Mikä tekee tehokkaan itsepuolustustekniikan? (Case study)

On hyvin tavallista että tarinoissa itsepuolustuslajeja lähestytään siten että esitetään jokin ylenmääräisen hieno tekniikka. Tämä on tietenkin salaista tietoa, ja tekniikasta tekee hienon se että tälle ei ole vastatekniikkaa. Eli on jokin yksi voittamaton kikka jota käyttämällä saavutetaan voitto ilman mitään riskiä itselle.

Jossain määrin salailu ja tehokkaat tekniikat ovatkin olleet arkea. Miekkailutekniikoita on esimerkiksi jaettu ilman kuvia epämääräisten merkeversejen kautta, jolloin ulkopuolinen ei voi napata salaisuuksia vaan taitoihin on vihittävä. Kuitenkin samalla ajatus voittamattomasta tekniikasta on väärä. Sillä jokaiseen tekniikkaan on olemassa vastatekniikka.

Moni itse asiassa tiedostaa tämän. Ja menee tästä sitten suoraan mystiikan puolelle. Eli ajatellaan että mikä tahansa käy. Tosiasiassa toiset tekniikat ovat paljon parempia kuin toiset. Tätä voi olla kenties vaikeaa selittää ilman tarkempia ohjeita. Mutta yritän lähestyä tätä yhden tekniikan kautta. Otan esimerkiksi pistonvaihdon (exchange of thrust) sellaisena kuin itse Fiore dei Liberi on sen esittänyt. (2. Master, 9th play.) Se on siitä hieno tekniikka että se voidaan kuvata siten että molemmat osapuolet lähtevät samasta asennosta. Ja molemmat myös pistävät. Näin ei tule hirveän monimutkaista vertailua jossa pitäisi kikkailla viillon, piston ja muiden vastaavien eroilla. Aloitan visuaalisesti. Tein pikaisen raapustuksen jossa on kaavamaisesti piirretty se oleellisin konteksti.

Kuva on kolmiosainen.
* Ylimmässä on alkutilanne jossa molemmat osapuolet ovat samassa lähtöasennossa (tutta porta di ferro). Se on lähinnä konteksti eikä siitä ole juuri tämän enempää sanottavaa. Oletetaan kuitenkin että seisojien häntäluut ovat oikeassa asennossa.
* Toisessa kuvassa kuvataan miten uhkaava pisto toteutetaan siirtämällä miekka eteen ja astumalla (passare) eteenpäin siten että takajalka tulee eteen ja päästään hyvään toiseen perusasentoon (posta longa). Näin syntyy pisto jossa on hyvin nopeutta, se kulkee hyvän etäisyyden päähän ja se on myös melko vahva. Se on tehty oikein ja se on kaunis.
* Alin kuva on sitten se varsinainen pistonvaihtotekniikka joka tehdään jos ylläoleva pistotilanne tulee vastaan eikä ole innokas vain ottamaan sitä passiivisesti vastaan. (Mikä teitä kutakin haluttaa, minä en tuomitse.) Koska tuollaisessa raapustelukuvassa on vaikeaa piirtää horisonttia ja avaruudellisia ulottuvuuksia olen yrittänyt luoda illuusiota astumisesta katsojasta poispäin sivulle ja eteenpäin jättämällä yhden kengän valkoiseksi. Mekaanisesti tässä siirretään oma ase eteen torjumaan ja astutaan vinosti eteen etujalka edessä pitäen ja takajalka takana pitäen (accressere) samalla kun kärki pidetään kohti vihollisen päätä tai kurkkua vasten.

Kun mietitään miksi tuo viimeisin askel tehdään juuri tuolla tavalla eikä muutoin on mietittävä montaa asiaa. Ja näiden tiedostaminen on se mikä tekee hyvän tekniikan ja huonon tekniikan. Ensinnäkin voi sanoa että pelkän pistontorjunnan voi yleensä tehdä varsin kepeästi. Ja laiska mies voisi leikata paljonkin pois.
* Mainittua askelta ei välttämättä tarvita. Kun torjunnassa pistäjällä on vahva linja ylhäältä alas, on tuossa asennossa torjunta helposti sivusuunnasta. Näin oma vahva linja on vihollisen heikkoa linjaa vastaan. Pisto siirtyy usein syrjään hyvinkin vähällä voimalla.
* Toisaalta pelkkä astuminen vinosti eteenpäin on se minkä tavallinen ihminen kutsuu nimellä väistö. Kun et ole piston linjalla niin se ei osu.

Mutta tämä laiskuus on vain osatotuus. Se on hieman sama kuin menisi aivan alkeistasolle ja selittäisi että pistoon hyvä reaktio on se, että sen torjuu. Itse asiassa hyvin moni ajattelee että jos vastustaja pistää ja sen torjuu, niin kyseessä on jo onnistuminen. Tuossa on kuitenkin iso parannus se, että ymmärtää että esimerkiksi kuvattu pistonvaihto on hieno juuri siksi että se ei vain torju. Se on tekniikka jossa samanaikaisesti torjutaan hyökkäys että hyökätään itse. Ideaalina on se että vastustaja ei ehdi rakentaa uutta hyökkäystä koska torjunta loppuu siihen että oman miekan kärki on toisen silmässä tai jossain muussa paikassa jonne ihmiset noin yleensä eivät halua miekkaa. (Toki moni outo asia saa itse kunkin tikittämään enkä lainkaan tuomitse niitä jotka haluavat.)
* Moni itse asiassa tykkää torjua laajassa kaaressa koska se tuntuu vahvemmalta. Tällöin miekan kärki ei osoita vihollisen päähän. Se, että joutuu erikseen siirtämään kärjen kohti naamaa vie aikaa. Ja tämän ajan kuluessa vastustaja ehtii esimerkiksi tehdä sellaisia asioita kuin vastatekniikoita. Siksi on tärkeää että pisto osoittaa naamaan eikä heilu sinne tänne.

Se mikä pistonvaihdosta tekee hienon on se, että se huomioi hyvinkin useita vaihtoehtoja jotka ovat lähellä pistoa. Eli ne näyttävät pistolta mutta toimivat hieman eri tavalla.
* Voi olla että pistäjä onkin ketterä pirulainen joka pistää siten että hän tukeekin aseen lapetta vaihtamalla asentoon jossa miekkaa pidetään hieman eri tavalla kädessä (bicorno). Ero on suoritteena pieni mutta se muuttaa rakennetta oleellisesti. Se tukee heikkoa linjaa niin että se vahvistuu melko paljon. Koska pistäjä astuu samalla kun hän pistää hänellä on massaa tukemassa pistoa. Ja koska tässä pistonvaihtaja torjuukin vahvan linjan vastaan toisen vahvaa linjaa vastaan, on pistäjä etulyöntiasemassa. Kun itsekin tukee torjuntaansa astumalla saa torjuntaan massaa ja tämä siirtää etulyöntiaseman takaisin torjujalle. Näin ollen torjunta toimii askeleen kanssa vaikka normaalin piston sijasta tulisikin jotain hieman erikoisempaa.
* Lisäksi voi olla että pistäjä on kieroutunut paskiainen joka siirtää miekkansa syrjään torjuntalinjalta ja jatkaa pistoa sen jälkeen (feint). No, tässä vaiheessa toimii se mikä jo tuli mainittuakin. Astuminen on myös väistö. (Tämän feintin voi tehdä myös bicornoon päättyvän pistoa tehtäessä ja tämäkin vaihtoehto hoidellaan tässä tekniikassa pois päiväjärjestyksestä samasta syystä samalla tavalla. Olemalla siellä missä vastustajan miekan kärki ei ole. Jota pidetään yleisesti ottaen hyvänä nyrkkisääntönä näissä asioissa.) Puhdas väistö ei tietenkään ole aivan ihanteellinen tilanne, mutta se ei ole järjettömän huono koska joka tapauksessa kun toisen ohimennyt pisto on lopussa on oman miekan kärki jo vastustajan silmässä, joten useimmiten vastustajalla ei ole aikaa reagoida ja iskeä siihen paljastuneeseen puoleen.

Samalla on kuitenkin muistettava että pistonvaihtoon opetellaan vastatekniikoita jo varsin pian alkeiskurssin jälkeen. Kysymys ei ole voittamattomuudesta vaan siitä että hyvä tekniikka toimii paljon laajemmissa tilanteissa ja huomioi tilanteen kannalta relevantteja vaihtoehtoja joita vastustaja voi tehdä. Kun miettii että tämä kaikki käydään läpi jokaisen tekniikan kohdalla ja näistä rakennetaan systeemi, voidaan puhua varsin suuresta määrästä huomioituja asioita.

Pikaisia tökkäyksiä pikajousiammunnasta

Lars Andersenin jousella ampumisen taitoa kuvaavasta videosta on tullut nettihitti. Itse asiassa sellaisella volyymilla että jopa Helsingin Sanomat uutisoi siihen liittyen. En ole missään nimessä ampuja, mutta uskallan kuitenkin kommentoida asiaan jonkin verran. Olen hieman provokatiivinen, mutta en kuitenkaan itse asiassa suhtaudu tämänlaiseen toimintaan negatiivisesti.

Andersen ampuu niin tarkasti ja nopeasti, että ainakin minun ensimmäinen ajatukseni oli se, että kenties olen ymmärtänyt jotain väärin. Kenties pian jostain tulisi tummapukuisia miehiä jotka kutsuisivat häntä "Mr. Andersoniksi". Sillä temput olivat juuri sellaisella tasolla hienoja että on aivan uskottavaa että takana on valtava määrä trikkikuvausta, iso määrä otoksia joista parhaat onnistumiset on otettu itse suoritukseen sekä tietysti tärkeintä itsepuolustuksellista taitoa jonka tarjoaa Photoshopin voima.

Epäilyksen tärkeimmät syyt olivat siinä että tekniikat kuvataan sekä erityisen nopeina että tarkkoina. Joka ihmetyttää lähinnä sitä kautta että minkä vuoksi olympia-ampujat sitten käyttävät niitä tästä poikkeavia tekniikoita. Syy on tietysti siinä että tarkkuusammunnassa on aivan erilaiset vaatimukset. Ja niissä ei voi ottaa useampia otoksia.

Lars Andersen ei kuitenkaan ole, ainakaan suurimmaksi osaksi, huijausta. Nuolen halki ampuminen on tietenkin jotain johon voi suhtautua Myytinmurtajien hengessä. Mutta nuolen ampuminen ilmasta on tietyllä tavalla mahdollista. (Ainakin jos sallitaan useampia ottoja.) Kuitenkin samalla myös Helsingin Sanomiin aiheesta myöhemmin haastateltu asiantuntija on hyvin vakaalla pohjalla kritiikissään. (Tosin nuoliviinikysymyksessä uskon hänen ylitulkinneen Andersenia. Andersen puhuu hollywood -tyylisestä selässä pidettävästä kotelosta ja suosii nuolien pitämistä kädessä. Jotka ovat tosin olleet historiallisesti käytössä, mutta ne eivät ole nopeita. Mutta uskoisin että jopa Andersen myöntää että sivussa pidettävät nuoliviinit ovat olleet tärkeitä esineitä.) Eikä Andersenin tyyli ole teknisesti ottaen mitenkään uusi - siis siinä mielessä missä hän viittaa historiaan kuten kuviin. (Tosin video painottaa nopeuskysymyksessä näitä paremmin perusteltuja kohtia. Kuitenkin kun hän ampuu, mukana on koko mekaniikka. Myös se jota ei lausuta ääneen. Ja joilla on valtavasti vaikutusta niihin numeroihin joita videossa sitten esitetään.) Videon viraalisuus on tietenkin johtanut siihen että asiallisia kritiikkejä aiheesta on tehty paljonkin.

