Korvasyyhystä ja legitimoinnista

Alun video on mikroskooppikuvaa hyvin pienestä palasta korvavaikkua jonka kuivatin. Se on vahaa, mutta minun vahaani. (Siinä on omituinen päiväys, mutta mikroskooppini joka muutoin on mainio on hyvin omituinen tuon kellonsa kanssa. Enkä osaa muuttaa sen aikaa. Joten olkoot. Kuva on kuitenkin tuore.) Intiaaneilla ja inuiiteilla on usein kuiva korvavaha ja eurooppalaisilla on yleensä kostea ja vahamainen korvavaha. Minun korvavahani on eurooppalainen mutantti joka kiteytyy piikeiksi. Vahallani on jostain syystä tapana kuivaa korvaan teräviksi säleiksi ja eräässä vaiheessa itse asiassa näkeekin miten se on kristalloitunut. Tämä toki kannustaa puhdistamaan korvat melko usein. Ja ne ovatkin hyvin hoidetut. (Joskin olen kerran joutunut käymään korvien tyhjentämisessä joka ei ollut miellyttävä kokemus.) Sillä jos asia unohtuu, saan kyllä korvasyyhyä. Olen pitänyt tätä tyhmänä asiana. En ole aikaisemmin tiennyt että tämä piirre olisi myös kaunis. Minusta se kiteytynyt osa on varsin esteettinen. Maailmassa on muutakin korvavahaa mutta tuo on minun korvia syyhyttävää vahaani.

Mistä päästäänkin vertauskuvan kautta korvasyyhyihin. Sanalla on "Raamatullinen" tausta. Mutta siitä huolimatta tässä on ihan oikea oivallus. Sellainen jota nykyajan psykologitkin hyväksyvät. Kun "Toinen Timoteuksen kirje" sanoo "Sillä aika tulee, jolloin he eivät kärsi tervettä oppia, vaan omien himojensa mukaan korvasyyhyynsä haalivat itselleen opettajia" se viittaa vahvasti siihen asenteeseen että ihminen haluaa oppia sen mitä hän jo tietää. Ihminen hakee vahvistusta sille mitä hän jo ajattelee. Ja kuuntelee sellaista joka miellyttää sen sijaan että menisi itse omalle epämukavuusalueelleen. Ja vaikka korvasyyhyissä voi olla jotain kaunista, on se kuitenkin muille varmasti myös ällöttävää. Sillä jos pysyy omalla mukavuusalueellaan mutta levittelee omia korvasyyhyjään on taattua että kaikki keskustelukumppanit sysätään tanakasti heidän epämukavuusalueelleen.

Tämä asettaa mielenkiintoisia haasteita kommunikaatiolle. Jos otan asian omalta kannaltani, olen usein ollut sellaisessa tilanteessa jossa on jotenkin tullut esiin se, että en ole kirkon jäsen. Tähän on usein liittynyt kommentteja ja kysymyksiä. Sellaisia joissa kysytään siitä että eikö kirkko tee hyvää työtä. Ja vastaavia. Joskus näissä on kyseessä aivan oikea halu käännyttää takaisin. Silloin on kysymys julistuksellisuudesta. Mutta useammin tilanne on enemmänkin niin että henkilö legitimoi minulle omaa kirkkoon kuulumistaan. Kysymys on hänestä eikä minusta. Ero näiden kahden välillä on asenteissa ja siinä ei ole kysymys niinkään siitä mitä yksittäisiä argumentteja käytetään. Sen sijaan on katsottava kokonaisuutta ja sitä asennetta joilla näitä detaljeja käytetään. ; Ero on tässä mielessä pieni mutta merkittävä. On merkitystä näytetäänkö toisille mitä korvien välistä (tai sisältä) on kaiveltu. Ja sillä yritetäänkö tätä löydöstä istuttaa toisen korvaan (tai korvien väliin).

Tätä voi joskus olla vaikeaa ymmärtää ja tästä syntyy vahvasti sellainen olo että henkilö kyseenalaistaa ratkaisuni. Kuitenkin samalla kuuntelija on voinut kokea eroamiseni itsessään jonain statementina joka haastaa hänet. Näissä tilanteissa kysymys on monimutkainen. Tai ei ole, jos tajuaa että kaikki eivät mene oman korvasyyhyn mukaan.

Asiaa vaikeuttaa tietysti se, että monella on melko terve suhde argumentaatioon. Eli ideana on se, että argumentit ovat syitä. Ja nämä syyt ovat yleensä jollain lailla omasta navasta ulospäin ponnistavia. Ihmiset siis tiedostavat että oman asenteen levittäminen on egoismia. Ja siksi he argumentoivat. Kaikessa argumentoinnissa on kuitenkin väistämättä sellainen sävy että ne painottavat järkevyysasteita eri vaihtoehtojen välillä. Ja tästä seuraa se, että jos esittää omalle kannalleen oikein väkevän argumentin, se aivan oikaesti tarkoittaa sitä että vastapuolella olisi jokin järkevyys-eettinen peruste tehdä tällä järkevämmällä kannalla sen sijaan että jatkaisi sillä virheellisellä kannallaan.

Kenties tässä on syy sille miksi ateismi koetaan usein militanttina. Uskovainen heittää usein apologeettisia argumentteja bashausmielellä. Silloin kysymys on käännyttämisestä ja julistamisesta. Ihminen oikeuttaa tätä yleensä vetoamalla siihen että hän haluaa pelastaa ihmisiä. Tai viittaamalla lähetyskäskyyn. Mutta enemmistö haluaa vain legitimoida miksi hän itse uskoo. Valitettavasti tämä on argumentaatiota ja tätä kautta ateistilla on ikään kuin jonkinlainen velvollisuus perustella erimielisyytensä. Ja usein tämä koostuu siitä että tämä jumalatodistus käydään läpi tavalla jossa se menettää merkittävästi uskottavuutensa.

Ateisti ei kuitenkaan lähde tekemään jumalattomuustodistuksia. Ja tätä kautta kristitty kokee että hän on koko ajan hyökkäyksen kohteena. Tässä unohtuu helposti se mahdollisuus että ateisti legitimoi omaa mielipidettään ja tekee sen sillä miten se noissa tapauksissa tehdään. Ateistien jumalauskon puute kun nojaa siihen että jumalatodistukset ovat paljastuneet epäuskottaviksi. Ja tätä he tekevät siksi että oikein mitään muuta tapaa osoittaa olemattomuus ei ole. Jos jokin ilmiö falsifioidaan, se vaatii että on teoria joka sitten falsifioidaan. Tämä jumalattomuustodistusten puute yhdessä siihen että ateisti aina vain kumoaa niitä uskovan legitimointiargumentteja johtaa kuitenkin varmasti kokemukseen jossa kristitty on aina hyökkäyksen kohteena. Toisaalta ateisti helposti kokee jokaisen jumalatodistuksen aktiivisena rakennelmana, jonkinlaisena hänen maailmankuvaansa kohdistettuna hyökkäyskoneena. (Toki osa kristityistä käyttää niitä nimenomaan tähän.)

Kun kaikki levittävät ympärillee korvavaikkujaan, kaikesta tulee melko tahmaista ja ällöttävää. Joten ei ihme että skismoja syntyy.