Miksi Buridanin Assi ei harjoita miekkalähetystä?

Buridanin aasi on vanha ajatuskoe. Siinä kuvitellaan totaalisen rationaalinen aasi, joka tekee asioita vain jos niiden paremmuusarvo voidaan jotenkin määritellä. Se kuolee kahden samanlaisen heinäpaalin välissä nälkään, koska ei osaa vastata kummasta sen pitäisi syödä ensin. Perinteisessä tavassa lähestyä logiikkaa tästä seuraa paradoksi : On rationaalista olla irrationaalinen & on irrationaalista olla rationaalinen. Ideana on se, että päätös, jonka voi tehdä kolikonheitolla, on tuuripeliä eikä järkipeliä.

Paradoksiin on kuitenkin olemassa arationaalisuuteen perustuva ratkaisu.

Tässä rationaalisuuden ja irrationaalisuuden lisäksi otetaan esiin kolmas elementti. Esimerkiksi se, että aasi ratkaisisi haukkauksensa kolikonheitolla ei ole rationaalinen keino. Mutta se ei ole irrationaalinenkaan keino. Kyseessä on arationaalisuus. Elävässä elämässä arationaalisuus liittyy moniin mielipiteisiin, kuten siitä pitääkö enemmän punaisesta vai vihreästä väristä. Mieltymys ja onnenkantamoisuus eivät ole logiikka -asioita. Ne eivät ole irrationaalisiakaan. Teknisesti sanoen ei ole suoranaisesti irrationaalista pitää punaisesta väristä enemmän kuin vihreästä.

Paradoksin purkaminen opettaa outoja asioita.

Se, että jos joku pitää rationaalisuutta tai tieteellisyyttä yliarvostettuna, koska monia elämän tärkeitä asioita ei mitata rationaalisesti, päätyy väärään vastaukseen. Rationaalisuus nimittäin yhä puolustaa paikkaansa, sillä ihmiset voivat päättää milloin tulee toimia rationaalisesti ja milloin ei. Tämä taas ratkaistaan järjellä. Monilla on mieltymyksiä esimerkiksi politiikassa, ja nämä asetetaan debatin alle. Sen sijaan punaisesta väristä pitäminen enemmän kuin vihreästä on jotain josta ei kannata vetää rationaalista keskustelua. On järkevää että mieltymys on "ikään kuin satunnainen".

Tällä huomiolla taas on vaikutus hyvin moniin ilmiöihin.

Jos kuvittelemme että Buridanin aasilla ei ole täydellistä tietoa heinäpaaleista. Toinen onkin myrkytetty ja toinen ei. Tällöin päätös on tietysti hyvinkin rationaalisuuskysymys. Väärä valinta johtaa siihen että Buridanin aasi kuolee myrkytykseen. Valitsematta jättäminen johtaa siihen että Buridanin aasi kuolee nälkään. Tässä eläinrääkkäysesimerkissä ei periaatteessa menetä mitään erehtymällä. Se tarjoaa 50% mahdollisuuden onnistua. Se, että aasi ei tiedä kumpi paali on ruokaa ja kumpi myrkkyä tarkoittaa tietysti sitä että valinta ei ole episteemistä, rationaalista tietoon perustuvaa valintaa, vaikka ontologisen todellisuuden kannalta toinen paali tukee aasin hengissäpysymistavoitteita ja toinen ei jolloin kysymys ei ole merkityksetön.

Vastaava on tietysti maailmankuvissa. Ne perustuvat jonkinlaiseen viitekehykseen. Niille tyypillistä on se, että niissä on "eri perusaksioomat" ; Ne ovat hieman kuten euklidinen ja epäeuklidinen geometria. Ne molemmat ovat matemaattisesti päteviä järjestelmiä. Ne antavat myös eri tuloksia.

Maailmankuvissa on hyvin yleistä että samoista havainnoista tehdään hyvin erilaiset tulkinnat ; Eri viitekehykset antavat eri tulkinnat asioista.
1: Joskus asiat voidaan ratkaista, jos ei lopullisesti niin ainakin kohtuu hyvin. Geometrioistakin molempia itse asiassa sovelletaan, mutta erilaisissa yhteyksissä. Fysiikassa tieto muuttaa kontekstia ja tätä kautta voidaan joskus osata ratkaista joitain ontologisia ongelmia. Tätä kautta voidaan sanoa että on olemassa ongelmia ja olotiloja ; Kaikkiin ongelmiin on ratkaisu. Jos ongelmaan ei ole ratkaisua, se ei ole ongelma vaan olotila. Ongelmat ratkaistaan ja olotilat pakottavat meidät elämään niiden kanssa oikein toimien ne voivat ajaa heittäytymiseen tai hyväksymiseen, väärin niitä pidetään ongelmina ja sitten niiden ratkeamattomuus tuottaa vaikeuksia. Koska epistemologiamme ei voi olla täydellistä, on selvää että meillä on aina jotain olotiloja. Avain on siinä, että ei pidä teeskennellä että omistaa niihin vastauksen.

Muta erittäin usein maailmankuvat ovat vain keskenään yhteensovittamattomia, erimielisiä ja aivan yhtä koherentisoituja. Niitä luonnehtii yhteismitattomuus. Oman maailmankuvan valinnat ovat järkeviä oman maailmankuvan ehdoin, mutta vaihtamalla toiseen maailmankuvaan on samalla vaihdettava myös nämä ehdot, ja silloin jokin muu onkin järkevä.

Maailmankuvan valinta vaatii heittäytymistä. Aina on jotain perusaksioomia, joihin on vain luotettava. Tässä mielessä ne ovat juuri kuten aasinkin tapauksessa. Jos tavoittelemme rationaalista totuutta ja yritämme lähestyä tätä logiikalla, on hyvin mahdollista että jokin logiikka tuottaa oikean vastauksen. Jos emme valitse, emme voi olla rationaalisia. Mutta väärin valitsemalla rakentuu "garbage in - garbage out" -kone. Saamme loogisen myllyn, johon asetetut väärät lähtökohdat tuottavat vääriä lopputuloksia. Voimme kuitenkin onnistua vain yrittämällä.

On kuitenkin väärin väittää että kyseessä olisi rationaalinen valinta. Sillä valinta on arationaalinen. Väittämällä valintaa rationaaliseksi, sortuu itse asiassa irrationaalisuuteen. Jos eiloogista heittäytymistä pakon vuoksi kutsuu rationaaliseksi, sen jälkeen väitemaailmakokonaisuus ei enää ole edes arationaalinen, vaan irrationaalinen. Syynä on se, että se rakentuu tämänlaisen, selvästi logiikalta virheellisen väitteen, varaan.

Tämä tuo peliin uskon hypyn henkeä.

Camus korosti sitä, miten ihminen voi kohdata järjettömyyden, absurdin. Asia löytyy "Sisyfoksen myytistä", jossa Camus selittää miten Sisyfos, joka on pakotettu pyörittämään kiveä ylös rinnettä ja kivi on aamulla maassa odottamassa. Camus selittää että Sisyfos on kivensä kanssa onnellinen ; Moni riipppuu ajatuksissa jossa eteneminen ja paremman toivo vaikeuksien edessä on kantava voima. Lähes kaikki pitävät Sisyfosta urheana, tämä on helppo ymmärtää. Vaikea pala on siinä, että Sisyfos on nimen omaan onnellinen. Monelle tämän ymmärtäminen on vaikeaa, koska se eroaa niin voimakkaasti siitä käsityskestä onnellisuudesta, joka meille opetetaan. Uskonnon tuoma onnellisuuskin näyttäytyy usein juuri "Sisyfoksen pelastamisen" kautta. Sitä yritetään tarjota vapautusta.

Siksi ihminen voi heittäytyä johonkin jota ei voi perustella ; Tällöin asialla ei ole välinearvoa. Sillä on oltava itseisarvo. Tämä heittäytyminen tuo arvoa esimerkiksi uskontoon. On otettava arationaalinen loikka.

Omalta kohdaltani tämä liittyy tietysti aiheeseen, josta tykkään paljon. En kuitenkaan väitä että se olisi lopullinen totuus. Että kaikkien pitäisi jakaa tämä näkemys. Ja että kaikkien pitäisi osallistua siihen. Se on olennaista minun onnellisuudelle. Ajatus siitä että kaikki ottaisivat tämän onnellisuuskäsityksen omakseen on yhtä vaikeaa kuin uskoa että kaikki ymmärtäisivät tunnetasolla Sisyfoksen onnellisuuden. Olen jopa sitä mieltä, että toisille ihmisille on jopa parempi harjoittaa koruompelua, joogaa tai masturbointia. ; Korostan sen sijaan sitä että valintani on pohjimmiltaan absurdi. Siksi en harjoita miekkalähetystä.

Monille vastaava on mahdotonta. Heille oman onnellisuuden löytäminen tarkoittaa jaettavuutta ja levitettävyyttä. Heistä on puhuttava absoluuttisesta varmuudesta ja perimmäisestä totuudesta ja lopullisesta varmuudesta. Vaikka juuri tämän varmuuden toteutuminen turmelisi heittäytymisen kauneuden ja tappaa siinä olevan intohimon. Rohkeus peitetään ja teeskennellään sen olevan vakaata ja varmaa. Ja tässä prosessissa tapahtuu ikävä muutos : He eivät enää ole arationaalisia, vaan irrationaalisia. Intuitioiden seuraamisesta johtaa eräänlainen odotus-toteutuvuus -paradoksi ; He taatusti menettävät sen minkä väittävät omistavansa.

Ja kyllä. Tästä päästään halutessa uskontoon. Siihen, joka siinä on hyvää.

---

Kuva liittyy korsolaiseen elämäntapataiteilijaan. Hän on vanha ja eläkkeellä oleva mies, joka käy metsässä soittamassa harmonikkaa. Hän pelkää yleisöä ja soittaa yksin. Hän soittaa paremmin kun kukaan ei ole kuuntelemassa. Silti hän soittaa ulkona luonnossa, eikä sisällä. Tuo on yksi hänen harjoittelutuoleistaan. Ennen tätä tietoa se näytti hylätyltä, roskalta. Tässä on jotain absurdia, tavalla joka minun silmissäni päihittää hienoudessa kaikkien uskontojen teologiat.

Fiksu keskustelunvälttö.

Joskus aikanaan vietin aikaa sellaisessa hävettävässä paikassa kuin "Suomi24". Tästä kauheudesta on aikaa useampia vuosia. Siellä oli eräs kreationisti nimimerkillä "tuttumies". (Tiedän toki hänen oikeankin nimensä, mutta en tiedä onko sitä soveliasta kertoa täällä.) Hänellä myls islamkriittisiä mielipiteitä ja muitakin näkemyksiä, jotka muistuttavat kovasti nykyajan perussuomalaisia. Se oli tosin sitä aikaa, kun Perussuomalaisia vasta rakennettiin. (Perustelu -sana voisi tuoda vääriä konnotaatioita). Timo Soinista ei oltu vielä kuultukaan. (Ah noita mystisiä aikoja jolloin naiset olivat naisia ja miehet apinoita, aikoja jolloin miekan mahti ratkaisi lohikäärmeongelmat ja jolloin magia virtasi maan päällä vuolaana.)

Kenties hieman yllättäen, kaikesta kaikkiaan pidin hänestä. Jos minun olisi pakko etsiä positiivinen kokemus - tai vaikka ei olisikaan pakko - valitsisin hänet tyypiksi jolla on kenties näkemykset joita ei oikein voi hyväksyä, mutta ei sellaista asennevammaa, että keskustelu olisi mahdotonta.

Tämä kommentti liittyy siihen, että hän kävi Richard Dawkinsin Helsingin-vierailulla sivustakatsojana. Tämä sitoo tapauksen tiettyyn aikaan : Tämä vierailu oli 26. syyskuuta vuonna 2005.

Hän selitti, miksi hän ei ollut heittänyt mitään verevää debattia tai kysynyt vaikeita kysymyksiä. Syyksi hän kertoi sen, että Dawkinsilla on valtava yleissivistys ; Siksi tuttumies voisi ajautua tilanteeseen, jossa jo pelkästään tämä dramaattinen osaamisero johtaisi tiettyyn lopputulokseen. Dawkins voisi viitata johonkin josta tuttumies ei ole edes tiennyt. Toisinpäin tilanne ei ole kovin todennäköinen ja relevantti.

"Tuttumies" oli mielestäni erittäin järkevä tehdessään näin, sillä perustelussa on aina kyseessä myös tietotaito-kombinaatiosta. Jos ei osaa valita vastakeskustelukumppaniaan, keskustelijoiden taito - ei totuus - määrittelee voittajan. Siksi tajusinkin että ideaalitila "on sparrata omantasoistensa kanssa ja kiipiä ylöspäin". Dunning-Kruger -effect onkin osittain juuri tämän vuoksi niin tuhoisaa kuin se on : Se ajaa ihmisen yliarvioimaan oman osaamisensa, jolloin hän usein menee sellaisiin paikkoihin, joissa hän ei taidoillaan voi pärjätä. Ja kun ei tajua omaa huonouttaan, ei edes huomaa miten sarjatulella sitä hävitään. Crankin psykologinen ongelma on se, että hän olisi kuin "tuttumies ilman jarruja", henkilö joka innolla rientää debatoimaan esimerkiksi Dawkinsin kanssa - ja ihmettelee siten miksi häntä ei oteta vakavasti vaikka hän toistuvasti, aktiivisesti ja aina onkin ollut osallistumassa jo vuosia. Eikä hänestä vastaan ole koskaan tullut mitään joka pakottaisi hänet uudelleenarvioimaan omat näkemyksensä, jonka hän päättelee tarkoittavan samaa kuin se, että hän ei ole tehnyt virheitä. Virheiden tekemisen ja virheiden huomaamisen välillä oleva kuilu on crankeillä se olennainen ongelmien alkulähde.
1: Olen joutunut muutaman kerran katsomaan sivusta kun ammattifilosofit silpovat arkiajattelun ja harjaantumattoman näkemyksen pohjalta tulevan henkilön argumentit, eikä ihminen edes tajua miten totaalisesti hänen näkemys on silputtu. Sitä on oikeasti kauheaa katsoa. Ammattifilosofi lienee tilanteessa varsin turhautunut. Hävinnyt kokee pärjänneensä kohtuullisesti, mitä nyt yksityiskohdat ja muotoseikat oli vähän hakusessa, kun ei sivistyssanoja osannyt käyttää. - Otan tämän esiin, koska jotenkin tuntuu että sivistyssanojen käyttö on monille se olennainen ero, joka nähdään.