On kuitenkin syytä tiedostaa että Andersenin sinänsä upeat suoritukset menevät hyvin tiettyyn kategoriaan. Ne ovat nopeusammuntaa ("speed shooting") eivätkä tarkkuusammuntaa ("olympic archery"/"sharpshooting") tai jousen käyttämistä sota-aseena ("military archery"). Ero on monella tavalla tärkeä. Ja sitä kautta uskallan heittää pari nopeaa kohtaa asiasta;
1: Ensimmäinen asia on se missä ei tarvitse moittia Andersenia lainkaan. Hän tekee asioita helpon näköisesti (ja kenties jopa hieman typerällä ilmeellä). Mutta tämän ei pidä hämätä. Kyseessä on oikeasti vaikea taito. Joka tarkoittaa sitä että se vaatii paljon harjoittelua. Se voi siis sopia ammattimaisille metsästäjille tai sotilaille. Tämä rajoittaa sen sotilaskäyttöä jonkin verran.
2: Toinen asia koskee sitten jousen ja ammuntatekniikan kohdalla tehtyä huomiota. Andersen keskittyy ampumaan nopeasti. Hän ampuu hyvin kevyellä jousella ja selvästi voi huomata, että hänen jännittämistapansa on sellainen että hän ei jännitä jousta hirveän pitkää matkaa. Itse asiassa kaikki mitä hän tekee on äärimmäisen hyvin perusteltua ja loppuun asti hiottua. Nopeuden kannalta. Joka on johtanut siihen että jousen iskuvoimasta on isketty pois kaikki mahdollinen. ; Ilkeämpimielinen voisi jopa sanoa että Andersen on hyvin luova siinä mielessä että hän ampuu jousella hyvin innovatiivisella tekniikalla jossa osansa on annettu myös sille että määritellään uusiksi niin se mikä lasketaan jouseksi kuin se mikä määritellään ampumiseksi.
3: Kolmas asia koskee kohtausta jossa ammutaan nukkeihin joilla on päällä rengashaarniskaa. (a) Ensimmäinen asia on se, että luultavasti kyseessä on ns. historianelävöittämiseen tarkoitettu rengaspanssari jonka renkaita ei ole niitattu. Niistä ampuu kohtuu helposti läpi. Ja siksi niiden kaltaisia ei käytetty historiallisina aikoina. Nykyisin moni ostaa niitä koska se on hirveän paljon halvempaa kuin ostaa niitattu. Ulkonäkö ja paino ja muut asiat ovat hyvinkin samanlaisia. (b) Toisaalta nuolien kanssa toimiessa rengaspanssari ei ole se suurin ongelma. Suurin ongelma on rengaspanssarin ja gambesonin yhdistelmä. Eli jotain jota tässä testiammunnassa ei näytetty. Gambesonin kohdalla on tosin huomattava, Mr. Andersenin eduksu, huomautettava että ristiretkien alkupuolella eurooppalaiset ritarit herättivät hämmästystä. Sillä pienempipaunaisilla jousilla ammutut nuolet eivät lävistäneet panssarointeja ja ritarit näyttivät siileiltä, kuolematta. Pienempipaunaisilla jousilla on siis konkreettiset haittansa, joita on kohdattu historiallisina aikoina. Jolloin asia ei toimi mutta perustuu historiaan, samanaikaisesti.

Itse tosin ajattelen että jos haluaa kikkailla nopeilla mutta eitappavilla esineillä, on syytä aloittaa veitsenheittely. Mutta tämä on enemmän esteettinen tyyliä koskeva lausunto. Ja muistutus siitä että veitsenheitossakin on yrityksiä luoda "joustavuudella" sotilaallisuutta. Kuitenkin samanaikaisesti veitsenheittoon ei saa sen tyylistä impaktia että se olisi kovin luotettavasti letaali. Veitsenheitto on taistelussa häiriöntuoja, ei mikään varsinainen ihmisen tappamisen väline. Samassa mielessä se että olet tiiviisti purkitettu ritari joka ammutaan siiliksi luonnollisesti häiriintyy. Veitsenheitto on luonteva vertaus koska siinäkin on hiottu tyylisuuntia joita mainostetaan hyvin samalla tavalla kuin Andersen.

Jätän tämän vain tähän (pappismiehet tekevät sen itse)

En kykene näkemään ylläolevaa minään muuna kuin absurdina jutusteluna ilman viisautta tai tietoa tai ymmärrystä oikein mistään. Ymmärrän toki että satu voi olla opettavainen vaikka se on keksitty. Mutta vain jos siinä on totuudellisia asioita, kuten varoitustarinassa voi olla induktioita siitä miten ihmiset tai maailma toimi. Prudentiaaliset hyödyt ovat hyötyjä. (Näkkiä ei ole olemassa mutta varomattomia lapsia hukkuu.) Tai sadun opetuksessa on mallintavia ajatuksia etiikasta. (Nuorin prinssi toimii eettisesti vaikka ei ole yhtä hyvä soturi kuin vanhin veli joka ei arvostanut kääpiötä) Silloin se on tosi vain siltä osin mitä siihen on ujutettu totuutta. Nämä asiat ovat tapahtuneet, itse maailma noudattaa lakeja ja ihmisten sosiaalinen yhteisö vähintään arbitaarisesti ellei peräti biologiaan ujuttuneiden geneettisten käytösmallien kautta noudattavat niitä. Joten ne ovat tapahtuneet. Se muu osa on sitten viihdettä, eikä se ole "totta" koska sitä ei ole tapahtunut.

Sen sijaan en tiedä mitä muuta myytti on kuin satu jolla on annettu liikaa pömpöösiä karismaa. Myytilläkin on parhaimmillaan edellämainittu opetus ja totuudellisuus. Tässä ei voi sanoa muuta kuin että onhan tragedia (muin. kreik. τραγῳδία) viitannut pukkilauluun. Ja tässä kohden ei voi sanoa muuta kuin lainata "Castle" -televisiosrajasta, että "Did you know, in the original Greek, "tragedy" literally means "goat-song"? I know, doesn't make much sense to me either. Whatever that first story was, I can't help but think bad things must have happened to that goat." Sittemmin nimestä on vain tullyt myytti ja se on kerännyt ylenmääräistä karismaa. Sellaisen ravistelu voi olla nöyryyttä opettavaa ja siksi halata syvää viisautta enemmän kuin se, että ajateltaisiin että sadut ovat lapsille ja myytit aikuisille. Että sadut ovat vähän kuin lapset, vähän tyhmiä, keskeneräisiä ja vähän hassuja. Kun taas aikuisten sadut olisivat jotain muuta kuin näitä naurettavia juttuja. Että aikuisten sadut olisivat myyttejä. Olette ymmärtäneet väärin. Aikuisten sadut ovat parhaimmillaan pornoa. Muuten ne ovat lasten satuja joita kutsutaan kauniimmalla nimellä. Ja tämä, hyvät ystävät, opettaa meitä sekä (1) kunnioittamaan lasten satuja että (2) muistuttaa siitä mikä on aikuisuuden tragedia.

Meidän tulee kunnioittaa toistemme uskonnotonta vakaumusta.

"Hämeen Kaiussa" oli Sirkka-Liisa Anttilan esitys siitä mikä on ja ei ole vapaata tiedonvälitystä. "Meidän tulee kunnioittaa toistemme uskonnollisia vakaumuksia. Meillä on uskonnonvapaus ja jokainen voi valita omansa. Uskonasiat ovat herkkiä ja henkilökohtaisia. Toimittajien tulisi muistaa se. Lehdistönapaus ei tarkoita oikeutta kyseenalaistaa toisten uskontoa. Vapauden ohella meidän täytyy puhua vastuusta." Eduskunnan tietojen mukaan Anttila on ollut 12 vuotta Forssan kirkkovaltuustossa, joka tekee lausunnosta odotettavan. Muutoin siinä sitten on vaikeaa nähdä oikein mitään tolkkua. Jos tämän Anttilan teesin ottaa lähestymistavaksi, on tosin hyvin vaikeaa ymmärtää että
1: Mitä se lehdistönvapaus sitten ylipäätään on ; Monesti korostetaan että sananvapautta seuraa sananvastuu, mutta tässä Sirkka-Liisa Anttila olettaa että tämä vastuu olisi jollain muulla kuin lehtimiehillä. Sillä muutenhan lehtimiehet voisivat sanoa mitä mielisivät ja joutuisivat sitten kritiikin kohteeksi jos ovat vaikkapa asiattomia.
2: Myös kunnioitus muuttuu hyvin erikoiseksi. Nimittäin jos mietimme mitä tämä itse asiassa määrittelee kunnioitukseksi, niin kunnioittamattomuutta on kaikki kyseenalaistaminen. Tämä heijastelee erikoista asennetta. Vastaavaa ei nimittäin nähdä minkään muun kanssa. Jos otamme jonkun järjestön toiminnan, meillä on oikeus kyseenalaistaa se. Näin on tehty esimerkiksi uunatsien kanssa. Toisaalta jos joku tunnustautuu fasistiksi, rasistiksi tai natsiksi, koemme tarpeelliseksi kyseenalaistaa heidän ideologiansa eetisyys ja muu kelpoisuus. Kommunisteja saa kritisoida ilman että tämä on lehdistönvapauden ylikäyttöä. Anttilan historian tietäen voidaan sanoa että hän on poliittisena vaikuttajana kyseenalaistanut ja ollut erimielinen ja kriittinen. Eikä tämä ole ollut ongelma. Mikä tekee uskonnosta yhtään sen erilaisemmaksi ideologiana? Ilmeisesti metafyysinen ulottuvuus. En niele tätä.

Olenkin hieman huvittunut että kirkko on tässä kysymyksessä täysin kääntänyt kelkkaansa. Sen virallisena suuntanahan on ollut se, että jos joku pahastuu uskonnon esittämisestä koska se sotii hänen maailmankuvaansa vastaan, niin silloin kyseessä on uskontoallergia, joka on satiiristen tarinoiden aihe kotimaan sivuilla asti. Joka taas on ollut huono asia. Tämä muita ärsyttävän ilmaisun tukeminen on hyvin tärkeää, hienoa ja rikasta. Ja nimenomaan suvaitsevaisuutta lisäävää ja suvaitsevaisuutta vaativaa. "On hienoa, jos lapsien kastaminen ja kristilliseen perinteeseen kasvaminen on tavallista. On hienoa, jos kristillisten juhlapyhien viettäminen, jouluevankeliumin julkinen lukeminen tai suvivirren laulaminen kirkon seinien ulkopuolella ei aiheuta nikottelua. On hienoa, jos presidentillä on vapaus toivottaa kansalaisille Jumalan siunausta. On hienoa, jos teologiaa voi opiskella yliopistoissa, jotka ovat teologian myötä syntyneet. Ja on hienoa, jos tämä elävä perinne lisää suopeutta toisenlaisia katsomuksellisia perinteitä seuraavia ihmisiä kohtaan."

Mutta nyt kun vastaavaa sitten laitetaan uskontokritiikin puolelle niin se on ihan kauhiaa. Vaikka jos tuon uskontoallergiatarinan ottaa, siinä voi vain vaihtaa tarinaan mukaan islamistin ja muhammadinkuvan. Tai Jeesuksella irvivän kuvan ja herkän kristityn. Ja tarinan elementit pysyvät vähintään yhtä faktuaalisina.

