Oravan Tao ; Mikä on ei-kannattavan blogaamiseni salaisuus?

Blogaaminen voi teoriassa olla taloudellisesti kannattavaa. Osa suosittujen blogien pitäjistä ohjeistaakin tähän. Nämä ovat periaatteessa hyviä. Kuten ohjeita siitä että pitää kirjoittaa aiheesta johon on omaa näkemystä että ei tarvitse pumpata aiheita lukijoilta. Päivitysrytmiikastakin saa tehtyä periaatteessa taiteenlajin. Kuitenkin näissä helposti unohtuu että ollakseen taloudellisesti menestynyt, blogi tarvitsee muutakin. Sen on valittava suositut aiheet. Ja lisäksi sen on kirjoitettava aiheista jotka on helppo tuotteistaa. Siksi elämäntapablogit ja muotiblogit ovat hyviä.

Minä taas kirjoitan hyvin taloudellisesti ei-kannattavaa blogia.

Sellaista joka noudattaa lähinnä yhtä annettua ohjetta. Sitä omaan persoonaan nojaamista. Se ei kuitenkaan ole kovin suosiota lisäävä tekijä. Sillä vaikka kaikki suosituimmat blogit olisivatkin persoonavetoisia, niin minun persoonani ei ole sitä tyyppiä joka on kovin kannattava. Moni ajattelee että ärsyttävyys vetää, mutta tosiasiassa se vain ärsyttää. Provosoituminen ei ole innostumista.

Asiaa voidaan lähestyä Jukka Hankamäen huomioilla. Hän on katsonut "Uuden Suomen" menestyneitä blogauksia. Ja tässä hänkin panostaa aiheeseen. "Pikainen sisällönanalyysi osoittaa, että suosituimpiin päätyy todennäköisimmin silloin, kun ottaa kantaa johonkin kolmesta asiasta: 1. Homoseksuaalisuuteen 2. Uskontoon 3. Perussuomalaisuuteen Nämä kiihottavat kansaa." Tässä kohden toimin jossain määrin oikein. Mutta Hankamäellä on vähemmän ilmiselvä lisähuomio joka on mielestäni vielä oleellisempi "Lyhyen ajan suositumpien joukossa pysyy, kun puolustaa tai edustaa homoseksuaalisuutta, arvostelee kristinuskoa (tai kehuu islamia) ja kritisoi perussuomalaisuutta. Julkisuuden kirjoitukselle takaa tällöin tuomitsevien kommenttien runsaus. Mukilointi on kuitenkin pian tehty. Pitkäaikaisesti listalla pysyy, jos vastustaa homoseksuaalisuutta, puolustaa kristillisiä arvoja ja kehuu perussuomalaisten menestystä, toisin sanoen on patakonservatiivi. Julkisuuden varmistaa tällöin mielipiteiden kanavoituminen poliittiseksi kannatukseksi, joka on yleensäkin pitempiaikaista."

Tämä on hyvin kiinnostava huomio sikäli että se vihjaa siihen että aiheen lisäksi oikeat mielipiteet ratkaisevat. Syynä on osittain se, että yleistä mielipidettä kirjoittavia on paljon. Ja vähemmistöä - tai poliittisesti epäkorrektimmaksi miellettyä - näkemystä vastaan syntyy pysyvämpi asiakaskunta. Sillä kun omaa kantaa edustaa vain muutama, samanmieliset kokoontuvat. Ja pääsee myös samalla vahvemmin vihollisen silmätikuksi.

Tässä kohden on hyvä huomata että minun ongelmani on tietty linjattomuus. Minulla on itse asiassa tarkemmin katsoen hyvin tavanomaisia mielipiteitä. Olen enemmänkin persoonaltani ja ilmiasultani ekstreemi. Näkemykseni ovat hyvinkin valtavirtaisia. Ja tämä näkyy tekstien luvussa. Blogausten luetuksitulluuden suuruusluokka ei ole mitenkään vakio. En tiedä kuinka monta nollaa lukijamäärässä on. (Ja tämä tietysti koskee numeroita, joskin sen voi ymmärtää myös lukijoitani halveksuvaksi sanaleikiksi.) Olen kuitenkin liian satunnainen suhteessa poliittisessa keskustelussa vedettyihin linjoihin. En ole kaiken kaikkiaan riittävän "puolella" ja "vastaan". Ja kirjoitan satunnaisistakin aiheista joten minulta tuskin tulee koherentisti ja tasaisesti sellaista aineistoa jolla voisi luoda viholliskuvaa tai samanmielisten joukkoa. Lisäksi tapani reagoida kommentointiin on varsin etäännyttävä.