Sama tietysti selittää, miksi kreationistit ovat innolla ohjaamassa heidän harjaantuneimpien henkilöidensä tykö. Esimerkiksi jo ensimmäinen kreationistilta koskaan saamani sähköposti sisälti kehoituksen ottaa kontakti tiettyyn henkilöön. Kuulemma kohtaaminen saataisiin järjestymään helposti. Tässä on tietysti taustalla se, mitä "Paholaisen asianajajan paluu" -kirjassa muistutetaan. Kreationistit heittävät argumentteja hyvin laajoilta alueilta, esimerkiksi termodynamiikasta, informaatioteoriasta, fossiiliaineistota ja niin edespäin. Jotta osaat arvioida mikä niissä on vialla, on osattava nämä teoriat ensin kunnolla.

Ilman tietoa ne voivat vaikuttaa tosi uskottavilta, ja kun siinä viitataan tieteellisiin sanoihin, niin se vaikuttaa helposti tosi järkevältä : "Hienoja sanoja enkä keksi mikä on pielessä". Tämä on vaarallinen kombo, jossa tekniset sanat antavat vaikutelman, mutta pohjimmiltaan argumentit on korkeintaan ulkoluettu, niiden voimaa tai heikkoutta ei ole osattu arvioida (~ymmärretty) koska niiden taustalla olevat tieteen teoriat on jääneet hallitsematta. Tuttumiehen varoitus ja muistutus on tietysti tässäkin kohden paikallaan. Ei pidä harhautua ad technobabblen edessä. Kommunikaatiossa ensi sijassa on ymmärrys. Jos ei ymmärrä, pitää mennä sparraamaan jonnekin joka on sellaista että se on vaikeaa, mutta jonka silti ymmärtää. Siitä sitten jatketaan eteenpäin.

Tämä asenne ei tietysti tee jokaisesta supertietäjää, eikä paljasta lopullista totuutta ; Tästä kuvannee se, että sekä tuttumies että minä yritämme seurata tätä tietä, mutta me olemme erimielisiä ... no likimain kaikesta. Mutta tämä kuitenkin mahdollistaa minimitason syvällisyyden. Sellaisen jota voi kunnioittaa vaikka olisikin erimielinen ... likimain kaikesta. Mukaanlukien etiikka.

Kaiken Ymmärtämisestä.

"On olemassa kaavoittava, matemaattis-looginen, keräävä ja materiaalisesti tieteellinen järki, joka toimii muotosidonnaisesti. Tämä järki ei kykene lopulta muodostamaan kuvaa Jumalasta, joka on sen havaintokykyjen ulkopuolella. Sitten on olemassa sanat ylittävä abstrakti äly, jonka alaa ovat metafyysiset asiat ja kokonaisuuden käsittäminen"
(Panteisti)

Yllä oleva lausunto kuvaa hyvin vakioitunutta uskontokeskustelua. Ensinnäkin siinä otetaan Jumalakysymyksessä auktoriteettivalta tavalla, jossa tieteellisyys on "niiq niin rajoittunutta". Ja tiede näyttää rajoittuvan suoraan havaitsemiseen. Se unohtaa induktiot jotka ovat juurikin "kokonaisuuksien käsittämistä". Induktioita ja lainomaisia selittämisiä on perinteisesti kutsuttu abstraktiksi.

Olennainen osa tässä on metafysiikassa. Sitä kautta lausunto muuttuu toki paikoin järkeväksikin. Tai oikeastaan se "sopii perinteeseen". Asiasta lähtemiseen on otettava seuraava ; Skientistisenä näkemyksenä voidaan nähdä se, että kaikki asiat ovat järjellä ymmärrettävissä. Usein tämä liitetään ateisti-skientisteihin. Mutta tosiasiassa tätä kantaa edustavat myös monet uskovaiset. Esimerkiksi Alvin Plantingan warrant -idea nojaa siihen että se olettaa ihmisen kykenevän saavuttamaan varman tiedon kaikesta maailmassa olevasta. Samaa edustavat myös ne kvanttimystikot, ne joiden mielestä henkivoimat ovat paranormaalia värähtelyä, jota tiede ei kykene tutkimaan vielä. He ovat varmoja että kaikki voidaan tietää.

Tätä lähestymistapaa edustaa esimerkiksi looginen positivismi. Se epäonnistui, koska paljastui että täydellinen epistemologia oli mahdottomuus. Kuitenkin jos väittää että on olemassa jokin "lopullinen ymmärrys", olisi syytä rakentaa väite jonkin muun asian varaan kuin sille että väittää että on niin.

Yleisin perusongelma on siinä, että oletetaan ontologia ja tästä oletuksesta vedetään viiva epistemologiaan. Eli esimerkiksi siitä että oletetaan että on olemassa metafyysinen objektiivinen ihmisistä, koirista tai avaruusolennoista riippumaton etiikka, päätellään että ihminen myös tietäisi sen. Tämä on juuri yksi niistä virheistä, jonka tapaiseen looginen positivismi kaatui. Oli liian luontevaa ajatella, että "jos foundationalismi on totta", eli meitä ympäröi objektiivinen todellisuus, että me myös voisimme tietää siitä kaiken. Kuilu on kauhean suuri. Siksi on hyvä huomata, että jos väittää että on olemassa "syvempää metafyysistä viisautta" ei vain väitä että on olemassa todellisuus, johon tietämämme on jossain suhteessa. Se väittää että voidaan ihan oikeasti tietää ja erotella mikä niistä on parempi ja huonompi.

On toki selvää että asian parissa yritetään tehdä monenlaisia koherentisointeja, joissa on pohjalla jonkinlainen petitio principii -rakenne. Tällöin aksioomat valitaan mielivaltaisesti, mutta tarkoitushakuisesti, siten että tulkintakenttä näyttää järkevältä. Tämän tasoinen on kaikkea muuta kuin perusteltu. Tämän vuoksi ad hoc -rakenteita yritetään vältettää. Nämä määritteet ovat itse asiassa juuri ne "maailmankuvalliset silmälaput", jopa tavalla jota pitäisi kutsua "thought provokingin" sijasta nimellä "thought stopping. Yleensä tarkoitushakuisuus ja petitio prinvipii -kehä on ilmiselvästi huomattavissa pienelläkin ajatuksellisella panostuksella.

Pohjimmiltaan petitio principii -tilanteessa rakentuu maailmankuva, jossa lähtökohdat on oletettu ja lukkoon lyöty. Silloin asiasta ei voi keskustella, koska määritelmissä on mielivaltaisesti komennettu ehdotkin joilla erimielisen olisi asista keskusteltava. Maailmankuva on järkevä omista ehdoistaan, mutta ei niiden ulkopuolelta. Tämä tarkoittaa sitä että meillä ei ole metafysiikasta maailmankuvariippumatonta tietoa. Eri maailmankuvat antavat eri tulokset, joten olisi hemmetin ylimielistä väittää että juuri se oma näkemys olisi se lopullinen oikea.

Toisin sanoen tästä seuraa se, että metafysiikassa on enemmän kyse irrationaalisista mieltymyksistä. Kysymys on itse asiassa kulttuurisista tottumuksista ; Kun katsoo uskontojen levinneisyyttä, ei voi kuin ihmetellä sitä miten voimakkaasti perhe ja ympäristö vaikuttavat. Emme tiedosta tätä ja koemme olevamme vapaampia toisten mielipiteistä kuin olemmekaan. Esimerkiksi länsimaissa kristillinen valta on sen verran kaikenkattavaa, että ei voi kuin muistuttaa siitä, miten Sartre kertoo että jokaisen ateistinkin mielessä on kuva Jumalasta. Ja tämä Jumala on ensisijassa länsimainen ja kristillinen. Ja jopa muut Jumalat tulkitaan helposti suhteessa tähän. Kysymys on yhteiskunnallisesta tai pienryhmien tekemästä indoktrinaatiosta. Tämä ilmiö taas on ilmiönä jotain, jonka havaintojemme pohjalta tiedämme kasvatuksesta.

Yllätys on se, että tosiasiassa tiede kykenee jossain määrin ratkaisemaan metafyysisiä ongelmia. Mutta valitettavasti syynä ei ole epistemologian täydellisyys, vaan se, että metafysiikka on rajoittunutta. Tässä mukaan astuu Quine.

Quine hylkäsi ajatuksen siitä että olisi jokin näköalapaikka "ensimmäiseen filosofiaan". Tämä tarkoittaa montaa asiaa. Ymmärrys on aina tietämysverkko, jossa on kaikki mitä voidaan kutsua tiedoksi. Ytimessä on maailmassa tapahtuvat asiat. Jopa neuronin värähdys meditoijan päässä on tämänlainen. Kokonaisuutena ymmärrys on holistista jossa teoriat ovat suhteessa toisiin teorioihin.

Ja ennen kaikkea ristiriitatilanteessa pitää noudattaa Duhemin-Quinen teesiä. Se tarkoittaa sitä, että suhde muihin teorioihin ratkaisee ; Se, joka auttaa vähiten muita teorioita on dumpattava syrjään -tässä on hyvä huomata "velkasuhde", jos Jumalaselityksessä käytetään apuna kvanttifysiikkaa, Jumala on velkaa kvanttifysiikalle, ei toisinpäin. Teologia vahvistaa kvanttifysiikan arvoa kokonaisuudessa, kvanttifysiikka ei vahvista teologiaa. Tämän periaatteen seurauksena estetään dogmaattisuus. Tämä onkin järkevää ; Jos päättää valita jonkun muun tavan, ei sido arvoa tietoon ja aiheen hedelmällisyyteen, vaan määrittelee asian varmaksi totuudeksi, dogmaksi.
1: Jos voimme vain sanoa että asia on totta, ei tarvita perusteluja - ja tällöin minä olen heti kerkeästi määritellyt itseni tässä nyt lopulliseksi voittajaksi, ja erimielinen on automaattisesti väärässä koska olen määritellyt hänet niin.
2: Pinta -ajattelulla voisi huomata, että Duhemin Quinen teesi itsessään on tämä ensimmäinen metafysiikka. Mutta sitten huomaa että verkko on holistinen ; Tämän periaatteen ja suosituksen taustalla on kuitenkin tietoa havaitusta tieteen teorioiden kehittymisestä ja vaihtumisista ajan mittaan. Tekee miltei mieli viitata Imre Lakatokseen ja muistuttaa "protect beltin" roolista joka näyttää konkreettisesti sitä miten dogmaattisuus ei auta tekemään hedelmällistä tutkimusta, ei vaikka kuinka rakastaisi sen metafysiikkaa ja sen jälkeen kuinka määrittelisi.
___2.1: On hyvä huomata, että tämä ei ole metafysiikatonta. Siinä ei vain ole tiettyä metafysiikkaa. Kenties jo seuraava tekemämme koe tekee yllätyksen ja joudumme korjaamaan jotain teoriaa. Emme siis tiedä esimerkiksi tulevia testejen tuloksia ennalta, ja nämä tarjoavat mahdollisuuden muutospakkoon. Kuitenkin näihin "tulevaisuudessa tapahtuviin" havaintoihin on selvä suhde, tätä kutsutaan ennusteeksi ; Esimerkiksi deduktiivis-hypoteettisessa järjestelmässä teoriasta nostetaan hypoteeseja joiden toteutumista testataan koejärjestelmistä saatavilla aineistoilla. Hypoteesin totetutumista testataan ja tällä koetellaan teorioita, jotka taas ovat tiedon perusyksikkö ; Se joka ei näe vain yksittäisiä hevosia, vaan yleistää tästä yleiseen hevosuuden käsitteeseen. Sillä tiede nimen omaan hahmottaa kokonaisuuksia ja on aina suhteessa abstraktiin.

Koko filosofian historia lähti siitä että Sokrates näki jotain aloitussitaatin kaltaista. Oli ihmisiä, jotka pitivät mielipiteitään ja pitivät niitä ilmiselvyyksinä. Sokrates oli sitä mieltä että asiat punnitaan argumentein ja tiedoin, ei vetoamalla johonkin muuhun asiaan. Sillä tosiasiassa ihminen, joka väittää että hänellä on "logiikka+tiede -järkeä" korkeampi viisaus ja tieto, hän väittää että hänellä on täydellinen epistemologia. Ja se, minkä tiedämme on se, että tämä on mahdotonta. Siksi koko käsitettä "metafysiikka" tarvitaan tieteenfilosofiassa. Sen voisi korvata jollain kuvaavammalla sanalla. Se on nimittäin yleensä likimain samaa kuin "se hevonpaska, jota meidän valitettavasti pitää sietää jossain määrin, mutta jonka lappaajiksi emme halua". Se kuulostaa sanana "metafysiikka" miltei kauniilta ja sivistyssana saa monen luulemaan sitä ihan hyväksi ja suositeltavaksi asiaksi.

