Harakan hutut

Shallitin "Recursivity" -blogissa on juttu joka käsittelee (hyvin kevyesti ja pinnallisesti) informaatiota. Sen ytimessä on Intelligent Designin kannattajan esitys jonka mukaan evoluutikoiden informaatiokäsiteargumentit ovat väärässä koska "misunderstands what is meant by "new information"." Kun argumentit esimerkiksi käsittelevät sellaisia asioita kuin Kolmogorov kompleksisuutta on tämä jo lähtökohtaisesti väärin.

Tämä on olennaista koska kreationistien ajoista lähtien on ollut olennaista poistaa geenien kahdentumisesta tuleva informaatiolisä ; Klassinen argumentti kun on että rappeutuminen on ilmiselvä tai vähintään evoluutio mahdotonta koska muutos muuttaa informaatiota jolloin vanha tuhoutuu ja kahdentuma toistaa informaatiota eikä lisää sitä.
1: Tämän klassinen huomautus on että jos ensin kahdennetaan informaatio, ei kenties rakennu uutta informaatiota, mutta jos toinen näistä kopioista muuttuu niin informaation muutos ei tuhoa vanhaa. Ei tästä kuitenkaan sen enempää.

Informaatiopuolustus perustuu siihen että ei käytetä klassisia informaatiokäsitteitä kuten Shannonin tai muiden vastaavien informaatiokonsepteja. Ratkaiseva muutos on intuition ja arkijärjen käyttö ; "There must be some sense of the word "information" in which another copy of the same sentence does not add information. It may not be true of Kologorov information, but it seems true of what most people (even most scientists) think of information. Is there a way to reconcile these two different ideas? Has Kolmogorov's definition failed to correctly formalise our intuitive concept of information? (GASP!)" Eli jos Kolmogorovin mallissa informaatio voikin toistuessaan kasvaa, niin se on enemmänkin tämän informaatiomallin ongelma.

Shallit toki nappaa tieteellisen keskustelun kannalta olennaisen yksityiskohdan. "If Kolmogorov complexity does not capture your notion of information, then it's up to you to provide a rigorous definition for discussion and debate. So far what creationists do is rely on our informal notions, which are vague and inconsistent." Eli vaihtoehtoisia informaatiomalleja vaivaa se, että niissä on voimakkaita heikkouksia ; Niissä on sisäisiä ristiriitaisuuksia tai muita ongelmia. Informaatioteorian tiede ei ole siksi niiden kautta edes mahdollista. Kolmogorovin ja Shannonin teoriat ovat sentään eheitä ja käyttökelpoisia malleja, ja itse asiassa ne ovat juuri sitä mitä informaatiotieteissä tarkoitetaan kun sanotaan sana "informaatio".
1: Ihan oikeasti ; Jos käytetään muuta sanaa tarkoittamaan informaatiota, itse asiassa tavallaan valehdellaan ; Informaatio on tieteellisen kuuloinen sana joka tuo mukanaan tieteen karisman. Tämä on ansionriisuntaa ; Ekvivokaatiolla yritetään kätkeä se tosiasia että oma malli on viallinen ja epätieteellinen. Sanan kirjainjärjestyksen kopioinnissa ei kopioida tieteellistä konseptia sanan takana vaan mielikuvat. Tästä onkin mainio lausunto Shallitin blogauksessa "Yes, well, that's the thing, isn't it? Kolmogorov's theory is clearly defined and usable, whereas our "intuitive understanding" is vague, contradictory and inconsistent between different persons. Thus, if we use Kolmogorov, we can check each other's work and see if mistakes have been made, whereas if we use "intuitive understanding" all we are left with is seeing who can shout the loudest."

Mutta jos oletetaan että liikutaan intuitioargumentaation maailmassa, jolloin matemaattinen konsepti on "jäljessä" eli ideana on se että intuitiota vastaavaa teoriaa informaatiosta ei ole ja tämänlaista yritetään kehitellä. Tällöin joustavampi filosofiointi on mahdollista - toki sen sisällä on tunnustus "meillä ei ole mitään mallia teille, ollaan vielä esitieteellisessä vaiheessa tämän ideamme kanssa", mutta tämä onkin enemmänkin lähtökohta josta yritetään kehittää tilannetta eteenpäin kuin lopullinen epäonnistuminen.

Mutta valitettavasti edes tällöin toistuvuuskonsepti ei toimi juuri ollenkaan.

Toisteisuuden kohdalla on kuitenkin selvää että intuitio nimen omaan kertoo että toisteisuus voi tuoda lisää informaatiota. Tämä on itse asiassa olennaisena osana monessakin asiassa. Jos intuitio otetaan argumentiksi itsessään on varsin perusteltua sanoa että esimerkiksi englantilainen levinnyt harakoiden lukumäärään liittyvä lastenloru "One for Sorrow" heijastelee arkijärkeä. Lukumäärä voi todellakin lisätä tietoa.
1: Koska virallinen versio on toistuva, voisin esittää erään omituisimman tietämäni version/mukaelman tästä runosta ; "One for sorrow; / Two for joy; / Three for a girl; / Four for a boy; / Five for silver; / Six for gold; / Seven for a secret never to be told; / Eight you live; / Nine you die; / And youll never learn the reason why." Tässä runossa on mukava henki joka lisää riemua lastenkamareihin ja kaikkialle muuallekin missä sitä kertoilet. Kunhan yleisöllä vain on englannintaito hallinnassa, tämän runon lausuminen pehmeällä äänellä yöllä jossain baarissa itähelsingissä voi olla jopa karismaattinen aktio.

Jos tämänlainen lukumääräkonsepti tuntuu "intuition raiskaamiselta" jossa on enemmän kyse taikauskosta, niin informaatiota voidaan levittää intuitiivisesti esimerkiksi siten että oletetaan että sinulla on kassakaappi jossa on kaksi numeroa. Voit laittaa kirjainjonon "111111" joka kertoo että ensin pitää kiertää 1 ja sitten 6. (Tai vaihtoehtoisesti jos siinä on vain "6" niin voit kääntää "6-1". Lukumäärä voi selvästi lisätä tietoa asioista.

Lisäksi niinkin olennainen asia kuin ruuanlaitto pitää usein sisällään idean jossa toisto nimenomaan tekee eroja. Esimerkiksi kakkua leipoessa on merkitystä lukeeko reseptissä "1 muna" vai "2 munaa". Hyvin monesti arkinen ja intuitionmukainen ajatelu kertoo että lopputulos vaatiikin nimenomaan sitä että lukumäärällä ja toistolla on ratkaisevasti väliä. "Kokkausmetaforan" ja vastaavien taas voidaan katsoa olevan olennaisia kun mietitään vaikkapa sitä miten Jumala on "leiponut" ihmisen. (Joissain kansanperinteissä Jumala itse asiassa tekee juuri näin, leipoo ihmisen esimerkiksi savesta.)

On varsin ilmiselvää että intuitionkin mukaan toisteusuus nimenomaan lisää informaatiota. Tämä näyttää miten syvästi denialistinen kreationismi on ; Perimmäinen ainut perustelu on presuppositionistinen asenne hengessä "Kahdentuminen ei saa lisätä informaatiota koska muuten evoluutio voisi toimia, mikä on mahdotonta koska "Raamattu" ja ehdoton vakaumukseni - so there, evolutionists."

---

Kuvassa on harakanpesä, joka on tuoreesti ilmestynyt bloggaajan pihamaalle. Pesässä sekä oksien että harakoiden lukumäärällä on väliä. Se on se olennainen ero.

Post-uumi

Uusimmassa "City -lehdessä" oli mietintöä siitä miten lainsäädännön muutokset tulevaisuudessa todennäkäisetsi johtavat "post-homouteen". "vapaamielisissä kaupungeissa homomiesten ja valtaväestön yhteiselo sujuu jo leppoisasti. Kaikilla on jo niin mukavaa. Niinpä on ehkä siirrytty, tai ollaan siirtymässä, uuteen aikaan, post-homoaikakauteen." Ei tarvitse taistella oikeuksisien hankkimiseksi koska ne on jo. Tämä tietysti lopettaa homouden "liikkeenä", ja sen seurauksena esimerkiksi "Pride" ei enää ole ihmisoikeuksien eteen kampanjoiva tilaisuus vaan festivaali. Onkin totta, että vapautumispyrkimyksen jälkeen ollaan vapaita. Silloin "Ollaan ja annetaan asioiden näkyä, eikä nousta niiden kanssa barrikadeille".

Vastaava on toki tuttua muuallakin. Esimerkiksi Suomen kristillistymisessä on ollut voimakas sanantuonnin ja asettumisen aika. Tämän jälkeen tarve taistella pakanaoppeja väheni huomattavasti. Tämä ei lopettanut kristinuskon tarvetta, mutta muutti sen luonnetta. (Eikä uskonnon säilymisen ainut syy ole se, että pakanoita on yhä Suomessakin.)

Taistelun ja vallankumouksellisen aktivismin ytimessä on voimakas yhteistyön tunne. On selvää että jos taisteltava asia menettää merkityksensä, katoaa innostus. Esimerkiksi jos lainsäädäntöön tulee päivä jolloin homoseksuaalien avioliitto onnistuu, tympäännyn henkilökohtaisesti aiheeseen käytännössä riippumatta siitä onko paketissa mukana kirkkovihkiminen vai ei. Jos lakia ei uhata, en jaksa välittää. Laki on kirjoissa joten voin kohdistaa aikani muualle. ~ Todennäköisesti käy niin että tässä vaiheessa hankin jonkun toisen vittuuntuneisuudenaiheen ja koen sen ruotimisesta moraalista ylemmmyydentunnetta. Maailma muuttuu paremmaksi yksi vitutuksenaihe kerrallaan, mutta vittuuntuneisuus on silti ikuista joten maailma paranee ikuisesti.

Myytti, taistelun polttoaine.

Koska ytimeen nousi moraalinen närkästys ja vallankumoustaistelun veljeellisyys katson oleelliseksi nostaa esiin Hännikäisen tekstin "vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus". Hän korostaa sitä että vapautumispyrkimyksen takana on aina myytti. Irrationaalinen kestää, toisin kuin argumentit jotka voidaan aina kumota järjenkäytöllä tai eri lähtöoletukset ottamalla. Myytit johtavat kohtuuttomuuteen jonka Hännikäinen tuo esiin nostamalla esiin Venäjän tsaarien maailman ; "jos tsaari halusi toteuttaa jotakin niin harmitonta kuin väestönlaskennan tai partojen lyhentämisen, väestön keskuudessa puhkesi kapinoita ja mellakoita, mutta kun julistettiin sota, kaikki lähtivät säyseästi taistelukentälle, missä saattoivat vammautua tai kuolla." Hännikäinen nostaa esiin Ranskan vallankumouksen ideaalin, vapauden veljeyden ja tasa-arvon. Ja korostaa, että ne olivat myytti joka innosti koko toimenpiteeseen. Laskelmointi ilman myyttiä ei motivoi niin että käydään ilmeistä vaaraa, aseellisia sotajoukkoja, vastaan.

Hännikäisen mukaan näiden arvojen välillä on olemassa vakavia ristiriitoja ; "Ilmeisin konflikti on vapauden ja tasa-arvon välillä. Ne nakertavat toisiaan aina, ne eivät koskaan voi toteutua yhdessä täysimääräisinä. Toisesta on tingittävä toisen kustannuksella. Vain kaikkein hourupäisimmät libertaarit kieltäytyvät myöntämästä, että yksilön taloudellinen vapaus vaatii tuekseen jonkinasteista sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Yhteiskunta suistuu sekasortoon, jos ovelimmat kahmivat rikkaudet itselleen ja loput jäävät kurjuuteen. Rikkaita on siis pakko verottaa ja näin riistettävä heiltä osa vapaudestaan. Täydelliseen tasa-arvoon pyrkivissä yhteiskunnissa vapautta ei taas ole kenelläkään, mistä sosialistiset valtiot riittänevät esimerkiksi." Hänestä ongelma puretaan purkamalla tasa-arvoisuus. Se ei ole mahdollista koska ihmiset ovat erilaisia. "Ajatus, että kaikki ihmiset olisivat "luonnostaan" tasa-arvoisia on idioottimainen jo siksi, että luonnostaan ihmiset eivät ole toistensa kaltaisia. Tämä itsestäänselvyys ymmärrettiin hyvin ennen Rousseauta ja muita valistusfilosofeja. Se ilmaistaan hienosti kansansanonnassa, josta suuresti pidän sen elitistisyyden vuoksi: "Kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia." Mutta nykyään sen toteamista pidetään loukkaavana ja törkeänä. Niin vahva on tasa-arvon myytin valta rationaalisessa, modernissa maailmassa."

Näkisin Hännikäisen sanoissa jonkin verran viisautta.
1: Selvästi tasa-arvoisuus ja vapaus ovat ristiriidassa keskenään resurssitasolla ja materiaalitasolla ; Kun jokin konkreettinen jaetaan, syntyy jakauma. Kysymys on näiden kohdalla ns. nollasummapelistä. Uusliberalismin ja kommunismin parissa on yritetty peitellä tätä tosiasiaa hyvinkin voimakkaasti. Samoin on selvää että tasa-arvoisuus tuo hyvinkin suuria ongelmia jos asian takana on taito. Tasa-arvon myytti luo tunnetta joka taistelee elitismiä vastaan. Helposti tämä iskee myös asiantuntijuuteen ja osaamiseen. Pahimmillaan syntyykin tasapäistäminen jossa ansioita ei myönnetä.
2: Tämä huomio on oleellinen esimerkiksi itseäni kiinnostavassa pseudotieteiden (ja etenkin denialismin) maailmassa. Ne esittävät mielipiteenvapauden samana kuin oikeutuksen ja tätä kautta rationaalisuus ja tiede menettävät perusolemuksensa. Tästä asenteesta löytyy esimerkkejä esimerkiksi "Voima 1/2012" -lehden ilmastodenialismiin keskittyneestä artikkelista. Denialistinen skeptismi/epäilyn nimellä kaupiteltu näkemys ilmenee epäreilusti ; "Tieteelliset tutkimustulokset julkaistiin tieteellisissä lehdissä, kun taas epäilyt julkaistiin suuren yleisön lehdissä, yleensä talouslehdissä kuten Wall Street Journal, Fortune ja Forbes." ... "Toimittajat pyrkivät tasapuolisuuteen sellaisissa kysymyksissä, joissa se johtaa hämmennykseen. Erilaisten mielipiteiden tasapuolinen kohtelu mediassa ei sovi tieteeseen, koska tieteessä ei ole kysymys mielipiteistä vaan faktoista." ... "Myös ajatushautomot, lobbausjärjestöt ja intressiryhmät tuntevat median heikkouden. Tasapuolisuuteen vedoten ne pyrkivät ajamaan omaa tai taustaryhmiensä etua. Mediassa tuloksistaan raportoivat tutkijat leimataan järjestäytyneitä int-ressejä vastustavaksi toiseksi osapuoleksi, vaikka heidän tehtävänään ei ole esittää mielipiteitä vaan kertoa, mitä empiiriset havainnot kertovat asiasta."

Kuitenkin selvästi monissa immateriaalikysymyksissä tilanne ei ole tämänlainen. Klassinen slogan "kaikki erilaisia - kaikki samanarvoisia" toimii silloin kun kysymys on vaikkapa taidemieltymyksistä ; Ihmiset voivat olla erimielisiä, kaikki ovat vapaita ja kaikki ovat tasa-arvoisia. Myös demokratian ihanne rakentuu siihen että neuvottelu on jotain jossa jokaista voidaan kuulla. Kaikki ovat vapaita omaan mielipiteeseensä ja kaikki ovat tasa-arvoisia siten että heillä on yksi ääni jokaisella. Käytännössä syntyy kuitenkin päätös joka sallii jotain ja kieltää jotain muuta ; Yhtenäisyys luo tässä kontrollia. Tässä mielessä tasa-arvo ja vapaus eivät ole demokratiassa aivan samalla tasolla kuin vaikkapa abstrakteissa taidemieltymyksissä.

Kun polttoaine loppuu.

Hännikäinen toki korostaa että myyttiä ei voi kumota tosiasioin. Kuitenkin esimerkiksi homoaiheinen keskustelu näyttää että "vallankumouksellinen uhrautuva/räyhäävä yhteistyö" jonka taakse saadaan toimii siksi että siellä on myytti (joka ei välttämättä ole yliluonnollinen vaan on hyvinkin usein nimenomaan vapauden tai tasa-arvoisuuden kaltainen eettinen periaate). On selvää että tosiasioiden, kuten avioliittolainsäädännön muuttamisen, vaikutus näihin myytteihin on selvä. Jos taistellaan avioliittomyytin nimessä, lainmuutos selvästi on jokin faktuaalinen joka "poksauttaa irrationaalisenkin".