Itse asiassa mitä tarkemmin asiaa katson, yllättääkin enemmänkin se että miten lukijoita on sekin määrä mitä on.

Olen tullut siihen tulokseen että lukijoita on yksinkertaisesti sen vuoksi että olen blogienkirjoittamiselle hieman samaa mitä Nicholas Cage on elokuvanäyttelylle. Let's face it. Nicholas Cage on hullu. Hän tekee tempauksia, ottaa omituisia rooleja, näyttelee ne hyvin omintakeisesti. Nichlolas Cage ei tee sitä mitä elokuvanäyttelijän olisi hyvä tehdä. Eli ottaa osaa vain hyviin elokuviin ja saada itselle nimeä, mainetta ja Oscareita. Tai jotka jotenkin muuten edistävät uraa. Vaikkapa antamalla kuvan siitä että henkilö on luottonäyttelijä juuri tietynlaisiin rooleihin, jolloin ei toki pääse arvostetuksi ja tulee leimatuksi yksipuoliseksi näyttelijäksi, mutta joka kuitenkin takaa vakaan leivän.

Nicholas Cage ei kuitenkaan nimenomaan tee näin. Hän on omalla tavallaan hyvin menestynyt. Mutta hänen menestystään kuvaa hyvin vahvasti se, että hän ei aina onnistu. Itse asiassa hän näyttää onnistuvan yllättävän harvoin, mutta menestyvän tästä huolimatta. On hyvin vaikeaa ymmärtää miksi hän valitsee niitä rooleja kuin valitsee. Mutta selvää on että hän kuitenkin aina heittäytyy näihin rooleihin. Kyseessä ei ole edes maineentavoittelu. Cagen tempauksista puuttuu tarkoitushakuisuus. Osa julkkiksista hakee medianäkyvyyttä leikkaamalla tukkaansa, ottamalla silikonirintoja, ottamalla niitä pois, lihomalla, laihduttamalla tai tekemällä jotain extreemiä.

Mutta Nicholas Cage tuntuu tekevän ... no sitä mitä hän tuppaa tekemäänkin ... jostain muusta syystä. Siinä missä monien julkkisten vastaavat tempaukset tuntuvat typerehtimiseltä, pinnalliselta menokulttuurilta tai laskelmoiduilta mediasuosiotempuilta. Cage vaikuttaa sen sijaan jotenkin toteuttavan itseään näiden ylilyövien tai vain strategisesti huonojen peliliikkeidensä kautta. Hän tekee niitä paitsi siksi että voi, niin myös siksi että hän jotenkin ilmentää itseään näiden kautta. Jossain mielessä hän on eläin.

Mutta ei sillä pinnallisella tavalla. Vaan enemmän jollain sellaisella joka kenties lähestyy Zhuangzin taolaista ajattelua. Tämä kiinalainen filosofi kun korosti luonnollisuutta hyvin erikoisella tavalla. Sellaisella joka ei tuo mieleen länsimaisessa mielessä helposti syntyvään assosiaatiota rauhasta ja harmoniasta. Vaan jossa korostuu se, miten tieto on suurta ja ihmisen käsityskyky pieni mutta olemassaoleva. Zhuangzi käytti myös ahkerasti erilaisia shokkitaktiikoita ja huumoria. Sellaisia jotka harvemmin osuvat yhteen tärkeän filosofian mielikuvan, saati itämaisen filosofian, kanssa. Tämä räväkkyys johti seimerkiksi siihen että väittely ja riitely olivat Zhuangzin argumentoidessa toisiaan lähellä. Häntä pidetään jopa anarkistisen ajattelun historian kannalta merkittävänä hahmona.

En tavallisesti nosta omaa häntääni, mutta tässä kohden uskaltaisin sanoa että jos en kenties ole yhtä rohkean autenttinen kuin Cage tai yhtä merkittävä ajattelija kuin Zhuangzi, niin kuitenkin tämä tietty eilaskelmoitu luonnollinen hulluus meidän välillämme on analogista. (En muuten usko että kukaan meistä kolmesta mainitusta olisi osannut kaavoittaa itseään johonkin korkeampaan ideaaliin joka jäsentäisi jokaisen toimintamme. Emme ole autenttisia sillä että tiedämme mitä olemme, vaan tavallaan juuri sillä että emme tiedä. Paljastamme ikään kuin mysteeriä itsellemmekin samalla kun muut joutuvat ... no, enimmäkseen elämään tekojemme seurausten kanssa.) Siksi täällä ei vierailla nautiskellen miellyttävästä persoonasta, mutta ei kuitenkaan kohdella aivan täysin pellenäkään. Suunnilleen siksi minulla on enemmän kuin yksi lukija (itseni).

Muutenhan tämä blogi olisikin ihan paska.