Se oli aivan erityisen paska vuosi

Uuden vuoden päätteeksi on hyvin perinteistä käsitellä alkamisia ja loppumisia. Menneestä vuodesta tehdään vaikkapa yhteenvetoja. Blogistina voisin vaikka nostaa esiin ne blogaukset joita pitäisin vuoden tärkeimpinä.  Minulla ei valitettavasti ole antaa tämänlaatuiseen mitään näkemystä. Blogitekstini ovat minulle kaikki vähän kuin jotain epämuodostuneita äpärälapsia. Rumia mutta omia. Ja jossain määrin rakkaita kaikki, paitsi silloin kun ovat tuhmia.

Sitä paitsi uusi vuosi on minulle perinteisesti surun läpitunkemaa aikaa. Kenties ymmärrettävästi. Se, että kuoleman päiväys on helppo muistaa ja sitoa tietynlaiseen juhlaperinteeseen on jo yksinään ankara muistute. Eikä asiaa suinkaan auta se, että kyseessä ei ole tapaturmainen kuolema vaan itsemurha.

En kuitenkaan kieriskele tämän blogauksen kanssa tässä aiheessa. Sen sijaan on rakentavampaa käsitellä tätä vuotta. Joka oli itselleni kaiken kaikkiaan aivan erityislaatuisen paska vuosi. Se ei ole aivan yhtä huono kuin vuosi 2000. Se ei ole yhtä emotionaalisesti tyhjiin imevä kuin vuosi 2004. Mutta se kyllä pääsee hyvälle pronssitilalle. Eikä omaa ansiotaan vaan tuurilla. ; Tämä vuosi on itse asiassa mennyt aikamoisessa sumussa kevään jälkeen. Syynä oli perheessä ollut tarpeeton terveydellinen yllätys joka johti leikkaukseen asti. Tämä aikaansai tietynlaisen eksistentiaalisen shokin mieleen. Eikä se rehellisesti sanoen ollut edullista lompakollekaan. Leikkaukseen ei kuitenkaan kuoltu eikä tässä vaiheessa ole mitään merkkejä siitä että tarvetta uusinnoille olisi.

Tämän vuoden ongelmana on ollut oikeastaan se, että tilanteen luonne on ollut kaiken kaikkiaan sellainen että en ole voinut puhua yksityiskohdista. Jotka ovat henkilökohtaisia ja syviä. Ja jotka eivät ole minun henkilökohtaisia ja syviä asioitani vaan puolison. Näin ollen en voi jakaa tai puhua niistä oikein kenellekään. Puolisolle voisi puhua mutta tosiasiassa on tärkeää tukea häntä prosessissa joten aivan kaikkea on turhaa vuotaa hänenkään riesakseen. Tässä tilanteessa olenkin hyvin korostetusti yksin. Jopa hämmästyttävän yksin. Sillä jos otetaan käsille omat vaikeimmat aikani, jolloin en omista luottamussyistäni voinut lainkaan puhua ns. perheelleni ja verisukulaisilleni, minulla oli kuitenkin hyviä ihmisiä jotka jaksoivat kuunnella raivostuttavaa vuotamistani. Sellaiset ihmiset kuin Siri Kotajärvi ja Anna Korkolainen. Jotka vaivautuivat puolestani ja tekivät sen tyylisiä joustoja joita en ansainnut. Ja mikä pahempaa, joita en voi mitenkään koskaan maksaa takaisinkaan. Nyt minulla ei ole mahdollisuutta tämänlaiseen. Olen kaiken kaikkiaan ollut hyvin yksin.

Joten olen päätynyt tekemään sen missä olen hyvä.

Tuotan paljon tekstiä. Olen hyvin avoin monista asioista. Ja tosielämässäkin kerron paljon asioistani. Harvalle tulee tästä asioiden vuotamisesta mieleen se, mitä se on. Se on tehokkainta mahdollista asioiden piilottamista ja sensurointia. Se on sitä mitä kidutettavana oleville opetetaan strategiaksi. Ei pidä miettiä sitä mitä ei saa sanoa. Ei saa miettiä että "en paljasta asiaa X" vaan sen sijaan pitää puhua avoimesti muista asioista ja muista aiheista. Olen tässä mielessä erittäin hyvä. (Opin asian valitettavan myöhään, mutta sittemmin olen käyttänyt sitä mestarillisesti. Itse asiassa on syytä tiedostaa että eräässä mielessä eräs tärkein osa ammattianikin on se, että pidän työkseni yrityssalaisuuksia. Ne eivät ainakaan minun kauttani lipsahda, eivät edes humalassa baarissa.)

Toisaalta olen muutoinkin parhaimmillani tilanteissa jotka eivät suju. Tämä johtaa siihen raivostuttavaan tilanteeseen jossa skillsettini ei sovi ns. terveeseen normaaliin elämään. Pärjään ja menestyn sellaisissa tilanteissa jotka estävät minua olemasta oikein millään tasolla onnellinen. Ja tätä kautta moni on ihmetellyt miten hyvin olen suhtautunut ja hoitanut tiettyjä puolia elämästä.

Toisaalta tämä stressi on ollut luovuudelleni hyväksi. Olen kokenut että etenkin huumoripuoli on syntynyt epätavanomaisella helppoudella. (Jostain syystä moni ajattelee että humoristina oleminen tarkoittaisi iloisuutta. Tässä kuitenkin menevät minusta huumorin vaikutus ja huumorin synty sekaisin.) Mikä ei ole ainutlaatuista. En siis ole tässä tilanteessa vajoamassa masennukseen tai suisidaalisuuteen - joista molemmat ovat kokemuspiirissäni, etenkin jälkimmäinen, ovat kaikkea muuta kuin vieraita - vaan olen jotenkin tässä kaikessa syntynyt tuottamaan monenlaista. (Jos en muuta niin epämuodostuneita äpäriä blogin täytteeksi. Mutta samaa on tapahtunut töissä ja kotona ja muutoinkin.)

Joka taas tarkoittaa että kenties tämä vuosi ei ollut niin läpitunkevasti ja kokonaisvaltaisesti paska. Tämä on vuosi jolloin opin sen, että jos kukaan ei ole auttamassa ja itse on selvittävä, niin sitten sitä selviää. Jos ei muutoin niin toisten puolesta. Tämä vuosi ei siis ole ollut sitä normaalia maailmaa jota kuvaa se, että minä epäonnistun. (Se, että teen ylilyöntejä, virheitä, olen vaikea ihminen joka ei osaa ilman että kaikilla muilla on paha olla.) Tätä vuotta kuvaa se miten koko maailma on epäonnistunut. (Jopa siinä mittakaavassa että olisi houkuttelevaa uskoa johonkin Jumalaan tai älykkääseen suunnittelijaan jota syyttää Pahan ongelman nimissä tästä kaikesta joka heijastelisi hänen läpipahaa ja kieroutunutta luonnettaan.) Kerrankin virhe ei ole minussa vaan maailmassa. Joten kenties tämä vuosi oli jotain jota muistelen myöhemmin tavalla jonka voi tiivistää Milja Kauniston "synnintekijä" -kirjan loppuun ; "anna minun vielä nähdä unta miehuuteni päivistä, jolloin kärsimys ja rakkaus tulivat minulle tutuiksi. Anna minun sitten unohtaa kaikki muu kärsimys paitsi rakkaus. Anna minulle vielä uusi alku."

Pitäisikö kristittyjen humanistien olla ateisteja?

Moni kristitty on antihumanisti. Eli ihminen joka irtautuu humanismista ja jopa vastustaa tätä. Humanismi nähdään tällöin maallistumisena ja jonain jossa ihminen ylpeydessään korvaa Jumalan. Kuitenkin valtaosa kristityistä on humanisteja. Tässä hengessä THEOS -ajatushautomo korostaakin että humanismi on jotain joka sopii erityisen hyvin kristitylle. Lausunnon mukaan "Angus Ritchie and Nick Spencer argue that Christians ought to be more aware – and more proud – of their humanist credentials, rather than allowing humanism to become a cipher for atheism." Tosin he menevät myös tätä pidemmälle. "They go beyond a mere celebration of Christian humanism, however, to argue that the Christian faith provides a much firmer foundation for humanist beliefs than evolutionary atheism. Taking their cue from the authoritative definition of humanism by the International Humanist and Ethical Union, they argue that a commitment to reliable rationality, to moral realism and to human dignity can only be secured on a theistic basis. Ultimately, atheism saws through the branch on which humanism sits." Eli perimmiltään heistä rationaalisten ja koherenttien humanistiateistejen pitäisi olla kristittyjä.

Ajatus on minusta jo jotenkin oleellisesti lähtökohtaisesti omituinen. Humanismiin nimittäin usein (minusta jopa liian usein) liittyy mielikuva valistushenkisestä ajatuksesta jossa korostetaan sitä että jokainen ihminen ajattelee itse. Sapere aude -asenne taas tarkoittaa sitä että jokainen saa ihan itse miettiä humanisminsa pohjalta ollakko ateisti tai kristitty. Tämänlainen kirjoitelma tuntuu sahaavan oksaa humanismiin liitetyn ajattelunvapauden, mielipiteenvapauden ja uskonnonvapauden alta. Kun se esittää ultimaatumeita siitä että ateistihumanistien pitäisi kääntyä kristityiksi koska kristinusko on humanismin ytimessä, tehdään itse asiassa jotain jota on hyvin vaikeaa liittää siihen mitä yleisesti katsotaan humanistiseksi toiminnaksi. Tässä mielessä voisin haistattaa THEOSin kanssa missään tekemisissä oleville ja tätä raporttia kannattaneille paskan. Mutta se olisi liian helppoa ottaen huomioon miten lähellä he ovat sitä kohdetta joka löyhkää.

Mutta on kenties syytä panostaa THEOSin henkeen. Yleinen mielikuva ja yleinen taso on filosofisesti riittämätön. (Joskin on eksistentiaalisesti piristävää haistattaa paskoja ihmisille jotka ilmiselvästi sen ansaitsevat ja jotka luultavasti saavat kuulla tätä toivotusta aivan liian harvoin.) Sillä tämä asenne on laajemminkin yleinen. Kysymyksessä ei siis ole vain yksi ajatushautomo. Tietyssä määrin kyseessä on heijastuma laajemmasta kristillisestä asenneilmapiiristä. Joka, väitän, läpitunkee kaikki länsimaat ja niissä tapahtuvan keskustelun mielipiteistä, uskonnoista, vapaudesta ja arvoista. Humanismi nojaa ihmisyyteen. Ja jossain mielessä tässä onkin kysymys siitä ketkä noin yleensä katsotaan täysivaltaisiksi ihmisiksi. Että minkä maailmankatsomusten ihmisillä ei ole syvällistä ymmärrystä maailmasta ja he siksi ovat, jos nyt juridisesti ovatkin täysivaltaisia kansalaisia, eivät ole kokonaisvaltaisia ihmisiä vaan jonkinlaisia säälittäviä puoli-ihmisiä.

Se nojaa metaeettiseen ajatteluun jossa ajatellaan moraalin perustaa. Olen kirjoittanut tästä aiheesta usein, enkä koe tarpeelliseksi kumota niitä myös tässä. Tartun sen sijaan siihen miten juuri tämä asenne on kristityillä yleinen. He tykkäävät ateistien dogmatiikkaan puuttumisesta. Ja tekevät tätä harjoittaessaan kristillisiä premissejä. Tilanne on tuttu muuallakin kuin etiikassa. Esimerkiksi kun Alvin Plantingan naturalismin kritiikki puretaan sen premisseihin voidaan huomata että naturalismi on ristiriitainen jos ja vain jos siihen liiteään Plantingan vaatimia tyystin kristillisen maailmankatsomuksen läpitunkemia premissejä. Joka enenmmän tai vähemmän kumoaa koko argumentin.

Ritchie ja Spencer eivät tee sitä mitä heidän pitäisi tehdä. Eli kumota joka ikinen ateistis-humanistinen kokoonpano ja osoittaa ateismi tätä kautta peruseettomaksi humanismille. Samoin heidän tulisi todistaa että kristinusko johtaa humanismiin väistämättä tavalla jossa jokainen antihumanisti olisi väistämättä tyystin harhaoppinen kerettiläinen. He eivät tee tätäkään. Näin ollen heidän ajatushautomonsa vaikuttaa hautomiselta ilman ajatusta. Itse asiassa käteen jää lähinnä juuri se miten omituista on vaatia teistisen objektiivisen moraalin perusteluehtoja ateistiselta humanismilta. Etenkin kun tätä samaa logiikkaa ei sovelleta kristinuskon humanistisuudesta puhuttaessa. Nyt näyttää siltä että ateistinen humanismi ei yhteensovi teistisen humanismin kanssa väistämättömästi. Joka ei ole kovin voimakas eikä kovin kiinnostava argumentti.

Jostain syystä kristityt kuitenkin suhtautuvat kiinnostuksella ja ottavat vakavasti kaikki tämänlaiset lausunnot. Joten heidän asenteidensa vuoksi on kenties syytä katsoa asiaa hieman tarkemmin. Otetaan Stephen Law. Hän on kirjoittanut vastineen tälle THEOSin esitykselle. Hän käsittelee myös esityksen argumentteja. Mutta tartun siihen millä hän aloittaa. Määritelmistä. "As those of us who campaign under the banner of ‘Humanism’ use the term, ‘Christian Humanism’ is an oxymoron. We use ‘Humanism’ to refer to a certain sort of non-religious life stance. But of course the term has other uses, including uses on which ‘Christian humanism’ is not an oxymoron. If the authors of this Theos report want to use the term in one of these other ways, that’s their prerogative. But to be clear, let’s use humanism with a small ‘h’ to mean what they mean, and Humanism with a capital ‘H’ to mean we what we mean."

