sinänsä yllätä. Toistuvasti "vapaa-ajattelu" isketään ateismin synonyymiksi. Ja hyvin tavallista onkin myös se, että ateisti on kulttuurisodassa aina "toisella puolella". Liberaali uskovainen näkee helposti, että ei ole kulttuurirelativismin mukaista olla suvaitsematon uskonnoille. Skientismiä haukutaankin tässä kulmassa usein ja innolla. Toisaalta konservatiivit kokevat ateismin suvaitsevaisuutta korostavana koska he ovat outoja ja erilaisia, sellaisia joiden pitäisi muuttaa Pohjois-Koreaan tai tottua kristillisiin tapoihin ja elää maassa maan tavalla.

Sen ohessa on tietenkin mielenkiintoista huomata miten uskontoa arvostetaan yli ateismin. Miten uskonto on hyvää ja hienoa ja luo arvon ja merkityksen. Valitettavasti erimielisyys näiden kanssa näyttää johtavan haluun sensuroida. "Ei politiikkaa saa sekoittaa ateismiin" -henki onkin tuon kirjan ulkopuolella aivan ahkerasti toistunut teema, joka on tullut tutuksi. Uskonnon nimissä saa siis oikeuttaa ja tämän jälkeen väärässäolevilla ei ole lupaa olla tiettyä mieltä ilman syvää halveksuntaa ja väheksyntää. Mikä on luonnollisesti aivan riemuisaa.
1: Etenkin kun tiedostaa että jos ateistien päälle kaikenlaisen pilkkaavan paskan kaatelu ei ole sensuuria vaan sitä että kertoo ateisteista mielipiteensä, niin nämä arvon natsit eivät sitten voi loukkaantua jos minä ja kaikki ystäväni suostuvat kutsumaan heitä vain muumeiksi joilla valkeus menee aivoihin asti. Mielipiteeni muuten on myös se, että maailma ja minun elämäni laatu paranee jos jokainen tämänlaisia heittelevä menisi hirteen korkeimman omakätisesti tänään. Ja miten kannustan heitä tähän. Kiitos. Se on minun mielipiteeni, ja joku pahastuja yrittää vain sanoa että en saisi sellaista mieltä olla ja sitä sanoa ääneen. No, rehellisesti sanoen minun ei luultavasti pitäisi.

Pieni ajatus loppuun

Näkisin että nykyajan vapaus-velvollisuuskeskustelu on hämmentävä siinä mielessä että siinä esiin nousee toistuvasti erilaisia fragmentoituja puolia jotka sitten nostetaan tärkeiksi enemmänkin identiteettipohjalta. Joka taas on jonkinlaista kulttuurirelativistisuutta. Ilman tätä identiteetin korostusta vapaudet ja sensurismit jäävät itse asiassa syrjään.

Tästä hauskana esimerkkinä olkoot tuoreessa homokeskustelussa nostetut lainmuutoksen tuomat oikeuksien tallaamiset. Kuten se, että lääkärit joutuvat hoitamaan homoperheiden lapsia vaikka oma maailmankuva kieltääkin homouden. Tai se, että päivähoitaja joutuu hoitamaan lesboparin kakaroita. (Joita he tosin tekevät muumimukipohjalta tänäkin päivänä joten on vaikeaa nähdä miten laki muuttaisi tätä yksittäistä esimerkkiä.)

Tosiasia on kuitenkin se, että nykymaailma on jossain määrin todella sensuristinen. Sitä nimittäin joutuu tekemään työtä jossa oletuksena on että sitä joutuu hoitamaan vaikka punapäisiä ihmisiä vaikka tämä loukkaisi omaa vakaumusta ja olisi lujasti oma mielipide. Joku voisi haluta että hän ei leikkaa kristittyjä tai hoida kristittyjen lapsia. Etelä-Suomessa jossa on paljon ateisteja tämä voisi rajoittaa ja vaikeuttaa kristittyjen elämää, päivähoitoasioita pitäisi kenties pelata kuinka hankalasti. Mitä jos lääkäri kieltäytyisi hoitamasta syntisiä? Entä jos hän kieltäytyisi hoitamasta "neekeriä"? Mitä jos gynegologi haluaa hoitaa vain mielestään kauniita asiakkaita?