Tämä korostuu sillä että homoseksuaalisuus on abstrakti, se ei perustu konkreettisen asiaan. Se, että homot menevät naimisiin ei estä heteroita menemästä naimisiin. Tilanne ei ole nollasummainen. Lisäksi homoavioliitto on enemmän eettinen mieltymyskysymys ; Näin ollen avioliiton salliminen sallisi sen että homomies jättäisi menemättä naimisiin miehen kanssa uskonnollisen vakaumuksensa johdosta vaikka tähän avioliittoon olisikin periaatteessa juristin lupa. Tämä valinta on hänen, jolloin hän on sekä vapaa että tasa-arvoinen.

Tämä olisi myytin loppu. Mutta se olisi myös elämän alku. Sillä myytteihin tuntuu pätevän se, että vaikka ne kuinka tuovatkin elämään tarkoitusta ja yhtenäisyydentunnetta ja ne ovat erityisen oleellisia niitä seuraavalle ihmisille, ne ovat kuitenkin aina jotenkin konkreettiselta tasolta katsoen ongelmallisuuden ja onnettomuuden ytimessä ; Mieleen tulee väistämättä Kiinalainen kirous jossa toivotetaan että toinen elää mielenkiintoisia aikoja. Myyttien tuoma merkitys joka kulminoituu vallankumouksiin ja sotaintoon ei ole kovin kaunis ajatus. ; Mieleen tulee miltei yhtä väistämättä Nietzsche jonka mukaan onnellisuus ja tuska olivat nuoralla toisiinsa liittyneitä ja että meidän tulisi siksi elää täysillä merkityksen kirouksessa - Ja tämän jälkeen mieleen tulee Schopenhauer joka oli sekä pessimisti että viehtynyt itämaiseen ajatteluun ja jonka mielestä tuskan välttäminen oli se tärkeä asia.

Työ ja ura

Olen aikaisemmin kajonnut jonkin verran siihen miten töitä on kahdenlaisia ; Perustason tekevää työtä ja metatason työtä. Ja etenkin siitä miten näiden palkkaukset menevät. Olen puuttunut vähemmän siihen miten näiden töiden tekeminen eroaa suoritustasolla toisistaan ; Esityksessäni työtunti on ollut työtunti.

Tämänlaisia asioita on hyvä miettiä. Sillä vaikka työ on työtä ja kaikesta on stressiä, on silti erilaisia puolia joita katsoa. Sabine Kueglerin "Viidakkolapsi" -nimisessä omaelämänkerrassa käsitellään tälle oleellista aihetta. Kuegler varttui Fayu-ihmissyöjäheimon läheisyydessä koska hänen vanhempansa olivat lähetystyöntekijöitä. Hän oli elellyt varsin alkeellisissa oloissa ja siirtynyt vanhemmiten modernimman elämänmenon piiriin. Hänestä alkeellisissa oloissa elävässä yhteisössä elämä oli fyysisesti erittäin raskasta mutta psyykkisesti kevyttä, ja moderni elämänmeno on fyysisesti kevyttä mutta psyykkisesti erittäin raskasta.

Karkeasti voidaan sanoa että eroja myös suorittavan tason ja metatason töille on. Voidaan puhua siitä onko työ (job) vai ura (career).

Työ on sitä että käydään töissä että/jotta/koska/kun saadaan maksettua palkat. Työtunti johtaa pieneen rahansaantiin jotta saadaan tehtyä mitä halutaan. Raha taas on selviytymisväline, resurssi jonka eteen taistellaan. Vähätuloisen suorittajan on painittava pääasiassa rahan riittämisen kanssa. (Halusipa olla näin pinnallinen tai ei.) Muutoin elämä helposti ritualisoituu ; Mennään töihin, tehdään suoritteet ja sen jälkeen kulutetaan vapaa-aikaa kohtuullisen edullisella tavalla. Näin ollen työtasolla vaikkapa otetaan olut työn jälkeen ja katsotaan televisiota. Tämä johtaa siihen että ollaan sitouduttu työhön ja vapaa-aikaan kertyy helposti jokin yksi tai kaksi harrastuksentapaista. (Ainakaan jos ei hanki lapsia tai vastaavia.) Työnteolle olennaista on se, että kun olet sairaana, työpaikka jatkaa.

Uraputkessa tilanne muuttuu oleellisesti. Kenties tärkein muutos on siinä että työn ja vapaa-ajan lokerointi toisistaan on vaikeampaa. Työstä tulee elämä, eikä jokin jota tehdään elämää varten. (Ja näin käy halusi tai ei.) Joskus pitää tehdä uhrauksia koska jokin projektin läpimeno vaatii sitä. Ja tämänlaista voi olla yllättävän usein. Toki ylitöitä tulee myös perussuoritustasolla, mutta siellä työntekijöitä on useita joiden kanssa sumplitaan. Uraputken ideana on juuri se että heitä on vähemmän, joka tarkoittaa sitä että luistamista oikein millään syyllä ei tahdo saada. Usein uran varjopuolena tulee sekin että ihmiset odottavat että olet vapaa-ajallakin vähintään puhelimen päässä jos vaikka tulee jotain yllättävää. Ja jos sairastut tai olet muuten poissa, työpaikan toimintaan tulee helposti yllättävänkin suuria muutoksia.

Itse työn tekeminenkin muuttuu omituisesti ; Työn kohdalla olennaista on rutiini jossa tehdään paljon suhteellisen normaaleja tapauksia. Metatasolla tilanne on taas helposti se, että sinua tarvitaan jos ja vain jos tulee jotain joka ei ole normaali tapaus. Näin jossain työssä voi käydä niinkin että metatasolla on "lähinnä paikalla" sitä varten että tulee tarvetta sille, että ihmiset kysyvät. Ja mitä korkeammalle uraputkessa mennään, sitä enemmän he kyselevät. Ja pian huomaat että kyselyjä on kahdenlaisia ; Niitä joissa kyselijä ei osaa ja niitä joissa kyselijä pesee oman vastuunsa asiasta. Jälkimmäisissä vastuu virheen koittaessa siirtyy.

Kun lasketaan ajankäytön muutos ja työn luonteen muutos, Töissä poissaolemisesta vaikka sairastumisten vuoksi onkin yllättävän olennaisia vaikutuksia.

Uraputkessa oleva on suorittavan työn tason tekijälle helposti uhka tai stressin lähde ; Joku vahtii että tehdään töitä ja kyylää että työpaikan eteen olisi jotain tehtävä. Uralla oelva on työpuolelle helposti niskaanhengittäjä. Näin ollen poissaolo johtaa työtasolla oleville usein sellaisen tuntemuksen että työt sujuvat mukavammin kun se "uraputkessa" oleva on poissa. Ja tässä on itse asiassa jonkin verran perääkin ; Normaali suoritus sujuu varmasti työntekijän ammattitaidolla ja rutiinilla. Ja niskaanhengittäjän lähdön tuoma stressin väheneminen tekee työnteosta mukavampaa. Ainut huono puoli tässä on se, että jos anomaalisia tapahtumia tulee, niihin ei saada apua eikä poikkeustapausten käsittelyä organisoida siten että poikkeustapausten seuraamukset saadaan huomioitua. Näin "uraaputken" poissaollessa virheet helposti kasaantuvat ja projektit "valahtavat pikku hiljaa päin persettä". Ja tätä tapahtuu helposti vaikka kukaan ei tekisi mitään kardinaalimokia.

demonstrations and experiments

"MythBusterseissa" oli jakso jossa (USA:n presidentti) Obama antoi tehtäväksi tarkistaa historiankirjojen näkemyksen jossa Arkhimedes antoi joukoille peilimäisiä kilpiä joilla vastustajan laivoja poltettiin. Tämä ei onnistunut, mutta Hyneman joka oli erikoispukuineen laivassa jota yritettiin kärventää, huomasi silti että häikäisystä olisi varmasti haittaa. Hynemanin loppupuheenvuoroa mukaillen kanta oli se, että vaikka polttaminen ei onnistunut ja täten peiliarmeija kumottu, testi ei epäonnistunut. Sillä se oli testi (experiment) eikä demonstraatio (demonstration). Silloin katsotaan miten asiat tapahtuvat eikä yritetä toistaa tiettyä lopputulosta. Hyneman opetti että erehdyksistä on otettava opiksi, ja itse asiassa vasta siinä vaiheessa kun huomaa virheen ja miettii mikä tämän virheen takana on, tapahtuu oppimista.

Tämänlainen asenne on olennaista ottaa huomioon jos puhutaan tieteenfilosofiasta ja etenkin naturalismista. Etenkin jos aiheena on Quinen ajattelua mukaileva naturalismi.

Puolustuspuhe on sinänsä paikallaan koska sanalla naturalismi on paha kaiku ; Osa ajattelee että se on kieltävässä suhteessa naturalismiin. Tämä ajatuspolku olettaa että naturalismi tarkoittaa sitä että yliluonnollinen kielletään suoralla kädellä ja että kaikki olisi ehdottomasti redusoituvissa luonnollisiin ilmiöihin. Tällöin yliluonnollinen ajattelu kielletään tyystin mahdottomana jo lähtökohtaisesti. Tällöin naturalismin katsotaan rakentavan kahtiajakoja ja kieltoja jotka koskevat ensi sijassa tiettyjä aiheita. Tämä kallistuu siihen että naturalismi kieltäisi esimerkiksi paranormaalien aiheiden tai Jumalan tutkimisen itsessään. ~ Tämä käsitys naturalismista on ymmärrettävä. Itse asiassa se on ymmärrettävä Wittgensteinin ja positivismin kautta. Wittgenstein luokitteli eri asioita toisistaan erikseen ja esitti että filosofia ja tiede ovat täysin erillään. Positivismi luotti tämänlaisten erottelevien kategorioiden vuoksi siihen että filosofointi on turhaa. Näin syntyy ajatus siitä että positivistien kaltaiset naturalismit olisivat koko naturalismin luonne.

Kuitenkin "Quinen jälkeinen naturalismi" on hyvin usein ollut enemmänkin sitä että natura on kaiken käsitettävän kokonaisuus ja että kaikkien tieteiden on alistuttava sille että "samat ehdot johtavat samanlaisiin päättelyihin". Quine tekee tämän murtamalla monia kahtiajakoja. Se kiistää että olisi synteettinen ja analyyttinen tieto jotka voitaisiin erottaa. Ontologian ja epistemologian erottaminen on mahdotonta, ne ovat toisiinsa liuenneita ; Käsitteet ovat toisiinsa sekoittuneita, joten eroa ei voida tehdä. Quine ei jaa olennaista eroa ihmistieteisiin ja luonnontieteisiin, ja että nämäkin tieteet joutuvat itse asiassa ottamaan kantaa tieteellisiin asioihin ja kun näin tehdään, on se tehtävä tieteellisin ehdoin.

Moni ymmärtää tämän metodologisena monismina jossa tulee tiettyjä kriteereitä. Nämäkään eivät jää keskustelun ulkopuolelle ; Nekään eivät ole mikään puhtaasti määritelty analyyttinen osio jota sovelletaan ohjenuorana. Päin vastoin ; Quine on sitä mieltä käsiteverkossa ei ole itsekritiikiltä suojassa olevia kohtia. Tieteenfilosofiset normit ovat käteviksi havaittuja, ne ovat havaintoihin (tutkimusten hedelmällisyyteen) liittyviä teorioita siitä miten maailmaan on suhtauduttava. ~ Näin ollen naturalismi näyttäytyykin "valmius nähdä filosofia tieteenä joka on kohdistunut itseensä ja jonka on sallittu vapaasti käyttää tieteen löydöksiä".

Quinen maailmassa filosofia, metafysiikka, arkijärki ja muut vastaavat elementit olivat osa yhtenäistä verkostoa jota koetellaan ja joiden välillä on aste-eroja ei kuiluja joihin voisi sovittaa yksiselitteisen ja ikuisen eri kategorioihin erottavan kriteeriattribuutin. Quinelle tiede on itsetietoista tervettä järkeä. Ja järkevyydessä tavoitteita ja menetelmiä ei voida ruveta vaihtelemaan lennosta vain siksi että haluaa sen kautta saada omalle lempiaiheelleen tukea tai vastustamalleen aiheelle kritiikkiä. (~Quinen yhtenäisyys vähentää kaksoistandardeja ja mielivaltaa.) Näin ollen Quinen maailmassa mitään aihetta tai näkökulmaa ei koskaan suoralta kädeltä ennalta rajata tutkimuksen ulkopuolelle. Sen sijaan sen maailmassa jotkut näkemykset eivät vain käytä argumentteja ja perustelutapoja jotka ovat tehokkaita vaan jäävät spekulatiivisempaan maailmaan.

Quinelainen maailma on viittaussuhteissa toisiinsa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin reduktio, paitsi äärimmäisissä tilanteissa joihin päädytään lähinnä sen vuoksi että maailma olisi reduktionistinen. Quinen maailmassa supervenienssi on olennaisempi. Tämä mahdollistaa monia muitakin viittaussuhteita kuin pelkän karun reduktion. ~ Quine on itse ottanut kantaa, että hänen näemyksensä on lähinnä etääntymistä dualismista. Ja korostaa että tämä ei ole apriorinen dogmi vaan että tieteellinen näkemys on osoittanut että se olisi hyvin epätodennäköinen. Asia on siis tieteen kysymys ja tästä on vedetty johtopäätöksiä. Quine on jopa eksplisiittisesti kommentoinut, että hänestä kaikki sanomisen arvoinen ei ole jotain jota voidaan aina kääntää fysiikan kielelle suoraan. Hänestä maailmassa ei tapahdu mitään sellaista jota voitaisiin tietää joka ei vaikuttaisi jollain tavalla fysikaalisella tasolla. Näin esimerkiksi vaikka mieli olisi aineeton, ja voisimme sen toiminnasta jotain tietää se kuitenkin vaikuttaisi esimerkiksi neuronien tasolla tai tekisi jonkun muun muutoksen fysikaalisessa maailmassa. ; Itse asiassa tämänlaista supervenienssiä kanntetaan nykyään reduktionismin kriitikoiden ja reduktionismin vastustajien kanssa. Quine edustaakin "eireduktionistista materialismia".
1: Tämä on huomionarvoista koska usein naturalismi tulkitaan nimenomaan reduktionistiseksi. Tämä virhekonsepti värittää asioita. Tämä väärintulkinta johtaa siihen että rajoite nähdään aihetta koskevana, metafysiikan vastaisuutena tai jonain joka asettaa a priori -mallisia rajoitteita keskustelulle. Rajoitteita toki on, mutta kuten dualismikin, syynä ei ole suoralta kädeltä rajaaminen vaan se että asiasta on keskusteltu ja aposteriorisesti havaittu huonosti perustelluksi, epätodennäköiseksi, epätodeksi. Se, että jokin näkemys epäonnistuu ei tarkoita keskustelun puutetta. Se on seuraus siitä että kun keskustellaan ja kysytään, voidaan saada vastauksiakin. Ja tieto ei suinkaan lisää mielipiteenvapautta, vaan nimenomaan karsii sitä koska toiset lausumat muuttuvat huonommiksi ja toiset paremmiksi.

"Mythbustersit" auttavat näyttämään mikä tässä kaikessa on ovelaa.

Quinen mukaan klassinen falsifiointikeskeinen näkemys on ongelmassa. On toki selvää että modus tollens -tilanne voidaan huomata ja tätä kautta huomataan että teorioissa on virhe. Ongelmana on se, että modus tollens -tilanteessa on aina monta erilaista elementtiä jotka vaikuttavat. Ja pelkkä virhe ei vielä sano että mitä on korjattava, mikä on väärin ja vaihdettavaa. Näin ollen falsifiointiongelman kohdalla ollaan ikään kuin vaikeuksissa ; Itse kiistanalaista havaintoa voidaan pitää mittausvirheenä, tai sitten jotain teoriaa on korjattava. Tai sitten vika on siinä teoriassa jonka pohjalta itse mittalaite on rakennettu.

Kun Mythbustersit yrittivät kärventää laivaa, he huomasivat että laiva ei syttynyt. Tähän haettiin erilaisia kokeiluja. Kokeiltiin vaihtaa peilit antiikkisista peileistä moderneihin peileihin, käytettiin enemmän ja isompia peilejä. Laivan etäisyyttä vaihdeltiin ja niin edespäin. Tämä johtui siitä että yksi eksperimentaatio ei itse asiassa merkitse paljoa mitään ilman kontekstia. Kun usea eri koeaineisto näytti että laiva kuumenee ja laivan päällä on häikäisevää, he tiesivät että historiallinen lähde jonka mukaan Arkhimedes poltteli laivoja muuttuu epätodennäköisemmäksi. Tämä on episteeminen tulos ja ratkaisu on siinä että on muitakin kokeita joihin voi viitata.