Kiellän metafysiikan ihanuuden, järjen "matemaattisen ja tieteen ulkopuolella", muuta on ehdottomasti. Ja paljon. Se taas on maailmankuvallista mieltymystä, joiden olemassaolon sallin, mutta joiden perustelluuden kiistän.
1: Metafysiikka voi tietysti olla tästä huolimatta tosi kiinnostavaa. Silloin on kuitenkin hyvä huomata, että siinä usein lähinnä haetaan määrittelyrajoja. Esimerkiksi Theseuksen laiva hakee identiteetin ja muuttumisen suhdetta. Siinä ongelman ytimessä on se, että "samuus" voidaan määritellä eri tavoin. Tässä on erilaisia perinteitä, mutta ei lopullista tapaa sanoa mikä on se absoluuttisesti oikein tapa.
___1.1:Siksi nämäkin ovat pohjimmiltaan eräänlaisia mielipidekysymyksiä, joista ei voi kuin riidellä. Soveltaen Theseuksen laiva -ongelmaa ; Jos laivalla on tehty murha vuonna 2000 ja nyt vuonna 2011 se on osa osalta tässä välissä "purettu ja koottu" esimerkin mukaan. Rikostutkijaa voi kiinnostaa laivan osista nyt koottu toinen laiva, koska vanhoista osista kootulla laivalla on merkit murhasta ; Verovirkailija taas saattaisi hyvinkin tyytyä vain katsomaan sitä että laiva on ollut telakalla ja sitä on korjattu, joten maksut tästä laivasta on kunnossa ja osat ostanut ja niistä toisen laivan koonnut on se, jonka on hoidettava maksut laivasta. Mielenkiintoisuus on juuri siinä, että "samuuden" saa tehtyä monella tavalla ja niillä on seurauseroja jopa käytännön elämässä. Ytimessä näissäkin on juuri se, että "valintaa siitä kumpi on oikein" ei voida tehdä - paitsi Quinelaisittain maailmaan sidotussa kontekstissa, kuten rikostutkija -esimerkkini yritti valottaa. (Verovirkailijan perustelu on juridinen, ja siinä onkin enemmän mielipideriippuvaisuutta. Rikospoliisin kannalta kyseessä on ilmiselvyys joka ei ole edes mikään ongelma)

Kaikille niille joita tämänlainen "ontologiassa eläminen" on tärkeää, sanon vain että looginen positivismi on kuollut. Meillä ei ole tilaa teille täydellisen kaikenkattavan epistemologian ystäville. Joka väittää ymmärtävänsä metafysiikan luonteen ja kiistää saivartelevansa, tunnustautuu väkisin valtapeliä harjoittavaksi julistajaheppuliksi. Kyse ei ole siitä mitä on, vaan siitä mitä ihminen voi tietää - jota kautta voimme ehdottomasti lähestyä sitä, mitä ihminen väittää tietävänsä.

Dawkins Fortunanpalvelijana?

Monesti kuulee, miten Richard Dawkins olisi ottanut teologista argumentaatiota ja vain korvannut Jumalaselityksen sattumalla. Tässä on taustalla halveksiva sävy, jossa ajatellaan että sattuma on vain taikauskoon vetoava argumentti ~ En ota tässä blogauksessa kantaa siihen, miten ambivalenttiin asennoitumiseen tässä suhtaudutaan ; Jumala on samanlainen päälleliimattava argumentti, ja tämä tunnustetaan. Kuitenkin Dawkinsin sattumaa halveksitaan ja evoluutiousko on "vaan uskoa" jonka kritisoiminen, vastustaminen ja jonka kannattajien moraalisuuden kiistäminenkin kuuluu kuvioon. Ja kuinka tästä liimaamisen halveksimisesta huolimatta vaihtoehtoiset liimaamiset Jumalan kohdalla ovat jotain jota tulisi kunnioittaa ja arvostaa. ~ Sen sjaan tämä on kysymys siihen, onko Dawkins Fortunanpalvoja. Ja missä määrin onnenkauppa rinnastuukaan ihmeisiin.

Kun joku voittaa lottovoiton, on houkuttelevaa selittää ilmiötä Jumalan vaikutuksella. Moni jopa rukoilee lottovoittoa. Moni selittää asian sattumalla. Lottovoittoselityksessä selitys kertoo miksi tapahtui juuri näin eikä jollain toisella tavalla. Sattumaselitys taas selittää miksi joku voitti, joka sitten voi olla juuri se joka on toteutunut.

Sattuma tuntuu huonolta selitykseltä. Itse asiassa tuntuu, että sattuma nimen omaan ei selitä. Se näyttää "kädet pystyyn, onnenkantamoinen" -argumentilta. Joltain jossa selityksessä on aukko, peitetään sanalla "sattumaa". Tämän vuoksi esimerkiksi sodassa syntyy erilaisia taikauskoja. Hengissä selvinneille ei riitä että kerrotaan miksi jotkut selviävät sodassa hengissä ja toiset kuolevat. He vaativat että selitetään miksi juuri toteutunut sarja on toteutunut. Tämä on tietysti ongelmallista, koska onnenpelissä tilanne jälkeenpäin näyttää erilaiselta kuin ennen peliä. Korttipeli, jonka tulos on ollut sattumankauppaa, ei kykene selittämään "taaksepäin" miksi juuri voittajan oli pakko voittaa kyseinen korttipelikierros.

Sattuma itse asiassa on yllättävän hyvä selitysmallina. Tästä hyvänä muistutuksena on Ilkka Niiniluodon "Kvanttimekaniikan lait eivät edellytä Jumalaa", jonka hän kirjoitti vastaukseksi Laurikaisen "Fysiikka ja usko" -kirjalle. (Niiniluodon kirjoitus on iloksemme internetissäkin.) Laurikainen liitti kvanttimekaniikan indeterminismin taakse Jumalallisen päätöksenteon. Niiniluoto muistutti, että tieteellinen selitys voi olla indeterministinen. Sen taakse ei tarvitse olettaa mitään determinoivaa voimaa. Päin vastoin : Jos kvanttifysiikkaa voidaan lähestyä vain tilastollisesti, se voi tarkoittaa että indeterministiset lait ovat ne kaikista parhaiten perusteltu lähestymistapa, eikä tarkoita sitä että tietoa ei olisi ja olisi pakko keksiä jokin piilomuuttuja joka muuttaa kuvion deterministiseksi.

Tämän jälkeen lainomaisuus nähdään järjestyksenä samaan tapaan kuin mitä "luonnonlakien taakse on perinteisesti nähty luonnonlainsäätäjä" -mainittu vertaus on ekvivokaatio jossa olennaisesti erilaisia pidetään vahingossa samanlaisina kun niissä on sama nimi. Kun Niiniluoto huomautti seuraavan "Joissakin yhteyksissä näytät esittävän hieman lievemmän tulkinnan perusteesillesi: väitteen sijasta huomautat, että Jumalan johdatuksen olemassaolo ei ole ristiriidassa kvanttimekaniikan tilastollisen kausaliteetin kanssa. Tämä ajatus ei kuitenkaan ole mielestäni kovin mielenkiintoinen, sillä eihän Jumalan johdatus ole ristiriidassa myöskään deterministisen 'ankaran' kausaliteetin kanssa - yksi tapa, jolla on perinteellisesti yritetty perustella Jumalan olemassaoloa on juuri vetoaminen maailmassa ilmenevään lainomaiseen järjestykseen." olisi ehkä pitänyt huomata, että determinoinnin jälkeen sattuma nähdään identtisenä näiden lakien kanssa ja tätä kautta niihin yhdistetään samanlainen "liimaa päälle" -argumentti.
1: Tämä liimaaminen ja sen luonne on hyvä tajuta. Sitä voi helpottaa seuraavalla vertauksella : Jos meillä on salama, ja Zeus heittää niitä, ja selvitämme ukkospilven toiminnan, olemmeko selvittäneet vain sen, miten Zeus heittää salamoita?

Kvanttifysiikasta argumentaatiotapa on lainattu antrooppiseen periaatteeseen, joka ei käsittele alkeishiukkasia, vaan lähtee miettimään miksi universumimme on juuri senlainen kuin on, eikä toisenlainen. Tässä maailmassa "Niiniluodoksi" voidaan napata Paul Davies, jonka kirja "Kultakutrin arvoitus" itse asiassa paljastaa salaisuuden, jolla sattumasta ja ihmeestä tehdään samalta vaikuttavia. Hän ottaa mukaan myös uuden ilmiön. Tietämättömyyden, aukon ihmiskunnan tai ihmisen tiedossa. Muutos ei indeterminismin jälkeen ole suuren suuri ; Itse asiassa tietämättömyydelle tehdään hieman sama. Nyt tietämättömyyttä pidetään aukkona. Ei ihmisen päässä ja tiedoissa, vain todellisuudessa ja luonnonlaeissa olevana aukkona. Kikka on tässäkin juuri se, että aletaan vaatimaan täydellistä, aukotonta ja ehdottoman determinististä selitystä. Toisin sanoen tehdään juuri samoin kuin Laurikainen. Eli jos jossain on indeterminismiä, päätellään että tässä ei ole indeterminismiä, vaan arvoitus, jossa on piilossa jotain determinoivaa. Näin rakennetaan "voi olla" -heiton varaan rakentuva "just so" -tarina. Näin rakennetaan eräänlainen aukkojen Jumala -argumentti.

Sattuma, jota voidaan lähestyä tilastollisuuden kautta, selittää samanlaisia tilanteita mitä Jumalakin. Jumala on kuitenkin ikään kuin jotain, joka vain "liimataan päälle". Eli tilastollista epätodennäköisyyttä tai epätietoisuutta pidetään ihmeenä, jonka determinointiin vaaditaan Jumala. Davies huomauttaa tästä ajattelutavasta laajemminkin ; esimerkiksi sivulla 209 elämän synnyn kohdalla miten se, että elämän syntyä ei ole täydellisesti selitetty ei tarkoita että olisi jotenkin todistettu että se olisi ihme. Sivulla 207 hän huomauttaa Aukkojen Jumala -argumentin päättelyvirheluonteesta seuraavaa "huolimatta viimeiset puolitoista vuosisataa jatkuneesta aukkojen täyttämisestä aukkojen Jumalan kannattajat vain siirtävät maalitolppia ja etsivät uusia aukkoja." Aukkojen lisäksi on hyvä miettiä, kumpi kuroo aukkoja umpeen ja kumpi vain esittää oman näkemyksensä oikeassaolevaksi nollahypoteesiksi ja osoittelee muiden virheitä sormella ja vaatii muita tekemään kaikki työt. Ja huutaa toisten työnteon jälkeen samaa mitä Behe : "Not good enough!"

On selvää, että tämänlaiselle kieroilulle on aina tilaa. Sillä tieteenfilosofiassa tiedetään aivan ehdottoman varmasti, että kaikesta metafysiikasta ei voida mitenkään päästä eroon. Toisin sanoen tiedetään aivan varmasti että aina on tilaa etsiä jokin aukko. Joko induktiota ei ole todistettu aukottomasti, täydellisesti, tai teoriassa on muuta metafysiikkaa, kuten perusoletuksia. Tai sitten on jotain indeterminististä joka täytetään determinoivalla päälleliimatulla hahmolla.

Tämä kohta muistuttaa siitä, että mikä on tieteen ja teologian suhde. Valitettavasti uskonto-tiede -kombossa on vallalla varsin kummallinen muoti. Siinä tiede on aina alisteinen uskonnolle. Kun tiedemies ja teologi kohtaavat, on teologi ylemmässä asemassa. Tämä ilmenee myös ja varsinkin etiikan suhteessa aatehistoriaan. Tästä ylemmästä statuksesta seuraa se, että uskovaiset voivat ottaa tiedettä ja tulkita tätä miten lystäävät - tiede voi olla jopa aivan toista kuin mitä luonnontieteilijät väittävät, työkaluna on yllättävän usein teorian arkimielikuva ja olkiukko. Mutta heti jos tiedemies menee uskonnon pariin, on tavallista kuulla siitä miten nämä tiedemiehet eivät ole pysyneet lestissään, vaan ovat siirtyneet osaamisalueensa ulkopuolelle, alueelle jossa teologilla on auktoriteettiasema. (Paitsi jos on Laurikaisen tapainen uskon puolestapuhuja: Uskon kannattaja on "auktoriteettilisää" ja vastustaja ei ymmärrä koko asiaa.) Olisi hyvä muistaa että teologit ovat vähintään yhtä ulalla siirtyessään puhumaan luonnontieteistä.

Ero on siinä, että Dawkins luottaa sattumaan ja onnenkantamoisiin, mutta ei usko Fortunaan, eli liimaa tähän tilastollisuuteen päälle jotain ylimääräistä ilmiötä. Sattumaa voidaan mallintaa matemaattisesti, transsendentti ihme taas ei by definition taivu propositionaaliseen käsittelyyn.
1: Jopa Intelligent Design -liikkeen keulakuva William Dembskikin jaottelee sattuman, lain ja designin toisistaan erilleen ; Ensimmäiseen on todennäköisyys ja estimoinnit, toiseen induktiot, lainomaisuus ja matemaattiset kaavat, kolmatta ei voida mallintaa, se on jotain joka jää käteen kun mallinnettavat on eliminoitu. Tällä lähestymistavalla Dembski luonnollisesti yrittää rakentaa oikeutuksen Aukkojen Jumalalle. Parhaimmillaan "tietämättömyys" muuttuu "designiksi" määrittelykikkailulla. Pahimmillaan eliminointi tehdään liian huolettomasti tai ei ollenkaan, jolloin jäljelle jää vain se, että väitetään perusoletuksena tunteenomaisesti ja erittäin epätieteellisesti, että eliminoitavat vaihtoehdot eivät vaan käy. Liian vaatiminen osuu tähän siitäkin hyvin, että Dembskin tuotannosta löytyy mietintöjä joissa vaaditaan täydellistä tapahtumien tuntemista, nauha -avaruutta jossa on ikään kuin tallennettu kaikki. Hän käyttää näitä mietelmiä rakentaessaan erityistä induktiota. Tämä pohdinta itse asiassa yrittää asettaa vaatimuksia vastapuolelle. Kenellekään blogausta tähän asti lukeneelle ei liene epäselvää, mitä tämä yhdistelmä tarkoittaa.

