Pieni huomautus ; Teologian arvo voi olla vain siinä että teologien ei anneta olla jumalia...

Hannu Kiuru kirjoitti blogiinsa kommentointia teologian tarpeellisuudesta. Reaktio on tietenkin siihen että teologian akateemista arvoa yritetään usein vähätellä. Olen itsekin sitä mieltä että teologia, siinä mielessä kun se on esimerkiksi Raamatun alkuperän ja siihen liittyvän historian tutkimusta tai oppihistorian selvittämistä, ihan oikeaa tiedettä jonka paikkana on ihan oikea teologia. ; Joskin on vaikeaa nähdä että teologialla olisi mitään ehdottomasti sille itselleen kuuluvia metodisia työkaluja joka tarkoittaisi sitä että olisi oppiala nimeltä teologia jota ei voitaisi täysin siirtää muiden alojen sivujuonteeksi. Eli teologiaa ei voitaisi nähdä enemmänkin historiantutkimuksen tai filosofian alalajeina.

Toki voidaan ihmetellä että mitä ihmettä Hannu Kiuru oikein puhuu ajallisuudesta. "Mielenkiintoinen yksityiskohta: Keskiajalla teologinen oppituoli oli se ensimmäinen ja tärkein. Nyt siis joidenkin mielestä turhin. Niin ne ajat muuttuvat. Ja ajatukset. Tiede on eräs ajattelun aste, joka ei suinkaan ole viimeinen. Tämän viisauden opin yliopistossa opiskellessani. Tiedekunnan lukija voisi vaikka yrittää arvata. Kaikki ajatusrakennelmat ovat vain eräänlaisia väliasemia. Lopullista, aina ja kaikkialla pätevää järjestelmää ei ole luotu eikä sellaista voidakaan luoda. Yritykset jäävät pelkiksi luomuksiksi. Niiden arvoa ei voi punnita ”objektiivisesti”, koska vasta historia ratkaisee niiden merkityksen…" Yrittääkö hän siis tuomita tieteen mutta samalla kuitenkin into piukeana selittää että tällaistä tuomiota ei voida tehdä koska vasta aika näyttää? Yrittääkö hän sanoa että aika ei ole näyttänyt flogistonin olleen aikaansa elänyttä?
1: Kenties tässä unohtuu sekin että jos aika näyttää, niin miksi ei katsota että aika se on nytkin. Eikä se näyt tarjoavan kovin paljoa konkreettisia hyötyjä kirkolle tai teologialle. Teologia on vähän kuin analyyttinen filosofia. Sitä on vaikea syödä ja myydä. En pidä tätä akateemisen arvon vähyytenä. Mutta prudentiaaliset oikeutuksetkin ovat oikeutuksia.

Mutta sitten ei voi tehdä muuta kuin tiedostaa. Tiedostaa että aiheena onkin merkitys. Akateemisen arvon nähdään enemmänkin heijastavan sitä että uskonto on tärkeää, pakottavan tärkeää, joka ikiselle ihmiselle. Yksilöllinen merkitys laajenee ihmiskunnan homo religiosus -luonteeksi ja kollektiiviseksi irrottamattomaksi arvoksi simsalabim. Ja tätä oikeuttamaan tarvitaan valtaa. Kirkkoinstituutti ei riitä, vaan myös tiedemaailman tulee kumartaa auktoriteetille. Sillä se ei saa sanoa viimeistä sanaa teologiasta. Sillä viimeinen sana tulee keskiaikaisella paatoksella Hannu Kiurun suusta. Joka tietää että luonnontiede on kakkaa jo ennen kuin aika näyttää. Kiuru tiedostaa että teologia on pakottavaa sillä teologia ymmärtää sanoja ja käsitteitä ja sovittaa ne nykyaikaan.
1: Niin tekee neutraaliteoriakin, mutta ei Hannu Kiuru jostain syystä saa elämäänsä sisältöä opettelemalla ulkoa Kimuran kaavoja. Tai sano että tässä nyt on ihmisyyden ydin. Pitäisi. Parempia eksistentiaalisen merkityksen rakentajia ne ovat kuin mitä Raamatun joulun tarina on kaunis. Ei ehkä paljon, koska referenssipiste on mitä on. Mutta toisaalta sitä joulukertomuksen kauneutta niin paljon korostetaan..