Toisin sanoen Quinen maailmassa toiset tutkimukset näyttävät miten muita tutkimuksia on luettava ja mitä ne tarkoittavat. Ratkominen ei ole mielivaltaa jossa falsifiointiongelma kaatuu käsiin ja eletään totaalisessa relativismissa jossa premissienvalinnaksi kelpaa vaikka nopanheitto tai henkilökohtainen mieltymys tai intuitio tai ihmisyksilön Jumalalliseksi väittämä ilmoitus. Asiat voidaan siis ratkaista.

Tämä ei jää konkreettisiin asioihin. Quinen mukaan esimerkiksi kriittisyyden käsite, skeptisyyden ihanteen tarve, johtuu juuri siitä että ihmiset ovat huomanneet monenlaisia erehdystekijöitä itsessään. Ihmisen järki ja aistit eivät olekaan mitään automaattisen luotettavia. Skeptismi on hyväksyttävä ja järkevä filosofinen konsepti, ei vain siksi että joku on keksinyt siihen sopivia mahdollisuuksia ja harjoitellut spekulatiivista koherentisointiakrobatiaa logiikankynä sauhuten. Sen sijaan Quinen puhetta mukaillen voidaan sanoa että skeptismin perusta on tietoisuus illuusioista, sen keksiminen että aina ei pidä uskoa silmiään.

Quine onkin yllättävänkin maltillinen.

Suurin yllätys on juuri siinä että eri aiheista keskustelu - keskustelu jossa jopa tieteenfilosofian kriteeristö on neuvoteltavissa tutkimustulosten hedelmällisyyden valossa - on olennainen osa Quinen naturalismia. (Jos Jumala havaitaan tieteellä, paljastuu että tämä Jumala on osa naturaa vaikka se eroaisi kovasti siitä aika-avaruudesta jota nykyiset laitteemme kykenevät tutkimaan.)
Jotain erojakin kuitenkin on. Suurin osa niistä on kuitenkin enemmänkin auktoriteettiin ja karismaan liittyviä seikkoja. Nämä arvostuskysymykset ovat vieläpä usein tiedemaailman ulkopuolisen maailman arvostuskysymyksiä.
1: Quinelaisessa maailmassa esimerkiksi tiedeverkon ulkopuolelle heittäytyviä jumaltodistuksia joissa on kyseenalaisia luonnontieteentestauksen ulkopuolelle määriteltäviä premissejä joita laitetaan mukaan for the sake of argument (kuten ad hoc päättelyt, petitio principii -rakenteet...) Klassinen filosofia on ihaillut spekulatiivista innovaatiota enemmän kuin sen varmistamista ; keksijän katsotaan tehneen sen luovan tuloksen, ja koettelua ja tarkistelua on usein arvostettu vähemmän. On vain katsottu onko spekulaatio sisäisesti koherentti eikä tehty mitään sen katsomiseksi onko se viisasta tai totta.
2: Myös "tietyn asian ajajat" saavat etenkin tiedemaailman ulkopuolella arvostusta. He kuitenkin tekevät enemmän demonstraatioita kuin kokeita. Eli heillä on presuppositionistinen asenne ja he käyttävät älylliset apparaatit ja koejärjestelmän kaltaiset rakennelmat siihen että he saisivat ulos tietyn selityksen eikä sitä oikeaa vastausta.

Quinen maailmassa innovaatio on kuitenkin vasta idea jossa ajatellaan että "olisi kivaa poltella laivoja peileillä" ilman että ainuttakaan persettä nostetaan ainoastakaan nojatuolista ja mentäisiin veden äärelle katsomaan mitä peilien kanssa tapahtuu aurinkoisena päivänä. Tässä arvoa saavat ne tyypit jotka menevät ja tekevät. ; Quinenkin maailmassa tiedeverkko muuttuu kun havaitaan "falsifiointipakkotilanteita", ja tässä tilanteessa tapahtuu se oppiminen.

Sitten on tietysti se ryhmä johon Quinen filosofia vaikuttaa eniten. He ovatkin sitten tieteenfilosofit. Heidän hommansa kun muuttuu hyvin pitkälti tiedejournalismia muistuttavaksi toiminnaksi. Tai sitten sentyyppiseksi pikkukokeilevaksi toiminnaksi jota "Mythbustersit" tekevät ; Sillä rehellisesti sanoen Mythbustersien kokeissa on aina melko pieni koeotosmäärä ja muut vastaavat asiat. Niissä on kuitenkin älyllistä tutkimusotetta ja ne ovat tässä mielessä hyvinkin filosofisia. ~ Filosofisia nimenomaan Quinelaiseen malliin.

Reviiri

Suomalaisia ja japanilaisia yhdistää hiljaisuuden kunnioittaminen. (Tosin suomalaiset ovat kuulemma etääntyneet tästä stereotypiastaan.) Kuitenkin tapamme arvostaa hiljaisuutta on hyvin erilainen ; Japanissa on monin paikoin hyvin tiiviisti ihmisiä. Heillä on pieni henkilökohtainen reviiri. Suomalaiset taas ovat erakkomaisempia ja heillä on suurempi henkilökohtainen reviiri.

Tämä tietysti vaikuttaa hyvin paljon sosiaalisiin suhteisiin. Esimerkiksi markkinatutkimuksen parissa haastattelumenetelmiä joudutaan modifioimaan jos tutkimusta tehdään toisessa kulttuurissa ; Japanin kaltaisissa maissa vaaditaan enemmän rivien välistä lukemista, poliittisesti korrektien kielenkäyttöjen hienovivahteiden tunnistamista sekä ilmeiden ja eleiden lukemista sanojen sijaan.

---

Tässä oli jo liikaa sanoja. Mitä siinä tölläät? Mene pois!

Tempun selitys

Televisiosta tullut "Num3rot" -jakso oli erityinen. Siinä oli vieraana skeptinen taikuri Penn Jillette joka näytteli itseään. Jakso oli myös siitä mielenkiintoinen että taikatemput olivat siinäkin hyvin käytännöllinen tarinankerronnan työkalu ; Totuus, valhe ja huijaaminen olivat siinä käteviä.

Taikatemput ovatkin käytännöllinen työkalu koska niissä yhdistyy monta erilaista elementtiä.
1: Niissä on luonnollisesti epistemologinen ulottuvuus : Taikatemppu on jotain jota omiin aisteihinsa ja kokemuksiinsa luottava voisi ottaa todesta ; Tempussahan tehdään jotain joka näyttää ihmeeltä ja jota katsoja ei läheskään aina osaa selittää tai selitys on vähintään vaikea ja tekninen takaisinmallinnettava. Se on kuitenkin samalla huijaus. Näin päästään käsittelemään sitä mikä on totta ja mikä vain näyttää todelta.
2: Taikatemput ovat taiteellisia, joten mukaan tulee esteettinen elämyspuoli. Mukana on taikuuden kauneuden kokemus ja onko ihmettelyn suhde siihen.

"Num3rot" otti taikatemppuihin juonen kannalta epistemologisen kannan. Juoni hyppelehti hyvinkin ahkerasti. Samat havainnot saatiin tulkittua eri tavoin. Mutta vain yksi oli luonnollisesti se oikea. Juonessa aluksi epäiltiin murhaa, koska taikuri katosi ja lavan alta löytyi verta. Sitten sitä ajateltiin lavastukseksi ; Tempun ideana oli saada katoaminen näyttämään rikokselta ja näin tempulle saataisiin ikään kuin toinen näytös, ihmeellinen kuolleistapalaaminen. Tälle löytyi jopa paikka. Mutta valitettavasti taikuri löytyi kuolleena. Vammautuminen paljastui onnettomuudeksi, joka oli irrelevantti. Veri ei siis ollutkaan kuolemaan johtanut ja oli irrelevantti vaikka se oli aluksi merkityksellinen. Lopulta selvisi että kuolema olikin onnettomus. Eri vaihtoehtoja punnittiin mutta oli selvää että tiede näytti mikä tulkinta oli paras mahdollinen.

Sarjan varsinainen sanoma liittyi kuitenkin juuri siihen esteettiseen tasoon. Yleissävynä näytti olevan se, että taikuuden huijausluonne tekee siitä ratkottavan mysteerin. Osa näkee että tämä latistaa taikuuden pelkiksi toimintaperiaatteiksi ja näin kadotettaisiin jotain olennaista. Lopussa tosin vihjataan että tiedemieskin voisi skeptisyydessään nähdä kauneutta tempussa jonka toimintaperiaatteen hän tuntee täydellisesti. Samaa vihjasivat myös sarjan taikurit ; Esiin nousi teema siitä miten tempun keskellä oleminen antaa erityisiä tuntemuksia taikurille. Näin suorittaminen onkin yksi tapa jolla tietämisen tuoma tunnelmanlatistus voidaan kiertää.

Jostain syystä klassinien taikatemppusuhde on todellakin nähnyt että esteettinen näkökulma olisi jonkinlaisessa kisassa episteemisen näkökulman kanssa. Tässä syynä on varmasti ainakin fenomenologinen perinne, jonka parissa ajatellaan että käsitteistäminen etäännyttää ihmisen kokemisesta. Tällöin autenttinen taidekokemus olisi vaihtoehtoinen arvoituksen ratkaisemisen kanssa. Usein tälle kannalle annetaan myös hyvin suuri panos ; Sen nähdään olevan jotenkin olennaisesti inhimillisempi ja ylevämpi tapa kohdella taikatemppua. Se, että joku yrittää selvittää tempun toimintaperiaatteen nähdään turhamaisena ja latteana. Tämä on sinänsä sääli, koska temppujen takaisinmallinnus ja oikean jipon keksiminen on hauskaa ; Vaikka rakenteet ovat usein jälkikäteen tarkastellen yllättävänkin yksinkertaisia, on vaikeutena juuri se oikeiden huomioiden tekeminen. Kun ongelma on samanaikaisesti kaunis että haastava, on ratkaisun keksiminen hyvinkin palkitsevaa. Tätä uteliaisuutta halveksitaan siksi jossain määrin. (Toiset maailmankuvat ja tulkintatavat ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.)

Itse en kykene näkemään miten mystinen ihmettely omistaisi erityisoikeuden estetiikkaan ; Sen taustalla on näkemys siitä että ymmärrys rumentaisi, ja että tyhmyys ja ymmärtämisessä epäonnistuminen olisi aidon esteettisen elämyksen huippuvaatimus. Tätä voi toki perustella sillä että taikuuden ihmettely vaatii oman huomiokyvyn ja fiksuuden rajoitteneisuuden tunnustavan nöyryyden. Tätä toki tarvitaankin ettei kokemus taikatempusta muuttuisi anekdootiksi ihmekertomuksesta. - Riski on realistinen ; Chris Angel oli maineikkaasti tilanteessa jossa moni ihminen piti häntä aitona ihmemiehenä eikä vain temppumaakarina ja illusionistina.

Nähdäkseni se, että taikatempun näkee haasteena on kunnioitus sekä taikuria että selvitystä yrittävää kohtaan ja siinäkin on jonkinlaista optimismia. Peräti sitä parasta mahdollista optimismia. Optimismia siitä että luotat että sinua on huijattu ovelalla juonella jossa on päällä kaunis tarina ja että tämän taakse voi nähdä ja silloin koko illuusion kokonaisuus on käsissäsi. Ja sen jälkeen olet vapaa tulkitsemaan sitä siltä kantilta kuin milloinkin tuntuu. Voit vaihtaa näkökulmaa jopa lennosta kesken temppua ja tätä kautta saat tempun kokemiseen äärettömästi uusia ulottuvuuksia. Tällöin taikatempusta nauttiminen ei vaadi tietoa siitä että kyseessä on vedätys ja koijaaminen, tempun yksityiskohdat eivät kaivele ja ole tiellä koska tiedät missä ne ovat.

Kuvan mahti

Iltalehti (tuo tieteellisen kirjallisuuden huippulähde) uutisoi pääsiäisen takia hieman ajankohtaisen uutisen. Siinä käsitellään teoriaa pääsiäisestä. Sen ytimessä on agnostikko jonka mukaan Jeesuksen ylösnousemus olisi "optinen harha". Uutinen on tässä mielessä minulle tietysti kannustava. Etenkin kun uskovaisten parissa syntyi paheksuntaa siitä että tämä teoria olettaisi että apostolit olisivat olleet hörhäytettäviä typeryksiä ja että teoria olisi siksi halveksuva.

Odotin siis että jollakulla olisi teoria jolla selitetään "Raamatun" olennaisia tapahtumia. Olen tottunut siihen että Raamatun ihmeitä yritetään muuttaa luonnonlakien hyväksymäksi ; Uskovaiset selittävät tämänlaisilla usein että uskonto ei ole taikauskoa vaan etsii selityksiä esimerkiksi sille miten esimerkiksi egyptin vesien pakeneminen voisi johtua kangastuksesta. Tai miten jää auttoi kävelemään vetten päällä. Näin selitetään että ihme olisi tositapahtumiin perustuva mutta ei. Ja toisaalta ateistit selittävät täsmälleen samanlaisilla yksityiskohdilla että kyseessä on luonnontieteellinen tapahtuma eikä ihme. Näin tämä sopisi "agnostiseen viitekehykseen."

Valitettavasti joka ikinen odotuksistani pettyi. (Myös se pilkallisuus uskovaisia kohtaan paljastui uutisankaksi, olen pahoillani vähintään tästä.)

Teoria on kuitenkin karkeasti se, että torinon käärinliina uskotaan todeksi ja että silminnäkeminen tarkoittaa sitä että käärinliina on nähty. ... "todellisuudessa apostolit näkivät vain käärinliinaan piirtyneen kuvan Jeesuksen kasvoista ja pitivät sitä merkkinä ylösnousemuksesta."

Teoria sidotaan siihen että kuvilla on ollut voimaa. Kun Jumalan nimi nähtiin voimakkaana seemiläiset suojasivat sensuurilla. Jumalankuvien tekemistä kiellettiin osittain siksi että kuvat ovat voimallisia. "Apostolit todella näkivät jotain poikkeuksellista, kuvan kankaalla. Siihen aikaan ihmiset eivät olleet yhtä tottuneita näkemään kuvia, kuten taidehistorioitsijat ja antropologit tietävät. Kuvat olivat harvinaisia ja niitä pidettiin paljon erityisempinä kuin nykyisin." Nimenomaan tämä tulkinta herätti närää monissa, sillä sen nähtiin olevan huonoa suhtautumista vanhan maailman ajattelutapaan. Tämä ei kuitenkaan ole periaatteessa sen kummallisempaa ajattelua kuin se, että selittää siitä että vanhan testamentin aikana oli oikein pistää raiskaaja avioon raiskatun kanssa koska vaihtoehtona oli se, että nainen ei kelvannut kenellekään ja jäisi siksi ilman elättäjää ja huoltajaa. ~ Tämä taas on nomadikulttuureissa iso asia, helposti elämän ja kuoleman kysymys. ; Se voi tuntua nykyajan silmissä omituiselta mutta se on maailmankuvan lähtökohtien kautta kohtuullisen uskottava.

Teoria ei todellakaan oleta uskovaisia typeriksi ; Arkiajattelussa toki ajatellaan usein että menneenajan tieteen virheisiin viittaaminen antaisi ylenmyydentunnetta nykyaikaan kun tiedämme nyt enemmän. Kuitenkin tosiasiassa tämä ei ole ihmisten tyhmyyttä vaan yhteiskunnan ja kulttuurin kehittämistyön määrää. Lisäkulmaa asiaan saa siitä että nykyäänkään ei ole vaikeaa löytää ihmistä joiden mielestä Torinon käärinliinan olemassaolo on itsessään konkreettinen todiste. Moni ihminen uskoo nykypäivänäkin sen nimenomaan todistavan kiistatta ylösnousemusihmeen. Kuva on siis selvästi vakuuttava eikä se että uskoo ihmisen voivat ottaa sen todisteena ole osoitus siitä että ihminen olisi erityisen typerä. Hänen ajatusratansa eivät vain seuraa tieteellisen ajattelun tyypillisiä polkuja. (Tämä muute yhdistää muuten modernin nykyajan ihmisiä että rautakautisia ystäviämme yllättävän monissa paikoissa.)

Siksi siinä että kristitty kokee tämän selityksen loukkaavana tuntuukin itse asiassa hyvin erikoiselta. ; Sen taakse voi kuvitella suunnilleen ainoastaan Lewisin trilemman kaltaisen konseptin jossa oletetaan että joko Jeesus on ehdottoman jumalainen, psykopaatti tai mielisairas. ja että Jeesusta ei voi pitää minään muuna kuin jonain näistä, esimerkiksi viisaana opettajana. Tällöin opetuslastenkin ajattelua punnitaan ikään kuin modernin tieteen kautta ja uskotaan että he ovat joko ajatelleet täysin oikein tai sitten he ovat olleet nimenomaan mielisairaita. (Kuva on aito joten he eivät ole valehtelijoita mutta ilman konkreettista Jeesusta hän ei ole kovin jumalallinen kun jättää vain sen kuvan.)