Hyvin usein kristillinen latistamis-lyttääminen perustuu juuri siihen että he ottavat vallan määritellä vastapuolen oppi ja käytetyt käsitteet. Näin ollen tässäkin on syvällisesti kyseessä siitä miten humanismi määritellään. Ja kristillisessä esityksessä kristityt määrittelevät humanismi -käsitteen kristillisin ehdoin. Miettimättä että jos katsotaan ovatko ateistihumanistit sisäisesti koherentteja vai eivät, niin silloin on katsottava ateistihumanistien humanismin määritelmää. Koska muutoin argumentissa ei olisi mitään järkeä : Syntyisi vain olkiukko jossa humanismin määritelmä vaihdetaan ikään kuin salassa ja tämä ekvivokaatio sitten luo kuvitteellisen vihollisen. Joka onkin kieltämättä helpompi voittaa kuin aito ateistihumanismi. Ja juuri siksi THEOS ja muut kristityt vallankäyttäjät instituutioineen näitä temppuja harrastavatkin. (Uskon että tämä on tahallista, eli kysymys on ilkeydestä. Vaihtoehtona olisi että he ovat idiootteja. Sellaisella tasolla että on ihmeellistä että miten he osaavat lukea ja kirjoittaa. Sitoa kengännauhojaan. Hengittää.)

Tämä paljastuu toki pinnallisessakin argumenttianalyysissä helposti. Kiinni jäädään kuin Alvin Plantinga warrant -pytyllä. Nolosti. Ja näitä katsoessa ei voi muuta kuin hämmästellä että miten kukaan, siis kukaan, ottaa näitä argumentteja vakavasti. Niissä on sisältöä ja laatua lähinnä naureskelun, sormellaosoittamisen ja myötähäpeän tuottamisen areenoilla. Ne ovat paskaa logiikkaa ja paskaa asennetta. Niitä ei pitäisi lukea kiinnostuksella tai tukea. Niitä pitäisi hävetä. Moni toki näkee näiden haukkumisen samaksi kuin kristillisyyden vastustamisen. Mitä heille voi sanoa? Paitsi ottaa analogian israelkysymyksestä "Lisäksi häntä kritisoidessaan kannattaa olla tarkkana: jos häntä kritisoi ja on juutalainen, saa itseinhossa rypevän juutalaisen diagnoosin; jos häntä kritisoi olematta juutalainen, on antisemiitti. Aivan kuin tämän ammattiperseilijän petkutukset muka olisivat määritelmällisesti ja lähtökohtaisesti juutalaisia tekoja. Ettäs kehtaa." Jos nämä ihmiset ovat lähtökohtaisesti kristittyjä ja heidän näkemyksensä vastustustaminen on lähtökohtaisesti kristinuskonvastaisuutta niin sen pahempi kristinuskolle. Itse uskon että he ovat vain halveksittavia kusipäitä jotka sattuvat olemaan myös kristittyjä. Näen toki näiden kahden käsitteen välillä vahvan korrelaation, mutta en silti pidä niitä hieman eri asioina. (Voinet olla ei-kusipäinen kristitty. Ja jos tämä onkin kenties tosiasioiden ja havaintojen valossa tarpeettoman optimistinen väite niin aivan taatusti voit olla kusipää olematta kristitty. Katsokaa nyt vaikka minua!)

Law'n määritelmälähtökohta on kiinnostava. Koska jos aiheena on metaetiikka voidaankin ajatella että humanismiin voitaisiin valita monenlaisia lähtökohtia.
1: Kun kristitty argumentoi humanismista, he nojaavat siihen että humanismi on setti tietynlaisia mielipiteitä. Tämä tiettyjen mielipiteiden dogmajoukko on sitten jokin jolla on perusta tai ei ole. Mutta kenties voidaan ajatella että humanismi onkin metaeettinen näkökulma siitä että moraalin perimmäinen lähtökohta on ihmisissä. Tällöin voidaan toki huomata että kristinusko on parempi lähtökohta dogmaattisuudelle. Jos jokin dogma perustellaan Jumalalla se on asenteena jotain melkoisen ehdotonta ja joustamatonta. Tämä syntyy pysyviä ja vaihtoehdottomia asenteita. Ja tässä mielessä Ritchie ja Spencer ovat todella, siis todella, huomanneet jotain aidosti relevanttia THEOSin raportissaan.

On jännittävää miten
tämän historiallisen
miekan koristeluina on
kristillisiä ristejä.
Eikä sen aikaisten ateistien
A -symbolin vastineita.

2: Mutta jos humanismi onkin metaeettinen näkemys jossa moraalin alkuperä on ihminen. Humanismissa ihminen olisi kaiken mitta. Ja jossa ei korostetakaan tiettyjä mielipiteitä vaan tiettyä asennetta, niin siinä tapauksessa se että humanismi vaatisi moraaliperustakseen Jumalan on yhtä järkevä kuin ajatus siitä että ollakseen moraalinen Jumalan tulisi kysyä objektiivisen moraalinsa ytimet ihmisiltä, vaikka kansanäänestyksessä. Tämä ihmiseltä mieltymyksiä tenttaava alisteinen suhde ei tietenkään ole teismissä kovin järkevä. Voidaan suorastaan sanoa että ajatus siitä että humanistin pitäisi varmistaa humanistiset arvonsa Jumalalta tai luntata ne Pyhästä Kirjasta tarkoittaa sitä että humanismi on alisteinen teismille. Eli kristityt humanistit eivät olisi perimmiltään humanisteja, humanismi oikeutettaisiin välinearvona, sekundaarisesti kun itseisarvot olisivat muualla. Joka toki selittää kovasti sen miten humanistiset arvot eivät olleet kristinuskon arvoja ennen kuin humanistiset arvot yleistyivät yhteiskunnassa laajasti. Jonka jälkeen kristityt muuttivat mieltään ja alkoivat selittämään että humanistiset arvosetit ovat juuri niitä joita Jumala kannattaa. Näin ollen ollakseen todella humanisteja kristittyjen humanistien pitäisi ryhtyä ateisteiksi.

Moni voi huomata mihin tässä viedään. Kun otamme jälkimmäisen määritelmän esille voidaan todella luoda sisäisesti koherentti argumentti jonka mukaan kristitty humanisti ei voi olla oikeastaan humanisti lainkaan. Se ei kuitenkaan ole kovin merkittävä argumentti koska kristityt humanistit tuskin ovat tuon humanismimääritelmän kanssa liikehtimässä. Jos minä kirjoittaisin raportin jossa esitettäisiin että kristitty humanisti ei voi olla humanisti, ei tätä levitettäisi ja sen syvällisyydestä kiiteltäisi missään kristittyjen parissa. Argumentaation onttous ja sen läpitunkeva asennevammaisuus huomattaisiin varsin helposti. Koska kyseessä ei siis selvästi ole mitenkään vaikea asia älyllisesti huomata, ei voida ihmetellä muuta kuin sitä että miksi tuo aivan täsmälleen samanlainen tulee käytännössä sarjatulella vastaan ateismikysymyksessä. Ja miksi oikein yksikään pappi oikein missään ei tunnu tässä kohden huomaavan että perusteluissa olisi jonkinlainen puute ja aukko.

Väitän että syynä on se että kristinuskon ilmentyminen nykyaikana on käytännössä aina antagonistista. Kirkko tuottaa lausuntoja joissa "hakataan ateisteja" suoraan tai epäsuoraan. Papit nauttivat tästä. He eivät toki myönnä tätä julkisesti koska se olisi huonoa PR:ää. He ovat koulutetuja ihmisiä joiden kyky analysoida argumentteja ja purkaa premissejä ja tarkistaa niiden logiikkaa pitäisi olla kunnossa. Nämä eivät ole hirveän vaikeita asioita. ; Kuten tätini joka kyseli minulta filosofisesta käsitteestä määritelmää hämmästyi kun vastaus oli yksinkertainen ja järkeenkäypä. Perustasollaan tämänlaiset asiat eivät ole vaikeita. Papit ovat koulutettuja, eivätkä tyhmiä. Jäljelle jää vain tahallisuus. Joka kertoo asenteista. Ja nämä asenteet tuottavat instituutioita kuten kirkkoja. Ja näiden kirkkojen rakentamat asenteet tuottavat yhteiskuntaan rakentellisia asioita jotka vaikeuttavat muiden elämää. Tässä valossa esimerkiksi minä mietin sellaisia asioita kuin kirkkoon liittymistä ja siitä eroamista. Ja suoraan sanoen muidenkin pitäisi.

Samalla voidaan kontrastoida esimerkiksi se, että siinä tyylissä humanismia jota itse kannatan ei ole lainkaan mieltä jos maailmaa ei nähdä ihmiselämän kannalta puutteen läpitunkemaksi. Siinä mielessä että maailma ei perimiltään tai miltään tasolta vastaa ihmisten toiveita tai odotuksia. Ja että ihmiset voivat yrittää hallita maailmaa, mutta tekevät tämän hyvin rajallisesti. (Mutta ovat kuitenkin aina täysin ihmisiä. Tästä huolimatta. Ja ehkä jopa tämän ansiosta.) Minun kannattamani humanismi on mieletöntä välittömästi jos ihmiset elävät ikuisesti. Joka tekee kaikesta ajasta "jotain joka otetaan ja jota ei voi antaa takaisin". (Jossa ajan haaskaus on jotain jossa varastetaan jotain jota ei voi saada takaisin, kiitos vain ne jotka harjoittavat kohdalleni epäonnistunutta käännyttämistä.) Jos yritätte sovittaa tämän yhteen kristinuskon kanssa niin good luck with that.

---

Olisi huvittavaa jos THEOS seuraavaksi julkistaisi raportin jonka mukaan sekulaari humanismi on määritelmällisesti kristillistä. Ja sitten alkaisivat ajamaan tätä asiaa. Jotekin epäilen että näin ei tapahdu. Siitä huolimatta että sekulaari humanismi on humanismia.

Tylyttävät papit ja kirkon mediapelitaidottomuus

"Aamulehden" puolella oli iso liuta ns. "avautuvia" pappeja. He ottivat kantaa vapaa-ajattelijoihin. Papeilta tuli sen tyylisiä lausuntoja kuin "Ihmettelen sitä, miten ylipäätään on mahdollista, että vapaa-ajattelijat ovat saaneet luvan ylläpitää Eroa kirkosta -sivustoa. Kirkkokin voisi pitää Eroa vapaa-ajattelijoista -sivustoa." ja "lain valvonta on tulkinnut eroa kirkosta -sivut lain mukaisiksi. Kirkko voisi itse ottaa eroamisen helpon tien haltuun. Tästä huolimatta olen sitä mieltä, että eroa kirkosta -kampanja on suunnattu yhtä uskonnollista yhteisöä vastaan ja on sellaisena laiton. Näin on siitä huolimatta, että yhteisöön kuuluu valtaosa kansasta. Lain tulee olla sama kaikille. Mitenhän lakia tulkittaisiin, jos kyseessä olisivat jotkin muut aatteelliset tai uskonnolliset yhteisöt, joista toinen perustaisi toista vastaan eroamissivut?" että "Oikeustajuni sanoo, että ero- tai liittymisilmoitus pitäisi tehdä yhteisöön, jonka jäsen on tai jonka jäsenyyttä hakee. Eipä tulisi mieleeni perustaa "eroa urheiluseurasta" -sivustoa tai erota urheiluseurastani ilmoittamalla siitä johonkin toiseen urheiluseuraan, että välittäkää tieto."

Nämä kertovat että vapaa-ajattelijoissa ärsyttävät erityisesti "eroa kirkosta" -palvelu. Tämä on sinänsä hyvä asia. Sillä vaihtoehtona voisi olla se, että vapaa-ajattelijoita vierastettaisiin siksi että esimerkiksi ateismi olisi kauhea ja vastentahtoinen ja vastenmielinen oppi. Että ateistit eivät ole ideologisesti hyväksyttävä vaihtoehto vaan halveksuttava epäintellektuelli oppi joka kelpaa vain idiooteille, asennevammaisille ja niille jotka eivät ymmärrä elämää ja joilla ei siksi kenties pitäisi olla mitään valtaa päättää omista asioistaankaan. Tämäkään asenne kun ei uskonnon puolella ole vieras. Tässä mielessä pastorit ovat oikeilla linjoilla koska vastustavat tätä kirkosta eroamis -sivustoa joka koostuu sellaisesta ideologisesta materiaalista kuin lomakkeesta jolla voi erota kirkosta, syyosiosta jossa saa kertoa eroamisensa syyn. Ja tietoa siitä kuinka monta euroa kirkollisveroa on tullut maksettua. Tai näin siihen asti kunnes huomataan että uutisen otsikkoon asti on nostettu "Mitä heillä on tarjota elämän perustaksi" ja pastori sanoo "Käsittämätöntä on, että vapaa-ajattelijat pikkuisena ryhmänä saavat niin paljon palstatilaa ja aikaa mediassa! Kukaan ei kysy, mitä heillä on tarjota ihmisille elämän perustaksi, arvoiksi, lohduksi ja toivoksi." Pyörrän puheeni.
1: Kirkolliset voivat sitten pahastua aivan rauhassa. Kun minä vaikka kirjoitan viattoman jutun jeesuskannibalismista joku pahastuu. (Tämä on sentään jumalauta ehtoollisen kohdalla relevantti osa kristinuskoa eikä edes teologiatasolla vääristelyä.) "Pilkkaamisessa on vain kaksi vakaumusta vastakkain. En näe tarpeellisena toisen väheksymistä ja tahallista loukkaamista. Jonkun huvi se näyttää olevan. Häntä myös silloin on lupa julkisesti arvioida..." Kyllä. Olen itse huvittunut siitä että saan uskonnottomana - en siis edes ateistina - sen verran toistuvasti kuulla halveksuntaa ja pilkkaa. Sen sijaan kehuja ei tule koskaan. Kirjoitin juttuni tarkoituksena jouluna. Sillä muulloin sillä ei olisi yhtä paljon väliä. Uskovaiset ovat omituisia. Ensin he haukkuvat ja mollaavat 364 päivää - esimerkiksi heittämällä sen tyylisiä lausuntoja joita tässä on pappien, ei katujulistajien ja muiden amatöörihihhuleiden suusta saatu - ja sitten kun tulee joulu he teeskentelevät että nyt pitäisi rauhoittua johonkin rauhaan. Minä olen sen verran puolijuutalainen että ymmärrän tämän rauhoittumisvaatimuksen mukanaan tuomat strategiset edut. Siis siihen malliin miten katolinen kirkko on muslimeja vastaan sotiessaan tiedostanut että mitä kaikkea mukavaa manööveria ramadan mahdollistaakaan.
     1.1: Kun ensin pilkkaa ja haukkuu on turha ihmetellä jos joku vääntää asiasta huumoria. Kun kirkko on pelkästään antagonistinen on turhaa ihmetellä jos on kaksi vakaumusta vastakkain. Kun de facto osaatte vain halveksua älkää ihmetelkö jos minä olen häijy. Minulla on haaste, kristityt eivät vastaavaa ole ehdotelleet. Ja kisani tarjoaa mahdollisuuden kumota ehdottomasti kaikki kannanotot kristittyjen yleisestä häijyydestä. Nykyajan ateismi on vastareaktio. Joten voidaan sanoa että "mitäs läksit". Kauheita nuo ateistit kun puolustavat itseään. Kiusaa on ja tasan tarkkaan kirkko ei ole tehnyt asian puolesta yhtään mitään. Ei nollan verran vaan miinusmerkkisen verran. Todisteena esimerkiksi tämän blogauksen lainaukset. Miksi tässä ilmapiirissä kiusatussa vähemistössä olevana on varaa mihinkään muuhun kuin itsepuolustukseen? Vain hullu, kuten minä, edes yrittää mitään muuta.