Ei suinkaan ole suvaittavaa etsiä jotain jota ei tiedetä ja sitten pitää tätä tietämättömyyttä todisteena siitä että tiedetään mitä siinä on. Tämä olisikin paradoksi, jossa sanotaan pohjimmiltaan "en tiedä, siis tiedän". Ja kuten Davies muistuttaa, vaaditaan erimielisiltä mahdottomia. - Ja yllättävän usein ollaan muutoinkin aivan mahdottomia.

Sairautta tavoittelemassa.

Terveyttä, olipa kyseessä fyysinen terveys tai mielenterveys, on yllättävän vaikeaa määritellä. Esimerkiksi sairautta olisi helppoa katsoa jonain joka aiheuttaa haittoja, oireita. Kuitenkin tämä lähestymistapa on helposti enemmänkin välttämätön mutta ei riittävä ehto ; Vanheneminenkin aikaansaa monenlaisia ongelmia, jotka eivät ole suoranaisesti sairauksia. Aikaansaavan syyn kautta sairauteen saadaan tätä paljon paremmin tolkkua : Silloin sairauksissa tarkastellaan taudinaiheuttajia (olivatpa ne bakteereja, viruksia, toksiineja tai vaikka prioneita), elimien toimintahäiriöitä. (Kenties myös vammautumisia ja vanhuutta?)

Mielenterveyttä pidetään melko yksinkertaisesti ymmärrettävänä asiana. Kuitenkin esimerkiksi "Research Digestin" "What is mental illness":iä lukiessa asian vaikeus tulee hyvin selväksi. Siellä nostettiin esiin yksi tapa määritellä mielenterveys : Häiriö on yksilössä eikä ryhmätasossa. Tätä pidetään tärkeänä, jotta esimerkiksi uskonnolliset toimijat saisivat rauhan olla määrittymättä mielenterveydellisesti häiriintyneiksi. Sen ilmenemisen on aiheutettava merkittävää haittaa, kuten hyvin voimakasta stressiä. Ilmeneminen ei ole normaalia ihmisen toimintaa kyseisessä tilanteessa, kuten vaikka omaisen kuollessa. Eikä se saa olla kulttuurillisesti normaali toimintatapa. Ja häiriön on heijastettava jotakin psykologista tai biologista toimintahäiriötä. Eikä se saa olla seurauta konfliktista yhteiskunnan kanssa.

Määritelmä on aika hyvä. Kuitenkin siinä on joitain outouksia. Esimerkiksi folie á deux -tilanteessa harhat leviävät. Tätä ei pidetä argumenttina sille että kyseessä ei ole mielenterveydellinen asia. Ei itse asiassa ole mitenkään mahdotonta ajatella, että kulttien toiminta olisi nimen omaan ryhmätoiminnalla rakennettu mielenterveyden häiriö. Yleisyys ei monien puolesta saisi olla argumentti. Toisaalta post-traumaattinen stressireaktiokin voi olla aivan normaalin ihmisen reaktio vaikkapa sotatilan jälkeen. Tämäkään ei estä sitä olemasta mielenterveyden häiriö. Traumaattiset ihmiset ovat sairaita, koska terve ihminen hullussa maailmassa sekoaa. Ja esimerkiksi kiroilua aikaansaavan Tourettenin syndrooman oireiden ongelmallisuuden perustelu on totaalisen yhteiskunnallinen : Se ei ole vaarallista, paitsi siksi että siinä "rikotaan hyviä tapoja".

Haitta on myös helposti yhteiskunnasta riippuvainen. Meidän kulttuurissamme monet harhaluulot ovat yleensä haittoja. Mutta on periaatteessa mahdollista saada harhaluulo jossa on Jumalan lähettiläs ja sattua päätymään televankelistaksi USA:an, jolloin siitä on rahallistakin hyötyä. Tosin tämä näyttää siihen suuntaan, että hoitoon ottamisen kannalta määritelmä on tältä osin hyvä ; On selvää että esimerkkimme televankelista selviää elämässä harhaluulostaan huolimatta - tai peräti sen ansiosta. Häntä ei tarvitse laittaa hoitoon ellei hänen harhansa käänny väkivaltaiseksi tai vaaralliseksi - mikä tuo mukaan sen, että oire voi olla, paitsi vaikeus itselle, myös huomattava riski muille. Toisaalta hyvä esimerkki lienee myös homoseksuaalisuuden kohdalla oleva nykyinen määritelmä : Homoseksuaalisuus ei ole mielenterveydellinen häiriö, mutta itseä häiritsevä homoseksuaalisuus on.

Mielenterveyden kohdalla voidaan jopa ajatella että määritelmissä pyörii mukana jonkinlainen "sairausnäkökulma" ja "hoitoonottonäkökulma". Sairausnäkökulmassa mietitään vain "todellisuustajun häiriintymistä" ja "oireita". Hoitonäkökulmassa ole välttämättä kyse edes siitä mitä sairastaa, vaan miten ja missä yhteiskunnassa sairastaa ja miten asian kokee itse. Lopputulos - eli päätös siitä kuka on sairas ja kuka ei - syntyy aina jotenkin näiden kombinaationa.

Avioliittoparadoksi.

Kuvitellaan että meillä on Aatami ja Eeva, jotka menevät naimisiin. Pääsyy tähän on sitouttaminen. Se otetaan että taattaisiin, että liitto on ikuinen. Avioliittolupauksessa luvataan ajaa yhteistä asiaa.

Mutta mukana on ongelma ; Aatamia epäilyttää, että Eeva ei hoitaisi omaa osuuttaan sopimuksesta. Tällöin Aatami "jäisi tossun alle". Eeva saisi avioliiton edut, mutta Aatamin kustannuksella. Tätä kautta Aatamin olisi perusteltua pitää omia puoliaan asiassa. Tällöin hän kuitenkin varmistaa sovinistitalouden, jolloin Eevan vaihtoehtona on vain olla uhri tai ottaa itsekin itsekäs linja. Kumpikaan ei voi olla täysin varma lupauksesta.

Näin ollen on selvää että voidaan kumota yksi psykologinen keino ; Se, jossa mennään naimisiin sen takia että saataisiin varmuus. Jos parisuhteen pysyvyys epäilyttää, tilannetta voidaan pönkittää rituaalilla. Tässä tilanteessa taustalla on kuitenkin tarve, joka perustuu epävarmuuteen ja epäluottamukseen. Tästä yritetään päästä eroon sitouttamalla ulkopuolisella sopimuksella, joka rakentuu sen varaan että toinen on luotettava. Kun juuri tämä on epäilyksenalaista, on selvää että avioliitto ei korjaa asiaa.

Taustalla on malliesimerkki peliteoreettisesta vangin dilemmasta. Siinä yhtistyö kannattaa hyvin, mutta petetyksi joutuminen on huonoin tila johon voi joutua. Näin ollen peliteoriaan saadaankin mukaan psykologinen ulottuvuus. Jos toisen toiminta ei olekaan sattumankauppaa, voidaan toisen toiminnan odotusarvoa kutsua luottamukseksi.

Avioliitto toimii silloin kun luottamus toimii valmiiksi. Silloin se ei paranna tilannetta, vaan on sen ulkoinen symboli. Moni voi kuitenkin sekoittaa ulkoisen symbolin ja sisäisen tilan, ja tällöin ongelmaa ei ratkaista. Tätä kautta avioliittoon on rationaalista mennä luottamuksesta. Tämä voi tuntua monesta hieman epäintuitiiviselta, sillä tässä tunnepeli ratkaisee - laskelmointi ja järkeily taas liittyy helpommin siihen "varmistelevaan ja pönkittävään avioliittoon". Pönkittävän kannattaisi kuitenkin joko (1) vaihtaa maisemaa tai (2) korjata luottamusongelma ennen avioon astumista. Tämä ei ehkä tunnu järkevältä vaan sentimentaaliselta roskalta, mutta taustalla oleva peliteoria on tässä tilanteessa kuitenkin varsin kiistaton.

Vastaava logiikka toimii tietysti kaikilla vastaavilla elämän aloilla.

Ajokortti -kortti (it smells like a trap)

Koska en saanut nukuttua koska asian tiimoilta vanne on alkanut jälleen kiristämään päätäni (kyseessä ei ole metafora, se tuntuu oikeasti siltä.) Puran lopun vyyhdistä. Pääsyy lienee se, että tajusin että tilanne on lopullisesti selvä. Ei ole enää mitään, ei sellaista puolivolttia, millä koko asian voisi korjata.

Avain löytyy siitä, miten pärjäsin kotona kohtuu hyvin verrattuna kaikkiin muihin. Syy oli se, että olin kaikista halpamaisin hahmo. Se, mikä takasi tilanteeni oli se, että ymmärsin jo varsin pienenä, että kaikessa on kysymys eräänlaisesta pelistä. Aina. Peli toimii selkeällä strategialla, jossa testataan mihin on valmis, ja sitten otetaan juuri sen verran. Ja kun tämä saadaan, testataan saadaanko vähän lisää. Kaikki lupaus-tilanteenmuuttaminen sen jälkeen on mahdollista.

Tässä pärjää vain varautumalla siihen, että kyseessä on aina jokin temppu, juoni, trikki tai muuten vaan kikka. Sitten siihen juoneen, trikkiin ja kikkaan pitää astua vapaaehtoisesti, mutta pyrkiä minimoimaan saamansa vahingot. Ei pidä laskea suojausta alas koskaan. Pelissä pärjää siten, että ei paljasta itsestään mitään; Kaikki mitä sanoo tullaan käyttämään itseä vastaan. Tai vähintään se levitetään "avoimessa juttelussa lipsauttaen" puolelle kylälle. Sillä tälläistä jutteluseurapiiriä riitti, vaikenemista ei.

Koko höskä tiivistyy tällä hetkellä minun ajokorttiin. Siihen jota minulla ei ole ja jonka hankkiminen minulle on luvattu maksaa. Ja jota en ole suostunut ajamaan. Jo vuosia olen lipsutellut asiaa kauemmas. Lienee selvää, että kaikki tietävät että lopulta ajan sen omilla rahoillani. Jos ajan.

Tässä on taustalla se, miten Shakespeare muistutti siitä, miten velka on veli otettaessa ja veljenpoika maksettaessa. Tässä tapauksessa kyseessä on denotaatioiltaan lahja, konnotaatioioltaan sitouttaminen. Tai ainakin riski tähän on minun mielessäni suuri. Eikä asian korjaamiselle oikeastaan voi tehdä enää yhtään mitään. Se on jo sellaiset 10 ellei peräti 15 vuotta myöhässä. Ajokoulutemppu yksinkertaisesti haiskahtaa niin vahvasti ansalta, että saman tien voisi pyytää minua vapaaehtoisesti työntämään pääni giljotiiniin luvaten että saan kaikki rahat jotka saan hampaillani nostettua siitä korista. Ansa on kaksiosainen.
1: Ensinnäkin se, että menen autokouluun vaatii luottamusta. Sillä jos sitä lähtee kurssille, jota ei saa maksettua, sitä joutuu ongelmiin. En leiki tässä suhteessa kaaoksen ritaria. Enkä kykene muistamaan yhtään ainutta positiivista lupausta, jonka aihepiirin ympärillä kummitteleva henkilö olisi pitänyt. Missään asiassa. Tässä mielessä aiemmin mainitsemattoman henkilön lupaus ei ole palaneen puupennin arvoinen. Tämä ei ole mikään pikutunninpikaistus. Se ei ole ollut minulle palaneen puupennin arvoinen siitä lähtien kuin olin 5llä luokalla. Kyseessä on vain asiantila. Minä en oleta lupausten pysymistä. Enkä myöskään pyydä mitään. (Kaikki pitää vain ottaa. Kun sopii strategiaan.)
2: Mutta vielä pahempi tilanne olisi se, että ottaisi lahjan vastaan JA se maksettaisiin. Tässä vaiheessa mukaan tulee kunniavelka. Luultavaa olisi, että minulle soitettaisiin puhelimeen, ja sitten minun olisi lähdettävä ajamaan autolla johon minulla on kortti. Sitten pitäisi ratkoa asioita joita hän on tielleen väkisin pumpannut. Henki olisi "Kyllä sitä raha kelpasti mutta nyt kun apua tarvitsisi..." Ja tiedän että kyseinen temppu toimisi minulle.

En ole yksinkertaisesti valmis tuonlaiseen sitoumukseen. Epäonnistuessaan se tekisi ongelmia. Ja ennen kaikkea onnistuessaan se kestäisi koko elämän ja siitä seuraavaa kunniavelkaa ei saisi koskaan mitenkään pois. Sitä joutuisi elämään koko ajan odottaen että "milloin". Se luultavasti toteutuisi vain pari kertaa vuodessa. Mutta jekkuna onkin se, että koskaan ei tiedä, milloin.