Eikä pelkästään yhteiskunnallinen merkitys vaan myös eksistentiaalinen merkitys. "Nykyistä jumalanpilkkausintoa, sokeaa uskonnollisuuden kimppuun käymistä ja kirkostaeroamisvimmaa voisi pitää merkkinä kollektiivisesta pahanolon tunteesta. Mutta kuinkahan moni on mahtanut pohtia, josko maailman heikko taloustilanne, sotilaalliset uhkakuvat ja piittaamattomuus lähimmäisten hädästä jotenkin korreloisivat sen tosiasian kanssa, että tänä aikana Jumalan ei mistään hinnasta annettaisi olla Jumala? Ihminen ei tahdo olla Jumalan kuva, vaan hän on saattanut nostaa vaikkapa sananvapauden omaksi kuvakseen. Tärkeintä on, että minä saan…" Kyllä tässä eletään jännittäviä aikoja. Uskonnot ovat vallassa ja maailmassa on kauheuksia. Mutta kun on olemassa ateisteja on tietenkin mietittävä sitä vaihtoehtoa minkä kaiken välissä voikaan olla syy-yhteyksiä. Näitä tosin tutkivat esimerkiksi sosiologit, kun taas teologit puuhaavat jotain aivan muuta. Toisaalta korrelaatiot ja syy-yhteydet ja vastaavat ovat kauheaa luonnontieteen suosiman metodin halailua. Mutta on mukavaa kuulla siitä miten puolisokea "ruttopuistoksi" kutsuttua kristittyjen tarvitsemaa aluetta herroittava setä osaa seurata sellaisten suurten teologien kuin Juhani Starczewskin jalanjälkiä. Joku tosin on tulkinnut näitä teologisia syy-yhteyksiä sokeiksi iskuiksi joita tehdään dogmaattisessa teologisten mielipiteiden sumentamassa uskossa. Jossa ei todisteista välitetä (hence sokeus).

Mutta muutoinkin asenne on hieno. Kirkosta eronneet voivat olla vain väärässä. Syynä voi olla vain sokea viha. Josta olisi pakko päätellä että Kirkko ei tee virheitä eikä mitään tarvitse korjata. En voi tässä sanoa muuta kuin että kiitos kun halveksit minua ja kokemuksiani, Hannu Kiuru. On toki aina iloista kohdata uskovaisia jotka ihan tosissaan selittävät että jos uskovaiset tekevät pahaa ja hakkaavat ihan täysiä jatkuvasti ja julmasti, että tästä suuttuminen johtuu vain siitä että materialismi johtaa pahaan oloon. Joten ilmeisesti mitä enemmän uskovaiset hakkaavat ateisteja ja mitä paskemmin he käyttäytyvät uskonnottomia kohtaan, sitä enemmän vikaa tässä kauheassa naturalismissa on.

Tässä Kiurulla on ollut niin kiire kirkkaudessa soittaa että häneltä on unohtunut se, mikä kirkon parissa toimivilta tuntuu usein unohtuvan. Se, että lääkkeeksi tarjotaan tilaa jota on jo kokeiltu. Ja jos se keinona toimisi se olisi toiminut jo. ; Nykyajan antiteistiset virtaukset vaativat sekularistisia muutoksia. Ja näissä yksityiskohdat ovat monet. Mutta yhden kautta voi ymmärtää kaikki ; Uskonnonopetuksesta vapautumista vaativat ihmiset jotka ovat itse kokeneet uskonnonopetuksen. Uskonnonopetusta kuitenkin samalla tarjotaan ikään kuin lääkkeeksi siihen että tämä vihareaktio saataisiin loppumaan. Mikä on ällistyttävää. Nähdäkseni minulla on ihan yksilöllistä pahanolontunnetta jossa talousasiat ovat hyvin pienessä osassa. Ja pääsyiden kohdalla ihan nimeltä mainittavissa olevat henkilöt, instituutiot ja tapahtumat referenssipisteinä. Mutta kenties Hannu Kiuru lopettaa viimeisten sanojen sanomisen ja tunnustaa että kenties joka ikisen kerran kun joku eroaa kirkosta niin syyllinen ei ole kirkosta eroajan väärinymmärrys, huono ja roskainen ajattelu, huono maku, paska ihmisyys ja muu yleinen kyvyttömyys ymmärtää maailmaa ja sitä mitä omassa elämässä ja ympäristössä tapahtuu. Aika näyttää.