Tämä eroakirkosta -palveluun keskittyminen on kuitenkin ymmärrettävää. Tosin tässä kohden perusongelma on siinä että kirkko ei ole omille sivuilleen asettanut tämänlaista mahdollisuutta. "Eroa kirkosta" -sivustoa tarvitaan koska laki sallii uskonnosta eroamisen sähköisesti. Ja kirkko ei ole tätä mahdollisuutta ohjelmoinut. Tavallisesti järjestöt hoitavat siten että heistä voidaan erota. Kirkko on tehnyt tästä niin vaikeaa kuin se vain lain mukaan on mahdollista. Mikä on kornia kun otetaan huomioon että kirkkoon liittyminen on sitten niin helppoa että siihen ei tarvitse edes liittyä kun siihen liitetään.

Mediaan

Tätä on toki hyvä täsmentää "Eroakirkosta.fi ja vapaa-ajattelijat ovat saaneet suhteettoman suuren painoarvon ja näkyvyyden tiedotusvälineissä verrattuna vapaa-ajattelijoiden jäsenmäärään. Tiedotus osaltaan lisää ihmisten eroamisalttiutta." Olen hyvin pahoillani mutta kirkosta eronneiden määrä on valtava. Ja se on se syy miksi koko eropiikeistä kohistaan. Selvästi palvelua käyttää aivan eri ihmisryhmä kuin vapaa-ajattelijat. Joten pidän tätä lausuntoa vihjeettömänä mielisokeutena. "Eroa kirkosta" -palvelusta keskustelussa tosin usein korostetaan juuri sitä miten asia olisi todella hirvittävän marginaalinen. Mutta sitten korostetaan miten valtava ja suuri asia se on samanaikaisesti. Tässä vapaa-ajattelijoiden tekemä sivuston ylläpito sekoitetaan samaksi kuin koko asia. Tosiasiassa tässä lähinnä ammutaan viestinviejä.

Kun pappi puhuu huomioepätasapainosta, hän ei huomaa että suomessa on miljoona ateistia. Olen pettynyt siitä että vapaa-ajattelijoiden järjestö (järjestö johon en voisi koskaan kuvitellakaan liittyväni) on ainut joka edustaa ateismia ja uskonnottomuutta mediassa.

Samalla tässä on tietenkin kysymys asiantuntemuksesta. "Eroa kirkosta -sivusto vääristää kuvaa ainakin siinä mielessä, että sivuston edustajat ovat saaneet julkisuudessa aseman eräänlaisina kirkollisen ja uskonnollisen elämän asiantuntijoina. Medialta toivoisi tässä suhteessa enemmän kriittisyyttä. Voi kysyä, miten loogista vapaa-ajattelijoiden on toimia julkisuudessa hengellisen ja kirkollisen elämän asiantuntijoina. Luonnollisesti he varmasti ovat mielellään julkisuudessa oman asiansa tunnetuksi tekemisessä. En ole varma, kannattaako sivustoa vastaan kampanjoida. Mutta sitä voisivat media sekä kirkko peräänkuuluttaa, että eri toimijat profiloituisivat enemmän sitä kautta, minkä puolesta ne ovat, kuin sitä kautta, mitä vastaan ne ovat. Kirkon jäsenyyttä vastaan olemisen sijaan vapaa-ajattelijoilta olisi syytä peräänkuuluttaa, minkä puolesta he ovat?"

Samoin voisin huomauttaa että vapaa-ajattelijoiden mollaaminen näyttää olevan pappien yleistä puuhaa. Piispatasolta voidaan ottaa esiin Jolkkonen joka aikanaan kommentoi asiattomasti ja todella ammattitaidottomasti ateismista. Tässä ei muistettu mainita että teologina hän on kristinopin ammattilainen, ja tässä hän ei tosiasiassa puhu ekperttiytensä alueella vaan vertautuu täysin valistuneeseen harrastelijaan. (Tosin Jolkkosen kohdalla valistuneisuus kyseenalaistuu kun huomioi miten suuria, syviä ja vakavia päättely- ja asiavirheitä hän teki tuossa lausunnossaan.) En muista että kirkon puolella olisi koskaan yritetty julkisuudessa rakentaa yhteistyötä ja miettiä miten ateistit ja kirkko voisivat tehdä yhteistyötä. Kysymys on aina antagonisesta suhteesta jossa kirkko nimenomaan ottaa kantaa ateistejen oppiin. Tässäkin tekstissä otsikkoon asti pääsi lausunto "Mitä heillä on tarjota elämän perustaksi" joka on tarkoitettu retoriseksi kysymykseksi ja ateistejen maailmankuvan pilkaksi. Lisähupia saa ottamalla esiin toisen papin lausunnon "Olisi hyvä pitää enemmän esillä sitä, mitä kirkko tekee lasten, perheiden, nuorten, eläkeläisten, vanhusten, sairaiden ja surevien hyväksi. Kirkko ei itse ole hyvä mainostamaan itseään, koska kirkossa tiedetään, että se ei ole kirkon tehtävä." Kirkko siis nimenomaan ei kerro niitä positiivisia asioita. Kaikki lausunnot ovat eropiikkeihin reagoivia ateisteille antagonistisia puolustuksia tai kohteliaimmillaan sitä että näihin reagoidaan tuottamalla esille jokin pettymystä heijasteleva epämääräinen tunneilmaus joka ei ole viholliskuvaa luova mutta ei kuitenkaan myöskään kerro miten kirkko olisi niin mainio laitos kuin on.

Tässä papit itse asiassa esittävät varsin omituisia väitteitä. "Median olisi syytä katsoa peiliin siinä, mitä kaikkea se päästää läpi. Eroakirkosta.fi:n tiedotteet päätyvät lähes aina ilman sen kummempaa kritiikkiä valtamedioiden uutisiin." ja "Ongelmallista on se, että tiedotteet menevät aina läpi. Miksi uutisoida sitä, jos yli 4 miljoonan hengen yhteisöstä eroaa välillä väkeä? Jos sitä ei tapahtuisi koskaan, se olisi yliluonnollista. Ei puolueiden ja urheiluseurojenkaan jäseniä tarkkailla koko ajan." Miten he voivat tietää että "kaikki tiedotteet menevät läpi"? Eiväthän he ole se taho joka kirjoittaa kaikki nämä tiedotteet. Tässä mielessä lasuja esittää väitteen johon hänellä ei voi olla hallussa tietoa. (Tosin tämä taitaa olla se teologin, uskonmiehen ja papin tärkein työn ydinmehu.)

Tosiasiassa tilanne näyttää hyvin toisenlaiselta. Tiedotteet menevät läpi jos tulee ns. eropiikki. Vapaa-ajattelijat ovat tässä asiantuntijoita koska he pitävät eroamissivustoa jossa on kommentointimahdollisuus. Heillä on näin paras pääsy niihin tietoihin jotka ovat eroamisen takana. Koska kirkko ei tätä palvelua pidä, heillä ei ole yhtä oleellisia tietoja eroamisen syistä. He joutuvat arvailemaan. Ja usein he luovatkin varsin kekseliäitä narraatioita joiden ydin on se, että eroajilta kysyminen on epätieteellistä ja huono tapa tietää eroamisen todelliset syyt.
1: Mikä onkin oleellista kirkon toimissa. Siihen aikaan kun kirkosta erottiin käymällä keskustelu kirkkoherranvirastossa, moni siihen aikaan eronnut kertoi miten pappi oikein käsittämättömällä tarkoitushakuisuudella yritti saada tietyt vastaukset eroamisen syiksi. Kirkko tietää että eroamiseen liittyvällä tiedonkeruulla voidaan huijata. Sillä niin systemaattisesti sitä on talon puolella sisältäkäsin tehty. Tässä suhteessa eroakirkosta -palvelu on supertieteellinen sillä siellä ei tälläistä kaiken valvonnan ulkopuolella olevaa manipuloija-kyselijä-pastoria ole vääristelemässä vastauksia.

Itse asiassa onkin syytä katsoa mikä on sitten se vapaa-ajattelijoiden kanta asiaan. YLE on tässä apuna. Petri Karisma, joka on paremmassa suhteessa siihen mitä tiedotteita tehdään ja mitkä menevät läpi kuin arvon kriittiset pastorit, kommentoi "Kohujen aikana tiedotteet menevät hyvin läpi. Mutta jos tuomme vähänkin muuta asiaa, se on radiohiljaisuus. Haluaisimme keskustella syvällisemmin valtionkirkon asemasta ja siitä, miksi Suomessa pitää olla yksi uskontokunta, jolla on erityisoikeuksia. Pääasia on, että on edes jokin tapa päästä esille." Tämä onkin kenties se syy miksi ateistejen oppisisällöt ovat ihmisille vieraita. Ja se että tiedotteet eivät mene läpi kuin hyvin tarkasti rajatuissa tilanteissa on tärkeänä syynä sille miten Jolkkonen voi pitää pokkansa väitelauseidensa kanssa. (Hän ei itsekään tiedä paremmasta, ja ennen kaikkea ei jää ignoranssinsa tai valehtelunsa kanssa kiinni julkisesti kun yleinen tieto asiasta on vähäistä.) Kun pappi sanoo että vapaa-ajattelijoilta ei kysytä tiettyjä asioita, hän on oikeassa. Mutta sellaisista syistä että hänen, noin kirkon edustajana, kannattaisi olla aivan jésuksen hipihiljaa tästä puolesta.

Ja kun mietitään onko kirkko todella uhri jossa "Kirkosta annetaan mediassa liian usein aivan yksipuolinen kuva, joka ei vastaa seurakunnissa elettävää todellisuutta. Eroa kirkosta -sivusto toimii väärien mielikuvien ja tietojen pohjalta ja käyttää hyödykseen jollakin tavoin elämässään tyytymättömien tai pettyneiden ihmisten tunnekokemuksia kirkkoa vastaan" niin on hyvä ottaa huomioon vaikka se homokysymys. Kysymys siitä että tarjotaanko tiettyjä rituaaleja homoseksuaaleille vai ei on se kysymys jota tässä pitää tarkastella. Jos ihmiset ovat pettyneet jostain syystä on syytä katsoa onko syy kirkon vai jonkun sen ulkopuolisen. Jos ihmiset ovat homokysymyksessä pettyneitä on katsottava tarjoaako kirkko palvelua vai ei. Jos tarjoaa, syy on ulkopuolinen valehtelija. Jos ei tarjoa, kirkko on syyllinen, syyllinen, syyllinen. (Väärä vala ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran. Koska kyseessä on kansankirkko niin tämä tehdään ennen kuin kukko laulaa.) Ei tässä voi muuta kuin lainata jälleen Petri Karismaa joka kommentoi tässä että "Kirkko on epäonnistunut omassa tiedottamisessaan. Homoillasta on jo neljä vuotta eikä siellä vieläkään on saatu draivia päälle." ja "Jos kirkko on epäonnistunut, miksi meitä siitä syytetään? Pitäisikö meidän olla hiljaa, koska kirkko ei osaa hallita mediaa"?

Ihan oikeasti. Kun pappien lausunnoista saadaan lukea sellaisia lausuntoja että tietyt ihmiset ovat "some -sukupolvea" jonka näkemyksistä ei tule välittää "Sivustoon en kiinnittäisi huomiota. Se toimi some-sukupolvelle helppona kanavana realisoida muutenkin merkityksettömäksi käynyt suhde kirkkoon. Media saa eroluvuista hyviä juttuja ja ruokkii lumipalloa antamalla jumalankieltäjille jatkuvan ilmaisen mainoskampanjan. Imagokampanjoiden sijaan tulisi keskittyä perustyöhön. Hyväntekeväisyysjärjestönä esiintyminen on ollut surkea harha-askel. Varsinkin, kun samalla hävetään Jeesusta ja Raamatun sanan esillä pitämistä." niin syntyy etäännyttävä mielikuva. Jonka jälkeen on syytä huomata että jos puhutaan kirkosta etääntyneistä niin kirkko ei selvästi ole antanut heille mitään. Nämä ihmiset eivät käy kirkossa. Näiden ihmisten kohdalla kirkko ei anna heille konkreettisesti mitään. On turhaa puhua mitään sen suuntaista että "Kirkosta annetaan mediassa liian usein aivan yksipuolinen kuva, joka ei vastaa seurakunnissa elettävää todellisuutta. Eroa kirkosta -sivusto toimii väärien mielikuvien ja tietojen pohjalta ja käyttää hyödykseen jollakin tavoin elämässään tyytymättömien tai pettyneiden ihmisten tunnekokemuksia kirkkoa vastaan. Kirkosta luodaan aivan vääristynyt kuva kasvottomana instituutiona, joka on jossain kaukana ihmisistä ja on kiinnostunut vain heidän rahoistaan (kirkollisvero). Todellisuus on mielettömän kaukana tästä. Kirkko on yhtä kuin seurakuntalaiset ja seurakunnan työntekijät. Seurakunnan työhön motivaatio ei löydy rahasta vaan lähimmäisenrakkaudesta ja kokemuksesta, että usko on keskeinen osa elämää ja kantaa sen kaikissa vaiheissa - antaa toivoa ja iloa." Kysymys on aivan eri maailmasta. Jos ihmiset eroavat koska he eivät ole seurakunnissa elettävässä todellisuudessa niin he selvästi puhuvatkin tästä eri maailmasta. On vastapuolen olkiukottamista väittää että eroajan kokemus kirkosta on väärä. On kysyttävä että mitä konkreettista kirkko näille sitten antaisi. Mistä esimerkiksi minä saisin yhtään vittu muuta kuin helvetinmoisen haukotuksen jumalanpalveluksessa. (Yritin antaa mahdollisuuden aivan tuoreesti. Miksi en kokenut rikastuvani vaan haaskanneeni aikaani tylsyyteen jossa maksimissa kerran viikossa esiintyvä ammattipuhuja tuotti vähemmän elävää materiaalia kuin mitä itse tuotan blogiini päivittäin.) Antakaa ensin ymmärtää että "some-sukupolvella" on jotain väliä niin kenties kirkosta eroajat jatkossa eivät ole pääasiassa nuoria. Eihän se totta ole, mutta valehdelkaa ja vääristelkää ja teeskennelkää. Jos ette muuten niin edes mediassa. Sitähän te teette muutenkin. (Katsoen näitä tämänkin blogauksen pappien lausuntoja. QED.)