Lisäksi ajokortti on niin iso investointi, että siinä olisi iso vaikutus. Tuntemattomalta eiperheenjäseneltä ei tietysti ota vastaan noin isoa lahjaa. Siksi olisi teeskenneltävä että kaikki on kunnossa. Lahjan vastaanotto olisi samaa kuin anteeksiannon tunnustaminen. Tämä ei näillä kauppaehdoilla näytä mahdolliselta, joskin on kyseenalaista onko muunlaisia kauppaehtoja enää olemassakaan.

Voikohan tähän edes suhtautua?

Nainen, jonka kromosomeista puolet lillivät soluissani, soitti minullepäin. Tilanne vertautuu moniin muihin puhelinsoittoihin. Esimerkiksi sellaisiin pirinöihin joita nähdään "Ring" tai "Scream" -elokuvissa. Itse asiassa soitto tuli jo perjantaina. Minulla oli vakaassa harkinnassa jättää koko juttu mainitsematta täällä, mutta asia on kuitenkin jälkimainingeissaan alkanut pikku hiljaa alkanut ärsyttämään siihen malliin, että se voi sittenkin olla tarpeellista ja pakollista. Minun vain on yksinkertaisesti nillitettävä pikkumaisuuteni ja ärsytykseni maailmalle. Luvassa lienee ryöpytystä ; So it's Floodtime:Yleensä ottaen hän soittaa minulle aina syystä. Ja se syy en koskaan ole minä. Koskaan tähän asiaan ei mennä suoraan, vaan ensin on kierreltävä ja kaarreltava. Joskus aihe on hänen perheriitansa tai muu vastaava asia. Tämä kerta ei ollut poikkeus.

Asia täytyi tietysti alkaa kysymyksellä siitä, olenko töissä. Soitto oli toki siihen aikaan, että normaali -ihmisellä on siihen aikaan töitä. Ja siksi ajatuksena olikin, että se olisi enemmän varmistus. Oletuksena olisi tietysti se, että töissä ollessani en varmasti olisi verbaliikaltani yhtä häijy kun olisi ulkopuolisia kuulijoita. Onneksi minulla on häröt työajat. Mutta en lähtenyt häijyyskikkailuun koska en ollut sillä tuulella.

Tällä kertaa asiat täytyi lähestyä silloin jo ohi menneeseen syntymäpäivääni. En toki pidä päiviä niin tärkeänä, että tämä haittaisi. Joku minut hyvin tunteva voisikin soittaa vaikka puoli vuotta synttäreistä ja toivottaa päivät silloin. Sillä joku tietty päivämäärä on aika mielivaltainen juhlittava.

Varsinainen aihe oli ilmoittaa matkasta, jonne vietiin muita sisaruksia. Jonne minua ei oltu edes pyydetty. Toki minut tuntevat tietävät, että en oikein välitä matkustelusta. En ymmärrä miksi ihmiset tekevät sitä. Mutta nyt näytti siltä, että kyseessä oli muistutus siitä, että mistä jään paitsi, kun en "toimi oikein ja tottelevaisesti". On toki selvää että kun välimme ovat "viimeisimmän jälkeen" tolalla, ei yhteistä matkustelua tai muuta yhdessäoloa ole helppo järjestää. Tämä soitto olikin tavallaan minulle tärkeä muistutus: Soitto oli symbolinen vihje siitä että "tästä jäät paitsi kun".

Matkaan ei liitetty lahjontaa vaan rangaistus. Vaikka en olekaan matkaihmisiä, niin symbolisena anteeksipyynnön eleenä ja rauhantarjouksena se olisi ollut mukava. Olisin kyllä mitä luultavimmin kieltäytynyt, koska välimme ovat mitä ne eivät ole. Tässä muodossaan se oli jotain sellaista, että minun pitänee laittaa hänen syntymäpäivänsä muistiin ja soittaa hänelle viikko tämän perään ja vittuilla että hänen lahjansa on annettu toiselle ihmiselle, sellaiselle paremmalle.
Olin täysin tyrmistynyt jo soiton aikana, ja se näkyi tosi pitkänä taukona matkailmoituksen jälkeen. En ollut järkyttynyt jostain sisaruskateudesta. Vaan siitä, että minut synnyttänyt homo sapiens sapiens lajin edustaja ei todellakaan ymmärrä sitä, mikä asema hänellä on minulle. Matka olisi järkyttävän pelottava kokemus ja hirvittävä riski nimenomaan minulle.

Olen nimittäin känyt hänellä muutaman kerran kylässä. Ja olen joutunut selvittämään hänen perheriitojaan joita hän on peräti väkisin pumpannut esiin. Eli perheriitaa ei olisi ollut ilman äitini panosta. Ja kun riita on päällä, on kissa nostettu pöydälle ja minun tulisi ratkoa perheongelmat. Ihan vaan sen takia että olen kiinnostunut filosofiasta ja lukenut paljon, joudun ratkomaan joitain ongelmia joista epistemologiset ja teologiset kiemurat ovat kaukana. Tämä on toki sujuva jatke sille, millä lapsuudessani ansaitsin kannukseni lempilapsena, jolta odotettiin huomattavasti muita vähemmän kotitöitä. Ansaitsin tämän kuuntelemalla samoja valituksia aiheesta Hämäläisen Marjatta ja muut päivän angstausaiheet. Ne kaikki olivat kliseitä ja osaan ne ulkoa. Tätä oli helposti tuntikaupalla päivittäin. Jotenkin hän näyttää olettavan että nautin siitä että kaikki ongelmat ja paska kaadetaan minun päälle minun ratkottavaksi. Ja luulee tätä vielä senkin jälkeen, kun vaadin erikseen että "Ei jumalauta enää tämmöstä paskaa perkele enää koskaan ikinä missään. Saatana!" Tämä muistetaan kohteliaasti seuraavan kerran, mutta ei enää sen jälkeen, kun pitää taas saada sama sirkus aikaiseksi.

Lisäksi kyseinen olento, jonka kelpoisuutta olemassaoloni vastentahtoisesti mutta vääjäämättä korottaa ja jonka genotyypin heritabiliteettia joudun tilastollisten lakien johdosta ilmentämään fenotyypissäni, ei näytä arvostavan yhtään mitään minussa. Utelut joissa on uskonnollisena haasteena "selitä universumin synty" ovat tavallisia. Eikä vastaukset sitten kiinnosta puolta korvaa, vaikka jos kysyy niin sitten pitää kestää vastsaus. Sama on pahempana miekkailunharrastamisen kanssa. Edellisellä vierailulla hän ensin sai minut lupaamaan tulemaan ja sen jälkeen - ei edes itse, vaan mutkan kautta - viestitti että tikut ja kepit ei saa tulla. Toisin sanoen pyyntöön suostuttuani toimintaehtoja muutettiin radikaalisti, itse asiassa mahdollisimman radikaalisti. Ja tämä tehtiin käyttämällä konnotaatioiltaan mahdollisimman halventavia termejä. Tunnetusti Juuri Tässä Aiheessa kyseessä ei enää ole vain jokin mitä minä teen, vaan mitä minä olen. Tämä rajoite on minulle täsmälleen sama kuin kieltää kristityltä iltarukouksen tai muslimilta rukoustuokion. Asiaa kuvannee se, että jopa lyhyt reissu isoäitini hautajaisiin tarkoitti sitä että huitomisvälineet oli pakattava mukaan. Vaatteita ja muita tarvikkeita oli pakattuna niukasti. Tämä asettanee kontekstin. Ja jos ei sitä tunne, ei yksinkertaisesti tunne minua ja tämän tason ignoraatio voi onnistua vain yhdellä tavalla. Minä ja Minun Kuulumiset Ei Kiinnosta Pätkääkään.

Asiaa ei auta se, että mikäli minun etiikantajuni, menneisyydentuntemukseni ja laskutaitoni väkivallassa ovat minulle jotain ymmärrystä tarjonneet, niin minun tulisi vaatia häneltä totaalista teräasesensuuria, ei toisinpäin.

Matkustus olisi siksi aika pelottava kokemus jo pyyntönä. Siinä mentäisiin viikoksi yhteen ilman mahdollisuutta päästä pois. Minut, ilman lupaani, maailmaan tupannut olento ei ole ilmeisesti tajunnut että tämänlainen reissu olisi luultavasti lahjan sijasta se rangaistus. Jotain joka on pelottavimmillaan sellaista, että sitä suostuu mieluummin alistumaan renessanssiajan kuppapuoskarin hoitotoimenpiteisiin. Jos hän tajuaisi sen, hän tajuaisi osansa. Mutta tämän tajuamiseen pitäisi tunnustaa oma syyllisyys ja se, että omilla teoilla on osuus tapahtumiin. Ja tätä ei tule tapahtumaan. Olen hyväksynyt, että hänen silmissään minä olen bad guy. Se olkoot minun osani tässä maailmassa.

---

Kiertoilmaisut ovat olennaisen tärkeitä. Ne asettavat oikean kontekstin. Kun tajuaa että siinä ilmaisuissa ei ole kierretty yhtään mitään. Oikean sanan puutte suomen kielessä johtaa siihen että sitä joutuu käyttämään tämänlaisia.

Mitä voimme oppia keskusteluhistoriasta?

James Huber on kirjoittanut jutun "Learn from history". Tässä kerrotaan, miten konservatiivit puolustivat "Raamattuun" vedoten kuninkaanvaltaa, kun demokratiaa yritettiin saada aikaiseksi. Samoin konservatiiviset kristilliset tahot kannattivat orjuutta, jota puoltavia säkeitä löytyi myös "Raamatusta". Sama kävi rotuerottelun kanssa. Tietysti naisten äänioikeus olisi ollut pakko mainita tässä yhteydessä. Sitäkin on Raamattuun vedoten yritetty estää kirkon lisäksi myös yhteiskunnassa. Nyt kaikki on tietysti naisten äänioikeuden puolella.

Kuitenkin tarinasta opitaan jotain ; Nykyisin kristityt nimittäin kertovat ajaneensa näitä asioita. Demokratia on kristityistä hyvä asia, ja he kertovat miten kristinusko onkin aina pitänyt pienimpien puolta, ja tätä kautta yrittänyt antaa esimerkiksi orjille oikeuksia jo Rooman hallituskaudella.

Tästä voisi nostaa esiin vaikkapa sen ajan, kun nykyistä homoseksuaalien parisuhdelakia oltiin säätämässä 2001, löytyi valtava määrä polvirukoilijoita. Heidän kielteisyytensä oli näkyvää ja ei vaadi hirveää googletyöskentelyä löytää heistä uutisia. Heistä yhteiskunta vähintään tuhoutuu lain myötä. Nyt samat konservatiiviset tahot ovat muistamassa että "nykyinen laki on hyvä".

Leinivaara kertoi myös siitä, miten nyt paraikaa USA:ssa ollaan tekemässä muutosta armeijan DADT -perinteeseen. Ennen valmistelua moni sotilaspappi mainosti lähtevänsä läiskimään jos muutos tulee voimaan. Nyt eroavia ei näy, ja päin vastoin, diskurssikenttää valtaavat sellaiset papit, jotka kertovat miten he ovat aina olleet homosotilaiden puolella. Aikaa tapahtumien välillä ei ole paljoa, enkä usko että kristinusko on niin muuttuvainen että sen sisältö muuttuu päinvastaiseksi muutamissa viikoissa tai edes kuukausissa.Minua tämänlainen muutos kiinnostaa. Näyttää siltä, että pääeste muuttuu esteen murtamisen jälkeen tahoksi joka esittää että olisi erityisesti sen ansio että tämä muutos on saatu aikaiseksi. Tämä on hieman sama, kuin jos väittäisi että ihmisten polvilumpioiden pieksentä pesäpallomailalla tekisi parempia juoksijoita, kun karkuunpäässeet paljastuvatkin kelpo sprinttereiksi.

Asiaan on kuitenkin kaksi ilmiötä, jotka tekevät tämän "ennen-jälkeen" -muutoksen ymmärrettäväksi. Luultavasti molemmat niistä toteutuvat jossain määrin:
1: Poliittinen pelikenttä muuttuu ja muuttuneen kentän mukana on leikittävä maksimaalisen valtapelin vuoksi. Jos ideana on saada lisää valtaa, niin kannattaa kulkea mukana kuin tuuliviiri ja vaieta PR -syistä joistain asioista jotka haittaavat edistymistä. Nämä ikävät käsitykset voidaan ottaa esiin sitten kun kenttää on pikku hiljaa manipuloitu muutoin omaan agendaan sopivaksi.
2: "Ennen" -mekastajat ovat aivan eri kristittyjä kuin "Jälkeen" -äänenkantajat. Kristittyjä on monenlaisia ja äänessä ovat ne, joilla on eniten valtaa. Toisin sanoen keskustelukentän muutos johtuu siitä, että valtasuhteet ovat muuttuneet arvojen muutoksen mukana. Kun arvomaailma ja valtaapitävien kristittyjen mielipiteet ovat erilaiset, on selvää että myös kristillisyys näyttää erilaiselta.

Näin ollen muutos ei johdu pelkästään kaksinaamaisuudesta ja teeskentelypelistä. On kuitenkin hyvä huomata myös se, mitä tahoa nämä jarrut ovat olleet. Etenkin kun se näyttää toimivan melkoisen säännönmukaisesti. Kun seuraava moraaliton syrjivä arvodebatti on yllä, minulla on vahva ennustu siitä, mistä päin moraalin tiellä olevat muutosvastarintaiset tahot tulevat. Tämän varmistaminen on ilmiselvyytensä vuoksi lähes nollatutkimusta. Hiiviskelijän luonne ja laatu on tunnettu

Signeeraus.

Moni arvostaa korkeakulttuuria. Mestareiden töitä arvostetaan, koska he ovat taitavia tekijöitä. Toisin sanoen he osaavat tehdä hyviä töitä, joiden taiteellisuus ja korkealaatuisuus oikeuttaa niiden kovat hinnat.