Tämä on tietysti turhankin dikotominen näkemys. Tosiasiassa selitys on siinä mielessä uskottava että jos Torinon käärinliina olisi aito, niin olisi uskottavaa että apostolit olisivat ottaneet sen konkreettisesti ja tosissaan. "Kuva" olisi muuttunut niin että logiikkaloikkaa voidaan kutsua löyhässä mielessä "optiseksi illuusioksi", kun ajatus harhautuu arkijärjen/intuition vaikutuksesta harhaan ilman että analyyttinen käsitteellis-tieteellinen ajattelu olisi iskenyt skeptistä kulmaansa väliin. Tämä ei tarkoita mielisairautta. Nykyaikanakin se tarkoittaa korkeintaan huonoa kouluttautumista tai ajattelullista laiskuutta.

Ongelmana onkin se että tosiasiassa torinon käärinliinan aidoksi olettaminen on perusheikkous josta seuraa myös joitain varsin kummallisia seurauksia ; Torinon käärinliinaa kuvansäilöjänä ei mainita "Raamatussa" ja se on muutoinkin juutalaisille epätyypillinen niin hautausasentonsa kuin muidenkin vastaavien johdosta. Näin ollen käärinliina sidotaan paikkaan varsin lennokkaalla ad hoc -oletuksella. Silminnäkijäkuvaukset olisivatkin nyt liinannäyttämistapauksia kun apostolit näyttäisivät "universumin ihaninta pakanamaan karttaa" toisilleen.
1: Itse asiassa historiallisesti katsoen Torinon käärinliinan vakavasti ottaminen on varsin huono veto. Jo tämä lähtökohta on hyvin heikko. Vaikka moni korostaakin että Torinon käärinliinaan uskominen olisi vain kannanotto siitä että Jeesus olisi historiallinen, on sen takana kuitenkin hyvin paljon muutakin. Aiheeseen voi tutustua eikä ole vaikeaa huomata, että Torinon käärinliinan oikeaksi kannattajat (a) eivät tee historiallisen alkuperän varmistamisen kannalta olennaisinta eli sido liinaa aikaan ja paikkaan vaan sen sijaan pyrkivät ad hoc selittämään miksi saadut todisteet eivät kelpaisi. He eivät siis ole ajoittaneet liinaa ajanlaskun alkuun vaan keksivät syitä miksi ajoitus antoi "väärän tuloksen" keskiajalle. Ja sama koskee ajan lisäksi paikkaa. (b) He koristelevat väitteitä valehteluilla ja kuulopuheilla. Esimerkiksi liinasta on yritetty etsiä merkkejä verestä, mutta tästä ei ole suoraa havaintoa saatu. Saati että siitä oltaisiin saatu DNA -näytteitä kuten eräät kuulopuheet ovat väittäneet. Käärinliinan ihmeeksi perusteleva strategia onkin aina omituista tietämättömyyteen vetoamista ja todisteiden arvonvientiin perustuvaa kikkailua.

Tosin jos Torinon käärinliinaa pitää aitona on pakko ottaa kantaa sen syntytapaan, siihen onko kyseessä Jumalallinen vai ihmisen väärennösaktio. Se nimittäin värittää sitä ovatko apostolit pettäjiä jolloin harha ei ole illuusio, ovatko he erehtyneet kun liinalla on luonnollinen synty tai joku muu kuin he itse ovat väärentäneet, vai onko Jeesuksen ihmesyntymä se joka on luonut koko käärinliinan jolloin puhe "illuusiosta" muuttuu hieman omituiseksi. - Etenkin viimeisin herättää keskustelua Jeesuksen voimatasoista ; Jos hän on todella Jumala ei kuolemanjälkeinen visiitti ole enää kovin ihme, mutta jos Jeesus on vain yksinkertaisempi taikamies, hän voi kenties tehdä vain torinon käärinliinan kaltaisia pienempiä ihmeitä jolloin on kyllä syytä miettiä etty why bother.

---

Kirjoittaja ihmettelee uskovaisia jotka samanaikaisesti selittävät että erilaisille tulkinnoille pitää antaa tilaa ja niitä pitää kunnioittaa hyväntahtoisuuden periaatteen mukaan vaikka olisi erimielinenkin, koska siitä syntyy keskustelua ja että maailmankuvat tuottavat eri tulkintoja joita ei pidä ahtaa tietyn metodologisen normiston läpi. Mutta jotka sitten näkevät tämänlaisten juttujen kirjoittamisen tarkoitushakuisena pääsiäisenpilaavana ikonoklasmina ja joista tämänlaisia teorioita ei olisi oikein hyvä tehdä ollenkaan ja tekevät tämän käyttämällä viittauksia metodologisiin periaatteisiin.

Nurkan takana

Kun nuorena olin hankaluuksissa naisasioiden kanssa, sain useita kertoja kuulla hokeman siitä miten "se oikea on nurkan takana". Tämänlaista ratkaisua suosivat olivat tavallisesti itse parisuhteessa. Ja rehellisesti sanoen tämänlainen lausunto ei herättänyt mitään sellaista toiveikkuutta kuin mitä sen ajatellaan antavan. Itse asiassa tämä lausunto on epämääräisyydessän ja omituisuudessaan sellainen että sitä ei kenties ole hyvä käyttää ollenkaan ; Se on hyvä esimerkki joka sanotaan ihmiseltä toiselle siten että henkilö jolla itsellään ei ole ongelmaa haluaa ohittaa sen negatiivisen mitä on ihmisillä joilla vastaava tila toteudu.

Se on toiveikkuudessaan vähän sama kuin rikas sanoisi että kyllä se köyhä rikastuu automaattisesti jos vaan yrittää, ja jos ei onnistu niin yrittämisen puute on se syy ja pitää vain yrittää liikaa.

"Nurkan takana" -ajattelussa on kysymys sisällyksettömästä toiveikkuudesta. Kysymys jossa "montako nurkkaa pitää tarkistaa että saa sanoa väitettäsi epäfaktuaaliseksi" sai aikaan lähinnä silmienpyörittelyä. Hokema ei anna mitään ehdotuksia tai keinoja tilanteen muuttamiseen, joten se kulminoituu siihen että tosiasiatilan korjaamisen ja muuttamisen sijaan kylvetään "jotain onttoa" toiveikkuuden nimellä. Valitettavasti maailma ei toimi siten että ihmiset saavat tyhjästä jotain taikalampunhenkien toiveita määräajoin.

Vastaava asenne ärsyttää muuallakin kuin parisuhdemaailmassa. Toivo on tietysti kaunis asia, mutta sen nimissä ajetaan asioita tavoilla jotka eivät ole järkeviä tai rakentavia ; Tilanteen ratkaisemisen tai asian pysyvän luonteen hyväksymisen sijasta esitetään että ongelma tulee ratkeamaan tulevaisuudessa itsestään. Ja tässä uskonto on tietysti suorastaan malli-ilmiö.

Tästä saa esimerkin lainaamalla Pyysiäisen "Jumalaa ei ole" -kirjaa ; Hän selittää asiaa viittaamalla Heikan tiedesuhteeseen ; "Kun Enqvist tai Esko Valtaoja "vyöryttävät esiin suhteellisuusteorian perusteet ja kosmologian viimeisimmät löydöt", lukija joutuu Heikan mukaan vain kysymään "so what?" Mikä tässä on sellaista joka panee Jumalan viralta? Niin mikä? Kun mikään ei voi edes periaatteessa kumota jumalauskoa, ei jumalauskolla ole enää mitään sisältöä. Vaikka tiede esittäisi mitä, Jumalan voi aina sanoa olevan sen "takana", kunhan vain sanalle "takana" ei anneta mitään selvää tulkintaa. Ainoa mikä vakuutetaan on, että Jumala on ja pysyy."

Asenteena on "voi olla" jossa selitetään pohjimmiltaan että Jumala saattaa olla maailmankaikkeuden olemassaolon välttämätön ehto siitäkin huolimatta, vaikkei tätä missään malleissa osattaisi ottaa huomioon tai tarvittaisi missään mallissa. Kysymys on ontosta sisällyksettömästä toiveajattelusta.

Kun tämänlaisen asenteen jälkeen lähestyy tiedekeskustelua ja selittää että tiedekeskustelu olisi ateismi/uskonnollisuusaiheessa jotenkin olennainen, on selvää että kysymys on tilanteesta jossa henkilö ei kykene vastaamaan siihen "montako nurkkaa on kurkattava". Hän on niitä ihmisiä joilla epäonnistumiset eivät ratkaise, vaan onnistumiset. Se on ainakin "vielä se seuraava nurkka". Tämänlaisilta ihmisiltä löytyy aina vielä yksi vaatimus.

Ei ole väliä miten monta vastausta Gish gallopaajalle vastaa, koska ratkaisevaa on että hän haastaa vielä yhdellä kiemuralla johon olisi muka velvollisuus uskoa.

Keinu kanssain

Musiikkiaiheinen "Sue" -lehti 3/2012 loppupuolella on kannanotto musiikkiarvioiden/musiikkikriitikoiden maailmasta. Sen lähtökohtana on se, että elokuvakriitikot, kirjakriitikot ja muut taidekriitikot toimivat laajalla skaalalla. Musiikkipuolella arvostelijat ovat usein spesialisteja. "Indiemuusiikkiin ihastuneet arvostelijat arvioivat omia yhtyeitään. Hevimusiikin nimeen vannovat arvioivat aina vain ja ainoastaan oman suosikkigenrensä tuotoksia. Jokaiselle genrelle on omat arvioijansa. Tämä vääristää koko arviokentän kieroksi. Toki tällöin saadaan asiantuntevia arvioita genrerajan sisältä, mutta uusia, aidosti mielenkiintoisia mielipiteitä ei yksinkertaisesti voi löytää. Ammattitaitoa? Kyllä. Näkökulmaa? Ei todellakaan. Kun omia näkökantojaan ei edes yritä haastaa, ei mukavuusalueella kölli, vaan sinne uppoaa, eikä näe mahdollista horisonttia ja sen tuomia mahdollisuuksia."

Tämä tuo esiin sen, joka helposti jää ulos dogmaattisuudesta ; Moni yksinkertaisesti ajattelee että jos näkökanta on julkinen, keskustelu on avointa ja avomielistä. Moni myös yhdistää avomielisyyden sopuisuuteen. Näiden yhdistelmä on kuitenkin varsin ikävystyttävää. Epämukavuusalue laajentaa näkemyksiä musiikkiaiheessa ja muissa vastaavissa piireissä joissa on esteettinen tai taiteellinen ulottuvuus.

Tästä epämukavuusalueelta siirtymisestä on kenties hyvä ottaa esille se, että olen viime aikoina kysellyt hieman kannanottoja erilaisilta ns. "pervertikoilta". Kysymyksen ydin on ollut karkeasti se, että "mitä helvettiä sinäkin tuossa jutussasi oikein näet?" Vastaukset ovat olleet hyvin kiinnostavia ja olen niiden parissa pyörinyt epämukavuusalueellani.

Tänään sain hieman yllättäen yhteyttä erääseen henkilöön joka harrastaa bondagea. Hän esitti että tapani kysyä vaikutti paikoin sellaiselta, jota ulkopuolelta tulevat asiasta näkevät. Että pelko, väkivalta ja brutaalius ahdistaa. Että tarkastelukulmani on kammoamisessa ja että tämä kammottavuus on se, jolla kysymyskin oikeuttaa itsensä. Tämä näkökulma sitten johti erikoisiin liennytyksiin puolin ja toisin ja lopulta hän avautui siitä miten sadomasokistien piirikään ei aina oikein tunnu ymmärtävän bondagea. ~ Bondagessahan on kysymyksessä sidonnasta, joten luontevin ka intuitiivisin tapa lähestyä asiaa on tarkastella sitä vangitsemisena. Toki sitomiseen voidaankin liittää kivuntuottamisen ja jopa kidutuksen piirteitä ja sidonnan avulla voidaan tehdä ihmisestä avuton ja puolustuskyvytön ja tätä kautta altis alistamiselle.

Hän otti esimerkiksi jonkin projektin jossa ihmisiä oltiin sidottu puihin. Sidonnat olivat olleet lempeitä, sidonnat eivät olleet kipuatuottavia ja sidotut itse olivat kokeneet tilanteen keveänä, jonain jossa köydet enemmänkin tarjoavat mahdollisuuden keinua turvallisesti ja painottomasti. Näin avuttomuus vertautui enemmänkin siihen lapsenomaiseen avuttomuuteen joka vauvalla on suhteessa vanhempiinsa. Ja siihen kahlitsemiseen jolla huvipuistolaitteiden turvalaitteet kahlitsevat ihmiset jotta nämä eivät huvitellessaan kuolisi ; Ne tekivät lapsenomaiseksi ja mahdollistavat asioita eivätkä niinkään kahlitse. ~ Kuitenkin tähän projektiin liittynyt kuva-aineisto sitten luokiteltiin välittömästi hard-corepornografiaksi ja sadomasokismiksi.

Toki kyseiset luokittelijat itse suhtautuivat erittäin suopeasti hardcorepornoon ja sadomasokismiin mutta tämä ei lakannut kismittämästä henkilöä jonka mielestä keinuntateema "oli se juttu". Sisäpiirin luoma kokonaisvaltaisuus oli varmasti syventävää moniarvoisuutta hardcore-sadomasokisteille ja heistä se näytti miten monenlaista ja monipuolista ja jopa taiteellista materiaalia siihen heidän näkökulmaansa liittyy. Tämä oli sosiaalista ja avointa ja keskusteluyhteydessä, mutta se oli silti luonteeltaaan vääränlaista.

Mukavuusalue ja sen maksimointi.

Tämä muistuttaa siitä että vaikka ryhmien välillä olisikin kommunikaatioyhteys (kuten sanotaan nyt kauniisti "pervertikkojen sisäpiirillä" on keskenään) se ei silti estä sitä että keskustelukumppani luokitellaan hyvinkin omaehtoisesti, tällöin asia määritellään hyvin tietyn skeeman mukaisesti ja luodaan viholliskuva tai ystäväkuva.

Olen selvästi esiintuonut kaksi "avoimien julkisten ryhmien dogmaattisuusmallia" ja näkisin että ne ovat hyvin vahvasti läsnä uskontokeskustelussa ; On tavallista että teologiassa ja uskontoon liittyvissä aiheissa ihminen ajautuu tiettyyn näkemysgenreen. Valtaosaa niitä kuitenkin korostaa sosiaalisen yhteyden tärkeyttä tavalla joka olennaisilta osiltaan vertautuu Puolimatkan näkemykseen avoimesta keskustelusta ja indoktrinaatiosta. Tässä näkemyksessä korostuu oman pienryhmän antama emotionaalinen suoja ja että arvokkainta on se, että reflektoi omaa maailmankuvaa ja että tätä omaa viiteryhmää ja sen kehystä täytyy saada syventää rauhassa. Samanaikaisesti uskontokeskustelussa kuitenkin halutaan esiin konfliktia ; Eri maailmankuvien kunnioittamisesta huolimatta täytyy saada aikaan debattia (ei keskustelua vaan debattia) joka pyörii "kumpi on parempi" -teemalla. Näin syntyy keskustelutilanteita joissa eri maailmankuvat ovat vastakkain, kisaamassa siitä ovatko toiset järkevämpiä kuin toiset.

On selvää että tässä on kysymys mukavuusalueesta. Uskonnonhaastaminen leimataan "militanttiutena" koska se uhkaa uskovaisten mukavuusalueen rauhaa. Kuitenkin erimielisten mukavuusalueella ei ole mitään väliä koska ilmaisuvapauden täytyy kattaa invaasiot erimielisten alueelle. Pyhä on määrittynyt jonain lempeänä, joka ei voi loukata kenenkään näkemyksiä ~ Tässä piirissä ääneenlausuttu uskontokritiikki nähdään samana kuin uskontosensuuri ja sananvapauden rajoittaminen ja vainoaminen. Röyhkeänä piilo-oletuksena on asenne jossa ihmiselämän merkitys on pakko sitoa yliluonnolliseen Pyhän käsitteeseen. Jos jokin on maallista, se ei voi olla edes tärkeää joten uskontokriitikoiden arvokkaita tunteita ei edes voida loukata koska heillähän ei voi olla mitään Pyhää.