Mutta nyt kun tasa-arvoisen avioliittolain muutoksen kohdalla tullut eropiikki on sekin vapaa-ajattelijoiden syy. Vaikka eroajat olivat fundamentalistisimpia kristittyjä jotka viittasivat arkkipiispan lausuntoihin mediassa. (Tämä pappien "avautuminen" on selvä pettymysreaktio viimeisimpään eropiikkiin.) On hyvä muistuttaa että kirkko on kuopan pohjalla ja sen ainoa tuntema reaktiotapa näyttää olevan kuopan kaivaminen. Kun eroakirkosta on jo todettu lainmukaiseksi, sitä vastaan ei kannata hyökätä valheellisin syytöksin "laittomuudesta". Papin oikeustaju kun ei ole juridiikka. (Sama koskee tietysti niitä jotka pettyivät siihen reaktioon jota Puumalaisen esityksen torppaamisesta seurasi.) Ja muutenkin. Moderniin mediamaailmaan kuuluu oleellisena osana se, että jos jotain asiaa yritetään sensuroida ja kieltää, siitä seuraa yleensä efekti. Efekti joka on nimetty kuuluisan laulajan mukaan.

Voiko kaikkivoipa ja kaikkitietävä Jumala epäillä omaa olemassaoloaan? Entä häneen uskova ihminen?

Tavallisesti Suomea kuvataan kristityksi maaksi. Mutta käytäntö on hieman toista. Kun katsotaan ihmisten mielipiteitä ja tilastoja, ne kertovat että "Suomalaisista runsas neljännes (27 %) ilmoitti kyselyssä uskovansa kristinuskon Jumalaan. Vuoden 2007 kyselyyn verrattuna osuus on pudonnut kymmenellä prosenttiyksiköllä. Yli viidennes suomalaisista (21 %) puolestaan ilmoitti, ettei usko Jumalan olemassaoloon. Osuus on noussut kaikkien aikojen suurimmaksi. Vajaa neljännes (23 %) on heitä, jotka ilmoittivat uskovansa Jumalaan toisin kuin kirkko opettaa ja noin joka kuudes (17 %) on jumalauskostaan epävarma. Lisäksi Jumalan olemassaoloa epäileviä oli 7 prosenttia. Viisi prosenttia vastaajista ei halunnut ilmoittaa kantaansa." Tässä mielessä kirkkoon kuuluminen ja kristityn identiteetti heijastaa oleellisesti uskontotieteilijöiden tuntemaa jakoa teologiseen korrektiuteen ja käytännön elämään. Ihmisten kristillisyydellä ja kirkkoon kuulumisella on luja sidos perinteisiin ja tapoihin. Mutta suhde varsinaiseen teologiaan on hyvin irrallinen, jopa täysin puuttuva.

Ja voiko tätä oikeastaan moittia. Yleisin tapa suhtautua tuntuu olevan se jota herätysliikkeet ja muut pilkkaavat. Eli kun ihmiseltä kysytään he kertovat uskovansa, mutta he uskovat "omalla tavallaan" tai "uskovat johonkin itseään suurempaan", josta heillä ei kuitenkaan ole sitten tarkempaa tietoa. Tätä on helppoa pitää ignoranttiutena. Mutta tosiasiassa tämä on itse asiassa sen tyylin nöyryyttä jota kaipaisi enemmänkin.

Sillä uskonmiesten kohdalla tätä nöyryyttä ei löydy. Heistä enemmistö näyttää olevan kuin kalvinisti Rick Warren joka on kirjoittanut kirjan "The Purpose of Christmas". Siinä Warren kirjoittaa predestinaatiosta. Siitä miten Jumala on ennalta suunnitellut kaikki tapahtumat. Ja miten kaikki on täten täynnä merkitystä. Tämän noheva johtopäätös on, että kenties lukijan koko elämä on ollut valmistautumista sitä tarkoitusta varten että hän lukee tämän Warrenin kirjan ja tulee uskoon ja predestinoituu pelastukseen. Warren korostaa useassa otteessa kristityn nöyryyttä. Mutta samalla tätä kohtaa lukiessa on selvää että hänellä on pirun iso luottamus omasta henkilökohtaisesta tärkeydestään.
1: Tosiasia on kuitenkin että em. kirja on läpeensä huono. Ja ainakaan minä en sen tyyppisistä innostu. Kirja kostuu suoranaisista päättelyvirheistä ja niiden puutteessa käsiäheiluttelevasta epämääräisyydestä. Jos Jumalalla on minulle asiaa, niin ottakoot yhteyttä henkilökohtaisesti sellaisella tavalla jonka tietää kaikkitietävänä minuun vaikuttavan. Tämänlaiset laaduttomat välimiehet vain vähentävät Hänen uskottavuuttaan ja korostavat sitä miten hölmöjä Häneen uskovien on pakko olla. Kuten joka ikinen tiedevirhe ja päättelyvirhe ja kirjoitusvirhe jonka he tekevät siitä huolimatta että kertovat itse että Pyhä Henki sanelee heille viestejä suoraan Erehtymättömyyden ja Virheettömyyden personifikaatiolta. Saatanan paska kaikkitieto on kyllä kyseessä näissä tapauksissa jos minäkin kykenen laadukkaampaan.

Eikä myöskään teologien kohdalla tätä nöyryyttä yleensä löydy. Jim Holtin kirjassa "Why Does the World Exist?" nimittäin nostetaan esiin se, miten kristityt teologit ovat syvästi erimielisiä lähes kaikista asioista. Tiettyihin jumalatodistusten premisseihin on sitouduttu ja toiset teologit pitävät niitä naurettavina. (Osittain siksi että eri jumalatodistukset voivat olla loogisesti yhteensovittamattomia joten on tärkeää että ne jotka ovat ristiriidassa kulloisenkin teologin oman suosikkiteorian kanssa ovat väärässä.) Teologeilta puuttuu tämä nöyryys joka tavallisilla ihmisillä on. (Jos kognitiotiedettä on joskus kutsuttu alaksi jonka syvin ongelma on siinä onko sillä tutkimuskohdetta, on teologian kohdalla tämä ongelma niin syvä että se ohitetaan.) Jumalaa koskeva teologia muotoutuu helposti statementeiksi. Ja vain harvassa alassa eksperttien mielipiteet ovat yhtä hajallaan alan ydinkysymyksen ympärillä.
1: Konsensuksen puute luo kieltämättä sellaisen vaikutelman että asiasta ei ole yleistä ymmärrystä eikä tietoa, ja jos uskonnon dogmisto unohtuu ei ole mitään keinoa jolla tiedettäisiin että juuri tämä sama uskomusjoukko syntyisi uudelleen 1:1. Tieteessä monet ovat keksineet samaa teoriaa hyvinkin lähekkäin niin että on syntynyt jopa kilpailua. Esimerkiksi C. Darwin julkaisi teoriansa vasta kun samoja ideoita aiottiin julkaista A. Wallacen toimesta.

Menen pidemmälle. Väitän että kirkkojen ja uskontojen ongelma on siinä että ne ovat kuin teologeja. Ne tekevät statementeja ja sitoutuvat niihin. Ja he eivät tosiasiassa voi tietää näitä. Kun asia nostetaan esiin, huomio yritetään siirtää empiirisen tieteen puutteellisuuteen. Että tiede ei voi todistaa kaikkea. Heidän tulisi ensin todistaa että heidän omat keinonsa tekisivät tämän todistamisen empiiristä tiedettä paremmin. Teologian, uskontojen ja de facto kaikkien kirkkojen ongelma on siinä että jos skientistin ongelma on siinä että tiedetään että tiede ei voi todistaa kaikkea, niin uskonmiesten ongelma on siinä että ei tiedetä selittääkö uskonto yhtään mitään.

Kuitenkin arkijärjessä noudatetaan periaatetta joka saa kunnioitusta akateemisessakin piireissä. Voidaan sanoa että on olemassa asioita jotka uskotaan ja asioita jotka tiedetään. Ja on tärkeää pitää mielessä se, että se mihin ihminen uskoo on jotain jonka pitäisi olla yhteensopiva sen kanssa mitä tiedetään. Ja tämä on nimenomaan relaatio jossa ristiriidattomuus ei riitä. Ei ole rationaalista että asiat ovat toisin päin ; Jos se mitä tiedetään on jotain jonka pitää olla ristiriidaton uskomusten kanssa, ollaan tekemässä muuta kuin älyllistä toimintaa. Siksi onkin ylen vaivaannuttavaa nähdä miten kreationistit sotivat evoluutioteoriaa vastaan selvästi usko pohjanaan. Ja toisaalta on ällistyttävän huvittavaa kuulla William Lane Craigista joka ensin moittii että kreationistit ovat jotain joka tuottaa häpeää älylliselle kristitylle ja joka sen jälkeen saattaa kuluttaa merkittäviä määriä aikaansa siihen että hän selittää miten Maria on voinut synnyttää Jeesuksen ilman seksiä. (Joka on luonnontieteen alueella.) Toki on miellyttävää huomata miten Craigilta löytyy myös lausuntoja joissa tarjotaan tilaa epäillä suhteellisuusteoriaa, teologisin premissein. Puhumattakaan eettisistä puolivolteista silloin kun hän puhuu "hyvistä kansanmurhista". Selvästi tässä mennään uskomus edellä puuhun. Ja tässä mielessä minun silmissäni ero kreationistin ja William Lane Craigin välillä on, jos ei olematon, niin ainakin melkoisen irrelevantti.
1: Ja näin suhtaudun kaikkeen muuhunkin ns. "sofistikoituneeseen teologiaan" ; Joka näyttää teologejen toimia tutkittaessa olevan lähinnä jotain jolla he kehuvat toisiaan. Sofistikoitunut teologi vaikuttaakin usein sellaiselta ihmiseltä joka tiedostaa kuilun uskon ja teologisen korrektiuden välillä. Mutta vetää asian sitten siihen miten "filosofien Jumala" on täysin erilainen kuin se käsite jota uskontokriitikot moittivat. Ja että siksi kaikki tämä kritiikki on irrelevanttia, hölmöä ja idioottien militanttia ateismia. Tämä kuitenkin lähinnä kuvaa sitä miten paisunut ego näillä "sofistikoituneilla tietäjillä" on. Teologinen korrektius koostuu parhaimmillaan siitä että osuvasti kiteytetyt käytännön uskontoon ja vakaumukseen ja Pyhään kirjaan sidotut asiat sitten maalattaan eitiedetyillä premisseistä joita voidaan kutsua dogmeiksi. Pahimmillaan se ei ole edes sitä, jolloin yhteys käytännön uskovien vakaumuksiin etääntyy kun teologi siirtyy saivartelusfääreihinsä. Joita hän kuitenkin samalla pitää "aidompana kristillisyytenä" kuin niiden arjessaan uskontoaan elävien. En ymmärrä miten asian voisi tehdä enää huonommin. Mutta jossain on varmasti palkkaa saava teologi joka on erityisesti koulutettu juuri tähän uusien huononnusten keksimiseen...

Tässä mielessä normaali usko ja sen ilmaisutavat ovat itse asiassa filosofisesti laadukkaampaa, psykologisesti terveempää ja kaikenpuolin muutoinkin kunnioitettavampaa kuin mitä "prot puuhailevat sisäsiittoisissa piireissään". He tietävät mihin uskovat ja mitä tietävät. Ja ymmärtävät että ne eivät ole sama asia. He eivät näin toimiessaan myöskään luo ristiriitaa maailmankuvaansa. Se, että ei tiedä jotain ei tarkoita että käsissä olisi jotain joka falsifioisi oman näkemyksen. Tietämättömyyden tunnustus ei ole aina ignoranssia. Joskus pahempaa tietämättömyyttä on se, että vaatii kaikkeen vastausta ja sitten kun sellaista ei ole niin luo sellaisen, jos ei muuten niin dogmaattisuudella ja ideologisrin varmuudella. Ja sitten leikkii että tämä olisi tietoa eikä uskoa. Ja näin väärien tai uskomusvaraisten kannanottojen luominen naamioidaan tiedon kasvuksi eikä tiedon huonontamiseksi.

Dunning-Kruger -efekti tosin on siitä kiinnostava että siinä vähiten tietävillä on muita ryhmiä suurempi varmuus omasta osaamisestaan. Joka itse asiassa tarkoittaa sitä että psykologisesti aito ja syvälle menevä ignoranssi ei ole tietämättömyyden tunnustamista vaan juuri dogmaattista varmuutta.

Enemmistö, smähemmistö

Tasa-arvoisen/sukupuolineutraalin kansalaisaloitteen läpimenoon pettyneet ovat tehneet sen mikä minusta demokraattisessa maailmassa on oikein. He ovat "tahtoneet lujempaa" ja rakentaneet oman kansalaisaloiteen sukupuolineutraalia avioliittolakia vastaan. Tarkoituksena järjestää kansanäänestys aiheesta, jotta se "hiljainen enemmistö" saisi vihdoinkin äänensä kuuluviin. Tahdon2013-aloite sai 100 000 allekirjoitusta ensimmäisen vuorokauden aikana. Tämä vastapuolen aloite käynnistettiin 15.12.2014 ja 14 päivän eli kahden viikon jälkeen sillä on 266 tukijaa. (Sillä hetkellä kun kirjoitin tätä tekstiä. Luku kasvanee tästä jonkin verran.)