Mutta tietenkin ;
1: Jos jokin loukkaa ateistia, ateisti on "pikkumainen" ja "vihainen" ja "allerginen". Hänen täytyy vain ymmärtää että uskon ilmaisu on ihmisoikeus.  Ja ilmeisesti myös ateistien pakko-osallistuttaminen uskonnollisiin rituaaleihin tai suostiminen siihen että heidät eristetään joka ikisestä yleisestä yhteiskunnalliseenkin elämään liittyvästä juhlasta kuten koulun kevätjuhlista. Tai siis pakotetaan heidät valitsemaan osallistumisen ja paikalta poistamisen välillä. Oikeus sitouttaa eriuskoiset rikkomaan vakaumustaan ja antamalla sen ainoaksi vaihtoehdoksi eristämisen yhteisöstä on se uskovaisten kaikista ihanin oikeus.
2: Mutta jos uskova on vihainen, hän on "pahastunut" ja syy on "loukkaavassa aineistossa" jota pitäisi ymmärtää "kunnioittaa" sen sijaan että on ikävän repivä ja muutenkin tekemässä jotain joka ei voi kuulua sananvapauden, mielipiteenvapauden, ilmaisunvapauden tai yhtään minkään piiriin..

Silti, vaikka kirkolla on tämä kanta mikä on, on kirkolla netissä hauska huumoria ja satiiria tarjoava sosiaalisen median palvelu, kirkkovene. Olen sen jäsenenä. Ja sitä kehutaan. Että sikahyvää työtä, käytän koulutuksessa apuna. "Kolmanneksi, kirkon keskustelukulttuuri on vapautunutta ja avointa. Kirkon väki osaa nauraa myös itselleen. Lukekaapas vaikka Kirkkoveneestä. Juttujen tykkääjissä on väkeä Harmauden Tyyssijoista eli Kirkkohallituksesta ja tuomiokapituleista." Siellä on itse asiassa ollut ihan hauskoja juttuja uskonnosta ja uskonnon sivustakin. Sivusto kuitenkin tykkää välistä sortua asiattomuuksiin. Jostain syystä ateisteista ei osata tehdä humaania huumoria ja sivusto irvii varsin loukkaavasti ateisteista. "Tasa-ajattelija" -vitsejä sivustolle pukkaa satiirisesti ja toistuvasti. Minusta tämä kuuluu lehdistönvapauteen, mutta tosiasiassa siinä pilkataan ja loukataan toisen vakaumusta. Joten jos kirkon väitteet satiirista ja uskonnon suojelusta ja hienotunteisuudesta olisi jokin jota pitäisi todella seurata, Sirkka-Liisa Anttila antaisi lehtihaastatteluissa kommentteja siitä että "kirkkovene" pitäisi kieltää.

Oma tapani on tietysti se, että annan kirkkoveneen kirjoittaa mitä haluaa. Sitten vain vittuilen heidän asiattomuuksistaan, hieron sitä heidän naamaansa ja tarvittaessa levitän pilkallisesta aineistosta screenshotteja nimiä mainiten ympäri internettiä. Jossa ne säilyvät vain ikuisesti, ja koska noudatan journalistisia vapauksia ja vuodan asioita paikkoihin joissa anonyymiyskin on vaihtoehto, ei mikään koskaan missään pysty estämään tätä. Tämä on mielestäni sananvapautta ja sananvastuuta. Kun sanoo, on altis kritiikille. En pyri sensuroimaan vaan päin vastoin maksimoin sanomisten näkyvyyden. Tämä opettaa minusta, ei sensuuri. Ja tämä opettaa paitsi sanan sanojaa, mutta muistuttaa kaikkia muitakin.

PS.

Rehellisesti sanoen ymmärrän aivan täysin että esimerkiksi herjaamiseen liittyvä lainsäädäntö rajoittaa sananvaltaa. Ja tappouhkailu ei esimerkiksi kuulu "sananvapauden piiriin". (Ainakaan sen enempää kuin se että se mitä meille yrittävä tappouhkailija kohtaa menee "taiteellisen ilmaisuvapauden piiriin"...) Tätä teemaa on hyvä tukea ja se on osa sitä sananvastuuasiaa. Samoin vihan lietsonta ja vihapuhe voivat nostaa yhteiskunnan väkivaltaisuutta joten jossain määrin utilitarismiin painottunut etatistinen yhteiskunta voi olla oikeutettu käyttämään väkivaltakoneistoaan ja sensuurikoneistoaan joissain kohden.

Mutta kirkko selvästi vetää tässä pidemmälle. Se muistuttaa sananvastuusta ja yrittää laajentaa sen mahdollisimman pitkälle omaksi suojakseen. Se ei yritä kieltää vain väkivaltaa lietsovaa puhetta vaan nimenomaan yrittää laajentaa asian niin pitkälle että pelkkä erimieltä oleminen ja tämän ääneen argumentointi olisi totaalikiellettyä, koska se kyseenalaistaisi vakaumuksia. Tähän on tietysti tarvetta. Sillä kirkko on yrittänyt ottaa osaa moderniin mediakulttuuriin ja sen huumorinkäytöllisiin piirteisiin esimerkiksi "kirkkovene" -sivustolla. Ja se ei ole onnistunut siinä kovin hyvin.

Itse en nyt vaadi muuta kuin että kirkko valitsee linjansa tähän sananvapauteen, sitouttaa joka ikisen papin siihen että ateisteihin ja agnostikkoihin ja kirkosta eronneisiin kohdistuvia vitsejä kohdellaan täsmälleen samalla tavalla ja asenteella kuin muhammadinkuvia piirteleviin. Jos sensuroidaan yhtä tai vaaditaan sille vastuuta niin asialle täytyy olla sitten kommentteja myös toiseen suuntaan. Toisaalta jos jokin asia on sitä "vapaata viestintää" niin sitten se jumalauta on.

---

Tiesitkö että kun alkuperäisellä ehtoollisella Jeesus otti esiin appelsiinimehun, suklaavanukkaan ja maidon, Juudas Iskariot poistui bileistä. Sittemmin ehtoollisella nautitaan vain leipää ja viiniä, mutta ne maagisesti transsubstantioituvat Jeesuksen makupalaiseksi Yacky -suklaavanukkaaksi. (Meidän edessämme valutettu.)

Onko maailmassa ainuttakaan empiristiä?

Kreationismikeskusteluissa satuin törmäämään ihmiseen jolla oli vahva teoria siitä että ei ole olemassa sellaisia ihmisiä kuin empiristit. Hän esitti että tosiasiassa on tiedeuskoisia, jotka eivät voineet olla aitoja empiristejä koska heillä oli kyseenalaistamattomia premissejä joihin he luottavat. ; Tuo näkemys ei tietenkään ole kovin uniikki. Jokainen skeptikko kuulee "tiedeusko" -kortista vähintään yhtä usein kuin ateisti kuulee että ateismi on uskonto. Näkemys on hyvin yleinen. Ja kuten hyvin monet asiat, se on tavallaan vain puoliksi oikein.

Olen usein moittinut ihmisiä siitä että he vaativat empirismiä loogisena positivismina. Jos tämä vaatimus pitäisi, niin siinä tapauksessa maailmassa ei olisi ainuttakaan empiristiä. Valitettavasti epistemologian kanssa on huomattava että loogisen positivismin kaatumisesta on kauan aikaa. Eikä tosiasiassa kukaan joka kutsuu itseään empiristiksi kannata sitä siinä muodossa mitä ihminen syyttää. Joten hän tekee nykyempiristeistä olkiukon ja sanelee ulkoapäin heille näkemyksiä joita heillä ei ole.

Tiedeuskosta syyttävät ovat usein itse fundamentalisteja.

Voidaan itse asiassa sanoa että tuo ottamani kreationistikeskustelija on esillä lähinnä siksi että on hauskaa ottaa esiin tosiasia. Hän on fundamentalisti. Ja hänen lausuntonsa on fundamentalistinen nimenomaan sanan tietoteoreettisessa mielessä. Tosin hän on fundamentalisti myös sanan uskontotieteellisessä mielessä. (Siksi minulle tuottaa hauskaa tyydytystä tehdä rinnastus. Huonoin tietoteoreettinen sanaleikki sitten ties minkä.)

Fundamentalismi tässä yhteydessä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että kaikkia tiedossa olevia asioita ei perustella. On olemassa perususkomuksia, jotka ovat kyseenalaistamattomissa ja niitä ei voi todistaa eikä kumota. Kaikki muu todistetaan sitten näistä perususkomuksista. Yhtenä esimerkkinä voidaan ottaa Ayerin näkemys subjektiivisista kokemuksista. Hänen mukaansa jos koemme juuri sillä hetkellä jotain, väitteet tähän liittyen ovat kumoutumattomia (incorrigible) joka tarkoittaa sitä että kukaan ei voi rationaalisesti tai perustellen niitä kumota. Ja niihin vetoaminen on siksi melko ehdotonta. (Ja näin ollen on esimerkiksi mahdotonta väittää ateistille että "sinä oikeasti uskot, sillai perimmiltäsi ja syvällä sydämessäsi, alitajuisesti".) Tällöin sen hetkinen kokemus on perususkomus.

Ajatuksia tähän liittyen on paljon ja ajatustapa on hyvin suosittu. Esimerkiksi Tapio Puolimatkalla on hyvin voimakkaita vaikutteita tästä ajatusperinteestä. Tämä ei ole minun silmissäni mikään rikos. Foundationalismi ja fundamentalismi ovat ihan kelpo näkemyksiä. Niissä on oikeastaan vain se vika että minun on hyvin vaikeaa nähdä niitä jotenkin ainoina mahdollisina peleinä kaupungissa. Toisin kuin empiristien olemassaolon kiistänyt kreationisti.

Epistemologisen fundamentalismin kohdalla voidaan ajatella että jos perustelemme jotain asiaa, voimme selittää näitä toisilla asioilla. Mutta sitten näille ei ole selitystä. Joten jossain vaiheessa on sitten selitysketju jonka ensimmäinen rengas on perustelematta. Ja jos tämä perustellaan niin tämä selittäjä on sitten ilman selitystä. Tästä pohjalta on päädytty eräänlaiseen trilemmaan. Jonka hyväksyminen on sitten se ydinteesi joka on tehtävä jos ylipäätään aikoo tämänlaista ajatusmallia kannattaa:

Kun perusteluja käsitellään, on tarjolla kolme vaihtoehtoa:
1: Joko perusteluketju on äärettömän pituinen. Ääretön regressio ei kuitenkaan ole uskottava. Ei ihmisellä voi olla ääretöntä määrää perusteluja tai uskomuksia.
2: Perusteiden ketju on äärellisen pituinen mutta se muodostaa kehän jolloin asiat perustelevat toisiaan mutta syntyy kehäpäätelmä.
3: Perusteluketju on äärellisen mittainen mutta siinä on lenkki jota ei ole perusteltu.

Tässä muodossa on helppoa ymmärtää miksi perususkomusajattelu on hyvin vetoavaa. Samalla on selvää että esimerkiksi Descartesin kaiken todistaminen yrittää tehdä kehäselitystä jossa Jumala oikeuttaa aistien luotettavuuden ja sitten aistit antavat kokemuksia Jumalasta. Ja näin ollen kartesiolainen kehä olisi ikään kuin väistämätöntä kaikissa niissä yrityksissä joissa yritetään luoda jonkinlainen kaiken selitys. Ja näin ollen on selvää että esimerkiksi Alvin Plantingan warrant -ajattelu on väistämättä syvissä vaikeuksissa jos se todella ajaa asiaa että olisi todellakin taattu maailmankuva jossa voitaisiin luottaa tieteeseen ja tiede havaitsisi kaiken, myös Jumalan jumala-aistin kautta.

Toisaalta tämä on varsin helppo kyseenalaistaa.