Uskonto kerääkin itselleen pornografiapiirien huonot puolet JA yhdistää ne musiikkigenreihin liittyneiden sisäpiirien sisäänpäinlämpiävyyteen. Tämä on sinänsä suorite, koska nämä näkemykset ovat suurelta osin keskenään vastakkaisia. Toki tämä muistuttaa että on olemassa myös asiallista keskustelua joka onnistuu kiertämään ääripäiden ongelmat. Uskontokeskustelua "kohteliaisuus uskonnolliselle vakaumukselle ydhistettynä debatti-intoon jossa halutaan osoittaa militanttiateistien onttous" onkin itse asiassa antikeskustelua joka yhdistää ihmisten kielellis-sosiaalisen kommunikaation likaisimpia ja halveksuttavimpia puolia.

Tästä kenties johtuukin se, että valtaosa jumalatodistuksista näyttää varsin keinotekoisilta. Niillä ei ole tarkoituksenakaan keskustella laaja-alaisesti asioista. Koska on kätevämpää keksiä pari keinotekoista premissiä jotka viehättävät tiettyä sisäpiiriä ja sitten voi julistaa muille ja selittää kritiikin vastaantullessa vaikkapa siitä miten argumenttien ei tarvitse olla virheettömiä tai selitysten varmoja kunhan argumentit ovat "paremmin reflektoituneita". Tämä taas on yleensä ottaen ennakkoasenne jossa oma näkemys on ennaltamääritelty paremmaksi ja tämä sitten vain laajennetaan kaikkeen.

Tämä näkemys onnistuu yhdistämään kaksi havaitsemaani ilmiötä yhteen ;
1: Uskontokeskustelu tiivistyy helposti Jumalan olemassaolokeskusteluun jota taas luonnehtii käytännössä aina ja poikkeuksetta saivartelevaa "voi olla" -fantasiointi joissa vedotaan mutta ei perustella. ~ Mikä tahansa "voi olla" -argumentti ei ole tämänlaista, esimerkiksi tilastollisuus ei ole "voi olla" -fantasiointia ; Ollakseen voi olla -fantasiointia on oltava spekulatiivinen tietyillä tavoilla ; presuppositionistisuuteen, ad hoc -selityksiin, petitio principii -tilanteiden rakenteluun tai ne sidotaan keinotekoisiin alkuoletuksiin joiden kohdalla ei ole mitään estettä hylätä näitä lähtökohtia. Näkemykset vaativat siis hyvin tietynlaiset ja hyvin mielivaltaiset peruslähtökohdat ja kaikki lähtee siitä että nämä hyväksytään mukisematta ja kutsutaan erimielisyyttä "huonommin reflektoiduksi" ilman että tätä kantaa todistetaan mitenkään argumentaatiolla joka kykenbisi nousemaan "voi olla" -fantasioinnin ulkopuolelle.
2: Uskontokeskusteluun suhtaudutaan hyvin tunteenomaisesti, mutta niitä läpileimaa se, että ulkopuolinen tarkastelija ei saa niistä irti yhtään mitään. Jos et kuulu "oikeaan sisäpiiriin", argumentit ovat elottomia, tyhjiä, keinotekoisia. Into jolla uskovainen haluaa aiheista keskustella - intoa ilmenee invasiivisena interaktiona jossa mikä tahansa aihe siirretään väenväkisin omaan lempiaiheiseen runsaiden ja keinotekoisten aasinsiltojen kautta. Tämä into ei kuitenkaan leviä näistä argumenteista koska ne ovat "sisäpiirin matskua". Ne vetoavat jos ja vain jos olet jo sisäpiirissä ja jos et kykene kokemaan yhteyttä "on vika julistettavassa ei julistajassa". ~ Onkin mielenkiintoista muistaa, että uskontokeskusteluissa on tavallista että uskovaiset aatetoverit hyvinkin usein kehuvat että julistajat ovat lempeitä mutta eri maailmankuvassa heidät nähdään ärsyttävinä ja kusipäisinä päsmäreinä.

Suomen uskontokeskustelu on pseudoavointa. Sitä kuvaa uskonnollinen indoktrinaatio jossa keskustelun nimissä luodaan invaasiokenttä. Uskovainen ei voi hävitä, hän voi vain voittaa tai voittaa ja uskontokriitikon rooli tässä keskustelukentässä on vain kaivaa oma hautansa, päättää se mihin kuoppaan hän haluaa hypätä. Syynä ei ole se, että Puolimatkan ehdottamat ja sen kaltaiset avoimuusperiaatteet eivät olisi vallassa. Syynä on se, että julkisten uskontokeskustelujen kenttä ON juuri nämä periaatteet ja muunlaisia ei sallita. Puolimatka onkin kiitellyt Suomen uskonto-opetuksen olosuhteita ja hän on kamppaillut naturalisti-ateistejen vainoavaa militanttiutta vastaan. En ihmettele että uskovaiselta mieheltä tulee tämänlaisia kannanottoja. On hänenkaltaisilleen kätevää jos pelikenttä on määritelty sellaiseksi että uskovaiset saavat suojan mukavuusalueelle ja saavat samalla itse luvan lyödä vapareita vastustajaan ilman pientäkään ajatusta jarruttamista.

Uskovaisten maireat hymyt johtuvatkin siitä että he ohittavat kaiken kritiikin irrelevanttina, esimerkiksi määrittelemällä että "falsifiointikriteeri on naturalistien sisäinen pelisääntö" eivätkä koskaan poistu mukavuusalueeltaan ja aseta omaa vakaumustaan pelilaudalle, esittäen vaikkapa että "tässä haaste ja jos häviän niin hylkään uskonnon välittömästi roskana piste". Uskonnottomien "militanttius" voi johtua siitä että he eivät pelaa tämän pelisäännön mukaan jolloin uskovaiset kokevat heidät inhottavina koska ei pelata "uskovaisten sisäisten pelisääntöjen mukaan". (Jolloin he sortuvat kaksoisstandardiin ja ovat by definition epäreiluja keskustelijoita) tai sitten uskonnottomat ovat epämukavuusalueensa ulkopuolelle. Ja täällä olemisen tunnistaa siitä tunteesta että koko ajan vituttaa.

---

Kirjoittajan olemassaoloa värittää perustunne vitutus. Se johtuu senlaisesta avomielisyydestä joka johtaa nimenomaan epämukavuusalueen ulkopuolelle. Se on yhtä järkevää verenpaineelle kuin vaarallisten extremelajien harrastaminen vain siksi että on addrenaliinikoukussa.

Olet tämän arvoinen

Meikkaaminen on usein luonteeltaan feminiinistä. (Jos ei oteta lukuun miehiä jotka ovat metroseksuaaleja, rokkitähtiä, heavy-metalköriläitä, televisio-ohjelmissa vierailevia ja likimain kaikkia muita vastaavia maskuliinisuuden huipentumia. Ja sitten ovat tietysti larppaajat. Mutta nevermind.) Näin esimerkiksi minun lapsuuskodissani riideltiin isosisareni meikkaamisesta, hän teki sitä silti vanhemmilta salassa joskus. (Minun kohdallani meikkaaminen ei ollut ongelma ja kiistojen lähde, vaan ihan muut asiat. Sanoisinko vakavammat ja huolestuttavammat asiat.)

Pääkysymys onkin "why bother?". Teinipoikamainen mielle meikkaamisesta voisi tiivistyä sovinistiseen stereotypiaan "Miksi maksaa silkkaa rahaa - jolla voi sentään ostaa olennaisia asioita kuten viinaa ja pornolehtiä - jostain pölystä jota tunkee naamaansa vaikka kyseessä ei ole edes tärkeä asia kuten sotamaalaus jolla pelotellaan vihollisia kun heidän kimppuunsa hyökätään aamunkoitteessa jousen ja nuolien kanssa." Kysymys ei kenties ole kauniisti muotoiltu mutta se on kuitenkin hyvä kysyä.

Klassisesti ajatellaan että naiset meikkaavat koska sillä he parantavat ulkonäköään miesten silmissä. Tätä voidaan kutsua "meikkaamisen seksikkyysteoriaksi". Se pohjaa ajatukseen siitä että meikkaaminen olisi ylinormaali ärsyke joka tekisi naisesta jonkinlaisen atrapin. Tässä näkemyksessä on varmasti jonkin verran perää. Tätä näkemystä on helpohkoa pitää jossain määrin totena. Esimerkiksi itse muistelin lukioaikana olleeni peräti ylpeä kun eräs neitonen jonka kanssa seurustelin oli laittanut ja meikannut itsensä "siitä huolimatta että". Ajattelin että tämä koristautuminen oli tehty juuri minua varten.

Mutta näkisin että meikkaaminen on pääosin naisten välistä kilpailua. Tätä voisi kutsua "meikkaamisen statusteoriaksi". Tässä nainen meikkaa siksi, että hän voi mainostaa omaa tasoaan muille naisille. Tämä näkemys on hyvä ottaa huomioon, koska kun katsotaan sitä minkälaisia naisia myydään "miesten seksiobjekteiksi" (miesten pornolehtiin) ja niitä naisia joita myydään "naisten kateusobjekteiksi" (cosmopolitanin kaltaisiin naisille suunnattuihin lehtiin) on pukeutumisessa ja meikkaamisessa hyvinkin suuria eroja.
1: Tietysti pornossa ollaan ilman vaatteita, mutta ei yleensä alussa. Klassinen tapa tehdä pornoa onkin luoda kuvasarja jossa vaatteet ja paljastaminen kasvavat kuvasarjan edetessä. Siksi on hyvä katsoa pornolehtien ensimmäisiä kuvia ja verrata näitä naistenlehtien kuviin.

Mainosmiehet tietävät nimittäin valitettavan hyvin mikä on tärkeää ja lisää myyntiä. Esimerkiksi pornoa tuottavat tietävät hyvin että naismallin on joko katsottava kuvassa olevaa partneria tai katsottava suoraan kameraan eli "katsojaan" tai sitten oltava silmät kiinni. Muut vaihtoehdot eivät toimi. Kasvot voivat olla eri suuntaan mutta tällöin näytetään että malli katsoo sivusilmällä. Sama toimii naistenkin kanssa. Siksi naistenlehdet maksimoivat haluttavuutta (karusti sanoen "herättää maksimaalisesti kateutta").

Strategiat ovat joltain kohdin erilaisia, mutta ne eivät toki ole toisiaan poissulkevia. Status on kuitenkin aivan liiankin usein tiivistettävissä "parisuhdemarkkina-arvoksi". Parisuhteessa onkin huomattava, että usein puolisoa käytetään vähän kuin "peilinä" ; Ajatellaan että on olemassa "kympin tyttöjä jotka nappaavat kympin poikia". Tässä on kaksi stereotyyppistä oletusta liikaa minun makuuni, mutta se ei estä sitä että reaalielämässä "pariutumisessa onnistuminen mielletään jossain määrin oman (tai, kauhistus, toisten) arvokkuuden mitaksi". Siksi onkin hyvä huomata että monet mainostamisstrategiat itse asiassa rakentavat olemassaolonsa sille että heidän tuotteensa tarjoaa ratkaisun molempiin edellämainituista ongelmista.

Meikkimainosstrategiat ovat tietysti erilaisia, koska niitä suunnataan hieman eri ihmisryhmille. Maksimaalista statusta halutaan tietynlaisissa piireissä. Ainakin mitä itse olen nähnyt mainoksia televisiossa ja internetissä ja lehdistössä, olen huomannut että ne voidaan jakaa karkeasti kahteen tyyppiin:
1: "Maybe she's born with it" -tyylisiin mainoslauseisiin jotka korostavat sitä että meikki antaa aidonoloisen tunnelman. Nämä meikit maksimoivat "luonnonkauniin" ideaa. Tällöin kauneutta voidaan lähestyä luonnollisuuden maksimointina. Tässä strategiassa mies ei ikään kuin hoksaa meikkaamista kun se on niin hienovarainen, jolloin hän ei osaa varoa petosta. Samalla näytetään muille naisille miten kaunis on ilman meikkiäkin jolloin saadaan korostettua tiettyä erinomaista puolta itsestä.
2: Luksusstrategiassa meikki on "glamour statement". Silloin korostetaan miten liioittelevia ja ylitseampuvampia piirteitä tuote kykenee antamaan. Koska piirteet ovat yliampuvia, ne viittaavat siihen että ne tarjoavat mahdollisuuden sekä maksimaaliseen attrappina olemiseen että siihen että muut naiset näkevät että sinulla on esimerkiksi varaa ostaa kyseistä meikkiä. Tämä kertoo resursseistasi.
+: Lisäksi erittäin suosittuja ovat myös sekastrategiat "maksimoi luonnollinen värisävysi" / "Don't mess me, fill me" joissa meikin kerrotaan rakentavan surreaalin itsen. Tällöin meikki ei ole fantasia, vaan ylitodellinen ja näyttää itsen parhaana mahdollisena itsenä suoraan unista.

---

Otsikko jättää kertomatta onko se oikeaa hyvää itsetuntoa taustalle olettava näkemys vai halventaako se naisen huulipunapuikon hinnaksi.

halu elää ≠ kuolemattomuus

"Koneista parhaat ovat haaveissamme,
niiden todellisuus tekisi meistä tarpeettomat,
ja kuten juutalaisten Jumala lupaa
enemmän elämää maailmaan vailla äärtä,
ne lupaavat viedä meidän lippumme raunioille,
joita emme koskaan tule näkemään."
(A. W. Yrjänä)

Kun minulta on kysytty kuinka kokenut itsepuolustuksen harjoittaja olen, olen joskus huvikseni kiertänyt kysymyksen selittämällä, että jos mukaan lasketaan nekin ajat jolloin lapsena kuvittelin olevani He-Man ja ajattelin päihittäväni kaikki, olen vähintään suurmestari. Ihmiset ymmärtävät että tämänlainen "kaikkivoipuusfantasiointi" on yleisinhimillistä, ja että se on pohjimmiltaan fantasia ja egoistinen kupla ; Se, että kuvittelee jotain tarkoittaa toki olemassaoloa mielikuvituksessa mutta tämä ei ole sama asia kuin olemassaolo myös fysikaalisella tasolla. ~ Se kertoo lähinnä siitä että emme noin yleensä ottaen pidä häviämisestä kuin siitä että olisi oikeasti varteenotettava.

C. S. Lewis esittää "Mere Christianity" -kirjassaan esittämä Jumalatodistus jota kutsutaan nimellä argument from desire menee seuraavalla tavalla "Creatures are not born with desires unless satisfaction for those desires exists. A baby feels hunger: well, there is such a thing as food ... If I find in myself a desire which no experience in this world can satisfy, the most probable explanation is that I was made for another world." Tässä ajattelussa ytimessä on se, että halulla on kohde. Lewis ajattelee että tämän kohteen sen täytyy olla olemassa.

Tämä on rakenteeltaan hyvin läheistä sukua ontologiselle todistukselle jossa ajatellaan täydellisin olento. Ja koska olemassaoleva on täydellisempi kuin olemassaolematon, on tämän pakko olla olemassa koska muuten kuvitelma olisi vajaa eikä kuvaisi täydellisintä mahdollista olentoa. Esimerkiksi Tuomas Akvinolainen hylkäsi tämän todistuksen. Immanuel Kantin ajatus siitä että oliolla, jonka joku vain kuvittelee, voi olla kaikki samat predikaatit kuin todellisella oliolla on sekin näkemys joka tekee ontologisest todistuksesta varsin onton. Eikä ole ollenkaan sattumaa että kuvailuni itsestäni He-Manina osuu juuri tämänlaiseen luokkaan.

Jos halun sijaan nostettaisiin se, että ihmiset kokevat Jumalan olemassaolevaksi muuttaa asemaa toki hieman. Havainnollakin on kohde, joten selvästi haluamisella ja havaitsemisella on jotain yhteyttä. Kuitenkin tunnemme havaintojenkin parissa sellaisia käsitteitä kuin "uni" ja "hallusinaatio", jotka kertovat että kaikilla havainnoillakaan ei ole kohdetta.

Halu on kuitenkin samalla montaa astetta epävarmempi ja huonompi indikaattori kuin haluaminen. Otinkin siitä esimerkin jo He-Man -fantasioideni kohdalla. Se muistuttaa että halu on usein vääristymä peloistamme ; On esimerkiksi luontevaa ajatella että (etenkin evoluutiolla kehittynyt) ihminen pyrkii homeostaasiaan aina ; Ihminen pyrkii toimimaan siten että hänen elintoimintonsa eivät lakkaa. Näin ollen ihmisellä on oltava yllättävän kova halu olla tuhoamatta itseään. Näin toimiakseen ihmisen ei tarvitse ymmärtää tai hyväksyä kuolemaa, vaan ainoastaan pelättävä sitä. Kuoleman välttämisen huipentuma on kuolemanpelko. Kuolemanpelko äärimmäisenä herättää helposti toiveajattelua jossa kuolemaa ei ole ollenkaan.