Tämä on hyvin hieno muistutus. Olen ihmetellyt miten moni todella uskoo että tasa-arvoisen avioliiton muuttamisen takana oli äänekäs vähemmistö. Lain suosiota nimittäin mitattiin ja suosio oli yllättävänkin suurta. (Vastaan sanoo vain yksi mielipidekartoitus jonka kysymykset olivat ei mielipidetutkimustieteen mukaisia, ja ovatkin luultavsti intresseiltään sidotun ryhmittymän itsensä valikoimia.) Silti sitä on kritisoitu jonain jossa äänekäs vähemmistö sortaa hiljaista ja lempeää enemmistöä. Kuten asiasta on sanottu "Vähemmistön väkipakolla ajamaa tasa-arvolakia ei kertakaikkiaan saa Suomeen tulla . Vielä kerran : Aviolitto voi olla vain miehen ja naisen välllä." Myös "Vastaustamme sukupuolineutraalia avioliittolakia" -ryhmä on mainostanut tätä uutta aloitetta juuri hiljaisen enemmistön nimissä.

On toki melko vaikeaa nähdä miksi kukaan joka kannattaisi tasa-arvoista avioliittolakia allekirjoittaisi tuon vetoomuksen. Asiat kun ovat juuri kuten on sanottu. Kun tuo muutosehdotus - kuten tuolla aloittamallaan tahdilla näyttää - ei mene läpi, siitä toki väännetään retorinen kikkailuvoitto joka todistaa että suomessa ei ole uskonnonvapautta ja mielipiteenvapautta. Koska huomio keskittyy siihen että lainmuutosehdotus on vaatimus kansanäänestyksestä eikä se että tietty kanta vedettäisiin läpi. Itse voisin kyllä olla huvittunut siitä että valtion budjetista kulutettaisiin rahaa tuon äänestyksen toteuttamiseen. Nämä ryhmät näkisivät vasta silloin miten pienestä joukosta heidän kohdallaan oikeasti on kysymys. Tosiasiassa pieni äänekäs vähemmistö on kovin äänekkäästi vastustanut tätä lainmuutosta. Suurelle enemmistölle asia on varsin maltillinen, ja suurelle osalle niistä jotka lakia eivät halua eivät aivan hirveästi järkyty tästä muutoksestakaan.

Kenties siinä vaiheessa paljastuisi asiaan vastustavien loogisuus ja tervejärkisyys. Joka kumpuaa esimerkiksi YLE:n uutisointeihin asti lausuntoina jotka ovat mielenkiintoisesti samanaikaisesti teokratiaa kunnioittavia, demokratiaa vastustavia että teokratiaa vastaan ja enemmistön puolella "Tässä asiassa pitää kuunnella Raamattua eikä yleistä mielipidettä, Kujala sanoo. Lakialoitteen takana oli kolme prosenttia suomalaisista, kansanedustajia on 200, joten uudistus ei anna koko kuvaa suomalaisten ajattelusta." Lausunto oli sen sorttinen että kenties Erkki Kujalan sukunimessä oli kirjoitusvirhe, yksi "l" liian vähän.

Mistä tiedät että Raamattu on historiallinen dokumentti? Olitko katsomassa?

Ken Ham on ottanut "Answer in Genesis" -sivullaan kantaa tieteenfilosofiaan. "Observational science deals with the present and is observable, repeatable, and testable. It’s what produces our technology and our medical innovations. Creationists and evolutionists can both agree on this kind of science. Now, historical science deals with the past. It is not testable, repeatable or observable. What you think about historical science is based on your starting point. Do you begin with God’s Word or man’s ideas? Well, I would like to show you how to recognize the difference between these kinds of sciences by looking at this news item that is reporting a scientific study."

Jaottelu ei tietenkään ole mitenkään uusi. Se on hyvin klassista kreationismia. Ham asettautuu tässä jaloon perinteeseen Kent Hovindin kanssa. Hovindin klassinen kysymys kaikkeen häntä vaivaavaan on vaatia silminnäkijätarinaa. "Were you there?" Ja jostain syystä hän ei hyväksy vastaukseksi vastausta "kyllä". Miten hän tietää tämän vaihtoehdon absurdiksi? Oliko hän siellä? Jos hän oli paikan päällä näkemässä kuinka matelijat muuttuivat nisäkkäiksi, niin miksi hän epäilee tätä? Ehkä hän oli väärässä paikassa oikeaan aikaan!

Olen esimerkiksi blogannut siihen liittyvästä tieteenfilosofiasta jo aiemmin. Näen tämän olevan liitoksissa siihen että kreationismi ei arvosta induktiivista päättelyä. Joka tarkoittaa sitä että kreationismi ei tosiasiassa ole lainkaan luonnontieteellisen tai empiristisen ajattelun mukaista vaan on enemmänkin klassista klassisinta rationalismin perinnettä. Jossa on toki aina viitattu myös "maailmassa oleviin asioihin". Kreationismi ei tältä osaltaan ole erkautunut teologiasta. Se ei puhu empiriasta.

Tässä kohden ongelmia nouseekin niinkin kaukaa kuin Hamin omasta esimerkistä. "A study has shown that tenrecs, hedgehog-looking creatures, have an amazing ability to hibernate (observational science) so the scientists inferred that the tenrecs must have hibernated through the dinosaur extinction (historical science)!" Tämä on itse asiassa hyvin erikoinen esimerkki koska tässä väitetään että tanrekien ("tenrec" suomeksi) hibernaatiokysymys viime vuodelta ei olisi historiallista tiedettä. Ja tästä päädytään täyteen kysymykseen. Kysymykseen siitä että miksi ei ole? Tosiasiassa aina kun otamme kantaa vaikkapa tankrekien talviuneen, ei riitä että on tavattu yksi tanrekki nukkumassa talviaikaan. Lajin useita yksilöitä on täytynyt tarkkailla pidemmän aikaa. Tämä tekee talviunesta ajallisen kysymyksen. Kysymyksen jossa otetaan kantaa siten että kun tanrekit ovat nukkuneet talviunta viime vuosina, niin tänä vuonna tämän lajin yksilöt ovat tekemässä samoin. Tulevaisuus, kuten vaikka ensi talvi ja viime talvi ovat molemmat "ei suoraan havaittavissa". Ne ovat Hamin määritelmissä "historiallista tiedettä".

Sama ongelma herää tietenkin kreationistien klassisimmissa kysymyksissä.
1: Kun kreationistit kysyvät evoluutiokysymyksen kohdalla että "miksi kissat eivät muutu koiriksi" he pitävät tätä haasteena evoluutiolle. Koska eivät ymmärrä että tämä havainto suorastaan kumoaisi evoluution vaan sen sijaan he ajattelevat toisella tavalla. Kreationistien logiikkana on tietenkin se, että se mitä tapahtuu nyt ja mitä nähdään suoraan nykyajassa on jotain joten maailma on toiminut aina. Ja tiedätkö mitä tämä on? Tämä on Hamin määritelmien mukaan historical science.
2: Vielä vakavammin tämä ajallisuus näkyy YEC -kreationistien klassikossa, kuupölyargumentissa. Siinä ajatellaan että kuupölyä kasautuu tietyn verran havaitusti nykyään. Joten pölyn määrä on ollut koko menneisyyden verran sama. Ja sitten kuupölyä ajatellaan olevan liian vähän. Ja näin ollen on paremmin perusteltua että maa olisi nuori kuin että se olisi vanha. Näitä ja vastaavia esitetään aina "nauloina darwinistien arkkuun". Mutta nämähän ovat juuri sitä samaa "nyt on näin joten menneisyydessä on tapahtunut samalla tavalla" -logiikkaa jota kreationistit vihaavat Huttonin ja Lyellin kohdalla uniformitarianismissa jonka mukaan maan geologiset tapahtumat on ymmärrettävissä ajatuksella jossa nykyisyys on menneisyyden avain. Nuoren maan kreationistit halveksivat tätä logiikkaa syvästi evoluution ja maantieteen kohdalla.
3: Mutta annas olla kun aiheena on suolan määrä meressä joka perustuu samanlaiseen perustelurakenteeseen. Siinä vaiheessa esimerkiksi AiG kunnioittaa argumenttia. Ja tätä ei myydä historiallisena tieteenä ja maailmankuvallisuutena. Vaan kyseessä on laadukas kova tiede. "If the world’s oceans have been around for three billion years as evolutionists believe, they should be filled with vastly more salt than the oceans contain today." Ja kun he laskeskelevat he pitävät että tämä on "Best Evidences From Science That Confirm a Young Earth". Ei sanaakaan siitä että tämä on maailmankuvallista tulkintaa. Sen sijaan korostetaan että tässä tietty asiantila todistetaan.

Tämä jaottelu "operationaaliseen" ja "historialliseen" on itse asiassa hevonpaskaa. Empiriassa on kysymys induktiivisessa päättelystä. Ja kreationistit eivät hyväksy perustelurakennetta silloin kun se antaa heille epämiellyttäviä tuloksia. Silloin induktiolta vaaditaan deduktion ehtoja. Muutoin, silloin kun tulokset miellyttävät, se on kreationisteille nerokasta ajattelua. Kysymys ei siis ole tieteenfilosofiasta siinä mielessä että mietitään prosesseja joilla selvitetään asioiden oikea laita. Vaan siitä että sopivat argumenttirakenteet valitaan sen mukaan että niillä saadaan sanottua niitä asioita jotka rapsuttavat omaa maailmankuvallista agendaa. Kreationistien tiede edistyykin siten että he yrittävät varmistaa mitä he jo tietävät valmiiksi. Ensin on johtopäätös ja sitten mietitään millä premisseillä tähän päädytään. Jos näin ei olisi ei voitaisi ymmärtää miksi he samanaikaisesti halveksuvat Lyelliä ideologisena jargonina jolla ei ole tieteen kanssa mitään tekemistä. mutta pitävät merien suolapitoisuusargumenttia nerokkaana.

Ja tätä kautta voidaankin oikeastaan korostaa että miksi tanrekien hibernaatiota ei pidetä historiallisena tieteenä. Syynä on se, että kreationisteilla on varsin konsistentti suhde kirjoituksiin. He luottavat niihin aivan älyttömästi. Koska "Raamattu" on historiallinen dokumentti he eivät kyseenalaista näiden todistusvoimaa. (Jota tietenkin korostaa luottamus silminnäkijäkertomuksiin ja vastaaviin omakohtaisiin anekdootteihin ; Ja siksi viime vuoden talviunet ovat operationaalista tiedettä.) Kreationisteista emme voi genomista nähdä mitä miljoonien vuosien aikana siellä on tapahtunut. Sellainen ei heistä kuulu kokeelliseen luonnontieteeseen vaan uskomuksiin. Matti Leisola onkin aiheeseen nähden selittänyt että vastaukset tämänlaisiin kysymyksiin löytyy vain kirkonkirjoista. Tässä on kuitenkin hyvä muistaa isyystestit ; Itse asiassa genomi on ainoa luotettava todistaja. Silminnäkijät helposti valehtelevat ja sanovat samoja asioita mitä rehellisetkin sanovat.

Mutta vaikka tämä olisi tottakin, on jäljellä suurin kysymys. Mistä tiedämme että esimerkiksi vanhat "Raamatun" kirjoitukset ovat "säilyneet muuttumattomina vuosituhansia"? Ollakseen operationaalista tiedettä täytyisi nähdä kuka kirjoittaa ja milloin kirjoittaa. Muutoin joudutaan esimerkiksi ajoittamaan dokumentteja. (Suuressa osassa historiallisia dokumentteja on lähinnä löytöpaikka, eikä niissä ole edes väitettyjä kirjoituspäiväyksiä. Vaikka sellaisetkin voisi valehdella helposti.) Muun muassa niillä ajoitusmenetelmillä joita kreationistit halveksivat maailmankuvallisena historiantulkintana. Kreationistit pitävät kirjoituksia luotettavina.

Mutta tosiasiassa he voivat luottaa niihin vain siksi että hekin jossain syvällä sisällään tietävät että "induktofobinen" ajattelu jossa jaetaan tiede "operationaaliseen" ja "historialliseen" on itse asiassa täyttä hevonpaskaa. Jaottelu "oikeaan operatiiviseen tieteeseen" ja "maailmankuvatulkinnalliseen historiatieteeseen" perimmiltään kyseenalaistaa kysymyksen siitä voidaanko historiaa mitenkään tieteellisellä otteella tutkia. Ja kreationistit pitävät historiasta "aivan liikaa" jotta he voisivat käydä valitsemansa menneisyydestä tietämisen kyseenalaistamisen sen johdonmukaiseen loppuun asti.

On hyvä katsoa huonoa

"Saadakseen äänensä kuuluviin pitää jakaa persettä. Tunteakseen maailmaa pitää joskus uida sen saastassa. "
(CMX, "Kysymykset ja vastaukset", 21/12/2014)

Renessanssiajasta ja sen taiteesta saa helposti sellaisen kuvan että kaikki olivat kuuluisia mestareita. Tämä sitten tulkitaan helposti kahdella tavalla ; Joko ajatellaan että sen ajan suhde taiteeseen oli erityisen nerokas. Tai sitten syntyy sellainen ajatus että tosiasiassa renessanssiajan taide oli helppoa. Koska eihän sitä olisi muutoin syntynyt niin paljon.

Ilmiössä on kuitenkin enemmän kysymys siitä mikä säilyy ja siitä mitä halutaan katsoa ja mitä halutaan näyttää kuin renessanssin toistuvasta erinomaisuudesta. Tämän voi muistuttaa mieleensä vaikkapa katsomalla renessanssiajan uncanny valleysta repäistyjä maalauksia vauvoista. Epäonnistumisen läsnäolo on tärkeä. Eikä pelkästään siksi että voidaan nauraa näiden kuvien maalareille vielä hautaamisen jälkeenkin ylenkatseellisesti. Vaan juuri siksi että nämä toimivat tärkeänä kontrastina niille totutuimmille ja nähdyimmille teoksille.