Elämykselle, jonka saa siitä, että seinällä on oma Leonardo da Vinci ei voi laittaa hintaa, paitsi kuiteista katsomalla. Pelkästä teoksesta itsestään ei ole selvästi kyse ; Esimerkiksi kun sormenjälki paljasti maalauksen aidoksi Leonardo da Vincin teokseksi, teoksen hinta kasvoi kohisten. Taulu pysyi yhtä kauniina. Taulun sommittelu, harmonia, sanoma, maalaustyyli, teoksen tekemisen vaikeus ja monet muut asiat pysyivät samana. Taulua pidettiin myös yhtäö vanhana kuin aiakisemmin. Hinta kuitenkin muuttui radikaalisti.

Taulujen väärentäjät ovat keksineet tästä yhdenlaisen keinon tehdä tauluihinsa lisäarvoa ; He maalaavat väärennöksiä, jotka läpimentyään ovat huimissa hinnoissa. Moni pitää tämänlaista toimintaa huijauksena. Mutta silti ; Taulu eri signeerauksella yhtä suloisesti aistinelimiämme hivelee. Tätä kautta väärentäjät iskevät kyntensä taidearvostuksen pinnallisuuteen.

Tätä kautta on selvää että esteettiset ansiot, tai oikein mikään mikä on taulusta aistittavissa, eivät muutu. Hinta sen sijaan muuttuu. Tässä on tietysti hyvä huomata se, että taiteelliselle elämykselle ei anneta hintaa, vaan itse teokselle. Taidekokemusta ei myydä, vaan taideteos. Arvostukset sen sijaan heijastuvat hintaan, joten on selvää että taiteessa myyntihinnassa on paljon auktoriteettiinvetoamislisää.

Tässä kohden on selvää että korkeakulttuuri -ilmiö on toiminnallisesti ja sosiologisesti kaupallisuuden läpitunkemaa. Siltikin tämä ei poista taidekokemuksen arvoa. Sillä tilanteeseen käy sama kuin internetin "priceless" -teemaan ; Tukanleikkulle saa hintalapun, mutta sen että pilkkaa "maailman älykkäintä naista" valokuvassa on jotain jota ei voi rahassa mitata. Toteutuksen ja omistuksen hinta on eri asia, kuin se, miten sitä käyttää.

Tuokaa minulle mintunvihreän afrodisiakkeja erittävän kotitontun pää!

Uskontokeskustelu on yleisesti ottaen rationalismikeskeistä. Puhutaan uskonnon järkevyydestä. Siitä, onko se yhteensopiva tieteen, logiikan ja todistamisten kanssa. Keskustelu ei liiemmin pyöri sen aihepiirin kanssa, onko uskonto oikeutettua. Tästä syntyy helposti sellainen ajatus, että uskonnottomuus, antiteismi, ateismi, uusateismi ja muut vastaavat ilmiöt haluavat että uskonnoille käy kuten allaoleville sorsille:Kuitenkaan tämä ei ole koko totuus. Sillä debatoidessa ei nouse yleensä ottaen esiin sitä, josta ollaan yksimielisiä. Kun asioita selvitetään, ovat mielipide -erot helpommin keskiössä.

Tämä johtaa toki polarisoitumiseen. Kun toiseen reagoidaan vastaankirjoittamisen periaatteella, syntyy helposti kuva että "vihollisen" kanssa ei jaeta mitään. Että sitä ollaan totaalisen erimielisiä likimain kaikessa. Mutta kuitenkin uskontokeskustelussa molemmat puolet kannattavat uskonnonvapautta.

Juuri siksi keskustelu onkin rationaalisuuspuolella.

Joskus uskovaiset pitävät tätä inhottavana. Heistä keskustelussa pitäisi muistaa salliminen. Tästä esimerkkinä olkoot facebook -kommentoija, joka lausui minulle "Ja tästä pääsen siihen et mitä vahinkoa siitä koituu et suvaitset toisinajattelevaa? Mun puolesta jokainen saa uskoa vaikka mintunvihreisiin afrodisiakkeja erittäviin kotitonttuihin, mikäli ei käyttäydy väkivaltaisesti muita kohtaan." Eli sitä saa uskoa naurettaviinkin asioihin, kunhan ei vahingoita toisia.

Kuitenkin uskonnonvastustajat eivät väitä että yhteiskunnassa ei saisi pitää typeriä ja naurettavia mielipiteitä. Sen sijaan keskusideana on se, että typeriä ja naurettavia mielipiteitä ei saa esittää järkevinä ja perusteltuina ilman että asia siirtyy loogiseen analyysiin, eli siihen että onko tässä väitteessä loogisuudesta perää. Eikä asioiden epäloogiseksi väittämistä saa kieltää, jos väitteet on perusteltu, niin ne tulisi peräti jopa ottaa opikseen ja myöntää että asia ei ole looginen.

Uskontokriittisyys, jota minäkin taatusti edustan, ei ole "kieltämässä typeriä mielipiteitä". Minulla itsellänikin on sellaisia, ja ajattelin hommata muutaman lisää. Se, että jotain saa sanoa ei tarkoita, että tämä sanottu olisi myös järkevää ja hyvin perusteltua. Mielipiteenvapaus ei tee kaikista mielipiteistä "välkkyjä". Mielipiteenvapauden hienous onkin se, että paskoille ja typerille mielipiteille on tilaa siitä huolimatta että ne ovatkin paskoja.

On yksinkertaisesti niin, että jos joku kannattaakin mainittuja mintunvihreitä kotitonttuja, se ei saa tarkoittaa sitä, että joku toinen ei voisi kuvata kotitonttuja seuraavilla kuvaelmilla : epätieteellinen, eiperusteltu, hoopo, naurettava, höpö, naivi kuvitelma, ison lapsen fantasia, skitsofreniaoire jonkun toisen päässä ... Itse asiassa jos joku sanoo näistä että ilmiö on hänen elämänsä kannalta turha ja että siitä kohkataan aivan liikaa, niin hän voi niin sanoa.

Tämä on se ero. Se on helppo ymmärtää mintunvihreän afrodisiakkeja erittävän kotitontun kohdalla. Mutta uskontoihin on liitetty niin paljon tunteita, että jos ja vain kun minä menen sanomaan ihmisille, että koko uskontokohkaus on mittasuhteiltaan ja käytännön elämään vaikuttavalta merkitykseltään kenties se maailman ylipainotetuin juttu, niin tätä pidetään todella provokatiivisena, ilkeänä ja loukkaavana. Vaikka asiaa ensin tullaan aktiivisesti minulle tyrkyttämään ja utelemaan että "Mitä mieltä herra on Jeesuksesta ja oletko ottanut Herramme Harekrishnan sydämeesi/mieleesi/alushousuihisi?" Oppikoot että suora kysymys voi tarkoittaa suoraa vastausta.

Rationaalisuus on pääasiassa sitä varten, että moni korostaa sitä miten uskonto on rationaalista. Tämän kanssa erimieltä oleminen - kuten uskonnon taikauskoksi tai satu -uskovaisuudeksi kutsuminen - koetaan herjaavana ja loukkaavana. Selvästi uskovaiset siis pitävät uskonnon rationaalisuutta oleellisena asiana, koska muutenhan he näissä lausunnoissa muistaisivat vain sen että uskonto ei vain ole rationaalista tai ollenkaan järkevää.
1: Tosin rationaalisuuskeskusteluun siirrän asian siksikin, että moni haluaa käännyttää, tai saada minut suopeaksi ja myötämieliseksi uskonnoille. Ja koska minä päätän omasta mielestäni, voin päättää millä ehdoilla tätä mielipiteeni muuttamista tehdään. Ja sattumalta tämä keino on rationaalisuuskeskustelu. Perustelua ja julistamista ei näin ollen voida erottaa toisistaan. Paitsi että julistus voi olla vain asenteellista käännyttämistä, jolloin se ei vakuuta minua vaan tekee minusta vittuuntuneen. Jokainen hyvä argumentti on julistava ja käännyttävä sellaisella tavalla joka myös toimii. Tosin toistaiseksi vakuuttavimmatkin argumentit ovat olleet petitio principii -rakenteluja, joten kovin vakuuttuneeksi ne eivät ole minua saaneet.

Uskonnon rationaalisuuskeskustelun ytimessä ei ole uskonnon olemassaolon kieltäminen yhteiskunnassa, eli suvaitsemattomuus. Vaan ihan yksinkertaisesti se, onko uskonto järkevää vai ei. On yksinkertaisesti aivan eri asia puhua suvaitsevaisuudesta ja perustelluudesta. Uskontokeskustelu ei siis ole "logiikkafiksoitunutta" eikä uskontokriitikot ole mitään skientistejä joista vain perustellut näkemykset saa pitää. Uskonnottomat eivät vainoa toisinajattelijoita vaan yrittävät katsoa onko niillä toisilla mitään rationaalisia ajatuksia. Tähän on olemassa vain yksi mittari; Logiikka ja tiede. Tämä konteksti tarjoaa keinon arvioida sitä onko mielipide paitsi sallittu myös hyvin perusteltu ja järkevä. Ajatus uskonnonvapaudesta on luultavasti monille uskonnottomille niin hegemonisella tasolla ilmiselvä, että sen ääneenmainitsemistakaan ei tarvitse harkita, koska kyseessä on sen tason ilmiselvyys, että sen pitäisi olla ääneen sanomattakin selvää joka ikiselle, jopa kaikista pahimmillekin paukapäille.

Uskonnonvapauden kohdalla ei ole mitään mielipide -eroa, joten mitään selvitettävää ei ole. Uskontokeskustelu ei ole sensuroimassa uskontoja yhteiskunnasta - vain "Wedge -dokumenttia" kannattavat IDkreationistit ajavat tätä asiaa. Heihin ei kuitenkaan kohdistea mitään vastemielisyyttä, ilmeisesti siksi että he ovat uskovaisia, ja uskonnon tekemä totaalinen ideologiasensuuri on jotain, jota sen vähän kuin odotetaankin tekevän ja jota heidän peräti kuuluuisikin tehdä.
1: Ja kenties tästä asenteesta syntyy projektio. Eli uskovat itse uskovat että muut tekevät keskustelussa samantapaisia asioita mitä he itse ajavat?

Uskontokriitikko voi hyvinkin haluta nähdä uskonnot elävinä, mutta ei vapaasti rynnistävinä pelottavina, rumina ja aggressiivisina olentoina. Sellaisina kuin vapaana vellovat kalkkunat, joita ainakin minä pelkään.

Pesuvesi hanhen selästä ; Muodikasta - ei muodikasta.

Historian aikana sotia on perusteltu uskonnoilla. Samoin tiedettä on käytetty sodankäynnissä apuvälineenä. Karkeasti voidaan sanoa että politikoinnissa ja muussa valtapelissä on käytetty kaikkea mitä vaan voidaan; Uskonto että tiede on valjastettu järjestelmälliseen oman edun tavoitteluun. Ja tietysti muiden kustannuksella.

Tämä tila on jotain josta kaikki lienevät yksimielisiä.

Kuitenkin näihin faktoihin suhtaudutaan hyvin eri tavoin. Tieteen osaa korostetaan usein vähättelevään sävyyn. Korostetaan miten tiede ei voi tuoda onnellisuutta. Uskovaiset muistuttavat tieteen ydinpommeista uskontokeskusteluissa, jotta saisivat puolustaa uskontoa. Uskonnon hirmuteot pitää ohittaa, koska "muuten menee lapsi pesuveden mukana". Tieteen riskien tunnustaminen ja huomioon ottaminen pidetään tärkeänä. Ei siis riitä että vain ollaan sitä mieltä että tieteessä on riskejä, täytyy olla jarrujärjestelmiä, joilla tätä tuhovoimaa rajoitetaan. Näin syntyy poliittisia kannanottoja esimerkiksi ydinasetutkimuksiin. Eläinten hyvinvointia koskien eläinkokeisiin tulee hakea luvat tietyissä rajoissa. Kuitenkin tieteen kohdalla on jarrujärjestelmiä. Keskutelu on tärkeässä osassa ja on nostanut sille erilaisia rajoitteita. Tämä on oikeasti tärkeä asia. On täysin normaalia ja ehdottoman epäprovokatiivista viitata tieteen auttamiin kauheuksiin, ja muistuttaa että tieteellinen maailmankuva ei ole täydellinen. Tästä ei saa provosoitua, koska kyseessä on tosiasiatila.

Uskonnon kohdalla pitää kuitenkin suvaita eri tavalla. On provosoivaa ja loukkaavaa viitata uskontoon epätäydellisenä, riskejä sisältävänä, myös mahdollisesti onnettomuutta levittävänä, voimana. On suvaittava. Uskontojen kohdalla taas Suomessakin tilanne on valitettavasti se, että on vain aggressiivista riskiuskontoa, sekä passiivinen enemmistö jonka selän taakse tämä aggressiivinen marginaali menee piiloon, uskonnonvapauden nimissä.

Nykytilassa on kliseisyyteen asti muodikasta muistuttaa tieteen riskeistä ja käsitellä sen suhdetta onnellisuuteen ja muistaa riskit jotta niitä osataan välttää. Uskonnon kohdalla tämä ei ole muodikasta. Tätä kautta voidaan päätellä kumpi on nykyään isompi riski. Itse jopa katson, että jos tätä asiantilaa ei korjata, on parempi tuhota koko könttä, eli jos "leppoisto" suojelee aggeressiivista marginaalia, ja fundamentalistien kritisoiminen on koko uskonnon vastaan käymistä ja fundamentalistien moittimista pitää rajoittaa koska jokainen uskokoon kuten haluaa, niin tehdään sitten niin ; Tämä keskustelukentän määrittely johtaa siihen että on eettisesti perusteltua tuhota koko instituutio.