Näin toive elämästä kuoleman jälkeen on vahvempi kuin toive kuolemasta elämän jälkeen vaikka faktoja tarkastellen toinen näistä ajatteluista on luonnontieteellinen välttämättömyys kun taas toinen näistä on toiveajatteluun rakennettu abstrakti puhtaasti uskonvarainen järjestelmä. (Saatte aivan itse omassa päässänne miettiä kumpi.) Ihmiset eivät ymmärräkään kovin hyvin kuolevaisuuttaan - ja itse asiassa esimerkiksi Intelligent Designin kannattaminen liittyy vahvasti kuolemanpelkoon. Kuolemanpelon huipentuma onkin ajatus tuonpuoleisesta.

Toiveajattelun ja taikauskon liitos onkin vahva. Taikausko ei voi saada itselleen faktuaalista evidenssiä, joten sen onkin oltava ihmisten haluihin vetoava. Näin ollen onkin huomattava että taikauskot ovat nimenomaan jonkinlaisia ihmisten luonnollisten halujen vääristymiä ; Ne voivat vertautua mielikuvitusystäviin joita lapsi keksii yksinäisyydessä. Ihminen on "lajityypillisesti" laumaeläin, eli usein "jollain tavalla hyvinkin vahvasti" sosiaalinen. Ihminen voi kokea halua johonkin jota ei havaitse suoraan. Näin ollen tarvitaan vain pieni vääristymä ja ihmiset tuntevat vetoa olemattomiin yksilöihin. Tämänkaltaiset piirteet selittävät miksi Jumalaa lähestytään usein antropomorfistisin käsittein.

Tässä on huomattava totuus josta Schopenhauer muistuttaa ; Ihmisen vaistomaailmaa kuvaa elämäntahto, joka antaa meille erilaisia pyrkimyksiä ja väittää että ne johtavat onnellisuuteen. Onnellisuus ei kuitenkaan kuulu mitenkään väistämättä pakettiin. Schopenhauerin mukaan ihmiset usein päinvastoin ajetaan kurjuuteen, kun ihminen ajautuu esimerkiksi enemmänkin varmistamaan jälkikasvunsa terveyden kuin sen onko puolison luonne sellainen että elämästä tulisi mahdollisimman jouhevaa.

Ja siksi oikea vastaus kamppailuosaamiseeni onkin viitata suurmestariuden sijasta siihen että "I suck less."

I spy with my little eye (Yhdeksi lihaksi)

Usein havaitsemista käsitellään naiivin realismin sävyttämästi. Siinä ollaan varmoja että todellisuus on varma. Että aistittava maailma on pysyvä ja luonteeltaan sellainen että ihmiset kokevat sen totuudenmukaisesti ; Voidaan esimerkiksi puhua asenteesta mitä Merleay-Ponty kutsui la foi perceptive (~ luottamus havaintoon), jossa maailma otetaan annettuna. Merleay-Ponty piti tämänlaista positivistista asennetta huonona, itse asiassa hän piti sitä suorastaan epäfilosofisena.

Quinelainen suhde tieteenfilosofiaan ei myöskään pidä tämänlaisesta asenteesta. Sillä vaikka Quinen maailmassa maailma onkin havaitsemiskeskeinen ja noudattaa sääntöä "nihil est in intellectu quod non fuerit prius in sensu." (~ mielessä ei ole mitään mikä ei ensin olisi ollut aisteissa), sen suhde havaintoihin ei suinkaan ole naiivin realismin mukainen ; Quinelaisessa maailmassa käsitteet ovat "ilmaan heitettyjä", eli käsitteet ovat havaintoihin ja toisiinsa liittyvä kokonaisuus joka on näiden ulkopuolella "mieletön". Quinelainen maailma ei koskaan tee naivin realismin "ensimmäisen näkökulman" asennetta havaintojen todellisuudesta ; Se on enemmänkin esimerkiksi Hawkingin suosimaa "malliriippuvaista realismia". Tässä esimerkiksi tiikerikäsitys kun on rakentunut havainnoista ja siihen liittyvistä tulkinnoistamme ja olisi mieletöntä puhua "todellisesta tiikeristä" tämän todellisuuden ulkopuolella.

Ei oikeastaan enää puhuta "ihmisaistejen ulkopuolella olevasta Totuustotuudesta joka välittyy ihmisille ehdottomana" vaan enemmänkin mallinnetaan havaintomaailmaa. Aletaan puhumaan esimerkiksi approksimaatioista ja karkeistuksista. Tässä mielessä tieteentekijöillä ei ole vaikeuksia vaikka eläisimme jossain "Matrix" -todellisuudessa, mallintaisimme kenties "totuustodellisuuden" sijasta algoritmimaailmaa, mutta se kuitenkin vastaisi hyvin havaintomaailmaa. Ja tässä mielessä osa malleista voisi olla toimivia ja osa hyvinkin epätoimivia. Toisin sanoen täytyy puhua Niiniluodon tapaan totuudenkaltaisuudesta.
1: Toki "Matrix" -maailmassakin on mahdollista siirtyä mallintamaan myös algoritmin ulkopuolista totuutta, ainakin mikäli on mahdollista irtautua laitteesta kuten elokuvassa kävi. Tällöin emme kuitenkaan voi olla aivan varmoja onko tämä simulaatio toiseen potenssiin eli onko tämänkin ulkopuolella jokin todellisempi maailma. Sama rajoite joka estää "Matrix -maailmassa" tutkimaan "Sionin tasoa" estää "varmuuden seuraavasta potenssista".)

Totuudenkaltaisuutta on tavattu lähestyä esimerkiksi strukturalistisesti jolloin teorioiden luomille malleille annetaan erilaisia joukko-opillisia rakenteita joiden kautta eri teorioita sitten verrataan keskenään. Toisaalta käsitettä on lähestytty samankaltaisuuksien ja etäisyyksien käsitteitä. Tässä voisi kuvitella olevan häivähdys "ensimmäisen asteen havaitsemista" koska niissä mitataan mahdollisten asiantilojen ja mahdollisten maailmojen etäisyyttä todellisuudesta ; Tämä ei kuitenkaan ole oikeastaan "kaltaisuuden kaltaisuutta", vaan tässä korostuvat enemmänkin ennusteen odotukset ja epäonnistumiset. Anomaliakeskeinen lähestyminen. Näin ollen "Totuudenkaltaisuus ilmaisee teorian (realistisesti ymmärretyn) laadun ja menestyksen astetta." Näin voidaan ottaa esille vaikkapa Popperin tapa vaatia teorialta (a) informatiivisyyttä, eli sitä että teoria tekee rohkeita ja epätriviaaleja väitteitä ; Väitteitä jotka sanovat miten asiat ovat ja miten eivät, ja jotka voidaan laittaa koejärjestelmään ja joissa epäonnistuminen voisi kumota teorian ja (b) että teoria ei tee suuria virheitä, eli se ei epäonnistu liikaa, eli sen mallintamat todellisuuskuvat eivät ole liian kaukana havaintoaineistokokonaisuudesta.

Quinelainen termien käsittäminen on itse asiassa yllättävän kaukana arkijärjestä, vaikka usein arkijärjen tulkinta värittää tavan jolla totuudenkaltaisuus ymmärretään. Totuudenkaltaisuus nähdään usein konkreettisena lopullisena "totuustotuutena". Siksi onkin kenties parasta hakea totuudenkaltaisuuteen selvyyttä muualta. Jos toisessa päässä totuudenkaltaisuus ei ole naiivia realismia (jossa on totuus eikä totuudenkaltaisuus) on toisessa päässä edellämainitsemani Merleau-Pontyn fenomenologinen maailma (jossa on totuudenkaltaisuuden sijasta kaltaisuutta).

Merleau-Ponty esittää että maailmaa on kuvattava siten kuin se meille ilmenee. Hänenkin maailmansa on lumoutunut näkyvästä. Hän erottaa aivan eri ilmiöiksi (a) "totuuden näkemisen varmuuden" jossa on kyse edellämainitusta la foi perceptive -asenteesta ja (b) "havaitsemisen varmuuden" joka taas on olennainen, koska ihmiselle maailma on vain havaitsemisen kautta eikä ihminen ole koskaan irrallaan aisteistaan. Havaintomme ovat varmuutta. Hän ei suinkaan tee havaintoa triviaaliksi, vaan korostaa sitä että ihmisen maailmasuhde on kehollista reflektiota. Näin ihmisen ei oleteta saavan aisteillaan suoraa yhteyttä "ehdottomaan varmaan Totuustotuuteen" mutta aistimukset ovat tästä huolimatta ihmiselle ensisijaisia. Tässä maailmassa ei puhuta siitä miten ollaan todellisuudenkaltaisia, vaan siitä miten aistimuksia kultivoidaan. Merleau-Pontyn mielessä tämä on mahdollista koska ihminen kykenee omaksumaan erilaisia havainnoinnin ja kokemisen tapoja ja näiden kautta ihmisellä on suhde asioihin. ~ Havaitseminen pitää sisällään jonkinlaisen kanssakäymisen havaitun kanssa. Tässä suhteessa havaittu on kuitenkin kokijalle "toinen" (koska se absoluuttinen ensisijainen Totuustotuus puuttuu).
1: Tässä toiseudessa on peräti monia eri asteita. Esimerkiksi jos ihminen koskee kättään toisella kädellä, mielessämme käy helposti niin että toinen käsi on ensisijaisesti koskettaja ja toinen käsi kosketettu. Voimme vaihtaa näitä käsien rooleja keskenään ilman että itse asento muuttaa. Tällöin kysymys on ihmisen "sisäisestä alter egosta", siitä että ihminen on hieman itselleenkin toinen. Ja suhde toisiin ihmisiin on vieläkin etäämpi. .

Havaitsemisella onkin tällöin erikoinen rooli. Merlay-Ponty antaa tälle nimen la chair (~liha) Havaitseminen on sitä että keho on tehty "samasta lihasta" kuin maailma ja havaitsemisessa liha tunkeutuu maailmaan ja maailma tunkeutuu lihaan. Näin ollen toiseudesta huolimatta on yhteyksiä. Lihan samuus itse asiassa tuhoaa sen näkemyksen joka arkiajattelussa tulee SEKÄ havaitsemisesta ETTÄ toiseudesta. Itsessä on vierautta mutta toiseudessa on itseä. Erojen leikki jossa havaintoja muutetaan. johtaa siihen että mikään ei ole täysin vierasta vaikka mikään ei ole itselle täysin tiedettyä.

Kun katsomme tämän kolmijaon (naiivista realismista totuudenkaltaistamisen kautta fenomenologiaan) saadaan mielestäni hyvä muistutus siitä, mitä tarkoittaa se että kun "ihminen ajattelee kiveä, hänen päässään ei ole kiveä." Tällä taas on voimakkaita reaktioita esimerkiksi Plantingan warrant todistukseen, etenkin siihen miten hän tämän käsitteen kautta väittää että evoluutio ja ateismi olisivat sisällöllisesti toisiaan vastaan.

Please Bitch To The Hand You Talk Because Listening I'm Not

On julkinen tieto että internetpornografia on valtavan suosittua. On myös julkista tietoa että internetpornon joukosta löytyy myös todella kuvottavaa tavaraa. On myös julkista tietoa, että olen kehittänyt erään varhaisen aihepiirin kokemukseni kautta lausuman "Mikä niitä japanilaisia oikein vaivaa?" Koska joku tämänlaista tekee, on luultavasti olemassa jokin taho jolta voi kysyä mikä heissä on vikana. Tai vähintään tätä voidaan kysyä niiltä ihmisiltä jotka tekevät tämänlaisia.

Kaikki minun törmäämäni (jopa minun makuuni) liian kieroutunut materiaali on liittynyt jotenkin joko väkivaltaan tai muuhun alistamiseen. Onkin hieman omituista että tämänlaiset teemat ylipäätään yhdistyvät joidenkuiden mielessä. Tästä löytääkin internetistä melko paljon myös kauhistelua. Siellä opitaan että osa on minuakin herkempiä tälläisissä asioissa.
1: Esimerkiksi osa tulkitsee pelkän kuvissa olevien miehen tavanomaista suurikokoisempien elimen repimismetaforien ja lävistämisen kautta. Osa tulkitsee kaiken penetraation pornografiassa tätä kuvastoa käyttäen. Kenties nämä ovat ylilyöntejä mutta yleisesti ottaen jossain menee raja jonka miltei kuka tahansa myöntää ylimeneväksi. Kyselyjeni mukaan väkivalta ja alistaminen näyttävät olevan jotain jonka moni liittää "huolestuttavaan materiaaliin".

Feministinen linjama on onnekseni käsitellyt alistamisteemaa hyvin paljon. Siellä nousee usein esiin valtaakäyttävä sovinismi ; Miehen rooli joko nähdään suoraan ylempänä tai sitten nykymaailman muutos pelottaa ja tämän vuoksi sovinistit kompensoivat pelkojaan tuhoamalla pelkonsa kohteen. Alistaminen tuo mielikuvan hallinnasta ja auttaa kontrolloimaan pelkoja. Takana saattaa olla myös pelkkä sovinismin värittämä yleisempi ihmisviha, jolloin viha ei kohdistu naisiin vaan yleisesti ottaen omaan heikkoon asemaan, jota kompensoidaan käymällä heikoksi koettuihin naisiin.

Toisaalta osa on lähestynyt asiaa myös näiden videoiden totaalisen yliampuvuuden vuoksi. Koska aktiot ovat usein selkeästi (vieläpä huonosti) näyteltyjä jolloin näitä sairaampia videoita ei katsottaisikaan siksi että ne vastaisivat johonkin haaveeseen vaan juuri siksi että ne ampuvat yli kaiken realismin. Niitä ei voisi kuvitella, saati haluta, tapahtuvan oikeasti. Tässä mielessä ne voivat täyttää jopa samanlaista roolia kuin kauhuelokuvat joita ei katsota siksi että ne tuottavat sitä mitä normaalisti pidetään mielihyvänä.

Itse liittäisin tähän sen, minkä olen omin korvin kuullut sadomasokistisessa piirissä pyöriville. Tässähän mielenkiintoista on se, että usein nimenomaan nainen nousee esille alistettuna ja piiskattuna. Tämän genren piirissä roolit eivät kuitenkaan ole aina näin päin. Tästä ei kuitenkaan voi vielä vetää suoria johtopäätöksiä siihen että sadomasokistisessa suhteessa dominoiva nainen haluaisi katsoa alistuvaa miestä. Osa hakee toki tätäkin ja tilanteen tuomaa vallantunnetta - joka kenties kompensoi monen naisen kokemaa miestä huonompaa asemaa ja kontrolloi tätä fantasiamaailmalla ja ottaa näin pelon hallintaansa. Kuitenkin joukossa on niitä joista on nimenomaan miehekästä kun mies kestää damagea. Rangaistuksen kestäminen on näille naisille miellyttävää "macho bullshittiä".

---

Kirjoittaja on niitä ihmisiä jotka menevät suoraan ihmisiltä kysymään että "mikä ihme teitä oikein vaivaa?"/"Mitä säkin tossa näet?" Ja jolle myös vastataan, josta hän kiittää niitä jotka vastaavat. Joskus tietysti tulee turpaan. Mutta miehekkäänä miehenä hän ottaa rangaistuksen vastaan kuin pikkutyttö.

Turmiollista nuorisomusiikkia (diabolus in musica)

"This is a cat. He does not hate you because of your ethnicity, your sexuality, your gender, your appearance, or your religion. He hates you because he is a cat."
(Nettimeemi.)
Metallimessut on luterilainen tilaisuus jossa säestyksenä käytetään metallimusiikkia. Muistan omassa nuoruudessani esimerkiksi uskonnonopettajamme Timo
Laulajan pitäneen tämänkaltaisia toimintoja hyvänä jotakuinkin sanoin "Miksi kaiken hyvän musiikin pitäisi olla Saatanan omaisuutta ja Saatanalle omistettua?" Toisaalta minulla on myös armeija -ajalta tupakaverina syvästi herännäinen uskovainen joka oli uudelleensyntynyt kristitty joka antoi minulle kivasti lahjaksi "Megiddon" -bändin levyn. Tämä taas on kristillistä metallimusiikkia.

Siksi olen ollut hieman vieraantunut sille ajatukselle että edes fundamentalismi oikeastaan rajoittaisi musiikkimakua. Enemmän kysymys on ollut sanoitusten sisällöistä. Tämä tuli selville myös armeijassa, jossa kuunneltiin myös harhaoppista metallimusiikkia. Itse en osannut erottaa bändejä toisistaan, mutta edellä mainitsemani hengellisen armeijatoverini luokitteli toisen hyväksi ja huonoksi. Sillä musiikin sanoma on oleellinen osa musiikkia. Tämänlainen on tietysti ymmärrettävää.