Tämä sama koskee tietenkin myös alkuun laittamani videota huonosti täytetyistä eläimistä. Ne muistuttavat siitä että eläinten täyttäminen on taito. Ja taidot ovat usein nimen omaan suhteellisia. Jos kaikki tekisivät hienoja täytettyjä eläimiä, sen täytyisi olla todella todella helppoa. Ja olisi todella kyseenalaista olisiko kyseessä todella mikään taitokaan. Myös nämä eläimet näyttävät olevan uncanny valleyssa.

Tämä tuo mukaan näkökulman jota voi olla rakentavaa laittaa myös pseudotiedeasioihin. Jos nimittäin mietitään miten pseudotiede eroaa muista typerehtimisistä, on asiaan helppoja ja vaikeita vastauksia. Helppo tapa on sanoa että pseudotiede väittää olevansa tiedettä. Mutta kenties oikeampi tapa lähestyä asiaa onkin nähdä pseudotiede jonkinlaisena kompleksina ideana jossa yhdistyy kahden hyvin erilaisen pääteeman sekoituksia. Ne eivät siis ole vain hörhöilyä vaan ne ovat itse asiassa hörhöilyä joka lähestyy tiedettä tavalla joka pahimmillaan näyttää yhtä karsealta kuin mikä tahansa "uncanny valleyssa oleva robottikyhäelmä". Tämänlaiset erikoisuudet ovat poikkeavia ja jäävät mieleen. Ja kenties siksi pseudotieteet ovat kiinnostavia myös ei-tieteellisistä syistä. Ja ne muistuttavat siitä miten tiede on todellakin taito. Jos kaikki vain onnistuisivat koko ajan, niin eihän se voisi vaatia koulutusta ja harjoitteluakaan...

Ajatuksia siitä miten on kenties nimenomaan järkevää pilkkoa ja määritellä rakkautta

Skientismi ja analyyttinen filosofia nähdään usein jonkinlaisena loukkauksena ihmisyydelle. Syynä on se, että niissä tarkastelun kohde määritellään ja tätä kautta sidotaan se jonkinlaiseen vankilaan. Ja tämä kielikuva on mielikuva ja mielikuva ikävä tosiasia. Kenties tässä on kuitenkin hieman "rajoittunut" tapa katsoa asioita.

Moni toki käytännössä unohtaa tämän jos esille laitetaan jokin muu kuin "pahamaineinen evoluutiopsykologia". Esimerkiksi Platonin rakkauden kolmijako jossa on eros (eroottinen rakkaus), filia (veljellinen rakkaus) ja agape (jumalallinen rakkaus) eivät koe samanlaista tuomitsemista. Vaikka teknisesti niissäkin on kyse hyvin samantapaisesta asiasta.

Asiaa voi lähestyä kenties jopa paremmin ottamalla käyttöön ajatuksen jossa luokittelu voi tarjota näkökulmia hyvinkin erilaisiin rakastamisiin. Evolutiivisestikin on aivan eri asia selittää seksuaalista himoa kuin vaikkapa altruismia. Yleisnimi on tässä mielessä aivan liian ylimalkainen ja rajoittunut. Syntyy ikään kuin vääriä dikotomioita. Ja siksi, kun variaatiota ei nähdä, syntyy tilanteita joissa osiota tarkastelevat näkökulmat ovat vääriä. ; Jos ajattelee vain "rakkautta", on seksuaalisen himon selittäminen loukkaavaa koska rakkaus voi olla myös tuntemattoman auttamista. Tämä sinänsä osuva vastaesimerkki ei sitten vain osu siihen tässä tilanteessa tarkoitettuun maaliin.

"Psychology Todayssa" kirjoitettiin vähän aikaa sitten siitä miten psykologi voi nähdä aihepiirin. Ja yllättävää kyllä näyttää siltä että kun kuva tarkentuu, niin nimenomaan syntyy uusia erilaisen rakkauden lokeroita. Platon oli siis hyvinkin paljon liian yksinkertainen.
1: John Lee on tehnyt luokitelmia. Joita on enemmän kuin Platonin kolme. Niistä jokainen on omalla tavallaan tärkeä, keskenään erilainen eikä yksikään niistä ole täysin väärä. Eros, idealisoituun partneriin heijastetut romanttiset tunteet. Ludus, jännityksentunnetta luova rakastamisen tapa. Storge, vakautta ja ystävyyttä korostava rakkaus. Pragma, joka on käytännöllistä rakkautta jossa mukana on myös omia mieltymyksiä ja tarpeita, joiden kautta saadaan piirteitä - ja niihin voidaan jopa luoda "suositusluetteloja". Mania johon liittyy pakkomielteisyyttä, mustasukkaisuutta ja äärimmäisiä tunteita. Agape joka on epäitsekästä ja ehdotonta myötätuntoa ja myötäelämistä.
2: Robert Sternberg on määritellyt rakkauksia joissa huomataan että osa rakkauksista on kombinaatioita. Ei ole siis vain yksi lokero johon pitäisi jämähtää vaan mausteita voidaan ottaa useasta eri luokasta. Kenties jopa kaikista. Rakkaudessa on läheisyyttä (intimacy), seksuaalista ja romanttista viehätystä (passion) ja sitoutumista (commitment). Esimerkiksi teinien suhteet tuntuvat hyvin vakavilta ja muokkaavat persoonalisuutta mutta niistä puuttuu sitoutuminen. Pitkäaikaisessa parisuhteessa taas alkuinnostus saattaa hiipua ja muuttua kypsemmäksi kumppanuudeksi.

Mielestäni nämä yksityiskohdat ovat tarpeen jos pitää esimerkiksi ymmärtää sitä miksi nettideittipaikoissa annetaan toivelista ja ihannekuvia. Ja miten tämä oma ihanne ei sitten välttämättä herätä suuria tunteita. Mutta samalla tämä tapa voi olla rationaalisempi kuin lähimmän fyysisen ihastuksen herättävän partamotoristin tai biletytön kyytiin hyppääminen. Ja miten moni helposti sanoo että "väärin tehty" kun oikein tapa kuvata asiaa on nimenomaan "eri tavalla tehty". Näkisin jopa niin että analysoimaton mieli on asioita ymmärtämätön ja asioita arvostamaton mieli.

Jos siis määritelmien vankila ja dikotomisuus ahdistaa, voi syynä olla "liian vähän filosofiaa" eikä "liian paljon filosofiaa". Ylianalysointi on harvoin ongelma. Usein jos ongelma näyttää tältä, se voi olla jopa sitä että omat epävarmuudet, pelot ja asennevammaparanoijat naamioidaan mietiskelyksi ja itsereflektioksi.

Onko Aleksanteri II patsas kriittistä taidetta?

Olen nähnyt Aleksanteri II:n patsaan monta kertaa. Mikä ei ole ihmeellistä sillä tämä Johannes Takasen ja Walter Runebergin suunnittelema muistomerkki on varmasti yksi Helsingin vanhimpia ja huomattavimpia julkisia muistomerkkejä. Toisaalta se että se on paljastettu vuonna 1894 vihjaa että hyvin moni elossaoleva on ehtinyt näkemään sen. Etenkin kun patsas sijaitsee nähtävyyksien risteyskohdassa. Ja muutenkin erikoisessa paikassa, ikään kuin symbolisen vallan ytimessä. Se sijaitsee Helsingin Senaatintorilla. Tuomiokirkko, yliopiston päärakennus ja valtioneuvoston linna ovat ikään kuin puitteet ja konteksti johon tämä patsas on helppoa asettaa.

Patsaassa on ylhäällä pönöttävä Aleksanteri II. Muut osat ovat allegorisia. Eteläreunalla on Laki (Lex), Yliopiston suuntaan katsoo Työtä (Labor) symbolisoiva ihmispari, tuomiokirkon suuntaan on Rauhaa (Pax) symbolisoiva rauhan jumalatar ja valtioneuvoston suuntaan on Valoa (Lux) symbolisoiva pari jossa on naisjumalatar joka tieteen nimessä pitää spektroskooppia ja pienempi lyyraa pitelevä kerubi joka symbolisoi taiteita.

Joku voisi nähdä patsaassa paikkaan sidottua symboliikkaa. Tuomiokirkon ja rauhan yhteys on jossain määrin ymmärrettävissä. Mutta silloin on vaikeaa nähdä miksi yliopiston suuntaan osoittaa työ eikä valo. Työ taas sopisi tässä kulmassa paremmin osoittamaan kohti eteläsatamaa, eli suuntaa johon osoittaa laki. Joka taas sujuvasti voisi katsoa valtioneuvoston linnaa kohden. (Mikä on kohtelias tapani kertoa että mielelläni uudistaisin patsasta tältä osin, pidän sen symboleja "ei ihan täysin loppuun asti mietittyinä".)

Laki on allani;
päälaestani ja puluista
ei sen sijaan puhuta..

Mutta mieleeni juolahti kuitenkin jotain hieman toisenlaista. Huomioni keskittyy jumalahahmoihin. (On itse asiassa hieman erikoista että työtä kuvaavat hahmot eivät ole allegorisia jumaluushahmoja. Mutta en mene tähän tämän enempää. Sekin vihjaa että jokin ei kenties ole täysin loppuun asti tehtyä.) Niistä siistein on lakia symbolisoiva hahmo. Siinä on miekkaa ja kilpeä pitävä nainen ja leijona. (Taattua "Narnia" -laatua siis.) Huomioni keskittyi siihen mitä tämä jumalatar ei ole.

Huomiotaherättävää on se, että perinteisesti oikeuden jumalattarelle on annettu miekka ja vaaka. Ja oikeuden jumalatar on myös sokea. (Joka on tärkeä reiluuden symboli, oikeus on sama kaikille, oikeus ei diskriminoi ulkonäön ja vastaavan vuoksi.) Tämä patsaan jumalatar on nimetty laiksi. Sillä ei ole vaakaa vaan kilpi. Ja se tasan tarkkaan näkee. Tässä muodossa se voi jopa vihjata että kenties Aleksanteri II maailmassa laki onkin korvannut oikeuden. Ylhäällä pönöttävä Aleksanteri voisi siis itse asiassa saada jonkinlaista kritiikkiä taiteilijalta.

Toki tämä tulkinta nojaa siihen että patsas olisi hyvin tarkasti mietitty ja symboliikaltaan täysin loppuun asti mietitty. En pidä tätä, kaiken muun sanomani jälkeen, todennäköisenä. Ajatus on silti jossain mielessä kiinnostava. Se ei kenties ole sitä mitä taiteilija on tarkoittanut. Mutta se kuitenkin on jotain jota patsaan kenties pitäisi tarkoittaa. Patsas on luultavasti tarkoitettu Aleksanteri II kunniaksi. Mutta kriittinen kulma voidaan luoda manaamaan uusia merkityksiä. Merkityksiä jotka muuttavat arvokkuuden ja vallannäytön pelkäksi patsasteluksi ja pönöttämiseksi.

Suomupanssarin liioitellusta erinomaisuudesta

Roolipeleissä suomupanssari (scale mail), pienistä limittäisistä kalansuomutyylisistä osista koottu panssari, nähdään usein paremmaksi suojaksi kuin ketjupanssari. (Tästä on jopa versio "coin mail" joka on  tehty rei'itetyistä kolikoista. Ajatus tämänlaisesta kieltämättä viehättää minua jonkin verran.) Syy tähän on varmasti arkijärjen mukainen. Suomupanssarissa on enemmän metallia. Siinä on suurempia tasaisia pintoja. Näin sen voisi ajatella olevan välimuoto täyden levypanssarin ja ketjupanssarin välillä.

Tämänlaatuinen panssarimalli on todella ollut olemassa. (Mikä ei roolipelipanssareiden kohdalla ole ilmiselviö.) Sitä ei kuitenkaan ole käytetty kovin yleisesti. Tämä on hieman yllättävää sillä sellainen on periaatteessa helppo tehdä. Koska levyt ovat suurempia kuin ketjunpalaset niitä on helpompi koota. Nykyään levypanssarin voisi periaatteessa rakentaa ostamalla metallilevyä kaupasta ja leikkaamalla levysaksilla pieniä levyjä jotka sitten rei-ittäisi ja kiinnittäisi vaikka puseron päälle tai yhteen nahkahihnoilla. Tekeminen ei ole menneinäkään aikoina ollut hirvittävän haasteellista. Se on kenties nopein, yksinkertaisin ja vähiten erikoissovittelua vaativa panssarin tekeminen. (Modernina aikana jopa nahkatyöt vievät enemmän aikaa.)

Ja kun jokin on samanaikaisesti periaatteessa helppoa mutta vähän käytettyä, siihen on jokin syy. Suomupanssarin kohdalla syy on se, että se toimii vain tavallaan. (Jos mietitään sitä miten suomupanssari tulee tehdä on tietenkin ensin unohdettava joskus nähtävä versio jossa levyt ovat kankaan tai nahan päällä vierekkäin. Mikä on aivan järjetön. Sillä impaktissa levy painuu johonkin suuntaan ja jos levyt ovat vain vierekkäin tämä muuttaa levyn itse asiassa luiskaksi jota pitkin pisto tai viilto voi kulkea suoraan siihen rakoon näiden levyjen välissä. Eli kannat haarniskanreikiä ja muu panssarointi on sitä varten että itseen kohdistuva isku siirretään näihin reikiin. Nerokasta. Jos hakee kuolemaa. Oletan tässä että suomupanssari on tehty oikein, eli levyt ovat limittäin kuin kattotiilet.) Suomupanssarissa suomut ovat usein siten että ylempi kerros menee hieman alemman kerroksen päälle. Näin ylhäältä tai vaakatasosta tuleva isku kilpistyy tehokkaasti. Suomut tukevat toisiaan ja isku liukuu helposti suomukerroksesta toiselle alaspäin. Ongelmana onkin se, että tällä rakenteella on hyvin vaikeaa rakentaa tehokasta suojaa alhaalta ylöspäin kohdistuviin viiltoihin tai pistoihin. Levyt ikään kuin mielellään johtavat levyjen väliseen rakoon. Nämä menevät melko kevyesti läpi. Tämän takia on järkevää rakentaa rengaspanssari. Siinä ei ole tämänlaista ongelmaa.