Jos "support groupia" ei olisi, ei aggressiivinen marginaali olisi ongelma. Se oltaisiin jo korjattu. Silloin koko keskustelua ei tarvitsisi käydä. Olisi kuten tieteen kanssa ; Ei ole tarvinnut heittää lasta pesuveden mukana, koska lasta ei ole totaalisesti liuotettu pesuveteen.

---

Kappale on "Cradle of Filthin" "The Death of Love"

Tuhoutuvat teokset

"Katsomme pimeyttä silmiin, unta joka ei jää elämään, kuin hetken vain. / Katsomme pimeyttä silmiin, mutta jota ei nää, kun pienen hetken vain."
(Kotiteollisuus, "Vieraan sanomaa")

Graffitejen yksi tyypillisistä ominaisuuksista on melko lyhyt olemassaoloaika. Graffitien päälle esimerkiksi piirretään toisia graffiteja, ja graffiteja myös pyyhitään tarkoituksella pois. Lisäksi graffitit tehdään usein puhdistamattomille pinnoille, jolloin maalin alle jää pölyä ja muuta joka rapistaa teoksen melko helposti. Asiaa ei auta se, että teokset ovat usein ulkona, eli luonnonvoimien kaluavien voimien armoilla ; Esimerkiksi Korson pupugraffiti kärsi jopa siitä että sen piirrosalusta hajosi routimisen myötä.

Graffiti on selvästi lyhytaikainen teos, piirros ajassa.

Kuvanveiston ja maalaustaiteen kohdalla teosten ikuisuutta pidetään arvossa. Moni ajattelee esimerkiksi antiikin kreikan veistosten säilymisen ja ikuisuuden olevan tärkeä asia. Tällä varmistetaan että teos säilyy ikuisesti.

Kuitenkin näytäntötaide on lyhytaikaista, ilmaan heitettyä. Näyttelijöiden tulkinta on aina lyhytaikainen ja hetkessä - vaikka sitten näyteltäisiin sellaista "ikuista klassikkoa" kuin Shakespearen tuotantoa. Näytelmä ja esimerkiksi karnevaalit ovat "ilmaan heitettyjä monumentteja". Samaan luokkaan, "työläästi harjoitellaan jotain, jonka ikuistaminen ei sellaisenaan onnistu, ja joka ei säily jälkipolville tai edes ensi tiistaihin" kuuluu tietysti myös miekkailu.

Graffiti on näiden välimuoto. Ne rapistuvat, mutta eivät aivan heti. Osa graffiteista voi olla seinässä vielä vuosien ja vuosikymmentenkin päästä.
1: Joissakin teoksissa on otettu huomioon myös teoksen rappeutuminen, ja tämä tekee uuden ulottuvuuden teokseen. Ja tietysti väritkin muuttuvat ajan kanssa, kun sen ainekset reagoivat esimerkiksi hapen kanssa ja näin syntyy uudenlaisia yhdisteitä joilla niilläkin on tietysti oma väri. Vanheneminen "arvokkaasti" voi olla olennainen osa teosta. Graffitissa "ajankohtaisuus" voisi olla teema jolla se oikeutetaan. Tällöin graffitien luokitteleminen vandalismiksi voisi kertoa juuri siitä, että tässä rikotaan jotain olennaista normia, jonka muutosta graffitimaalaaja kenties ajaa takaa.

Ray Bradbury onkin tullut tunnetuksi mietinnöistä, jossa aiheena on juuri taiteen pysyvyys. Hänestä on mahdollista että taideteos on rakennettu siten että se hajoaa, ja silloin taideteos tuhoutuu. Tämän suhde taiteen arvoon on kuitenkin kyseenalainen. Tuhoutumisen ja haurauden ei voida katsoa olevan sama asia kuin arvonalennus. Toisaalta katoava ja tuhoutuvakin taide muistuttaa meitä hieman elämästä. Sekin tuhoutuu, mutta emme pidä tätä sen arvon tuhoamisena. Päin vastoin, tämä kenties innoittaa meitä nauttimaan sen kokemisesta
1: Vanitas -taiteen aikana kuolevaisuus ja tuhoutuminen koettiin ahdistavana, koska ei ymmärretty hauraan arvoa ja kauneutta. Zen -filosofiassa tämä on kenties ymmärretty paremmin. Graffitien kohdalla kauheinkin töhry voidaan tätä kautta tulkita spontaaniksi olemassaolon ilmaisuksi. Eri asia tietysti on, kenet tämänlainen argumentti vakuuttaa. (Minut vakuuttaa.)

Poppermodernismi

Postmodernismi on kaiken kaikkiaan hyvin epämääräinen ja monisyinen järjestelmä. Sen tajuamisessa on hyvä etsiä jonkinlainen rajanvetolinja. Mielestäni Karl Popper on tähän osaan varsin hyvä. Esitän tässä yhden version postmodernismista. Siinä postmodernismissa ei ole mukana monia "harmaita alueita", joten postmodernismi on oikeasti tätä hieman laajempi. Mutta toisaalta tässä jutussa korostuvat juuri postmodernismin tyypilliset ominaispiirteet, ne, jotka erottavat sen esimerkiksi modernismista.
1: Ei ole sattumaa, että näkemys rajautuu sillä tavalla että minun näkemykset rajautuvat eipostmoderniksi linjaksi. Syy on se, että postmodernismissa on mukana sen tapaisia näkemyksiä, että en vahingossakaan halua liittyä tämänlaisiin näkemyksiin, edes pitkällä tikulla.

Usein hänet lasketaan "skientistiksi", ja esimerkiksi Tapio Puolimatka joka ajaa Intelligent Designin asiaa, pitää Popperin falsifikaatiota skientistien sisäpiirin leikkikaluna ja sisäisenä valtapelisääntönä, jota muiden ei tarvitse jakaa. Ja toiset - kuten Francis Sedgemore - pitävät Popperia osana postmodernia linjaa.

Argumenttejen kautta tämä voidaan tietysti ymmärtää.
1: Popper edustaa "valistuksen muuntunutta linjaa", jossa vastustetaan dogmaattisuutta ja korostetaan järjen valtaa. Popperin mukaan avoin keskustelu - jossa esimerkiksi kirkkoinstituution dogmat asetetaan eiauktoriteetiksi - jossa on kriittisiä sävyjä auttaa selvittämään totuuden. Popper uskoi että näkemyksiä voidaan kumota väärinä ja että teoriat korroboroituvat, eli muuttuvat falsifiointikokeista selvittyään hieman perustellummiksi, joskaan eivät koskaan "lopullisesti tosiksi".
2: Popper sopii hyvin moniarvoisuutta ajavan postmodernismin puolelle, jossa kiistetään "lopullinen epistemologia" Popper hylkäsi varman tiedon. Vaikka Popper liitetään mielikuvissa nykyisin "skientistiksi", Popper myös kritisoi loogista positivismia ja oli itse asiassa tärkeässä osassa kyseisen oppisuunnan romahtamisessa. Tätä kautta Popper itse asiassa tuhosi "varman havaitun tieteen" unelman.

Mielestäni hyvähkön näkökulman Popperin suhteesta postmodernismiin saa "The Distributed Republicista", jossa käsitellään Dennettin kannanottoja postmodernismiin, ja josta seikkaillaan eteenpäinkin.

Popper nähdään usein skientistinä, koska hänellä oli tarjolla "ei lopullinen epistemologia, mutta kuitenkin epistemologia". Postmodernistit eivät aika usein pidä tämänlaisesta. He vaativat "täydellistä ja lopullista epistemologiaa". Kenties selvin Popperkritiikki, joka perustuu täydellisen epistemologian vaatimus, on muistutus siitä että falsifiointiperiaatetta itseään ei voi falsifioida havainnoin. Popper ei kuitenkaan ajanut tämänlaista "metafysiikatonta" näkemystä, vaan muistutti että näkemyksissä on aina metafysiikkaa - ja juuri tämän vuoksi loogisen positivismin ajama suora havaitsemis-todistaminen, verifiointi on hylättävä. Tätä kautta tämä Popperkritiikin muoto viittaa itse asiassa Popperin näkemyksen ymmärtämättömyyteen, ja antaitsee lausunnon jonka Popperin kerrotaan yhteydessä kertoneen. Hän moitti falsifiointiperiaatteen falsifioimiskysymystä kertakaikkisen typeräksi uteluksi. Minä tuppaan vastaamaan samalla tavalla.

Samalla selviää että Postmodernistit elävät "looginen positivismi tai ei mitään" -vaatimusmaailman kanssa. Muu tietoteoria saa kohtelun joka muodostuu siitä että siltä vaaditaan sitä mitä looginen positivismi ajoi tietoteorialta ; Eli postmodernismin henki näyttäytyy helposti ilmiönä, jossa kielletään epistemologia.

Tämä taas tehdään vaatimalla epistemologialta täydellisyyttä - eli totaalista metafysiikan puutetta - ja kun tämä tiedetään mahdottomaksi, otetaan ainoaksi vaihtoehdoksi relativismi. Kun epistemologia kielletään, on tietysti luonnollista että teorioiden suosion syyksi ei voida katsoa minkäänlaista perusteltavuutta. On vain sisäisiä sääntöjä, joiden noudattaminen ja täyttäminen on mielivaltaista eikä sillä ole mitään tekemistä Perimmäisen Totuuden kanssa. Tätä kautta on täysin luonnollista ajatella että suosion syynä ei ole onnistuminen Totuusprojektissa, vaan valtapeli ja intressit.

Samalla muuttuu myös viisauden käsite. Siinä missä modernismi on kannattanut näkemystä jossa viisaus syntyy tiedon kautta, postmoderni taas kannattaa näkemystä jossa viisaus on sen tunnustamista, että ei mitään tiedä - eikä voikaan tietää ; Popper -ja Sokrates- taas olivat jotain tästä välistä. Heistä ihminen ei tiedä mitään varmasti, mutta voi kuitenkin tietää jotain ja lähestyä tätä, saada jonkinlaisen likiarvon.

---

Kuvassa on pöytä, jossa on pelattu miekkamiesten sisäisiä leikkejä.

Onko tässä minulla vastaus kaikkiin ongelmiisi?

Jos meillä on ongelma¹, miksi ratkaisisimme ongelman keksimällä toisen ongelman, jolla ei ole ratkaisua² vain saadaksemme sanoa että meillä on vastaus³ ensimmäiseen ongelmaan?⁴ Ja pitääkö meidän vastata tähänkin rakentamamme uuteen ongelmaan samalla tavalla?⁵ Sekö ratkaisee kaiken?⁶

---

1 Vaikka kysymys siitä miksi universumillamme on nykyiset parametrit eivätkä jotkut toiset?
2 Kuten Jumalan
3 Tässä kohden on hyvä erottaa "vastaus" ja "ratkaisu".
4 Etenkin kun ratkaisu ei kerro mitään miten keksimämme ongelma ei kerro miten ja milä keinoin se ratkaiseminen oikein tapahtuu, vaan se on lähinnä määritelmänä "mysteeri joka ratkaisee ensimmäisen kysymyksen johon ei ole vastausta - älä kysy miten" ja argumenttina "Sanon ääneen 'GODDIDIT', jonka väitän olevan vastaus ongelmaan, sellaisella mysteerisellä tavalla".
5 Yllättävän usein vastaus Jumalan ratkaisuun tällä tavalla näyttää olevan "ei". Vaikka premisseissä oletetaan että rationaalisuus tarkoittaa sitä että ilmiöt pitää ratkaista. Jos jokin on sellainen että ei tarvitse jatkaa keksimällä ratkaisuita, niin miksi ei vetää tätä yhtä askelta taaksepäin?
6 Ehdottomasti. Tosin ei rationaalisesti, vaan emotionaalisesti.

Missä nimen merkitys?

Usein nimen näyttämiseen liitetään mielikuvia avoimuudesta. Omalla nimellään toimija uskoo asiaan itse, joten hän on rippusen luotettavampi kuin nimetön tai pseudonyymi. Myös koulutuksella ajatellaan olevan merkitystä ; Uutisissa kysytään kantaa asioihin kyseisen alan koulutetulta, vaikkapa dosentilta. Eikä Putkimies Paavolta.

Tätä kautta on tehty psykologista tutkimusta, jossa arvioitiin miten nimen ja ammattiarvon merkitseminen vaikutti uskottavuuteen. Sama teksti vertailtiin "nimettömänä" ja nimellä ja professoriudella varustettuna. Tulos oli yllättävä ; Esimerkiksi blogien lukemisen kohdalla näytetty nimi, pärstä tai titteli eivät paina.

On vaikeaa sanoa kertooko tämä tulos hyvästä vai huonosta medialukutaidosta. Sillä lähdekritiikki on tässä kohden hyvin mutkikas asia. Lähdekriittisesti voisi olla järkevää keskittää huomio ammattilaisten blogeihin ja antaa niille kovempi uskottavuusarvio. Toisaalta jos tausalla on se, että keskitytään tekstiin eikä sen kirjoittajaan, on itse asiassa toteutunut arvioinnin paljon syvällisempi taso, jolloin lukija arvioi onnistuneesti tekstiä aivan itse, ilman että vetoaa auktoriteettiin.

Ainakin professorien kohdalla titteli on omalta kohdaltani vienyt merkitystä ja painoarvoa. Yhtenä syynä on se, että miltei jokaiseen pseudotieteeseen löytyy keulakuvaksi joku akateeminen tyyppi. He näkyvät koska heillä on titteli, ja he käyttävät titteliä PR -työkaluna, tuomaan kredibiliteettiä asialle. Se, että professoreita on maailmassa itse asiassa aika paljon, tarkoittaa sitä että heistä löytyy myös marginaalisia yksilöitä. Tämä epäily on tosin johtanut työläämpään tiehen, jossa kaikki arviointi pitää tehdä alusta asti itse.