Siksi olenkin hieman ihmeissäni kun luin tekstin "Metallimessut eivät ole Jumalasta". Otsikko on toki sellainen, että sen voisi luulla sopivan tähänkin blogiin koska kirjoittajakaan ei ole koskaan kuullut musiikkia joka olisi Jumalasta lähtöisin ja joka uskoo vain ns. "muusikoiden ja ihmisten" tuottavan sitä. Kuitenkin sen perusteesinä on, että metallimusiikki on aggressiivista ja että tämän musiikin ydin on peräisin Saatanasta. Tämä taas rikkoo blogin linjausta vastaan syvästi. Teksti sanookin että "Pyhä Henki ei vaikuta Herran Jeesuksen opetuslapsissa aggressiivisia asioita. Heavyrock on aggressiivista musiikkia, sen musiikillinen sointukulku on aggressiivinen. Musiikissa on aina mukana "henki", joka vaikuttaa jotakin. On sanomatta selvää, että aggressiivisuus on rauhan vastakohta."

En nyt puhu siitä epäkohteliaisuudesta ja rauhantuhoamisesta joka syntyy uskovaisten parissa kun he rientävät innokkaasti lappuja jakaen kertomaan kaikille miten uskontojen ulkopuolella olevat "naturalistit" ovat sekä tyhmiä että pahoja. "Klassinen hihhuli" ei suinkaan tuo mieleen rauhaa rakastavan pitkämielisen olennon vaan jonkun joka on nimenomaan ärtynyt ja närkästynyt likimain kaikesta, sanotaan nyt esimerkiksi vääränlaisesta musiikkimausta, ja ovat sitten hyökkäämässä tätä asiaa ja sen kannattajia vastaan "huolestuneisuuden" nimellä sen oikeuttaen. Sillä tässä on aihepiiriä koskeva syvempikin ongelma ja kritiikin kohde kuin se tosiasia että aggressiivisuus ja herännäisyys ovat niin vahvasti toisiinsa yhteydessä että ne ovat likimain synonyymejä.

Itselläni on 3/3 suoritettuna musiikin teoriasta, mikä ei ihmetytä kun muistaa että olin sellaiset 7 vuotta musiikkiluokalla ja olen kuluttanut musiikkiopiston penkkiä vuositolkulla. Sen minkä muistan sointukierroista, on nimenomaan se, että ne ovat klassisen ja kevyen musiikin välillä monesti yllättävänkin samankaltaisia. Itse asiassa mainioksi esimerkiksi voisi ottaa "Apocalyptican" ensimmäiset levyt. Silloin he soittivat "Metallica" -covereita klassisella soinnilla selloilla. "Nightwish" -metallibändikin yhdistää klassisen musiikin elementtejä kappaleisiinsa. Sointukulun sijaan ero onkin nimenomaan käytetyssä soitinten äänensävyssä. Sointukulun sijasta käsittelytavassa ja soitinten äänessä on se olennainen ero.

Itse asiassa kikkailin juuri tällä asialla nuorena kohtuullisen paljon. Kun soitin akustista kitaraa musiikkiopistossa, soittelin usein esimerkiksi metallimusiikkia. Kun sitten vaihdoin sähkökitaran puolelle, soittelin esimerkiksi kitaralle tehtyjä sovelluksia Bachin kappaleista. (Tein näin siksi että voin.)

Toki tämänlaisen virheen voi vielä antaa anteeksi jos musiikkia ajatellaan teoreettisen kulman sijasta fenomenologisesti. On selvää että metallimusiikki kuulostaa aggressiiviselta. Ja toki tällä on vaikutuksia tunnelmaan. Ja uskonto, joka ei perustu järkeilyyn vaan manipulaatioon elää nimenomaan tietynlaisesta tunnelmasta. Näin ollen en ihmettele että jutussa mainitaan että "Niiden nuorten uskovien keskuudessa oli todella paljon epätervettä uskonkasvua sekä hengellinen keskittymiskyky oli heikko, jotka kuuntelivat heavyrockia. Samoin näiden nuorten oli vaikeata ymmärtää Raamattua oikealla tavalla ja hyvin usein he ajattelivat Raamatun asioista hyvin liberaalilla tavalla. Heavyrockin aggressiivisen raskas jumputus heikensi näiden nuorten hengellisestä keskittymiskykyä ja kykyä ymmärtää asioita Raamatullisesti oikein."

Tästä huolimatta suhtaudun metallimusiikkikieltoon samalla tavalla miten suhtaudun musiikihistoriassa tapahtuneisiin musiikkisensuureihin. Tässä on pakko ottaa esille esimerkiksi Mozart. Salzburgin kaupunki ajoi Mozartin pois kaupungista vuonna 1781. Syynä oli skisma arkkipiispan kanssa. Mozart palveli arkkipiispan mielestä häntä kaikista huonoiten. Tämä on luonnollisesti kannanotto säveltäjän ammattitaitoon ja hänen tekemäänsä musiikkiin että viittaus Mozartin eksentriseen luonteeseen. ~ On kenties mielenkiintoista muistaa että Mozart eli musiikillisesti murrosaikana - Siihen asti kulttuurissa oltiin vältetty kontrapunkteja. Kontrapunktien käyttö toi uhkaavaksi koettuja sävyjä. Mozart tekikin esimerkiksi "Dissonanssi-kvartetton". Tässäkohden taas on kysymys nimenomaan soinnutuksesta ja sointukiertokysymyksistä. Niistä "kikoista" jotka ovat mukana metallimusiikissakin.

Uskonnolliselle musiikkimieltymyskontrollille onkin pitkät perinteet. Jopa Mozartin kokemat vaikeudet olivat moderneja. Keskiajalla kirkko nimitti ylinousevaa kvarttia (tritonus) kutsumanimellä "diabolus in musica" ja yksiselitteisesti kielsi kyseiseisen intervallin käytön.

Kun joku tulee ja sanoo minkälaista musiikkia joku saa tehdä tai esittöö millä muodoin joku sanoma on pakko ilmaista tai rupeaa vaatimaan musiikkimieltymyskontrollia hengessä "väärin koet ja tunnet" niin varsin heikoilla on kantimet. Eikä se, että joku on samaa mieltä ja tätä kutsuu lähteeksi muuta tätä asiaa. Vaikka mikä arkkipiispa saataisiin halveksumaan tiettyjä sointukiertoja, on selvää että tämä ei suinkaan ole pahaksi musiikille vaan enemmänkin sille arkkipiispalle.

---

Musiikki ei herätä kirjoittajassa aggressiivisia tuntemuksia, mutta tuonlaiset musiikkigenrejen kieltäjät herättävät.

FREEEeeedooommmm!!

"-"Hei, minä luulin, että Zen opettaa vapautumaan tuollaisesta kumartelemisesta! Minä ainakin olen vapaa moisesta! Voin SYLKEÄ kaikkien patsaiden päälle!"
-"OK. Sinä syljet. Minä kumarran."
("Zen Comics II")

Ylläoleva Zen -ajatteluun nojaava koanin/sarjakuvanpätkä opettavat tärkeän aspektin vapaudesta. Kun sarjakuvassa buddhapatsaat synnyttävät voimakkaan tunne-elämyksen, ei voida puhua oikeastaan vapaudesta. Buddhalla on rienaajallekin valtava merkitys. Ikonoklasmi on merkityksellistä jos ja vain jos tuhottavalta kohteelta ei olla vapaita. Näin esimerkiksi uskontokritiikki tai evoluution vastustus kertoo että henkilölle kyseinen asia herättää tunteita ja on siksi tärkeä jollain olennaisella tavalla. Ei voida puhua vapaudesta vaan kiinniolemisesta.

Tämä aspekti selittänee osaltaan myös Sarten kannanottoa siihen että ateisti ei ole irtautunut Jumalasta. Ihmisen mielessä on käsitteistöä joka on hänelle opetettu. Ja olipa näkemys sitten totta tai ei, niin ihminen on jossain suhteessa tähän käsitteeseen. Ateismin määritelmä (a-teist) kuvaa juuri jumalauskon puutetta. Puutetta joka pitää mainita sen Jumalan kautta. Tätä voisikin kuvata ateismin tragediaksi.

Onkin hyvä huomata että ateismi puhuu paljon vapaudesta. Sen ydin on individualistinen ja se on vapautumiskannanotto uskontoon. Tätä näkemystä kritisoidaankin usein sillä että ateistit kritisoivat paljon uskontoa ; Uskonnon täytyy siis olla hyvin tärkeä asia heille, kun se herättää tunteita. Tätä käytetään jopa kannanottona sille, että uskonnon on oltava yleisinhimillisesti hyvin tärkeä asia. Jumala on niin suuri ja todellinen että ateistikaan ei voi elää ilman aihetta.

Zen -ajattelusta voidaan saada toinenkin olennainen piirre. Tätä kuvaamaan saadaan televisiosarja "Life" jonka jaksossa "Dig a hole" käydään seuraava sananvaihto "So everyone going to that Zen center was just completely screwed up. Right?" johon vastataan "People go there seeking peace. People seek what they don't have. Only troubled people seek peace." Ateistit eivät väitä olevansa vapaita vaan tavoittelevansa vapautta ja haluavansa tätä. Uskontojen vaikutusvalta on kuitenkin niin suuri, että sitä tungetaan joka väliin. Yleinen ateistien kanta onkin että uskonnolla ei olisi sen herttisen merkitystä jos se olisi todella yksityisasia, jota ei vedettäisi esimerkiksi poliittiseen keskusteluun niin että ottaakseen kantaa mihin tahansa aiheeseen (abortin tai eutanasian kautta kaljapullojen kaupassamyyntiin. Tai kauppojen aukioloajoista lasten piiskanantamisesta homoavioliittoihin) ei joutuisi ottamaan aina kantaa uskontoon. Monet aiheet on peräti uskonnollistettu niin että niihin tietyt kannanotot nähdään samana kuin uskonnonvastaisuus. Hitchensin kuuluisan kannan mukaan "Religion poisons everything" ja siksi siltä ei olla vapaita.

Kun ymmärtää että ateistit ovat vapaiden herrasmiesten sijasta vapaustaistelijoita, ymmärtää heidän toimintansa järjestäytyneisyydestä uskontokritiikki-intoon asti varsin helposti. Samalla "homo religiosus" -ajattelu jossa uskonto on "yleisinhimillistä" ja erityisen arvokasta ja jossa ateistien uskontokritiikki nähdään "Jumalan vihaamisena" näyttävät lapsellisilta, jopa naurettavilta.

Kuuluminen

"Olisiko aika avata jokin pullo.
Erota säädyllisestä yhteiskunnasta,
johon kukaan ei kuulu."
(A. W. Yrjänä, "Newtonin alkemia")

Nykyajan kulttuurimme ei ole monokulttuuri, ja sen sisällä onkin valtava kirjo erilaisia fragmentaarisia alakulttuureita. Tämä sirpaloituminen nähdään usein nimenomaan ongelmana. Sen nähdään rikkovan yhtenäisyyden. Erityisen ongelmalliseksi tämän näkevät "perinteisiä arvoja" kannattavat konservatiiviset tahot. Heidän näkemyksensä ytimessä on yhtenäisyys joka suojelee ihmisiä. Tässä näkemyksessä yhtenäisyys tuo voimaa ja siksi ihmisiä olisi kannustettava nimen omaan yhteisiin asioihin. Näin perinteiset arvot kuin perinteiset juhlat ja yhteinen uskontokin ovat heille "kaikki kaikessa".

Tämänlaisesta ajattelusta saa hyvän käsityksen Tapio Puolimatkan tekstistä "Rakenteellinen indoktrinaatio". Hän ottaa tässä kasvatustieteen ytimeksi. Hän huomioi että tavallisesti indoktrinaatio keskittyy kasvatustieteissä opettajayksilöön "Kasvatusfilosofinen indoktrinaatiokeskustelu on kiinnittänyt ensisijaisesti huomiota yksittäiseen opettajaan, joka käyttää väärin auktoriteettiaan saadakseen oppilaansa omaksumaan uskomuksia ilman, että hän samalla kehittää oppilaan valmiuksia itsenäisesti arvioida hänelle opetettujen uskomusten pätevyyttä." Hän kiinnittää huomiota siihen että myös yhteiskunnassa voi olla rakenteita jotka mahdollistavat indoktrinoimisen, helpottavat sitä, tai jopa kannustavat sellaisen harjoittamiseen. Ääritapauksessa voitaisiin tietysti puhua jopa indoktrinaation pakottamiseen.

Yleensä rakenteellinen indoktrinaatio liitetään suuriin instituutioihin joilla on dogma jota opetetaan ihmisille. Näin esimerkiksi pyhäkoulua voidaan pitää tämänlaisen rakenteellisen indoktrinaation malliesimerkkinä, jossa vanhemmat ja opettajat käyttävät arvovaltaansa opettaakseen lapselle Pelastussanomaa Jeesusta Totuutena. Puolimatka korostaa kuitenkin toisenlaista, emotionaalista puolta. Ja tässä hän käy nimenomaan hajaannusta vastaan. Sirpaloituminen on hänestä erityisen ongelmallista koska se estää tukiryhmän. "Yksilö tarvitsee yhteisöjä, jotka suojelevat ja tukevat hänen kykyään tunteiden ilmaisuun ja vapaaseen mielipiteiden vaihtoon. Tämä edellyttää ainakin yhtä suhteellisen vakaata yhteisöä, jossa yksilö kokee henkilökohtaista läheisyyttä." Hän siis korostaa indoktrinaatiossa (a) dogman opettamisen ja (b) opetetun asian totuusarvon analysoimisen ja opetetun kanssa erimielisen kannan ottamisen sijasta sitä emotionaalista tuskaa joka johtuu siitä kun ihminen ei kuulu mihinkään ryhmään.

Tämä näyttää miten omintakeinen näkemys indoktrinaatiosta Puolimatkalla on. Hän ei korosta sitä, mikä indoktrinaatiossa on tavallista, eli korosta tietynlaisen dogman oppimista ja ryhmäpainetta joka ajaa mielipiteet kohti tietynlaista ideologiaa. Hän korostaa yksinjäämistä. Näkemys ei kuitenkaan ole täysin huono, koska jos yhteiskuntataho ajaa kohti yksinäisyyttä, tarjoaa se maksimaalisen tehokkaan tilan erilaisille toimijoille. Nämä yksilölliset toimijat voivat harjoittaa indoktrinaatiota koska heillä on maksimaaliset edellytykset ryhmäpaineelle ; Jos ryhmän ulkopuolella on tarjolla vain yksinäisyyttä, on indoktrinoivalla taholla maksimaalinen valta ryhmän sisällä oleviin yksilöihin. Tässä mielessä yhteiskunnallinen indoktrinaatio olisi luonteeltaan aivan erilaista kuin "yksilötasolla toimiva" indoktrinaatio.

Tässä esimerkiksi Pyhäkoulun indoktrinaatiovoima ei kyseenalaistu vaan tämänlaisetkin tahot ovat "eiyhteiskunnallisia yksittäisiä toimijoita" jotka olennaisesti vertautuvat yksilöihin. Puolimatka kutsuu tämänlaisia indoktrinoivia tahoja kokonaisvaltaisiksi instituutioiksi ja ottaa tästä esimerkiksi uskonnolliset kultit "Esimerkkejä kokonaisvaltaisista instituutioista ovat esimerkiksi erilaiset kultit, jotka eristävät jäsenensä perheistään ja pyrkivät vieraannuttamaan heidät kasvatus- ja kulttuuri-instituutioista saadakseen heidät kokonaan hallintaansa. Nämä kultit saattavat joskus onnistua luomaan jäsenilleen täysin yksisuuntaisen yhteiskunnallisen ympäristön eristämällä heidät kokonaan ympäröivästä kulttuurista."

Puolimatka antaakin tässä kohden opetukselle hyvin tärkeän roolin. "on epätoivottavaa, että kaikita yhteiskunnan instituutioista tulee rakenteellisesti samanlaisia. Ei ole toivottavaa, että esimerkiksi perhettä hoidetaan niin kuin liikeyritystä, vaan perheen keskustelukulttuurin tulisi luodata inhimillisen kokemuksen tunneperäisiä ulottuvuuksia tavalla, joka ei ole mahdollista esimerkiksi liike -elämässä." Koulut eivät myöskään palvelisi yritystoimintaa. Koulutuksen tarkoitus ei siis ole opettaa tiettyjä asioita jotka maksimoisivat vaikkapa teknologisen osaamisen. Yhteiskunnan teknologisten rakenteiden maksimoiminen ei ole hyvä asia. Puolimatkalla perhekin on poliittinen konsepti, osa yhteiskuntaa. Tämä onkin hyvin järkevä kulma. Itse asiassa tältä osin hänen asenteensa muistuttaa Popperin näkemyksiä avoimesta yhteiskunnasta. Puolimatka mainitsee että "Sosiaaliset rakenteet kontrolloivat informaation kulkua yhteiskunnassa ja niillä voi olla epäsuora vaikutus indoktrinaatioon. Kaikkein häikäilemättöminkään indoktrinaattori ei voi helposti kontrolloida oppilaidensa ajattelua avoimessa yhteiskunnassa, jossa oppilaat saavat informaatiota myös muista lähteistä. Avoimessa yhteiskunnassa indoktrinaattorin täytyy rajoittaa tavoitteitaan ja menetelmiään, koska hänen täytyy ottaa huomioon kritiikki, jota häneen voidaan kohdistaa yhteiskunnan muilta sektoreilta."
On selvää että Puolimatkan näkemys rakenteellisesta indoktrinaatiosta on kohtuullisen hyvä. Ongelmana onkin oikeastaan vain se, että yhteiskunnallinen indoktrinaatio on määritelty hyvin eri tavalla kuin yksilötason indoktrinaatio. Koska määritelmät ovat päinvastaisia, ja esimerkiksi instituutio voi edustaa joko "yhteisöä yksilönä" tai "yhteisöä rakenteena" syntyy määritelmäparista keinot mollata likimain mikä tahansa indoktrinaatioksi.