Suomupanssarilla onkin käytännössä muutamia järkeviä tapoja joilla sitä voi käyttää. Ehkä tärkein asia on se, että sitä voi käyttää "kerrospukeutumisessa". Eli jos alla on ketjupanssari voi olla mielekästä pitää tämän päällä suomupanssaria. Se on helppo tehdä ja siksi halvempi kuin "umpimetallikuori",  levypanssari. Ja jos soturi ajattelee joutuvansa nuolisateeseen, suomupanssari on järkevä koska ne yleensä tulevat joko yläviistosta tai suoraan päin. Toisaalta jos soturilla on muutoin rahapulaa, on syytä muistaa että on kallista rakentaa itselle sopiva metallihaarniska jonka nivelkohdat ovat samanaikaisesti suojaavia että mahdollistavat liikkumisen. Siksi jotkut osat, kuten hartiat ja muut vastaavat voi olla taloudellisesti järkevää rakentaa suomuista. Ne suojaavat kohtuu hyvin joltain ja samalla tietysti pitävät kokonaisuuden kasassa niin että toisiinsa liittyvät osat eivät ole erillisiä kappaleita vaan ne ovat yhdessä yhtä ja samaa esinettä.

Pieni ajatus : Naisten vallasta historiallisina aikoina

Modernina aikana on helppoa katsoa historiaan ja nähdä siellä sotapäälliköitä. Jotka ovat yleensä miehiä. Samoin muut hallitsijat ovat olleet miespuolisia. Tässä kohden on helppoa nähdä menneisyys jonain jossa naiset ovat täysin alistettuina. Mutta osittain syynä on se, mihin historiankirjoittajat ovat keskittyneet. Ja siihen että modernina aikana tasa-arvo ja valta sekoittuvat yhdeksi ja samaksi asiaksi.

Boudiccan patsas Lontoossa.
Todistaa että, kuten tavallista,
britit tekevät sen väärin.

Tässä kohden on sitten hyvä selittää naisten kyvykkyydestä. Boudicca ja Jeanne de Arc ovat tässä klassisia esimerkkejä. Nämä kuitenkin ovat hyvin vahvoja poikkeustapauksia. Ja tilastollinen epäjakauma tässä kohden ei toimi siksi kovin hyvänä argumenttina sille, että naisilla oli mahdollisuuksia. Tilannetta pahentaa se, että historian aineisto ei tosiasiassa todista että kumpikaan näistä mainituista henkilöistä olisi osallistunut taistelemiseen. He olivat kenties enemmänkin symboleita. Lisäksi, mitä todennäköisemmin, molemmat olivat henkilöitä joiden toimia ohjailtiin muiden ihmisten, sukupuoleltaan miesten, ambitioita. Tasa-arvo ei ollut tässä asiassa kunnossa. Ainakaan nykyajan mittapuilla.

Mutta tämä ei tarkoita että naisilla ei olisi ollut valtaa. Itse asiassa voidaan sanoa että menneinä aikoina poikien ja miesten kuolleisuus oli suurempaa kuin naisilla. (Joskin naisien riesana oli vaarallisempi synnytys. Mutta miehiä käytettiin sotimiseen ja vaarallisiin töihin.) Tämä tarkoittaa että historiallisina aikoina on yhteiskunnassa todennäköisesti ollut enemmän elossa olevia naisia kuin elossa olevia miehiä. Ja nämä naiset myös tekivät päätöksiä. Tasa-arvo ei ollut kunnossa mutta naisilla oli oikeaa ja relevanttia valtaa.

Tässä kohden on hyvä vilkaista vaikkapa kreikkalaista järjestelmää. Kreikkalaista taloutta kuvaava käsite oikos (οἶκος) tarkoitti kotitaloutta. Ja se piti sisällään yleensä talon korkeinta valtaa pitävä miespuolinen kyrios (κύριος) ja hänen vaimonsa, lapsensa ja usein lähisukunsa. Kysymys oli siis "laajassa mielessä kotitaloudesta". (Termi on siitä kiinnostava että myös suomen kielessä on talouden pito jossain mielessä talon pitoa.) Tämä oli kuitenkin jaettu kahtia. Ensimmäinen osa oli naisten hallitsema alue, gynaikonitis (γυναικωνῖτις) joka oli itse asiassa kotitalouden keskusta. Se keskittyi hoitamaan talousasioita oikoksen sisällä. Sitten oli andronitis (ἀνδρωνῖτις) joka oli miesten hallinta-aluetta. Miesten tehtävinä oli hoitaa diplomatiaa muiden talouksien kanssa. Eli naisen valta oli "introverttia" ja miehen valta "ekstroverttia". (Tähän voisi vitsailla sukuelinanalogioilla. Jätän mielikuvat lukijoiden päähän istutetuiksi ja valmiiksi itämään.)

Tässä järjestelmässä "naisen paikka oli keittiössä". Mutta minkälainen paikka se olikaan. Homeros kuvaa miten etenkin ylhäisillä naisilla oli melko vapaa elämä. (Alempisäätyisillä taas ei ollut valtaa olivatpa he miehiä tai naisia.) Heillä oli valtaa talon sisäisten asioiden päättämisessä. He päättivät keitä palkataan ja keitä ei. He päättivät ruokailuasioista. Mies ei voinut vain mennä tekemään ruokaa tai välipalaa mielensä mukaan vaan hänen täytyi pyytää avaimet naiselta. Nainen piti huolta ruokavarastosta ja käytti tässä mielessä melko paljon valtaa. Samoin naisten tehtävänä oli varmistaa että asiat talon sisällä sujuivat. Jos heilt puuttui ruukkuja, niitä yleensä tehtiin oikoksen sisällä. Siinä vaiheessa jos tämä ei ollut mahdollista piti miehen käydä kauppaa toisen oikoksen kanssa. Ja jos kauppa oli epäreilu, tähän diplomatiaan saattoi liittyä sotimista.

Toisaalta naiset siirtyivät usein muihin talouksiin. Valtaa pitävä mies taas pysyi paikallaan. Tämä oli ovela tapa levittää valtaa. Sillä naiset saattoivat liittoutua lähisukulaisten naisten kanssa. He saivat myös tietoa siitä mitä heidän miehensä olivat sanoneet ja suunnitelleet. Tämänlainen juonittelu on "juoruilua" jolla on voitu vaikuttaa siihen kuka naitetaan kenenkin kanssa. Ja jota usein halveksitaan. Mutta tosiasiassa tähän liittyy valtavasti myös valtaa. Se ei kenties ole "kunnioitettua valtaa", sellaista joka kiinnostaa historiankirjoittajia. Mutta se on kuitenkin hyvin voimakasta.

Tässä kohden voidaankin sanoa että naisilla oli yllättävän paljon valtaa erilaisiin päätöksiin. Tämä kuitekin paheni markkinatalouden iskettyä maailmaan aivan toisella tasolla. Naisen hallitseman alueen valta muuttui aikojen saatossa melko mitättömäksi. Jos mietimme miksi nykyään valtiot ottavat velkaa, on tulos yllättävä. Ideana on se, että ei riitä että on omaisuutta. Tämän täytyy kasvaa korkoa. Ja vieläpä korkoa korolle. Valtion velan ideana on nykymaailmassa olla jotain jota ei täysin makseta pois. Se on ikuista velkaa jonka syö olemattomiin ilmiö nimeltä inflaatio. Tämänlainen idea tekee rahakirstun päällä istuvasta nopeasti köyhän. Inflaatio syö "kasvua kasvulle" -maailmassa niin omaisuuden kuin velatkin. Kaupankäynti sen sijaan tarjoaa mahdollisuuden kasvulle. Toisin sanoen tässä maailmassa vain perinteiselle miehen alueella on merkitystä.

Samoin sovittujen avioliittojen kaltainen järjestelmä on antanut naisille lisää tasa-arvoa ja päätäntävaltaa omasta elämästään. Mutta samalla se on vienyt mahdollisuuden käyttää valtaa jota perinteisesti käytiin avioliittosopimuksilla. Tässäkin osin jäljelle on enemmänkin jäänyt "lupa olla hellan ja nyrkin välissä". Mutta tämä nykytila on jotain jota ei kenties täysin pidä sovittaa menneisiin aikoihin.

Siksi on toisaalta tavallaan ymmärrettävää miksi feminismiä tarvitaan juuri modernina aikana. (Ja miksi se on ilmestynyt kuvioihin laajasti vasta modernina aikana.) Naisilla ei ennen ollut tasa-arvoa mutta toisaalta heillä oli omanlaistaan valtaa. Kun tämä valta mitätöityi oli tietenkin tarve miettiä uudestaan se että miten naiset saisivat valtaa. Ja tässä kohden tasa-arvo on hyvä keino. Naisilla ei ole enää ollut "mitään muuta menetettävää kuin kahleensa".

Kristillinen avioliitto

"He should rectify in creation everything that can be rectified. And after he has done so, children will still die unjustly even in a perfect society. Even by his greatest effort man can only propose to diminish arithmetically the sufferings of the world."
(Albert Camus, "The Rebel: An Essay on Man in Revolt")

Viime aikojen avioliittokeskustelussa on keskitytty homoseksuaaleihin. Ja tässä yhteydessä on korostettu että avioliitossa olisi jotain erityisen kristillistä. Ja tämä Pyhyys on sitten se mitä tästä riistetään. Tätä tukee tietenkin se, että kristilliset arvot on itse asiassa monin paikoin uudelleennimetty "perhearvojen" nimellä. Eli kristillisyys on nivottu perheeseen liittyviin asioihin. Eksistentiaaliselta kannalta tässä on tietysti paljonkin järkeä.

Teologiselta kannalta kysymys on kuitenkin erikoinen. Tämä selviää kun katsotaan hieman "Raamattua". Kristilliset häät ovat siitä iloinen tilaisuus että moni on ollut sellaisissa mukana. Niissä luetaan aina ote ensimmäisestä kirjeestä korinttilaisille kolmastoista luku. Joka kertoo että "Suurin on rakkaus". Siinä kerrotaan enkelten kielistä ja kilisevistä kulkusista. Ja siitä miten rakkaus on pitkämielinen, lempeä ja niin edespäin. Merkittävää on, että tämä ei ole avioliiton vaan rakkauden kuvaus. Se ei kuvaa aviopuolisoa vaan ylipäätään ihmistä joka edustaa kristillisiä asenteita. Teologisesti se ei kuvaa avioliittoa sen enempää kuin kaveruussuhdetta.

Merkittävää on että Paavali, sama henkilö joka on kirjoittanut tuon ensimmäisen korinttilaiskirjeen kolmannentoista luvun on kirjoittanut saman korinttolaiskirjeen seitsemännen luvun. Joka sitten käsittelee avioliittoa. Jostain syystä tätä ei lueta osana vihkikaavaa. Kenties siksi että se kertoo mikä on avioliiton status Paavalille. Jakeet 7-9 "Soisin kaikkien ihmisten olevan niinkuin minäkin; mutta kullakin on oma lahjansa Jumalalta, yhdellä yksi, toisella toinen. Naimattomille ja leskille minä taas sanon: heille on hyvä, jos pysyvät sellaisina kuin minäkin; mutta jos eivät voi itseään hillitä, niin menkööt naimisiin; sillä parempi on naida kuin palaa." Kristillinen ihanne on avioton selibaatti. Perheen perustaminen on jossain määrin tunnustus siitä että on epäonnistunut.
1: Itse asiassa tässä kohden Paavalin asenne on jossain määrin omani. Itsekin halun korostaa että elämässä tärkeämpää on sivistyksen ja muiden vastaavien hyveiden noudatus kuin se että tuottaa jälkeläisiä ja varmistaa jonkin sosiaalisen statuksen tai sen mitä muut ajattelevat. Nykyään tätä asennetta tosin pidetään ei-kristillisenä ja jotenkin pinnallisena. Moni näkee että perhearvojen vastakohtana on vain ja ainoastaan pinnallisuus ja hedonismi. Ja että tämä pinnallisuus on ytimeltään ei-kristittyä. Olen tästä huvittunut. Jossain määrin näyttää siltä että minä, ei uskonnollinen ihminen, noudatankin tässä oikeaoppisempaa kristillisyyttä kuin valtaosa konservatiivikristityistä joille kristillisyys on olennainen osa omaa identiteettiä.

Merkittävää on että Paavali ei myöskään puhu, toisin kuin peruskonservatiivi, perheestä ja jälkikasvusta. Kysymys on aivan suorasta panetuksesta. Tätä korostaa saman luvun jakeet 1-5. Siis kohta joka aloittaa koko luvun. Paavali pitää tätä asiaa selvästi huvin relevanttina. "Mutta mitä siihen tulee, mistä kirjoititte, niin hyvä on miehelle olla naiseen ryhtymättä; mutta haureuden syntien välttämiseksi olkoon kullakin miehellä oma vaimonsa, ja kullakin naisella aviomiehensä. Täyttäköön mies velvollisuutensa vaimoansa kohtaan, ja samoin vaimo miestänsä kohtaan. Vaimon ruumis ei ole hänen omassa, vaan hänen miehensä vallassa; samoin ei miehenkään ruumis ole hänen omassa, vaan vaimon vallassa. Älkää vetäytykö pois toisistanne, paitsi ehkä keskinäisestä sopimuksesta joksikin ajaksi, niin että olisitte vapaat rukoukseen ja sitten taas tulisitte yhteen, ettei saatana teitä kiusaisi teidän hillittömyytenne tähden."

Tässä kohden Paavali onkin mielestäni paljon terävänäköisempi kuin moni nykyajan kristitty. Eräs seksin oleellisista piirteistä on todellakin huvitus. Se ei ole vain lisääntymistä vaan myös parisuhdetta varten. Se ei ole vain sosiaalista vaan se on myös henkilökohtaista tarvetta varten. Seksillä on monta funktiota. (Vai pitäisikö sanoa fucktiota?)