Jos ajattelee ääretöntä määrää uskomuksia, voidaan huomata että tosiasiassa moni uskomus voidaan nähdä joukkona äärettömiä määriä käsityksiä. Esimerkiksi voidaan sanoa että jos uskon että minulla on kaksi kättä, se tarkoittaa että uskon että minulla ei ole yhtä kättä, kolmea kättä, neljää kättä ... ja hirveää määrää käsiä aina äärettömään asti. Ja samalla voidaan uskoa että tiedän nämä kaikki. Nämä ovat toki jossain mielessä "negatiivisia uskomuksia" ja positiivisten uskomusten kanssa vastaavaa on vaikeaa keksiä. Mutta voidaan sanoa että esimerkiksi kristinuskon mukainen maailma esittää että voidaan uskoa myös positiivisiin äärettömyyksiin. Kristityn on helppo uskoa että paratiisi kestää äärettömästi. Joka koostuu siitä että hän uskoo että on ajanhetki X ja tätä seuraava ajanhetki ... aina äärettömään asti. Ja että hän voi Jumalan ikuisuuslupauksen vuoksi uskoa niihinkin ajanhetkiin joita ei ole vielä tapahtunut. En kuitenkaan itse luota aktuaaliseen äärettömään. Sen vuoksi en voi vedota tämänlaiseen konseptiin.

Sen sijaan minulle on tarjolla toinen lähestymistapa. Siinä huomataankin että kenties kehäisessä ajattelussa ei olekaan otettu huomioon kaikkea. Tämä "kaikki" on tavallaan paljon helpommin huomattavaa sen jälkeen kun loogisen positivismin verifioinnista oli ikään kuin pakko siirtyä kohti fallibilistista näkemystä. Kehä ei olekaan kehäpäätelmä jos yhteyttä voidaan jotenkin testata. Eli jos A aiheuttaa B:n ja B aiheuttaa A:n voidaan näiden välistä yhteyttä jotenkin empiirisesti testata. Ja jossain tilanteissa koko korttitalo voi kumoutua. Jolloin kehä ei olekaan kehäpäätelmäinen (tautologian kanssa ei voida olla ristiriidassa). Tarkalleen ottaen asioiden perustelu tapahtuukin siten että kaikki asiat on perusteltu muilla asioilla. Joten mikään niistä ei ole perususkomus.

Olen tarkalleen ottaen tässä hieman monisyisempi, seuraan Quinen ajatustapaa. Hänen ajatustavassaan myös logiikan lait ovat osana koetteluverkkoa eikä mikään perusteltu näkemys voi olla tiedeverkon ulkopuolella. Kaikki mitä voidaan perustellusti tietää ovat osa kokonaisuutta. Tai sitten se on kokonaisuudesta pois. ; Ei siis ole mahdollista tehdä mitään "NoMa" -puolustusta jossa uskonasiat olisi jotenkin ilmiselvästi ja automaattisesti pois tieteestä ja että ne selittäisivät eri asioita joten myös uskolle olisi oikeutus.

Quinelaisesti sävyttyneet filosofit ovat muuten tähän liittyen keskustelleet ankarasti sellaisistakin asioista kuin kvanttifysiikan löytöjen vaikutuksesta logiikkaan. Schrödingerin kissa voi kertoa että klassinen fysiikka on rajoittunutta tieteelle. Ja on kehitetty jopa kvanttilogiikoita joilla asiaa on lähestytty. Perususkomusten kannattajat kuitenkin yleensä ottavat logiikan lait "annettuina" ja "ilmiselvästi tosina". Tämä on hupaisa huomio koska "skientistikorttia" heittävien vakiotemppuna on huutaa tiederunkkareiden avomielisyyden puutteesta. He eivät selvästi ymmärrä mitä Quinelainen holistinen tiederunkkaus on.

Kulttuuri/moraali/tietorelativismin hengessä?

Tässä kohden on tosin hyvä huomata että Quinen kannattajana on ikään kuin otettava huomioon kaksi asiaa. Ensimmäinen asia on siinä että molempiin liittyy vahva sidos relativismiin. Tavallaan.

Fundamentalismin kohdalla tämä on helppoa huomata. Riittää että laskee Puolimatkan tekstistä sellaiset sanat kuin "maailmankuva". Niitä on hirveästi. Syynä on se, että jos hyväksytään ajatus siitä että jokin asia on perustava eikä vaadi muita perusteluja ollaan hyvin hankalassa tilanteessa. Mieleeni tulee eräs kreationisti (toinen kreationisti kuin siinä alussa vinkkaamani) joka esitti että homoseksuaalisuus on väärin. Ja että se on ehdottomasti väärin. Joka tarkoitti hänestä sitä että hän ei tarvitse ainuttakaan argumenttia asian puolustukseksi. Sillä argumentteja tarvittiin hänestä vain jos jokin asia olisi ehdollisesti hyvä tai ehdollisesti paha. Jos lähestymistapa on tässä, keskustelu loppuu. Ei ole oikeasti mitään mistä jatkaa. Dialogi sammuu ennen syntymistään ja jää vain inttäminen, kinaaminen ja vaeltelu epäargumentatiivisessa tunneilmastossa jossa toiveajattelu helposti voittaa.

Ja tässä ilmapiirissä jokainen moraalinen, kulttuurinen ja eettinen asia voidaan sitoa eri perususkomuksiin ja tehdä niistä ajattelutyöllä koherentteja argumentaatiorakennelmia. Ja näitä saa tehtyä ihan niin paljon kuin huvittaa. Sillä perususkomukset voi valita miten mielii, ilman mitään perusteluja. Se, että haluat jonkun olevan perususkomus, niin sen kuin sanot että se on sitä. Ja sen jälkeen se todella on sitä. Valitettavasti erimieliset ovat tässä sitä mieltä että he voivat valita omia erilaisia perususkomuksiaan. Ja sinun perususkomuksesi ovat vain typeriä. Se, mitä ei perustella argumentatiivisesti voidaan myös ohittaa ilman argumentaatiota. Keskustelusävyinen asioiden ratkaiseminen on tässä mielessä mahdotonta.

Koska perususkomuksia voi vain valita, syntyy väistämättä se että relativismi on se mitä kannetetaan. Ja tämän korjaaminen itse asiassa on siitä ikävää että se palauttaa tietoteoreettisen fundamentalistin takaisin trilemman pyörteisiin, siinä perususkomus kun yritetään perustella jotenkin toisten yli ja tämä ajaa kohti kysymystä siitä johtaako tämä kehäpäätelmään vai äärettömään regressioon. Ja tämä trilemma ja vaatimus ikuisen regression ja kehäisyyden kiellosta oikeuttaa fundamentalismin joten tilanne on perin haastava. ; Joten käytännössä fundamentalistinen tietoteoria johtaa äärimmäisen helposti monikulttuurisuuteen ja relativismiin jossa ei oikeasti mitenkään voida kumota asioita. Sanoa esimerkiksi, että "darwinismi on väärässä, epätieteellistä, huonoa". (Koska darwinismi olisi vain "erilaista" ja "perustuisi eri lähtökohtiin".)

Toki Descartesin huomautus "ajattelen, siis olen" kertoo että jotkin perususkomukset ovat ehdottomasti hyviä perustavia näkemyksiä. (Tosin tämä ei teknisesti ottaen ole puhdasoppista fundamentalismia koska Descartes tosiasiassa argumentoi asian puolesta, joten tosiasiassa jotkin olemassaolon tapaiset konseptit ovat enemmänkin niitä perusoletuksia joiden seuraus ajattelen-siis olen -ajatus on. Tämä on oikeasti näin omituista. Se on perusta mutta tavallaan sikaiso haaste koko perususkomuksiin nojautuvan aateperinteen hengelle.) Joten kenties fundamentalisti voisi rajoittaa eri maailmankuvia ampumalla joitain huonoja alas ja pitäytymällä vain kaikista varmimpiin.

Jos tässä otetaan sitten avuksi vaikka Ayerin henkilökohtaiset uskomukset ovat nekin kohtuu hyvä. Tosin ainakin minun kohdallani jo tässä arveluttaa se, että jos ateisti sanoo että hän ei oikeasti usko, niin voimmehan vain ajatella että hän on paatunut valehtelija tai itsepetoksessa eläjä. Joten on loogisesti mahdollinen vaihtoehto jossa omaan subjektiiviseen kokemukseen viittaaminen ei ole varma muille kuin aivan pelkästään kyseiselle ihmiselle itselleen.

Tämä haaste muistuttaa siitä että fundamentalismissa näyttää olevan ongelmana se, että (a) jos loogisesti koherentit mahdolliset vaihtoehdot otetaan harkintaan, ehdot ovat niin tiukkoja että on helppoa kyseenalaistaa että jokin asia on peruskokemus, joten keskustelulle ei olisi oikein mitään yhteistä ydintä. (b) toisaalta subjektiivinen peruskokemus on liian helppo ja aivan mitä tahansa voidaan väittää.

Tämä dilemma on itse asiassa jotain jonka perussävy on johtanut esimerkiksi fenomenalismin vaikeuksiin. Fenomenalismin kohdalla yritettiin korjata ja ratkaista isoja haasteita havaitsemisen, tietämisen ja olemisen välillä. Ja ajateltiin että aistikokemukset ja niiden kohteet ovat sama asia. Ei siinä mielessä että havaitsemme todellisuuden sellaisena kuin se ontologisesti on. Vaan siinä mielessä että kaikki uskomukset joita meillä esineistä on, ovat itse asiassa uskomuksia aistiemme toiminnasta. (Kun kosketamme pöytää, se on kova koska saamme siitä tiettyjä aistimuksia.) Tämä näkemys on periaatteessa kiinnostava, mutta se johtaa siihen että voidaan esittää Descartesin hengessä ajatuskoe jossa meille aletaankin syöttämään aistiärsykkeitä hyvin ovelasti. Todellisuutta itsemme ulkopuolella ei olisi ollenkaan olemassa, mutta saisimme samat aistimukset. Emme voisi erottaa näitä toisistaan.

Quinen kanssa ongelma on hieman erilainen.

Quinekin sallii eri selitysket samoihin havaintoaineistoihin. Mutta hän tekee sen hyvin eri tavalla kuin fundamentalisti. Sillä hänen tiedeverkkoajattelussaan tiedeverkkoa korjaillaan ja muutellaan ristiriitatilanteiden vastaan tullessa. Korjaaminen johtaa siihen että muuallekin verkkoon on helposti tehtävä muutoksia. Sillä kun holistinen tiedeverkko muuttuu, muutokset koskevat aina myös muita asioita. Sillä muutenhan tämä asia ei olisi perustelukehässä. Näin ollen verkoista tulee yhteismitattomia.

Toisin sanoen voisimme kehittää kreationistisen tiedeverkon ja ateistisen tiedeverkon. Mutta tässä kävisi niin että molemmissa olisi aivan eri fysiikka. Sillä ei siinä muutettaisi vain muutamaa perususkomusta. Vaan kaikki mikä on ristiin ja rastiin perusteltuna näiden kautta olisi myös selitettävä. Muutokset olisivat niin rajuja että käytännössä vain sellaiset asiat jotka eivät ole vielä tiedossa voivat olla "yksinkertaista perspektiivien pluralismia" jossa jokin yksi tietty asia on erimielisyyden piirissä ja joka kenties voidaan sitten selvittää koeasettelulla niin että toinen niistä muuttuu tässä tiedeverkossa mahdottomaksi ja toinen taas saa evidenssiä. Kaikki on todistettua prima facia, eli siinä mielessä että ne kaikki, siis aivan kaikki, voidaan periaatteessa joutua kumoamaan tai kyseenalaistamaan. Quinen maailmassa ei ole mitään täysin todistamatonta mutta ei mitään täysin todistettuakaan. Evidenssi vain enemmänkin kasautuu ja kaikki tieto on harmaasävyistä ja potentiaalisesti roskakoriin joutuvaa.