Kaikki nämä rajoittavat sanomisia ja tekemisiä jollain tavalla. Ja jossain mielessä ne kaikki ovat juuri sitä että yhteiskunta sanoo mitä mieltä saa ja ei saa olla. Joku sanoo että kristittyjen homouden syntisyys on tärkeämpi hoitoeste lääkärille kuin vaikkapa uskottomuuden heterolle tuoma syntisyys.

Itse asiassa joku voisi sanoa että tässä on kysymys ns. yhteiskuntasopimuksesta. Me teemme töitä emmekä saa tappaa toisiamme siksi että olemme ikään kuin suostuneet johonkin yhteiskuntasopimukseen. Ajatus on kenties kolho sillä emme tosiasiassa ole eksplisiittisesti allekirjoittaneet Suomen Lakia. Toisaalta voidaan kuitenkin ajatella että läsnäolomme ja se että emme ole muuttaneet Pohjois-Koreaan on implisiittinen suostumus alueen lakeihin. "Maassa maan tavalla tai maasta pois" -lauseella maassa asuminen olisi suostumus.

Toki on erikoista että joku todella suostuu lakeihin vain olemalla paikalla. Sillä yleensä ajatellaan että suostumus tulee jos ja vain jos on vaihtoehtoja. Köyhillä ei monissa maissa ole oikeasti mahdollisuutta muuttaa. Joten tavallaan he eivät ole sitoutuneet itse mihinkään. Heillä ei saa olla mielipidettä ja toimintaan ohjaavaa kantaa yhteiskuntasopimuksen sisällöstä ja se kaadetaan heidän päälleen. Itse asiassa minua tiukempi vasemmistolainen voisi nähdä jopa kommunistisia luokkasotaisia sävyjä ; Luokkasopimus rajoittaa esimerkiksi väkivaltarikollista ryöstelyä, joka on köyhille relevantimpi elannonhankintakeino kuin rikkaille. Rikkaat voivat paitsi muuttaa pois, niin myös säätää vallallaan lakeja jotka ajavat juuri heidän omia etujaan. He ottavat mieluummin oman ruumiillisen koskemattomuuden oikeudekseen kuin antavat puukottamisen vapauden köyhille.
1: Toinen vapauksista on minusta syytäkin karsia, olen sen verran suvaitsematon että väkivaltarikollisuutta ei pidä suvaita. Ja jos tämä on suvaitsemattomuuden suvaitsemista vastaan ja tekee minusta ristiriitaisen olennon niin haista paska. Anteeksi, olin epäkohtelias, haistakaa paska.

Erikoiseksi tämän kaiken kuitenkin tekee maahanmuutto. Nimittäin jos köyhä elintasopakolainen tulee maahan, hänellä on ollut tekojensa aktivoimana ikään kuin maksimoitu ja alleviivattu yhteiskuntasopimuksen hyväksyminen. Ja mikä on se ongelma joka maahanmuuton kohdalla nostaa usein karvojaan? Se, miten vaikeaa heidän integroitumisensa yhteiskuntiin on ollut. Tämä on hyvin kiehtova yksityiskohta. Ja tämän yksityiskohdan edessä minun on vaikeaa olla erimielinen konservatiivien kanssa.

---

Tämän kaiken - rajatummin liberaalien, konservatiivien ja itseni - kanssa ollessa olo on vähän kuin vanhassa kansantarinassa jossa suomalainen vuorineuvos kulkee brittiläisen aatelismiehen kanssa Helsingissä. Ja miten pultsari nostaa tietämälleen vuorineuvokselle hatunreuhkaansa ja ölisee karhealla äänellään päivään. Vuorineuvos nosti silinteriään. Brittiläinen aatelinen nosti nokkaansa ja tuhautti. Hänestä oli halveksittavaa olla tuollaisen roskasakin kanssa tekemisissä. Vuorineuvos taas huomautti miten perin ikävää olisi hävitä hyvissä tavoissa sen tapaisille ihmisille.