Puolimatka jättää myös indoktrinaatikäsitteessään huomioimatta ihmisen taipumuksen assimilaatioon. Tämä on yleistä Popperilla - ja monilla muillakin "avoimen yhteiskunnan" kannattajilla. Tosiasiassa koulutusjärjestelmän indoktrinaatio ei helposti onnistu jos se vastustaa yksilön kotikasvatusta ja vastaavasti se onnistuu hyvinkin helposti jos se tukee sitä. Tämä näkyy esimerkiksi erilaisissa tiededenialistisissa näkemyksissä ; Tämä on nykykulttuurissa jopa yllättävän tavallista. Ongelmia tulee esimerkiksi jos terveystietoa opetetaan vaihtoehtohoitopiiriaktiivien vesoille, joka näkyy esimerkiksi asenteissa rokottamiseen. Ilmastonmuutosdenialistien lapset toistavat vanhempiensa oppeja. Kenties vahvimmillaan tämä on tietysti kreationistien parissa, joiden kanta evoluutioon ja moniin uskonnontuntienkin asioihin ovat sellaisia että erimielisyyttä viittaavat argumentit eivät voi koskaan olla "riittävän hyviä". ~ Puolimatkan indoktrinaatiokäsityksen suurin ongelma onkin siinä että se unohtaa monin paikoin "Mortonin demonin". (Ja mikä pahinta, tekee tämän valikoivasti. Maailmankuva on "naturalistin ansa" ja selitys sille miten naturalistit ovat dogmaattisesti tiettyä mieltä vaikka ovat väärässä kun uskovat siihen naurettavaan evoluutioon ja kaikkea.)

Nämä ovat mainioita esimerkkejä siitä että yhteisö muuttaa keskustelukulttuurin yksisuuntaiseksi ; Jos mikään todiste ei voisi falsifioida tai kumota näkemystä yksilön päässä, ja jos ideologia kannustaa tämänlaisen asenteen kasvattamiseen on kysymys indoktrinoitumisesta. Tällöin erimieliset ovat vääräuskoisia joihin kohdistetaan julistusdiskurssia. Puolimatkan mainitsemat kultit yrittävätkin usein valloittaa tilaa nimenomaan siten että he eristävät yksilöt omalla sisäisellä kielenkäytöllä mutta keskusteluyhteyttä ei suinkaan katkaista ulkopuoliseen yhteiskuntaan tyystin ; Pekka Virkamäen "arka ja ahdas ismi" esimerkiksi kertoo hyvinkin kokonaisvaltaisesta kultista jonka ytimessä on julistava keskustelu. Erimieliset ovat olennaisia mutta heitä kohdellaan pelkästään jonain joka on automaattisesti väärässä ja joita varten on siksi korkeintaan kehitettävä ja keksittävä vasta-argumentit. Ja jos näitä ei ole, niin sitten yritetään käännyttää seuraavaa. Kultit yksisuuntaistavat keskustelukentän kritiikki-immunisoimalla näkemyksensä, eivät katkaisemalla yhteyttä totaalisesti koska tätä kautta katkeaisi myös tulokkaiden virta. Kultit ovat aggressiivisia ja ekspansiviisia, niiden ytimessä on argumentaation voittaminen keinolla millä hyvänsä. Ne päin vastoin vetoavatkin nykymaailmassa yleensä ottaen uskonnonvapauteen, sananvapauteen ja siihen miten asioista on keskusteltava ja miten heidän näkemystään tulee kunnioittaa ja olla siksi suvaitsevaisesti hiljaa siitä minkälaisia typeryyksiä niiden parissa sanotaan ja tehdään. Mistä mainio esimerkki löytyykin Aslan ry:stä tai Koivuniemen ryhmästä.

Puolimatka ei tietysti näe näitä - tai ainakaan lempilastaan kreationismia - mitenkään missään koskaan indoktrinoivana koska ne ovat se sosiaalinen piiri joka "suojelee ja tukee emotionaalisesti". (Mutta vain siihen rajaan asti että lapsi ei ala uskomaan syntiseen evoluutioon tai ala herrantähden kannattamaan homojen avioliittoa.) Puolimatka kohdistaakin mielellään tällöin kritiikkiä siihen että tämänlaisissa asioissa koulu "vieraannuttaa kasvatus- ja kulttuuri-instituutioista". Kasvatuksen ydin muuttuu tällöin radikaalisti. Tiede ja muu tietoa tuottava kulttuuri nähdään pelkästään yhtenä sosiaalisena ryhmänä ja oikeassaoleva ydin on kotikasvatuksessa, yksilön sosiaalisessa viitekehyksessä ja yksilön omissa intuitioissa - jotka kotikasvatus rakentaa ja jotka ovat assimilaation ydin. Ja tällä on syvällinen vaikutus siihen miten ihmeessä Puolimatkan intuitionistinen indoktrinaatiokäsitys on tietyistä ansioistaan huolimatta pohjimmiltaan aivan päinvastainen kuin miten indoktrinaatio käsitetään "noin yleisesti kaikessa". Tavallisesti indoktrinaation pääkalupakiksi nähdään nimenomaan se, että manipuloidaan ja yritetään saada yksilö assimiloimaan tiettyyn näkemykseen. Puolimatkalla tämänlainen vetoaminen on pohjimmiltaan manipulaation vastakohta, intuitioon vetoamista.

Indoktrinaatio näyttäytyy Puolimatkan maailmassa helposti nimenomaan kotikasvatusta ja perhettä ja omaa maailmankuvaryhmää vastaan hyökkäämisenä. Itsekriittinen falsifiointiperiaate on sen sijaan vain (hänen kammoamiensa ja halveksimiensa) "naturalistien sisäinen pelisääntö" siitä huolimatta että hän puhuu usein avoimesta yhteiskunnasta tavalla joka väistämättä tuo mieleen Popperin jonka kaikissa näkemyksissä falsifioinnilla oli olennainen rooli. (Eli Popperilla potentiaalinen kumoutuminen, falsifioituminen, oli sekä tieteenfilosofisessa että yhteiskunnallisisssa kannanotoissa.)
1: Toki Puolimatka puhuu siitä että "hyvin perustellut uskomukset" jotka ovat luonnontieteellisiä faktoja, ovat jotain joilla on tässä kohden erivapauksia, mutta kuten hänen oma roolinsa (väärinymmärtämänsä/olkiukottamansa) evoluution kriitikkona näyttää, se mikä on "hyvin perusteltua" on itse asiassa hyvin epämääräinen. Siksi käytännössä tämä on vain käsienpesupuolustuspuhe jolla pestään käsi vastuusta kun joku alkaa puhumaan gravitaatioteorian indoktrinoinnista. Puolimatka manaa suojakseen epämääräisen suojaverhon jota hän ei määrittele. Itse asiassa hän kieltäytyy ottamasta kantaa demarkaatiokysymyksiin vaikka korostaakin "hyvin perustellun uskomuksen" ehdotonta objektiivisen lopullista varmuutta jopa positivistisella innolla. Vaikka Puolimatka uskookin hyvin perusteltuihin uskomuksiin, demarkaatiokriteerien kaltaisia argumentteja tarvitaan jotta voidaan perustella mikä on tämänlainen. Joten tämä kantaaottamattomuus jättää täysin auki sen, mikä - jos mikään - oikeasti täyttää tämän "luvan kanssa erikoisoikeuksia saavan" luokan sisällön.

Tämä johtaakin siihen että voin viitata siihen minkälaista rakenteellinen indoktrinaatio itse asiassa on. Tästä saa kenties helpoimman lähestymistavan Terry Pratchettin "Pienet jumalat" -kirjasta. Tämä on toki viihteellinen fantasiakirja (eikä tietokirja) mutta siinä kuitenkin muistutetaan siitä millä tavalla uskontojen ja muiden vastaavien instituutioiden luonteelle usein tapahtuu ; Uskonnon koolla on väliä.

Pratchettin maailmassa pienet uskonnot ovat yksilöille tärkeitä. Suuret uskonnot sen sijaan joutuvat kuluttamaan paljon vaivaa erilaisten byrokraattisten kiemuroiden ajamiseen ja uskonnon aseman ja toiminnan ylläpitämiseen. Tällöin uskonnollisessa toiminnassa on kysymys enemmän rahanpyörittelystä ja rakenteiden ylläpitämisestä ja se latistuu pelkiksi ulkoisiksi tavan vuoksi tehdyiksi rituaaleiksi. Suuret uskonnot ovat siksi yllättävän heikkoja ja niiden vetovoima ei kykene taistelemaan marginaalisempia näkemyksiä vastaan. Vieraassa ja pienessä on henkilökhtaisuutta ja eksotiikkaa. Pienyhteisössä on toki mahdollisuus tämän vuoksi fanatismiin. Mutta isot järjestelmät mahdollistavat kliinisen systemaattisemman väkivaltakoneiston jossa johtoportaan jäsenet voivat ajaa muita tekemään pahoja asioita.

Tässä mielessä onkin hyvä huomata että indoktrinaatio on aina tasapainottelua. Itse asiassa Puolimatkan teksti tuokin esiin hyvin sen, että nykymaailmassa voidaan oikeastaan puhua indoktrinaatiokortista joka liittyy vahvasti sellaisiin käsitteisiin kuin "Galilei -syndrooma" jonka sisällä "heitetään vainokorttia" niille jotka ovat erimielisiä. Keskustelu onkin indoktrinaatiokeskustelun kautta suurelta osin ajautunut omituiseen henkilöä vastaan hyökkäämiseen jossa erimielisyys jossain asiassa tulkitaan indoktrinaatioksi ja kun erimielinen on väärässä, täytyy aina keksiä keino miten tämä saavutetaan. Puolimatkan määritelmäpari mahdollistaa sen että indoktrinaatiosta syyttäminen on aina mahdollista ja kaikkialla. Tällöin ei enää puhuta siitä onko joku näkemys hyvä vai ei, vaan asian sijasta puhutaan ihmisistä ja siitä kuka vainoaa ketäkin. Ja kun määritelmäparit on noin sopivasti valittu, vainoa tapahtuu aina. (Vihollinen on jo tuomittu valmiiksi, on vain keksittävä miten hän on syyllinen.)

Tämä taas kuvaa hyvinkin voimakkaasti aivan kaikkea denialistista kulttuuria nyky-yhteiskunnassa. Jopa holokaustin (juutalaisten joukkotuhonnan) kiistävät (ne harvat joihin "natsikortin heittäminen" ei ole suoranainen virhe) vetoavat siihen miten heitä kohdellaan julmasti. Lempeimmillään tämä on sitä mitä "Magneettimediassa" sanottiin juutalaisten ylivallan, illuminatin ja muiden vastaavien juutalaisiksi määriteltyjen salaliittoisten valtakoneistojen tiimoilla. (Älkää lukeko kun juotte kahvia.) "David Irving tuomitaan kolmeksi vuodeksi vankilaan Itävallassa, sillä hän kieltää, että holokausti eli Juutalaiste joukkotuho tapahtui. On tärkeä huomauttaa, että ainoa historiallinen tapahtuma, jonka kysenalaistamisesta joutuu pidätykseen, on holokausti. Tämä johtuu siitä, että Rothschildien suurin ase SINUN, TYPERÄN GOY:n aivopesemisessä on ollut väite, että Juutalaiset ovat niin köyhiä ja vainottuja, kun tosiasiassa he kontrolloivat suurimman osan kansainvälisestä rahoituksesta ja kansainvälisistä yhtiöistä kautta koko maailman." Syytös indoktrinaatiosta ja vainosta on vakiotavaraa. Ja sitä sovelletaan aina tavalla jonka tekemisessä Puolimatkan tapa käsitellä "rakenteellista indoktrinaatiota" auttaa vain aivan helvetisti.

Nykyaikaisen indoktrinaation tärkein keino onkin vedota avoimeen yhteiskuntaan ja syyttää indoktrinaatiosta. Sillä tämä latistaa keskustelun viholliskuviksi jossa vastapuolella on vain "vainoava paha sosiaalinen ryhmittymä". Syytös siitä että "maailmankuva ja intressit" ajavat tietyn mielipiteen dogmaattisesti läpi on tehokas pelottelukoneisto ja vie sympatiaa kyseiseltä mielipiteeltä. Syynä on se, että sirpaloituminen ei ole suinkaan tuhonnut sosiaalisuutta. Fragmenttejen sisällä on hyvinkin voimakas ryhmäpaine. Kotikasvatus ja kulttuurillinen kaveripiiri rakentavat nimenomaan näitä järjestelmiä. Järjestelmiä jotka rakentavat viholliskuvia ja levittävät vihapuhetta (kuten perättömiä syytöksiä maailmanvalloituksista tai joukkotuhonnan haikailuista. Jostain josta esimerkiksi käy HAARP tai evolutionisti Piankan kohtaamat mielivaltaiset syytökset). Avoimen yhteiskunnan viholliset vetoavat nykyään poikkeuksetta avoimeen yhteiskuntaan. Eivät siksi että he kannattavat sitä, vaan siksi että ikään kuin "vallankaappaushenkisesti" strategiat valitaan vallitsevan systeemin sääntöjen mukailulla. Tämä on juuri sitä että perimmäiset tavoitteet joustavat tosiasioiden edellä, ottamalla huomioon se että kaikkiin tahoihin kohdistuu mahdollisesti kritiikkiä. Tästä strategisesta ajattelusta malliesimerkkinä toimii nimenomaan "juridinen fundamentalismi" joka muuttaa ideologiasisältöä lähinnä hävittyjen oikeusjuttujen vuoksi. On tavoite, joka on lyöty lukkoon ja johon ei kohdisteta mitään "naturalistien sisäistä peliä" eikä kyseenalaisteta. Tärkeintä on siksi vain keksiä keino jolla tavoite saadaan läpi. Tämän dogman toteutumisen eteen ollaan valmiita tekemään kompromisseja siinä määrin missä lainsäädäntö ehdottomasti pakottaa. Kaikki kritiikki on tässä maailmassa vain "väärinajattelevien indoktrinoijien asettamia hidasteita" eikä esteitä. "Totuus murskaa lopulta" -henkinen toiveikas ajattelu onkin sitten se viimeinen silaus positiiviselle omaan pienryhmään ja kulttuuripiiriin sitoutumiselle. Ja yhteisen asian ajaminen tietysti sitoo tähän pienryhmään joka tukee tavoitteita ajavia yskilöitä emotionaalisesti jos ja vain jos he tätä yhteistä asiaa ajavat ja jakavat yhdet ja samat mielipiteet.

Kun ihminen kuuluu tämänlaiseen ryhmään, hänen mielipiteitään taatusti kuullaan (halusi tai ei). Ja nämä mielipiteet ovat asenteiltaan puolustava-käännyttäviä. Eivätkä itsekriittis-vaihtoehtopunnitseva-keskustelevia. Popperinkaan avoin yhteiskunta ei ollut anarkia, siksi falsifiointiperiaate olikin hänelle niin tärkeä ; Se kun oli hänen maailmassaan normatiivinen sekä yhteiskunnassa että tieteenfilosofiassa ; Näin se onkin nähtävissä tiedeyhteisön kohdalla kaksoisroolissa ; sekä tieteenfilosofisena normina että tiedeyhteisön sosiaalisen puolen liekana. Indoktrinaatio ilman tämänlaista "naturalistien sisäistä peliä" muuttaa anarkistiseksi metelöinniksi jossa olennaisena uhkana on se indoktrinaatiotyyppi jonka Puolimatka (kenties tarkoituksellisesti kenties siksi että lukkiutunut Mortonin demonin syömä mieli ei sitä suostu hyväksymään) ohittaa ; Tällöin on puhuttava yksilön ja yhteiskunnan välillä olevasta asiasta. Pienryhmien harjoittamasta indoktrinaatiosta.