Jossain määrin olen jopa taipuvainen ajattelemaan että kaikki klassinen realismi on jotain joka itse asiassa koostuu joko haihattelusta, väärinkäsityksistä tai lyhenteistä. Kun sanon että "paloauto on punainen" niin itse asiassa viittaan tässä siihen että "auto näyttää siltä miltä paloautot yleensä ovat minusta näyttäneet" ja että "se on sellainen miksi punaisiksi koetut asiat ovat yleensä vaikuttaneet". Ja tämän yhteys objektiiviseen todellisuuteen on enemmän kuin kyseenalainen. Se on turha. Tai ainakin vessanseinäkysymys, sellainen jonka miettiminen on kenties jopa terveintä jättää syrjään. (Jos jokin on filosofinen ongelma siihen on ratkaisu, jos siihen ei ole ratkaisua se on olotila.)

Tätä kautta esimerkiksi erilaisten tiedeverkkojen mahdollisuus ei ole kovin relevantti ongelma. Tiedemaailma nojaa pääasiassa tiettyihin konventioihin - jopa teologit tekevät tutkielmiaan yllättävän usein suhteellisuusteoriaan ja kvanttifysiikkaan viitaten - joten ei oikeasti ole mitään "erillistä yhteismitatonta ja toista tiedeverkkoa" joka olisi yhtä pitkälle reflektoitu kuin se mikä akatemioilla ympäri maailman on tällä hetkellä kehitystyössä.

Ja vaikka näin ei olisikaan, ihmsiet sekoittavat ajatuksensa puhtaasta objektiivisesta ontologisesta todellisuudesta tähän ikään kuin vaatimukseksi. Kenties objektiivinen todellisuus todella on ikuinen ja muuttumaton ja sisäisesti ristiriidaton. Mutta jos näin uskomme, se on perususkomus eikä mikään tiedeverkossa oleva fakta, eli se ei ole mitään mikä olisi relevantti haaste kaltaiselleni empiristille. (Muutenhan se ei olisi mikään "haaste naturalisteille", jotain joka olisi empirian ulkopuolella.) Epistemologisesti tieto on epätäydellistä ja lähinnä ajan mukana täydentyvää, joten sen ei tarvitse täyttää tämän perimmäisen totuuden kaikkia piirteitä. On turha sekoittaa ihmisen tiedoista riippumattoman perimmäisen totuuden olemusta ihmisen tiedonetsinnän ominaisuuksiin.

Näin ollen uskallan sanoa että on aivan mahdollista olla empiristi olematta looginen positivisti. On mahdollista olla empiristi joka ajaa sellaista maailmaa jossa ei ole ainuttakaan puhtaasti a priorista perususkomusta. On selvää että monella on tieteelle ikään kuin vaatimuksia. Ja kun nämä pömpöösit ja mahtipontiset vaatimukset eivät toteudu, niin nämä ihmiset ikään kuin närkästyvät ja pahastuvat ja esittävät että tiede on pettänyt lupauksensa. Valitettavasti nämä eivät tekisesti ottaen ole olleet mitään lupauksia. Ja olisi kenties järkevämpää muuttaa tiedekäsitystä käsilläolevan evidenssin pohjalta kuin iskeä kantapäitä lattiaan ja iskeä nenää pystyyn ja tuhahtaa. Tuhahtaa jotain sellaista kuin "sie oot pakosti väärässä, eihän empiristejä edes ole olemassa"...

marga -riiniä (sillä ihminen ei elä pelkästä leipälävestä)

Hindulaisuudessa on pelastukseen vievän tien idea. Näitä margoja on kolme. Ne nähdään samalla riittävinä ja kaikenkattavina niin että yhtä tietä seuraamalla voi pelastua. Mutta ne kuitenkin kertovat oman osuutensa eli täydentävät toisiaan. ; Karma-marga on rituaalien suorittamisella saavutettu tie, jnana-marga on tietoon ja oivallukseen liittyvä tie ja kolmas, bhakti-marga on palvonnan tie. Kaksi ensimmäistä ovat pappiskastin erityisomaisuutta. Ne ovat elitistisiä ja nojaavat veda-kirjallisuuden hallinnalle. On taito osata suorittaa rituaalit oikealla tavalla oikeaan aikaan. Ja samoin teologian pänttääminen ja mietiskely on jotain joka ei kosketa tavallista hindulaista.

Nämä rakenteet voidaan ottaa ja siirtää miltei sellaisenaan kristinuskoon.

Toki esimerkiksi luterilaisuudessa tieto on vapaata. Mutta tässä rakenteessa näyttää olevan jotain hyvin tuttua. Evankelis-luterilaisen kirkon papit ovat sekä koulutettuja että hallitsevat rituaalivaltaa. Ja tavallinen kristitty, usein edes hyvin innokas kristitty, ei osaa keskustella teologisista argumenteista. Tyypillisin tapa on se, että he viittaavat johonkin auktoriteettiinsa ja tämän jumalatodistukseen kykenemättä keskustelemaan näiden argumenttien vahvuuksista ja heikkouksista. ; Usein heidän tiivistelmiään joutuu jopa korjaamaan asiavirheistä, eli näiden auktoriteettien argumentteja ei ole esitetty siinä muodossa missä nämä auktoriteetit itse ne esittävät. Eli näyttää olevan todellakin tärkeintä että argumentti on olemassa, ei se että se jotenkin kannattaisi omaa vakaumusta. ; Kuitenkin kirkon sakramenttien (rituaalien) tekeminen ja näiden teologisten puolten hallinta on se joka tekee uskovaisen eliitin. Rivijäsenkin pelastuu, mutta valta ja gloria kuuluu niille jotka osaavat.

Tämä on näkyvissä myös periaatteessa kouluttautumisvastaisilla liikkeillä. Jehovan Todistajat kannustavat opettelemaan lähinnä teokraattista kirjallisuutta. Sillä maailmanloppu on heille tulossa ihan pian. Ei siinä ehdi tehdä tutkintoa. Tärkeämpää on tähdätä siihen että pelastuu jonka jälkeen on iäisyys aikaa opetella. Mutta jos sinulla on jo tohtorintutkinto ja kuulut Jehovan Todistajiin, he kyllä mielellään alleviivaavat tätä arvostaen. Että tälläinen superälykäs ihminenkin on ymmärtänyt miten fiksu oppi heillä on.

Tämä huomio olkoot ikään kuin täydennyksenä eilisen, vähemmän teologisen mutta enemmän ranttaavan tekstini, teemoihin. Teologialla näyttää olevan normiuskovalle hirvittävän vähän arvoa. Papistolle sillä näyttää olevan sitäkin enemmän. Olenkin jopa hieman vinoillut siitä että kirkon tapa käyttää tiettyjä teologisesti vakiintuneita sanamuotoja viestinnässään johtuu siitä että jos tämänlaista ei tehtäisi, niin papisto kokisi etääntyneensä kirkosta.

Häijympinä päivinä vihjaan vain että kirkon halu "olla läsnä" erilaisissa tilaisuuksissa ja tapahtumissa on sellaista että sitä on täysin mahdotonta erottaa "yhteiskunnan erityismandaatilta rituaalivaltaan".
1: Ihmettelen miten kirkko puhuu kovasti köyhien auttamisesta ja miten se vastustaa kaupallisuutta. Kun Suomessa kirkko on perinteisesti ollut hyvin tiiviissä yhteistyössä Koti-Uskonto-Isänmaalinjalla rikkaiden puolella. Köyhien kristittyjen on tärkeintä olla kuuliaisia kansalaisia, lopettaa köyhyydestä mariseminen ja mennä sotaan saamaan kuulaa kalloon samalla kun muitaa ehdottomasti pakkotervehtiä armeijan strategisesti tärkeimmän aselajin johtajaa, kenttäpiispaa. Ja muistaa tehdä tämä tavalla joka armeijassa korostaa valtaa. Alaisena.
2: Kari Suomalaisen "kypäräpääpappi" -hahmo muistuttaa siitä että kirkko on tukenut taloudellista eliittiä, ilmeisesti siksi että jos se ei tekisi näin sillä ei olisi julkista rituaalivaltaa. Uskonto maksaa palvelun takaisin tukemalla rikkaita ja antamalla vallassaolijoille vallassaolon oikeutuksen. Kirkko auttaa köyhiä reaktiivisesti, eli antaa rahaa yksittäisille köyhille. Mutta sen tuki rikkaalle eliitille on rakenteellista. Kirkko ei murra yhteiskuntarakenteita jotta köyhien asiat olisivat niin että harvemman tarvitsisi turvautua kirkon tarjoamaan laastariin. Nyt kirkko saa tietysti näyttää tekevänsä hyvää kun se ahkerasti tunkee laastarina paikkoihin jotka yhteiskunnan pitäisi hoitaa. Nuorisotyö, päivähoito ja perheterapia ja köyhien auttaminen ovat tässä malliesimerkkejä.
3: Onkin jännittävää että miten valtionkirkon suhde yhteiskuntarakenteiden purkamiseen ja teokraattisuuteen on hankala. Joku voisi jo tuosta ylläolevasta todeta että evankelis-luterilainen kirkko ei halua olla teokraattinen laitos. Siksi se ei voi tuoda omaa uskonnon rakennettaan yhteiskunnan rakenteeksi. Tämä kommentti on hyvin erikoinen. Sillä maallisen ja taivaallisen regimentin toimia katsellessa ei voi olla kovin vaikeaa huomata että ne kriteerit joiden mukaan maamme kirkko ei ole valtionkirkko on se että kirkko on autonomisempi kuin valtionkirkko. Sillä on siis enemmän valtaa kuin valtionkirkolla. Rituaalivallan kohdalla kirkko ei myöskään selvästi ujostele. Tässä minulla ei itse asiassa nimenomaan vaadita teokratiaa. Kirkkohan tekee muutoinkin periaatteessa maallista työtä lastenhoidon ja parisuhdeterapian parissa. Tavoilla joita en laske "teokratiata haiskahtavilta". (Valtionkirkkomme ei ehdottomasti ole teokraattinen, mutta se kyllä paikoitellen haiskahtaa siltä.) Kyllä kirkko voisi muuttaa rakenteita jotka vaikuttavat köyhyyteen. Ja tämä ei olisi teokraattista.

 Teologien ja pappien kohdalla voidaan myös kysyä että miksi se tarvitsee akateemisesti koulutetun eliitin. Tai kuten Tom Kärnä minulle ilmaisi: "Sanon vain, että kun Suomen Vapaakirkollakin on oma virallisiin yliopistoihin kuulumaton teologinen opistonsa, niin miksei Suomen evankelisluterilaisella (nykyään vielä virallisella) kirkollakin voisi olla." Siinä on erikoinen kysymys. Sillä kyllähän uskontoa voi johtaa maallikkokin. Tai uskontoon muuten vihitty.
1: Itse tosin olen huomaavinani että vapaakirkon ihmiset eivät oikein tunnu hallitsevan niitä teologisia argumenttejaan samalla filosofisella pieteetillä kuin evankelis-luterilaisen kirkon papit. Eli jossain määrin kysymys on siitä että teologia vaatii esimerkiksi loogisia taitoja jotka onnistuvat parhaiten laitoksessa jolla on tähän taitoon syvä osaaminen.
2: Toisaalta kun yhteiskunnassamme on asia sinänsä hyvin että yliopistoja ja tiedettä kunnioitetaan, on rituaalivallalle tärkeää että yliopisto jotenkin erikseen korostaa teologian arvoa. Siksi jos kirkko lopettaisi yliopiston kautta ponnistamisen, se menettäisi uskottavuuttaan tavalla joka uhkaisi sitä mikä sille on kaikista tärkeintä. Eli kirkon julkinen rituaalivalta. Mitä vähemmän autoritaarista ja elitististä gloriaa kirkolla on, sitä vaikeampi sen on sanoa vakavalla naamalla että se jotenkin tasapuolisena "kohtaa" ihmisiä ja "on läsnä" niin yhteiskunnan kansalaisten työtä varten kouluttautumiseen tähtäävässä koulussa, yhteiskunnan juridisia rajoja puolustamaan keskittyneessä armeijassa ... Sillä heti kun auktoriteettiasema ja statusero normaaliin ihmiseen purkaa, ensimmäinen asia jonka ihminen helposti tekee on kyseenalaistaminen. Kun kirkko on elitistinen se voi väittää tulevansa kansan keskuuteen. Eikä kukaan sano mitään koska sanojalla on auktoriteettia ja valtaa.