Paavali ei luonnollisesti puhu yhteiskunnan jatkuvuudesta ja pysyvyydestä. Sillä alkuseurakunnan kohdalla on syytä muistaa Jeesuksen syvin olemus. Jeesus oli epäonnistunut profeetta. Vähän kuin Harold Camping joka ennusti maailmanloppua jota ei sitten tullutkaan. Alkuseurakunta, jota Paavali johti, odotti Jeesuksen toista tulemista hyvin nopeasti. Ei siinä ehditä perhettä perustaa ja kasvattaa. Yhteiskunnan tulevaisuutta on turha odottaa kun maailmanloppu on tulossa aivan kohta pian. Ja sitten kun sitä ei  tullutkaan ei tehty sitä mitä pitäisi. Vaan toimittiin kuten ihmisen psyyke tekee. Kuten Harold Campingin ja monen muun epäonnistuneen maailmanlopun profetoinnin kohdalla on tehty epäonnistumisen jälkeen, on kognitiivinen dissonanssi lakaistu maton alle. Kukaan nykykristitty ei viitsi tunnustaa edes niin perustavaa asiaa kuin että jos alkuseurakuntaa ja sen oppeja Totuutena ja Ihanteena pitävä kristinusko olisi totta, Jeesus olisi jo palannut. Sen sijaan tilanne on ohitettu kepoisin ad hoc -pyyhkäisyin ja kehitetty jotain perhearvojen tapaista.

Tällä on tietenkin syvä merkitys siinä mielessä että uskonnoissa ei juuri koskaan ole kyseessä se, että seurataan jotain Pyhää Kirjaa ja sen oppeja. Kysymys on aina tapaperinteestä. Perinteestä joka eroaa usein syvällisesti, rajusti näiden kirjoitusten sisällöstä. Usein yhteys tekstiin onkin hengeltään ad hoc tai post hoc ; Kysymys ei ole siitä että seurattaisiin oppia vaan siitä miten Pyhän Kirjan teksti sovitetaan siihen tapaperinteeseen mitä seurataan. Tämä yhteys taas vaatii yleisesti ottaen varsinaista saivartelua. Ja suuri osa uskonnollisten tekstien luvusta koostuukin tästä. Ensin päätetään mitä teksti sanoo ja sitten haetaan tulkinnat tähän väkisin jälkikäteen. Ja tässä hengessä tilanne on juuri kuten eksegetiikan professori Martti Nissinen on esittänyt, "Raamatulla voi perustella mitkä tahansa mielipiteet." ... "Tulkinta kiinni ajassa, kirjalla itsellään ei ole valtaa."

Pojaton ihminen

"Syvemmältä" -blogissa otettiin kantaa vanhemmuuteen tavalla johon vain tuore vanhempi kykenee. "Siinä, missä aikaisemmin en kiinnittänyt asiaan konkreettista huomiota, olen oppinut näkemään naiseuden superlatiivin toteutuvan äitiydessä. Nähdessään äidin lapsensa sylissään, näkee pyhän. Voisin myös kuvitella, että saman näkee myös isän ja lapsensa kontaktissa, mutta olen liian riemuissani siitä analysoidakseni kokemusta. Se, että äitiydelle pakolla syötetään "vaihtoehdoksi" näiden sielun näivettävää palkkatyötä ja kiinnitetään medioissa huomiota yksistään näiden seksikkyyteen, kuvottaa." Tämä liitetään sitten jopa hyvin laajakirjoiseen asenteeseen "On hämmästyttävää todeta, miten konkreettisesti se osoittautuu todeksi, että mitä enemmän kuluttaa pyyteettömästi aikaansa ja resurssejaan toisen ihmisen hyväksi, sitä helpommalla onnelliseksi tulee. Modernin yhteiskunnan, joka näyttää näillä silmillä kehnolta huvipuistolta aikuisille, jotka yrittävät keinolla tai toisella uskotella voivansa ostaa, bylsiä tai huumata itselleen onnea, valheet ja itsekeskeisyyden harhapolut suorastaan huutavat onttouttaan."

Kommenteissa oltiin samaa mieltä. "Vanhemmuuden alkuvaiheet ovat tunne-elämän kannalta suorastaan transformatiivisia. Isäksi tuleminen muuttaa ihmistä pysyvällä tavalla. Siihen liittyy suuri onni, mutta myös suuri vastuu." ... "syvempiä merkityksellisyyden tunteita, joita esimerkiksi vanhemmuus tuottaa, ei voi varsinaisesti näyttää, eikä niitä voi indusoida kuvin ja signaalein, vaan niiden juuret ovat niin syvällä että ne täytyy itse kokea ja ymmärtää jotta niitä arvostaa." En ole niitä ihmisiä jotka ottaisivat kantaa lastenhoitoon. Minulla on toki sisaruksia ja kotonamme oltiin ns. perhepäivähoitajia. Opin tästä lähinnä sen miten paljon en halua lapsia. Ja koska minulla ei ole omia lapsia en tietenkään sano miten muiden pitää asiansa hoitaa. En tosin muutenkaan aivan hirveästi ole ottanut kantaa siihen miten ihmisen pitää tai ei pidä elämäänsä tuhlata ja mihin aikaansa haaskata.
1: Käytyäni asiasta syvää itsereflektiota haluan painottaa että en vihaa lapsia per se. En myöskään koe heitä kohtaan epäluuloa ja vastenmielisyyttä jota koen lähtökohtaisesti ns. aikuisia kohtaan. Itse asiassa lapset ovat tässä hieman kuin eläimiä. Lapsi on siis miltei yhtä hyvä kuin koira. Olen esimerkiksi MTT:n siantutkimuslaitoksella tottunut paskaan joten vauvan pyllyn peseskely ja kusen kanssa pulaaminen ei tuottaisi merkittävää tuskaa. Samoin lapsen työläys - josta minulla on vain jonkinlainen aavistus, mutta jonka jo tämän kokemuksen perusteella tiedän epätarkoituksenmukaiseksi - vaatisi syviä elämäntapamuutoksia ja nämä olisivat ikäviä. Mutta ei minua tämäkään puoli ahdista. Sen sijaan lasten kanssa olemisessa mukavaa on silloin kun lapset ovat iloisia eivätkä ole matkalla tuhoonsa. Kuitenkin kun katsoo lapsia, he ovat usein joko itkemässä tai iloiten saattamassa itsensä tilanteeseen jossa on itkua. Lapsen elämä on riepottelua ja tämä vaikuttaa lapsen mielialaan. En vihaa lapsia, vaan sitä että tässä maailmassa lapsuus on perimmiltään liian kauheaa. Vika ei ole lapsissa vaan elämässä. Tämä voisi vielä muutoin riittää mutta temperamenttityyppini on huono joten todennäköisesti toistaisin esimerkiksi niitä virheitä joita omat vanhempani tekivät. Tosin en täysin sillä tekisin mahdollisesti kaiken vielä paljon heitä pahemmin ja metodisesti tehokkaammin. Ja ne eivät välttämättä ole toistamisen arvoisia virheitä ilman pahentamista. Olkoot tämä kannanottoni. Kannanottoni muun muassa abortin puolesta.

Mutta kenties tämä tematiikka on hyvä ottaa esille toista kautta.

"Kerran jäätyy kaikki aine / pimeys ottaa omakseen / joka hiukkashitusen / ja entropia lakaisee / peilin tyhjäks fotoneista / muistoista ja tallenteista / avaruus on tyhjä taulu / aika loputon."
(CMX, "Talvikuningas, Quanta")

Olisi kenties helppoa lähestyä asiaa evolutiivisesti. Selittää siitä miten lapset jakavat omia geenejä. Ja siksi vanhempien suhde omiin lapsiin on jotain aivan erilaista kuin joihinkin muihin lapsiin. Mutta kenties asiaa voi lähestyä vanhoillis-filosofisesti. Palata antiikkiin asti.

Eudaimoniaa (εὐδαιμονία) pidettiin korkeimpana hyveellisyyden muotona melko laajasti. Sitä tavoittelivat keskenään niinkin erilaiset ajattelijat kuin Platon, Aristoteles kuin Epikuros. Erityisesti eudaimonian suhde luonteen hyvyyteen (ἀρετή) kiinnosti. Tämä suhde on hyvin vaikea, mutta jossain mielessä eudaimonian erottaa pelkästään hyveellisestä toiminnasta se, että eudaimonia ikään kuin varmistui vasta kun koko elämä oli läpikäyty. Tästä syntyi asenne jossa viimeiset sanat ja hautajaisarvioinnit muuttuvat eettisesti hyvin oleellisiksi. Jossain mielessä tämä tarkoittaa sitä että kunkin ihmisen hyvyys on jotain jonka lopullisen arvion tekee joku muu kuin hän itse. (Koska on jo kuollut.) aretēn ja eu̯dai̯monían välinen ero on siis "mittakaavassa".

Tämä karkeistus ei tietysti tee täyttä oikeutta antiikin etiikan kiemuroille. Mutta sen tarkkuus on riittävä. Sillä jos evoluutiossa on kysymys kelpoisimpien selviytymisestä, on lapsessa kuitenkin joka tapauksessa kysymys jonkinlaisesta ihmiskunnan selviytymisestä. Jossain mielessä ihminen on niin sosiaalinen eläin että jokaisen ihmisen merkitys on jossain määrin sidoksissa siihen mitä muut hänestä ajattelevat. Lapsi on jonkinlainen konkreettinen perinne. Ja egoistisinkin yksineläjä voi haluta jättää jälkensä seuraaville sukupolville vaikkapa tuottamalla jotain suurta taidetta, tiedettä. Tai mitä vain. Lopputulos ei välttämättä - tai edes usein - ole tietenkään mitenkään merkittävää. Mutta henki on kuitenkin tässä kohden lujana. (Ylpeys on useimmiten jossain mielessä sosiaalista, ilman muiden vaikuttumista siitä ikään kuin puuttuu jotain.)

Tätä ajatusta onkin lähestytty vaikkapa elokuvassa "Ihmisen pojat" ("Children of Men") jossa käsitellään yhteiskuntaa jossa lapsia ei synny. Ihmislajia vaivaa syvä hedelmättömyys. Lajin jatkuvuus nostetaan elokuvassa hyvin tärkeälle sijalle. Ja vaikka elokuvassa puitteet ovatkin muutoin periaatteessa kunnossa, kuvaa elokuva kulttuurin angstin tuottaman tappiomielialan sävyttämäksi. Yhteiskunta muuttuu ankeaksi ja alentuu väkivaltaiseksi anarkiaksi jos siinä ei ole "lapsuuden konseptia". Toki fiktio ei täysin vastaa tosiasioita, mutta asenne on kuitenkin jotain joka on helppoa sitoa siihen merkityksen tunteeseen jota tuoreet vanhemmat selvästi saavat.

Tässä kohden onkin mielenkiintoista ajatella että tämänlaatuinen merkitys on sellaisia harvoja metaetiikan muotoja joissa ateismi-teismi -linjama ei muuta yhtään mitään. Riittää että ajattelee sitä että ihminen on sosiaalinen eläin. Samuel Scheffler kirjoitti tuoreeseen kirjaan "Death and the Afterlife" ajatuksen jossa hän puolustaa teesiä jonka mukaan ihmiielämän merkitys on riippuvainen siitä että on olemassa jonkinlainen kollektiivinen kuolemanjälkeinen elämä. Tämän kuolemanjälkeisen elämän ei tarvitse olla henkilökohtainen tuonpuoleiselämä (It is not necessary to take Jesus Christ as your personal trainer.) Riittää että uskoo elämään oman kuoleman jälkeen. Taivasta ei siis tarvita etiikkaan tai merkitykselliseen elämään, riittää että jäljelle jää vaikkapa jälkipolvi joka sitten arvioi kuoleman jälkeen omaa eudaimoniaa. Scheffler tukee ajatusta esimerkiksi sellaisin ajatuskokein joissa pitää kuvitella ihmiskunnan tuhoa joka tapahtuu kolmekymmentä vuotta oman kuoleman jälkeen. Monista tämä vaikuttaisi siihen miten omaan elämään ja sen merkittävyyteen suhtaudutaan.

Minusta tässä ajatuksessa on jotain. Kuitenkin itse haluaisin enemmänkin elää omien arviointejeni varassa. Että vain minä arvioin onko elämäni hyvä vai ei. Mutta minä tunnetusti korostankin enemmän hyveitä kuin sitä miten paljon tai vähän ihmiset pitävät. Schefflerin argumentin ongelmat ovatkin tavallaan tässä. Hän rakentaa hyvin vetoavia ajatuskokeita. Mutta jotenkin niihin ei vain ole siltikään pakko hypätä mukaan. Tämä on jonkinlainen heikkous. Tosin ei luultavasti kovin suuri ; Vain misogyynit, sosiopaatit ja patologisella tasolla introvertit - ja korostan : on myös patologisella tavalla ekstrovertteja - jäävät kelkasta. Muihin Schefflerin ajatuskokeet iskevät vähintään eksistentiaalisella tasolla. Ja tästä on yleensä varsin lyhyt matka metaeettisen teorian kannattamiseen. Silti jossain mielessä moni miettii sitä että etiikka ei ole välttämättä sitä mitä jää pysyvästi jäljelle. Hyvä teko ei vaadi ikuisuutta ollakseen hyvä. Siksi moni yrittää esimerkiksi hymyillä toisille ihmisille. Ja saavuttaa muutenkin merkittäviä taitotasoja suoritteissa jotka ovat perimmiltään "ilmaan pystytettyjä katedraaleja". Tässä näkökulmassa on mahdollista sanoa siitä miten ihminen joka ei kykene elämään muutoin kuin toisten kautta ei itse asiassa elä. Ja muistuttaa siitä miten paras aviopuoliso on sellainen joka periaatteessa kykenisi elämään yksinkin. (Riippuvuus ja pakko olla parisuhteessa ovat huono asia, kuten jokainen "liian epätoivoisen yrittäjän" kanssa deitannut tietää.) Mutta kenties tämän kaiken sanomiseen tarvittaisiin kaltaiseni "teoriassa potentiaalisen sikiäjän" sijasta joku paatunut homoseksuelli.

"He don't kiss the way I kiss / (He don't got my lips) / And he don't rock the way I rock / (He don't got my cock) / He sure don't fuck the way I fuck / (Now you're out of luck) / 'Cause you know I'm the one / number one / I'm second to none."
(Chris Crocker "Second to none")