On vaikeaa sanoa, tekeekö tällä lähestymistavalla virheitä olennaisesti vähemmän kuin olemalla sokeasti auktoriteettiuskoinen. On selvää että asiaa seuraamalla selviää että moni näkemys on varsin ymmärrettävistä syistä roskaa, jolloin jokunen auktoriteetinrakentamisen varaan argumenttinsa rakentanut huijari jää kiinni. Mutta joskus joku aito tulkitaan huijariksi ; Kysymys on tietysti siitä, miten tehokkaasti vaivanpalkka korvataan.

Tähän ei ole helppoa vastausta ; Lähdekritiikin kohdalla jokaisessa hopeareunuksessa on pilvi. Jos on jokin keino hankkia uskottavuutta, joku huijari/hihhuli yrittää käyttää tätä hyväkseen tai vähintään imitoida sitä, jotta saisi eiansaittua uskottavuutta itselleen.

Oma ratkaisuni on kombo, jossa vertaisarvioinnin merkitystä korostetaan. Tässä on taustalla ajatus "yleisönvalinnasta". Pseudotieteet eivät pärjää tiedemaailmassa, joten heiltä tulee vertaisarvioituja tutkimuksia harvakseltaan. Mutta he metelöivät paljon kansan parissa, koska siellä he pärjäävät. Yleisö valikoituu juuri niin korkeatajuiseksi kuin sen kohdeyleisö. Taustalla on ajatus siitä, panosteaanko tutkimukseen vai PR:ään. Väitän että PR:ään panostus on pseudotieteissä olennaista. Koska kansansuosiolla rakennetaan mielikuva "kiistanalaisesta tilanteesta".

Toiminan "korkeimman yleisen nimittäjän" kautta arvioiden saadaan taatusti vähintään kohtuullisen hyviä tuloksia. Tässä auktoriteetti on kaksiosainen. Professorinarvo on itsessään irrelevantti. Mutta se kuitenkin liittyy "mutkan kautta" ihan asiaan.

Logiikkaa suurempi?

Uskonnon rationaalisuus on hyvin tärkeässä roolissa uskontokeskusteluja. Tätä ajatusta tukee tavallaan tietysti esimerkiksi teologian laitos yliopistolla ; Asian täytyy olla rationaalista, jos siihen tarvitaan oma tieteenala. Muutenkin nimen omaan uskonnon järkevyyttä korostetaan hyvin usein.

Sen kutsuminen taikauskoksi tai satu-uskovaisuudeksi on suunnilleen pahinta, mitä voi tehdä. Jo ajatus siitä että uskonto olisi epärationaalista, koetaan hyvin loukkaavana.

Kuitenkin uskonnossa on myös hyvin voimakas "mysteerikortin" käyttö. Näillä uskonnon eitieteellisyys ja uskonnonfilosofiassa tunnetut ristitiidat kestetään. Niitä kutsutaan paradokseiksi, ja niihin suhtautumisessa korostetaan sitä, miten Jumala on suurempi kuin mitä ihmisen järki ja ymmärrys. Tätä kautta logiikka ei yletä Jumalaan.

Tässä perustelussa ongelmana on se, että tässä ikään kuin pelataan kaksilla korteilla. Jumala sekä on rationaalinen että looginen, että eiymmärrettävä ja eitodistettu. Tätä kautta vain uskoon sopivat osiot poimitaan ja muut hylätään merkityksettöminä. Tämä strategia taas ei ole logiikkaa vaan virheargumentinkäyttöä, antilogiikkaa. Tarkemmin : cherry pickingiä.

Tämänlainen kaksoissuhde logiikkaan on olennaisena osana transsendenttiin logiikkaan vetoavassa uskontovaltapelissä. Tässä yritetään vahvistaa uskonnon asemaa, ja julistushenkeä korostetaan sillä että mysteerinen transsendentti on niin outo, että sen ei voida sanoa olevan propositionaalista tietoa. Eli se ei esitä selkeitä väitelauseita. Sellaisia kun "Jumala on" tai "Jumala ei ole". Kuitenkin tässä on mukana sekin ongelma, että transsendentin logiikan mukaan myös tieto siitä että Jumalasta ei voi tietää on propositionaalinen väitelause. Joten tällä kiertelyllä ei saada rakennettua agnostismiakaan. Tosin agnostikko tai ateistikin voi sanoa että uskova tekee saman virheen, kuin agnostikko väittäessään transsendentin tiedon oikeuttavan ja perustelevan hänen vakaumuksensa.

Transsendenttiin liitetty "mysteerisyyslogiikka" tarjoaa tietysti mitä ovelampia korkkiruuvistrategioita niille, joiden ensisijaisena henkenä on levittää sitä oikeaa ja tiettyä ajatustaan. Sellaista, joka on niin varmaa että se on taatusti "kalliolle rakennettu" ja jota ei tarvitse epäillä - eikä siksi sitä tarvitse perustellakaan. Ja tästä siinä on pohjimmiltaan kysymys. Ei järjenmukaisuudestas, vaan ennakkoasenteista.

Tätä kautta kyseisistä kiemuroista voi kuitenkin myös päästä eroon. Sillä uskovaisethan tavallisesti syyttävät paradokseihin viittaavia ateisteja siitä, että he ovat mielestään Jumalaa fiksumpia. Jumalan valtava äly on niin suurta että hän on ihmisen rajallisen järjen ylittävä. Tätä kautta uskova joka esittää ymmärtävänsä Jumalan väittää olevansa logiikan yläpuolella ; Ymmärtävänsä jotain logiikan ja järjen yli. Tällöin uskovakin syyllistyy ylpeyteen, kun väittää että hänen näkemyksensä on niin syvää ymmärrystä että se on kaiken perustelemisen ulkopuolella tasolla, jossa mikä tahansa loogiikkaan perustuva vasta -argumentti on irrelevantti. Tällöin uskova, paitsi väittää että Jumala on logiikkaa suurempi, myös väittää että hänellä on logiikkaa suurempaa tietoa Jumalasta. Näin ollen mysteerikorttikin on "hiekalle rakennettu", perustelu nojaa pohjimmiltaan uskovan omahyväisyyteen ja siltä pohjalta vedettäviin väitteisiin. Kysymys on "Pyhäin Ylpeudestä".

Adaptationismi ja neutraaliteoria.

Neutraaliteoria on hyvin tärkeä asia evoluutiossa. Yllättävän usein tuntuu, että sitä pidetään jotenkin modernina, uutena tai kiistanalaisena näkemyksenä. Kuitenkin se on yllättävänkin hyvin vakiintunut teoria ; Tästä saa kenties valia ottamalla esiin Dawkinsin. Hänen melko uuden evoluutiokirjansa "The Greatest Show on Earth":in sivulla 332 kerrotaan, miten Motoo Kimuran näkemykset neutraaliteoriasta ovat hänestäkin aivan hyviä. Hän jopa esittää että "Since I have a reputation as an arch -"adaptationist" (allegedly obsessed with natural selection as the major or even the only driving force of evolution) you can have some confidence that if even I support the neutral theory it is unlikely that many other biologists will oppose it!" Eli geneettisen ajautumisen rooli ei ole mitenkään kiistanalaista, jos hänenlaisensa arkkiadaptationisti ottaa sen vakavasti.

Se, mikä adaptationismin ja neutraaliteorian välillä on ymmärrettävä, on katsoa mistä koko aiheessa on kysymys. Douglas Futuyman "Evolution" kertoo asian siten että geneettinen ajautuminen ja luonnonvalinta ovat kaksi tärkeintä asiaa, jotka aikaansaavat alleelien "suhdelukujen tietynlaistumista". (Karkeasti voisi sanoa että mutaatiot lisäävät variaatiota, geneettinen ajautuminen ja luonnonvalinta vähentävät sitä).
1: Luonnonvalinta johtuu siitä että toiset geenit leviävät paremmin kuin toiset. Niistä on hyötyä sillä tavalla että pysytään hengissä (ainakin lisääntymiseen asti). Luonnonvalinnan vaikutuksesta elinkyvyttömät kuolevat useammin kuin elinkykyiset, joten seuraava sukupolvi on tilastollisesti hieman elinkykyisempi kuin edellinen.
2: Jos puhuttaisiin äärettömän kokoisista populaatiosta, noudattaisivat populaatioiden alleelisuhteet Hardyn-Weinbergin tasapainotilaa, eivätkä niiden suhdeluvut muuttuisi. Mutta koska populaatiot ovat äärellisen kokoisia, tapahtuu suhdeluvuissa muutoksia. Tätä kautta syntyy ominaisuuksien yleistymistä, joka ei ole kuitenkaan adaptiivista. Itse asiassa siinä voi syntyä jopa haitallisten ominaisuuksien yleistymistä.
___2.1: Tämän ei toki pitäisi olla mikään ihme, koska esimerkiksi naudanjalostuksessa huomioon otettava, immuniteetin puutteita aikaansava geneettinen sairaus nimeltä BLAD, yleistyi siksi että se sattui olemaan muutamalla muutoin hyvällä lehmällä. Ongelma on taatusti eiadaptiivinen koska se on sairaus, eikä jalostuksessa yritetty yleistää sitä, tauti on resessiivinen, joten se näkyi vasta kun se oli yleistynyt aika paljon. Geneettistä ajautumista tapahtuu tietysti luonnossakin.

Usein neutraaliteoria liitetään nimen omaan pelkästään perimässä oleviin, mutta eliöiden rakenteissa ja elimistöissä näkymättömiin muutoksiin. Tässä syynä on tietysti se, että jos ominaisuus on vain geneettisessä koodissa ilman että se näkyy mitenkään esimerkiksi koodattavassa proteiinissa, se on taatusti neutraali. Neutraali muutos ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin näkymätön ; Jos ominaisuuden laadulla ei vain ole väliä, se on neutraali vaikka se olisi silmin nähtävissä ; Jos vaikkapa siementen kuoren välillä ei ole väliä itämiskyvylle, se että jompi kumpi yleistyy geneettisen ajautumisen vaikutuksesta on neutraalia.

Joku voisi esittää että erot olisivat varsin turhanpäiviäisä tai niitä ei voitaisi tehdä. Kuitenkin fenotyypin vaikutus kelpoisuuteen on selvitettävissä muutakin kuin katsomalla geenien yleitymisiä. Joillain piirteillä ja niiden muutoksilla on isoja seurauksia, kun taas toisten piirteiden muutokset eivät haittaa. Tätä kautta toisten ominaisuuksien muuttuminen näyttää katastrofaaliselta, jolloin niistä on selvästi hyötyä. Kyseessä on siis adaptaatio. Toiset yleiset ominaisuudet voivat muuttua ilman mitään ongelmia, joten ne ovat neutraaleja ominaisuuksia.

Neutraaliteorian todistamisen kannalta olennaista on huomata, että:
1: Useilla mutaatioilla on pleiotropisia efektejä. Tämä tarkoittaa sitä että vaikka yksi mutaation vaikutus olisikin neutraali, on mahdollista että jokin monista vaikutuksista olisi muuta kuin neutraali. Se voisi olla haitallinen tai hyödyllinen, jolloin yleistyminen tai harvinaistuminen syntyy tätä kautta, ja kyseessä on luonnonvalinnan vaikutus. Tämä vaikeuttaa neutraalin yleistymisen todistamista, ja tekee neutraalista mutaatiosta epätodennäköisemmän.
2: Esimerkiksi Haldanen laskelmat näyttivät, että valintapaine on yllättävän voimakas "korkoa korolle" kasvava voima. Niin tehokas, että se vaikuttaa vaikka kelpoisuus olisi niin pieni että emme voi käytännössä saavuttaa kenttäkokeissa tarkkuutta joka erottaisi sen nollasta.
___2.1: Toisin sanoen luonnonvalinta on tarkempi kuin ihmisten mittaukset. Tarkemmalla mietinnällä tämän pitäisi olla ns. "helvetin vakuuttavaa"! Tässä on tosin oletettu aika isot populaatiokoot.

Neutraaliteorian kannalta olennaista on huomata, että geneettien ajautumisen vaikutus näkyy voimakkaasti pienissä populaatioissa - joskin se vaikuttaa myös suurissa populaatioissa. Tällöin se voi olla jopa yleisempi. Neutraaliteoriassa katsotaan usein sitä, että geneettinen ajautuminen vaikuttaa myös adaptiivisiin ominaisuuksiin, jolloin keskiöön nousee arvio siitä, miten usein geeni yleistyy geneettisen ajautumisen vaikutuksesta ja tätä verrataan luonnonvalinnan aikaansaamaan yleistymiseen. Luonnonvalinta tekee toki aina adaptiivisen ominaisuuden yleistymisen todennäköisemmäksi, mutta erot ovat usein yllättävänkin pieniä. Pieni ero tarkoittaa sitä että suuri osa kelpoisistakin ominaisuuksista on geneettisen ajautumisen fiksoimia.

Suurin osa keskusteluista joissa aiheena on "adaptationismi vs. neutraaliteoria" keskiössä onkin enemmänkin nollahypoteesin paikka. Se, "kumpi oletetaan pohjalle". Se, kumpaa "pidetään pohjalla" on tietääkseni argumentoitu seuraavaa kahta kautta (1) ajatuksiin siitä, kumpi on yleisempää ja (2) Jos toisen tunnistaminen on helpompaa, on vaikeammin testattava hyvä laittaa pohjalle. Jos perusoletus on väärä, sen huomaaminen on helpompaa.