Pieni huomautus ; Teologian arvo voi olla vain siinä että teologien ei anneta olla jumalia...

Hannu Kiuru kirjoitti blogiinsa kommentointia teologian tarpeellisuudesta. Reaktio on tietenkin siihen että teologian akateemista arvoa yritetään usein vähätellä. Olen itsekin sitä mieltä että teologia, siinä mielessä kun se on esimerkiksi Raamatun alkuperän ja siihen liittyvän historian tutkimusta tai oppihistorian selvittämistä, ihan oikeaa tiedettä jonka paikkana on ihan oikea teologia. ; Joskin on vaikeaa nähdä että teologialla olisi mitään ehdottomasti sille itselleen kuuluvia metodisia työkaluja joka tarkoittaisi sitä että olisi oppiala nimeltä teologia jota ei voitaisi täysin siirtää muiden alojen sivujuonteeksi. Eli teologiaa ei voitaisi nähdä enemmänkin historiantutkimuksen tai filosofian alalajeina.

Toki voidaan ihmetellä että mitä ihmettä Hannu Kiuru oikein puhuu ajallisuudesta. "Mielenkiintoinen yksityiskohta: Keskiajalla teologinen oppituoli oli se ensimmäinen ja tärkein. Nyt siis joidenkin mielestä turhin. Niin ne ajat muuttuvat. Ja ajatukset. Tiede on eräs ajattelun aste, joka ei suinkaan ole viimeinen. Tämän viisauden opin yliopistossa opiskellessani. Tiedekunnan lukija voisi vaikka yrittää arvata. Kaikki ajatusrakennelmat ovat vain eräänlaisia väliasemia. Lopullista, aina ja kaikkialla pätevää järjestelmää ei ole luotu eikä sellaista voidakaan luoda. Yritykset jäävät pelkiksi luomuksiksi. Niiden arvoa ei voi punnita ”objektiivisesti”, koska vasta historia ratkaisee niiden merkityksen…" Yrittääkö hän siis tuomita tieteen mutta samalla kuitenkin into piukeana selittää että tällaistä tuomiota ei voida tehdä koska vasta aika näyttää? Yrittääkö hän sanoa että aika ei ole näyttänyt flogistonin olleen aikaansa elänyttä?
1: Kenties tässä unohtuu sekin että jos aika näyttää, niin miksi ei katsota että aika se on nytkin. Eikä se näyt tarjoavan kovin paljoa konkreettisia hyötyjä kirkolle tai teologialle. Teologia on vähän kuin analyyttinen filosofia. Sitä on vaikea syödä ja myydä. En pidä tätä akateemisen arvon vähyytenä. Mutta prudentiaaliset oikeutuksetkin ovat oikeutuksia.

Mutta sitten ei voi tehdä muuta kuin tiedostaa. Tiedostaa että aiheena onkin merkitys. Akateemisen arvon nähdään enemmänkin heijastavan sitä että uskonto on tärkeää, pakottavan tärkeää, joka ikiselle ihmiselle. Yksilöllinen merkitys laajenee ihmiskunnan homo religiosus -luonteeksi ja kollektiiviseksi irrottamattomaksi arvoksi simsalabim. Ja tätä oikeuttamaan tarvitaan valtaa. Kirkkoinstituutti ei riitä, vaan myös tiedemaailman tulee kumartaa auktoriteetille. Sillä se ei saa sanoa viimeistä sanaa teologiasta. Sillä viimeinen sana tulee keskiaikaisella paatoksella Hannu Kiurun suusta. Joka tietää että luonnontiede on kakkaa jo ennen kuin aika näyttää. Kiuru tiedostaa että teologia on pakottavaa sillä teologia ymmärtää sanoja ja käsitteitä ja sovittaa ne nykyaikaan.
1: Niin tekee neutraaliteoriakin, mutta ei Hannu Kiuru jostain syystä saa elämäänsä sisältöä opettelemalla ulkoa Kimuran kaavoja. Tai sano että tässä nyt on ihmisyyden ydin. Pitäisi. Parempia eksistentiaalisen merkityksen rakentajia ne ovat kuin mitä Raamatun joulun tarina on kaunis. Ei ehkä paljon, koska referenssipiste on mitä on. Mutta toisaalta sitä joulukertomuksen kauneutta niin paljon korostetaan..

Eikä pelkästään yhteiskunnallinen merkitys vaan myös eksistentiaalinen merkitys. "Nykyistä jumalanpilkkausintoa, sokeaa uskonnollisuuden kimppuun käymistä ja kirkostaeroamisvimmaa voisi pitää merkkinä kollektiivisesta pahanolon tunteesta. Mutta kuinkahan moni on mahtanut pohtia, josko maailman heikko taloustilanne, sotilaalliset uhkakuvat ja piittaamattomuus lähimmäisten hädästä jotenkin korreloisivat sen tosiasian kanssa, että tänä aikana Jumalan ei mistään hinnasta annettaisi olla Jumala? Ihminen ei tahdo olla Jumalan kuva, vaan hän on saattanut nostaa vaikkapa sananvapauden omaksi kuvakseen. Tärkeintä on, että minä saan…" Kyllä tässä eletään jännittäviä aikoja. Uskonnot ovat vallassa ja maailmassa on kauheuksia. Mutta kun on olemassa ateisteja on tietenkin mietittävä sitä vaihtoehtoa minkä kaiken välissä voikaan olla syy-yhteyksiä. Näitä tosin tutkivat esimerkiksi sosiologit, kun taas teologit puuhaavat jotain aivan muuta. Toisaalta korrelaatiot ja syy-yhteydet ja vastaavat ovat kauheaa luonnontieteen suosiman metodin halailua. Mutta on mukavaa kuulla siitä miten puolisokea "ruttopuistoksi" kutsuttua kristittyjen tarvitsemaa aluetta herroittava setä osaa seurata sellaisten suurten teologien kuin Juhani Starczewskin jalanjälkiä. Joku tosin on tulkinnut näitä teologisia syy-yhteyksiä sokeiksi iskuiksi joita tehdään dogmaattisessa teologisten mielipiteiden sumentamassa uskossa. Jossa ei todisteista välitetä (hence sokeus).

Mutta muutoinkin asenne on hieno. Kirkosta eronneet voivat olla vain väärässä. Syynä voi olla vain sokea viha. Josta olisi pakko päätellä että Kirkko ei tee virheitä eikä mitään tarvitse korjata. En voi tässä sanoa muuta kuin että kiitos kun halveksit minua ja kokemuksiani, Hannu Kiuru. On toki aina iloista kohdata uskovaisia jotka ihan tosissaan selittävät että jos uskovaiset tekevät pahaa ja hakkaavat ihan täysiä jatkuvasti ja julmasti, että tästä suuttuminen johtuu vain siitä että materialismi johtaa pahaan oloon. Joten ilmeisesti mitä enemmän uskovaiset hakkaavat ateisteja ja mitä paskemmin he käyttäytyvät uskonnottomia kohtaan, sitä enemmän vikaa tässä kauheassa naturalismissa on.

Tässä Kiurulla on ollut niin kiire kirkkaudessa soittaa että häneltä on unohtunut se, mikä kirkon parissa toimivilta tuntuu usein unohtuvan. Se, että lääkkeeksi tarjotaan tilaa jota on jo kokeiltu. Ja jos se keinona toimisi se olisi toiminut jo. ; Nykyajan antiteistiset virtaukset vaativat sekularistisia muutoksia. Ja näissä yksityiskohdat ovat monet. Mutta yhden kautta voi ymmärtää kaikki ; Uskonnonopetuksesta vapautumista vaativat ihmiset jotka ovat itse kokeneet uskonnonopetuksen. Uskonnonopetusta kuitenkin samalla tarjotaan ikään kuin lääkkeeksi siihen että tämä vihareaktio saataisiin loppumaan. Mikä on ällistyttävää. Nähdäkseni minulla on ihan yksilöllistä pahanolontunnetta jossa talousasiat ovat hyvin pienessä osassa. Ja pääsyiden kohdalla ihan nimeltä mainittavissa olevat henkilöt, instituutiot ja tapahtumat referenssipisteinä. Mutta kenties Hannu Kiuru lopettaa viimeisten sanojen sanomisen ja tunnustaa että kenties joka ikisen kerran kun joku eroaa kirkosta niin syyllinen ei ole kirkosta eroajan väärinymmärrys, huono ja roskainen ajattelu, huono maku, paska ihmisyys ja muu yleinen kyvyttömyys ymmärtää maailmaa ja sitä mitä omassa elämässä ja ympäristössä tapahtuu. Aika näyttää.

Kuinka antikristus onkin kristillinen ... mutta ateisti ei ole!

"Mythopoeian" Koponen kirjoitti siitä miten hän reflektoi kristillisyyttä "antikristillisen" pelin kautta. Hänen näkökulmansa oli ihan kiinnostava. Otan tästä tekstistä alkuun kohtuu pitkiä lainauksia. Sillä koen että ne ovat jatkon kannalta relevantteja. Toki suosittelen että ihmiset lukevat itse varsinaisen tekstin näiden lainaamieni fragmenttejen ulkopuolelta.

Kun usein ihminen lähestyy uskoa pelaamalla uskovaisia hahmoja, hän oli kuitenkin lähestynyt aihetta pelaamalla Conan -tyylistä hahmoa. "... eräs hyvä keino voisi olla pelata uskovaisia hahmoja. Tällöin uskonkysymysten käsittely virtaisi peliin automaattisesti. Yllättäen huomasin pääseväni paljon pidemmälle kääntämällä koko asetelman ympäri ja pelaamalla antikristusta." Lähtökohtana hänellä oli pelata enemmän luonnollista julmaa villiä kuin pahaa hahmoa. "Pelihahmoni on siis ollut kiistattomasti julma, mutta ei varsinaisesti paha. Hän tuntuu elävän maailmassa, jossa kaikki tavoittelevat valtaa ja pyrkivät joko voimalla ja juonittelulla alistamaan toiset valtansa alle. Viattomat eivät siis ole joutuneet kärsimään, eivätkä hahmoni hirmuteot ole olleet itsetarkoituksellisia. Hän on vain ollut pohjattoman itsekäs, mikä on johtanut hänet väistämättä vastakkain muiden kanssa. Tuntuu kuin katselisi villipetojen kamppailua." Ja tämä ilmeni toiminnassa tietyllä tavalla "Omalta osaltani olen koittanut toteuttaa tätä pelatessani päähenkilöä ja mielestäni olen onnistunut vallan hyvin. Hahmo tavoitteli kuolemattomuutta, vaikka varoiteltiin että se tietäisi tuhoa hänen kansalleen; hän torjui viettelevän jumalattaren tikariniskulla jalkoväliin; hän toi kuolleet kyläläiset takaisin hakemalla heidän henkensä väkisin manalasta; hän otti seksuaalisen nautintonsa piittaamatta siitä, miltä toisesta osapuolesta tuntui; hän kieltäytyi jumalattaren tarjoamasta kuolemattomuudesta, koska se olisi vaatinut kuuliaisuutta; hänen isänsä yritti päästää hänet päiviltä, minkä hän kosti huijaamalla isänsä tappamaan äitinsä (so. jumalattaren) ja sitten sokaisemalla isänsä." Hahmo oli monin paikoin, kenties itsetarkoituksellisestikin, Jeesuksen vastakohta.

