Tyypillistä...

Työskentelen Sörnäisissä joten on melko tavallista että näen yhteiskuntamme parhaimmat puolet. Tänään kotimatkalla päädyin tilanteeseen jossa mies oli kaasuttanut toista ja karannut paikalta.

En nähnyt itse rikosta, mutta jäin sitten paikkailemaan tätä uhria. Soitin myös avun paikalle. Sillä jostain syystä ihmisillä on pääasiassa tapana (a) ei huomata yhtään mitään (b) olla tämän jälkeen kiinnostumatta ja poistua paikalta tai (c) jos aihe kiinnostaakin toimia kuin täi tervassa. Kerroin tilanteen kannalta oleelliset tiedot. Ja koska tilanne ei ollut hirveän vakava, valmistauduin siihen että tässä haaskautuu taas iso osa tästä iltapäivästä. ; Ei-kiireellisissä tapauksissa kun voi mennä tuntikin.

Tilannetta täytyy kaasutustilanteessa tietysti vahtia. Koska se saattaa äityä pahaksi. Silloin apu tietysti saapuu nopeammin. Kysymys on priorisoinnista. En siis voinut poistua menojani. (Joita minulla olisi ollut.) Uhri sitten tointui pikku hiljaa. Ja tiedosti että poliisi on tulossa. Mikä tarkoitti että hänelle tuli hirveä kiire. Jo tässä vaiheessa tiedostin että mistä tässä on kysymys. Tavallisimmasta tavallisin väkivaltarikos. Olen vartijana nähnyt vastaavia. En edes jaksa muistaa kuinka monta. Yleensä riitaa on joko huumeista tai veloista tai huumeveloista. Ja näissä tapauksissa uhrin pahin vihollinen on poliisi. Vasikoille ei näissä piireissä käy hyvin.

Juoksin kuitenkin hänen peräänsä. Hän oli kuitenkin selkeästi myös lääkinnällisen avun tarpeessa. Arvon ystävän tempaus ei ollut mitenkään vaaraton. Uhrin kommentti asiaan oli mieltäylentävin mahdollinen. Hän ilmaisi että jos jatkaisin hänen seuraamistaan, hän löisi minua päihin. Minä olin että jee. Kommentoin siitä että ei voi jumalauta olla siten että minä autan häntä ja hän palkitsee sen lyömisellä. Uhri tiedosti että minua ei pelotella pois ja päätti ratkaista tilanteen juoksemalla.

En jaksanut juosta perässä. Minulla on pysyvä polvivamma, talvella on liukasta. Ja tuon tyylisen kaverin pysäyttämien vaatisi melko pitkään hallintaa. Luvassa olisi lisävammoja. Luultavasti enimmäkseen tuolle uhrille. Mutta kenties myös minulle. Kun ihminen on tuollaisissa piireissä ei voi olla aivan varma siitä että minkälaisia teräesineitä takkien uumenista ilmestyy. Ja se muuttaa pelin tietenkin täysin. Toki vastapuolella minulla oli vahva impulssi. Siinä kipittäessä ja uhkailtuna keräsin addrenaliinia. Joka tarkoitti sitä että olisin saanut itselleni hyvän mielen vetämällä herra valoista roskasakkia turpaan. Halusin jo potkia häntä polviin, kuten tapanani tälläisessä riemupaniikissa on. (Mikä on niitä syitä joiden vuoksi lopetin vartijan hommat. On inaisen huolestuttavaa tämänlainen vihaprofiili.) Mutta uhrilla oli kuitenkin ilmeisesti jonkinlaista moraalista integriteettiä olla provosoitumatta minulle väkivaltaan asti. (Hence nopeus eikä se mitä halusin. Sitä se että jee tarkoitti.)

Toimin ilmeisesti teknisesti oikeudenmukaisesti että juridisesti oikein. Mutta tavalla joka vitutti itseäni eniten minkä voi. Nyt joudun kuitenin sitten vartomaan jos poliiseilla on jotain kiinnostusta tilanteeseen. Onhan luvaton kaasun kantaminen ja käyttäminen kuitenkin juridisesti kohtuullinen rikos joka uhkaa yhteiskuntarauhaa. Tämänlaisten jälkeen en ihmettele että miksi ihmiset eivät auta. Puoliso sanoi että normaaleilla ihmisillä itsepuolustushalu on suurempi kuin auttamishalu. Mikä on minusta omituista. Koska minulla on vahva itsepuolustushalu, eikä minua juurikaan kiinnosta miten ihmisille käy. (Tämänkin tapauksen kohdalla huolipuolen kuittaan tavalla joka ei minun omaatuntoani kalva. Kuolkoot, Saatana.) Jotkin asiat vain kuuluu tehdä. Pitää katsoa, pitää pysähtyä ja pitää hoitaa.

---

Kun tilanteen päätyttyä soittelin taas ja sovin asioita ja odottelin, tilannetta sivusta katsoneet olivat sillä lailla että kyllä siitä minun auttamaan jäämisestä varmasti jotain hyvää seuraa. Tämäkin ärsytti. Ei maailma toimi sillä lailla. Ja vaikka toimisikin niin mitä väliä.