Filosofisesti Koponen katsoi tämän luonnollisen villin edustavan jollain tavalla Nietzscheläistä maailmankuvaa "Ei liene sattumaa, että juuri tämä Kristuksen epäitsekkyys on ollut punainen vaate kristinuskon vastustajille. Sekä filosofi Nietzsche että satanisti LaVey syyttivät kristinuskoa ”orjamoraalista”, jossa ihminen ei puolusta itseään vaan antautuu muiden valtaan. Omasta edusta luopuminen ja toisen posken kääntäminen olivat heille liikaa. Mikään ei saa rajoittaa yksilönvapautta, ei edes yksilö itse. Minulle nämä ajatukset eivät ole niinkään kristinuskon vastaisia vaan kristillisen ihmiskuvan mukaisia. Hahmoni on syvästi inhimillinen, sillä kuuliaisuus kuolemaan asti on asia, johon vain Kristus pystyy (ks. Fil. 2: 6-11). Juuri sitä se syntisyys on, että me emme yllä emmekä edes tahdo yltää siihen hyvyyteen, jota Kristuksen epäitsekkyys ilmentää. Me olemme luonnostamme samaa mieltä Nietzschen ja LaVeyn kanssa itsekkyyden ihanuudesta; sitä se kristillinen käsitys perisynnistä yrittää ilmaista." Samalla hahmo kuitenkin myös reagoi johonkin jotenkin "Hahmoni tarinassa itsekkyys ei tosin johda lopulta onneen vaan pikemminkin katkeruuteen. Hän kieltäytyy rakkaudesta, koska se edellyttäisi toisen huomioimista ja omasta tahdosta tinkimistä. Lopputuloksena on eksistentialistinen ahdistus, merkityksettömyyden kokemus."

Nämä kaikki lainaukseni heijastavat hyvin relevanttia asiaa. Kun katsotaan uskovaisten ateismikuvaa, on tämä kuva hyvin usein kristillisyyden sävyttämä. Esimerkiski Koposen hahmossa hän hienosti tiedosti sen, että tosiasiassa hän pelasi antikristusta joka kuitenkin vaati kristillisen ihmiskuvan. Hän itse asiassa pelasi hahmoa joka on kuin kristinusko josta Jeesus ja Jumala on otettu pois. Ja sitten kaikki se mitä on väritetty kristillisessä maailmankuvassa Jumalalla menettää sen hohteen joka kristinuskossa on ja tähän ei oteta mitään tilalle.

Tämä on mielestäni hyvin oleellinen huomio.

Koposen teksti on jossain määrin näyte siitä miten kristitty voi reflektoida omaa maailmankuvaansa ottamalla tämänlaisen ateistisen hahmon. Näin kristityn oma maailmankuva ja elämyksellisyys kasvaa. Ja todellakin kenties jopa vahvemmin kuin jeesustelemalla myös hahmoillaan. Ihminen tarvitsee helposti kontrastia ja irtautuminen on hyvin kätevä keino oppia arvostamaan palaamista. Tämä on hyvä asia.

Samoin olen ihan tyytyväinen siihen huomioon että tosiasiassa tämänlainen tulkinta ei ole vapautunut kristillisestä opista. En ole täysin tyytyväinen esitettyihin Nietzscherinnastuksiin.
* Koposella asiat on tehty paremmin kuin usein (1) Useinhan Nietzsche kuvataan pahuuden oikeuttajana joka on enemmän kyyninen kuin herramoraalia noudattava. (2) Ja usein kyynisyyden ja epäluottamuksen yhdistelmää kutsutaan "nihilismiksi" vaikka tämänlainen "vihainen nihilismi" olisikin Nietzscheläisittäin problemaattinen, saman tapainen oksymoronikäsite kuin "tyyni viha". (3) Koponen on ymmärtänyt että hyvän ja pahan tuolla puolen ollaan enemmän kovia mutta neutraaleja kuin pahoja ja häijyjä tai katkeria ja peloissaan.
* Mutta kuitenkin jos mietitään sitä mikä erottaa Nietzschen halveksiman nihilismin yli-ihmisistä kenties jää vielä puuttumaan. Niissä kun on kysymys muustakin kuin powerhahmon pelaamisen tuomasta katharttisesta ja voimaannuttavasta vallantunteesta ; Siinä kun pitäisi kasvaa katkeruuden, tyytymättömyyden ja tyhjyyden kokemuksen yli. Koponen kuitenkin alleviivaa että hahmo ei tämänlaista saavuta - eikä hän itsekään. Näin ollen barbaarihahmo ei olekaan täysin oikeaoppinen Nietzsche.
* Usein ateistikritiikissä ilmi tulee jotenkin sellainen henki että kun kristitty uskoo johonkin asiaan niin ateistin pitäisi olla sen antiteesi. Kuitenkin jos ideana on vapautua asioita olisi omituista jos tämä vapautuminen tarkoittaisi sitä että olisi jokin uusi dogma. Tässä voidaan ihmetellä että "jos nyt ollaan vapautettuja, niin vapautettuja mihin?" joka on kysymyksenä vaatimus dogman korjaamisesta dogmalla. Ja jos tätä ei ole ulkoapäin määrätty sitä ei ole lainkaan. Mutta jos ymmärtää että niin Nietzsche ja ateistit tulkitaan kristillisen viitekehyksen sisällä ja kristittyjen ehdoilla, voidaan ymmärtää miksi näitä asioita heitellään. On helppoa nähdä ateisti "jeesustelijana" jos kristillinen ihmiskäsitys syntiinlankeemuspessimismeineen ja vastaavinen siirretään ikään kuin oleelliseksi ihmisyydeksi ateismiin. Miksi ateisti tottelisi kristittyä ja antaisi kristittyjen määrittää oman maailmankuvansa ehdot? Koska kristityt niin kovin on tähän asti tehneet asian ja yrittäneet ja halunneet tätä?

Kristillistetty ateisti = kommunikaatiokuilu.

Kuitenkin tämä ilmiö on yleinen, sitä tapahtuu oikeassa elämässä eikä pelissä. Ja se liittyy kohtaamiseen. Ja se kenties auttaa avaamaan erästä syvintä ongelmaa joka liittyy ateistien, uskonnottomien ja kristittyjen väliseen kommunikaatioon. Ja tässä mielessä se on sekä suuri että ei kovin miellyttävä asia.

Olen päätynyt seuraamaan keskustelua jossa ateistit reagoivat siihen miten heidän kanssaan keskustellaan. Tässä suurimmaksi ongelmaksi ei ole nostettu vihaisia fundamentelisteja, Päivi Räsästä tai vastaavia. Sen sijaan Teemu Laajasalon tapa kommunikoida on noussut ateistien itsensä mielestä inhottavana ; Syynä on se että kun Laajasalo keskustelee ateistin kanssa, vaikkapa "A Studiossa", hänellä on omituinen tapa sellaiseen että keskustelukumppani on ikään kuin vain paikalla jonkinlaisena kohteena jonka mielipiteet Laajasalo sitten ikään kuin kertoo tämän puolesta mitä mieltä tämä on mistäkin. Kari Hännikäinen tässä yhteydessä tiivisti ajatuksen kauniisti "... kun Laajasalo käy debattia Karisman ja Tontin kanssa. Kallion poppipappi tuntuu edustavan tällaista agressiivis-luterilaista keskustelukulttuuria, jossa toisen ei anneta esittää ajatustaan vaan valehdellaan se, mitä toinen ajattelee (sä haluut kieltää lapsilta kipan käytön ja ristin Suomen lipusta), uhkaillaan (jos te ateistit jatkatte näitä vaatimuksianne niin muslimit tulee kärsimään) jne." Esimerkiksi jos haluaa vapauttaa osallistuttavasta uskonnosta niin pian juttu kääntyy siihen että olisi kieltämässä muilta vaikka ristikorujen pitämisen.

Olen itsekin huomannut että hyvin usein ateisteja olkiukotetaan. Uusateistien suuhun laitetaan asioita jotka ovat ristiriidassa sekä uusateistien teosten että uusateistien asenteiden ja toiminnan kanssa. Jari Jolkkosen ja Timo Eskolan tuotokset saavat olla tästä hyvänä esimerkkinä. En usko että näitä väännöksiä tehdään ainakaan puhtaasti ja pelkästään ilkeyspäissä. Syynä on juuri se että ei nähdä että ateismi on a-teismia, jumaluskon puutetta. Sen sijaan nähdään että ateismi on ihmisyyttä ilman Jumalaa. Ja ihmisyys tässä tarkoittaa kristillistä ihmiskuvaa. Tässä valossa on helppoa nähdä "angsteismi" -tematiikka ja "militantti" -huuteluiden selitys. Joka ei suoraan sanoen ole ateistien vika vaan käytännössä täysin siellä kristittyjen päässä syntynyt asia.

Luultavasti tämä täsmälleen sama projekti käy kreationistien parissa kun he puhuvat evolutionismin kauheuksista. Sillä heidän mieleensä ei tule se, että evoluutiossa on yhteistyön ja altruismin selitykseksi tehty paljonkin töitä. Ja joitain ajatuksia. Ateistien ihmiskuva ei ole kristittyjen ihmiskuva. He eivät suinkaan vain ota kristillistä oppia sellaisenaan ja poista siitä Jumalaa. Ihmiskuvassakin tapahtuu muutoksia. Siksi esimerkiksi Sam Harrisin "Moraalista maisemaa" lukiessa ei synny ajatusta että ateistien ihmiskuva olisi kristillinen. Ja mikä vakavampaa ; Kun minä aikanani luin evoluutiota käsittelevän Matt Ridleyn "Jalouden alkuperä" -kirjan, minulle syntyi vahva vaikutelma siitä että Koposellakin esiin tuleva perisyntiä korostavan mallinen kristillinen ihmiskuva on jopa tieteen valossa epäuskottavampi kuin vaihtoehtonsa. Eli se on käytännössä tieteen mukaan virheellinen ihmiskuva. Joten on hyvin vaikeaa nähdä miksi evoluutioteoriaa halaileva naturalistinen empiriaa ylikorostavakin uusateisti viitsisi ylläpitää itsellään kristillistä teoriaa joka mallintaisi sitten ihmisten aggressiota ja yhteistyötä.

Ja kenties tämä selittääkin sen, että minä olen huomannut että käyttäydyn kristillisesti ihailtavalla vahvemmin kuin valtaosa kristityistä. Jos etsitään laupiaan samarialaisen vertailua voidaan huomata että olen turhautuva ja potentiaalisesti ihmisiä tarpeen vaatiessa hakkaava samarialainen. Kun taas moni karman lain tyylistä periaatetta intoileva kristitty kävelee ohi kuin leeviläinen. Samoin minua huvittaa se, että minun nuoruudessani hopeasormustaan ylpeästi heilutelleet siveät nuoret menivät naimisiin nuorempina kuin minä menetin neitsyyteni. Ja jostain syystä näytän olevan heihin verraten varsin monogaaminen. Hopeasormustelijat kun voivat kristillisine arvoineen surffata toisessa avioliitossaan. Ja he paheksuvat minun pakanuuttani ja korostavat että uskonto ja moraali ne yhteen sopii yhtä lujasti kuin siveellinen lestadiolainen pussauskoppiin!

Bertrand Russell on ollut ilmeisen oivaltava esittäessään "One is often told that it is a very wrong thing to attack religion, because religion makes men virtuous. So I am told; I have not noticed it." ja luultavasti oikeassa yrittäessään ymmärtää mistä tämä johtuu. "Regarding the convention that clergymen are more virtuous than other men. Any average selection of mankind, set apart and told that it excels the rest in virtue, must tend to sink below the average."

Toisin sanoen voidaan nähdä että tosiasiassa vaikka kristityt korostavat kommunikaation ja kohtaamisen kaltaisia termejä, tämä on hyvin harvoin se mitä tapahtuu. Oman kokemukseni mukaan paremman kohtaamisen saa miltei kenen tahansa muun kuin "kristilliseksi ihmisten ymmärtäjäksi" itsensä kokevien kanssa. Jos haluaa vähemmän väärinkäsityksiä, vihjailuja ja olkiukottelua omaan niskaansa, kannattaa puhua mille tahansa muulle ihmisryhmälle. Laajasalo jossain määrin ylidemonstroi tätä ilmiötä. Mutta hyvin usein sitä huomaa että on läsnä ja kaikki mitä sanotaan on positiivisimmillaan keskustelukumppanin oman maailmankuvan rakentamista ja negatiivisimmillaan kaikki mitä sanot on olemassa vain sitä varten jotta voidaan selittää miksi olet väärässä. Molemmissa olet vain väline kristitylle. Kristitty syventää omaa uskonkokemustaan välittämättä siitä mitä oikeasti tarkoitat, jolloin latistut ikään kuin hahmolomakkeeksi johon kristitty täyttää tarinan aukkoineen mielikuvituksellaan. Tai sitten olet vallan ja tuputtamisen kohde.

Ja luultavasti syynä on juuri se, että sitä kristillistä ajattelutapaa on harjoiteltu niin paljon että siitä ei enää mitenkään osata irtautua milloinkaan. Sen ulkopuolella olevaa ei enää ymmärretä lainkaan. Tai edes sisäistetä mekaanisesti.

Toki tälle pessimismille on vaihtoehtonsa.

Olen viime aikoina ollut kuitenkin ns. "varovaisen optimistinen". Sillä olkiukottelukeskustelutason rinnalle on tullut muita lähestymistapoja. Ja nämä ovat jopa yleistymään päin. Tässä on voitu katsoa;
* Ateistien "skeneä" eli katsotaan liikettä sosiologisesti niiden kautta jotka identifioivat sitä, on asiaa lähestytty jo varsin mukavasti esimerkiksi Larry Tautonin toimesta.
* Toisaalta ateistien maailmaansuhtautumiseen on lähestytty eisosiologisesti, ikään kuin oppina. Heidän omien kirjojensa kautta ja ilman pelkästään kristillisen arvostelunäkökulman korostamista. Ja tässä vaikkapa Mikko Sillfors on tekemässä ihan väitöskirjaa.

Näitä yhdistää se, että ateisteja todella yritetään ymmärtää heidän omilla ehdoillaan. Eikä siten että otetaan kristillinen maailmankuva ja selitetään mitä ateismi on olettamalla ensin että ateismi on jos se olisi kristinusko miinus Jumalan koko kolmiyhteisyys. (Ja jota todennäköisesti lisätulkittaisiin sitä kautta että mitä tämänlainen elämä ja etiikka on kristinuskon moraalimallien ja kristinuskon ehtojen mukaan.) Nämä ovatkin sekä tieteellisesti paremmin tehtyjä. Ja jostain syystä tähän tuntuu aina liittyvän se, että myös inhimillisyyspuoli on huomioitu paremmin. Ateistit eivät näyttäydy "hirviöinä" tai "vammaisina" ; Toisina, joiden elämästä väistämättä puuttuu jokin mojo ja muu merkitys. Ja silti nämä eivät ole ytimeltään sellaisia että kristitty ei voisi niiden kautta toimia!

Tämänlainen vilahtelu, etenkin kun sellaisen määrä näyttää olevan noususuuntainen, antaa minulle toivoa. Se kannustaa että kenties joskus sitä voisi tulla toimeen kristittyjen kanssa, kenties jopa helposti ja miellyttävästi. Tämä vaatisi kuitenkin sen että Teemu Laajasalon kaltaiset ihmiset ymmärtäisivät että tosiasiassa he eivät keskustele vaan pelaavat roolipeliä jossa projisoivat pelimaailmansa tapahtumat oikeisiin ihmisiin. Ja että tämänlaatuinen kikkailu ei ole edes hyvää satiiria, saati keskustelua ja kommunikointia ja kohtaamista.

Oravan Tao ; Mikä on ei-kannattavan blogaamiseni salaisuus?

Blogaaminen voi teoriassa olla taloudellisesti kannattavaa. Osa suosittujen blogien pitäjistä ohjeistaakin tähän. Nämä ovat periaatteessa hyviä. Kuten ohjeita siitä että pitää kirjoittaa aiheesta johon on omaa näkemystä että ei tarvitse pumpata aiheita lukijoilta. Päivitysrytmiikastakin saa tehtyä periaatteessa taiteenlajin. Kuitenkin näissä helposti unohtuu että ollakseen taloudellisesti menestynyt, blogi tarvitsee muutakin. Sen on valittava suositut aiheet. Ja lisäksi sen on kirjoitettava aiheista jotka on helppo tuotteistaa. Siksi elämäntapablogit ja muotiblogit ovat hyviä.

Minä taas kirjoitan hyvin taloudellisesti ei-kannattavaa blogia.

Sellaista joka noudattaa lähinnä yhtä annettua ohjetta. Sitä omaan persoonaan nojaamista. Se ei kuitenkaan ole kovin suosiota lisäävä tekijä. Sillä vaikka kaikki suosituimmat blogit olisivatkin persoonavetoisia, niin minun persoonani ei ole sitä tyyppiä joka on kovin kannattava. Moni ajattelee että ärsyttävyys vetää, mutta tosiasiassa se vain ärsyttää. Provosoituminen ei ole innostumista.

Asiaa voidaan lähestyä Jukka Hankamäen huomioilla. Hän on katsonut "Uuden Suomen" menestyneitä blogauksia. Ja tässä hänkin panostaa aiheeseen. "Pikainen sisällönanalyysi osoittaa, että suosituimpiin päätyy todennäköisimmin silloin, kun ottaa kantaa johonkin kolmesta asiasta: 1. Homoseksuaalisuuteen 2. Uskontoon 3. Perussuomalaisuuteen Nämä kiihottavat kansaa." Tässä kohden toimin jossain määrin oikein. Mutta Hankamäellä on vähemmän ilmiselvä lisähuomio joka on mielestäni vielä oleellisempi "Lyhyen ajan suositumpien joukossa pysyy, kun puolustaa tai edustaa homoseksuaalisuutta, arvostelee kristinuskoa (tai kehuu islamia) ja kritisoi perussuomalaisuutta. Julkisuuden kirjoitukselle takaa tällöin tuomitsevien kommenttien runsaus. Mukilointi on kuitenkin pian tehty. Pitkäaikaisesti listalla pysyy, jos vastustaa homoseksuaalisuutta, puolustaa kristillisiä arvoja ja kehuu perussuomalaisten menestystä, toisin sanoen on patakonservatiivi. Julkisuuden varmistaa tällöin mielipiteiden kanavoituminen poliittiseksi kannatukseksi, joka on yleensäkin pitempiaikaista."

Tämä on hyvin kiinnostava huomio sikäli että se vihjaa siihen että aiheen lisäksi oikeat mielipiteet ratkaisevat. Syynä on osittain se, että yleistä mielipidettä kirjoittavia on paljon. Ja vähemmistöä - tai poliittisesti epäkorrektimmaksi miellettyä - näkemystä vastaan syntyy pysyvämpi asiakaskunta. Sillä kun omaa kantaa edustaa vain muutama, samanmieliset kokoontuvat. Ja pääsee myös samalla vahvemmin vihollisen silmätikuksi.

Tässä kohden on hyvä huomata että minun ongelmani on tietty linjattomuus. Minulla on itse asiassa tarkemmin katsoen hyvin tavanomaisia mielipiteitä. Olen enemmänkin persoonaltani ja ilmiasultani ekstreemi. Näkemykseni ovat hyvinkin valtavirtaisia. Ja tämä näkyy tekstien luvussa. Blogausten luetuksitulluuden suuruusluokka ei ole mitenkään vakio. En tiedä kuinka monta nollaa lukijamäärässä on. (Ja tämä tietysti koskee numeroita, joskin sen voi ymmärtää myös lukijoitani halveksuvaksi sanaleikiksi.) Olen kuitenkin liian satunnainen suhteessa poliittisessa keskustelussa vedettyihin linjoihin. En ole kaiken kaikkiaan riittävän "puolella" ja "vastaan". Ja kirjoitan satunnaisistakin aiheista joten minulta tuskin tulee koherentisti ja tasaisesti sellaista aineistoa jolla voisi luoda viholliskuvaa tai samanmielisten joukkoa. Lisäksi tapani reagoida kommentointiin on varsin etäännyttävä.

Itse asiassa mitä tarkemmin asiaa katson, yllättääkin enemmänkin se että miten lukijoita on sekin määrä mitä on.

Olen tullut siihen tulokseen että lukijoita on yksinkertaisesti sen vuoksi että olen blogienkirjoittamiselle hieman samaa mitä Nicholas Cage on elokuvanäyttelylle. Let's face it. Nicholas Cage on hullu. Hän tekee tempauksia, ottaa omituisia rooleja, näyttelee ne hyvin omintakeisesti. Nichlolas Cage ei tee sitä mitä elokuvanäyttelijän olisi hyvä tehdä. Eli ottaa osaa vain hyviin elokuviin ja saada itselle nimeä, mainetta ja Oscareita. Tai jotka jotenkin muuten edistävät uraa. Vaikkapa antamalla kuvan siitä että henkilö on luottonäyttelijä juuri tietynlaisiin rooleihin, jolloin ei toki pääse arvostetuksi ja tulee leimatuksi yksipuoliseksi näyttelijäksi, mutta joka kuitenkin takaa vakaan leivän.

Nicholas Cage ei kuitenkaan nimenomaan tee näin. Hän on omalla tavallaan hyvin menestynyt. Mutta hänen menestystään kuvaa hyvin vahvasti se, että hän ei aina onnistu. Itse asiassa hän näyttää onnistuvan yllättävän harvoin, mutta menestyvän tästä huolimatta. On hyvin vaikeaa ymmärtää miksi hän valitsee niitä rooleja kuin valitsee. Mutta selvää on että hän kuitenkin aina heittäytyy näihin rooleihin. Kyseessä ei ole edes maineentavoittelu. Cagen tempauksista puuttuu tarkoitushakuisuus. Osa julkkiksista hakee medianäkyvyyttä leikkaamalla tukkaansa, ottamalla silikonirintoja, ottamalla niitä pois, lihomalla, laihduttamalla tai tekemällä jotain extreemiä.

Mutta Nicholas Cage tuntuu tekevän ... no sitä mitä hän tuppaa tekemäänkin ... jostain muusta syystä. Siinä missä monien julkkisten vastaavat tempaukset tuntuvat typerehtimiseltä, pinnalliselta menokulttuurilta tai laskelmoiduilta mediasuosiotempuilta. Cage vaikuttaa sen sijaan jotenkin toteuttavan itseään näiden ylilyövien tai vain strategisesti huonojen peliliikkeidensä kautta. Hän tekee niitä paitsi siksi että voi, niin myös siksi että hän jotenkin ilmentää itseään näiden kautta. Jossain mielessä hän on eläin.

Mutta ei sillä pinnallisella tavalla. Vaan enemmän jollain sellaisella joka kenties lähestyy Zhuangzin taolaista ajattelua. Tämä kiinalainen filosofi kun korosti luonnollisuutta hyvin erikoisella tavalla. Sellaisella joka ei tuo mieleen länsimaisessa mielessä helposti syntyvään assosiaatiota rauhasta ja harmoniasta. Vaan jossa korostuu se, miten tieto on suurta ja ihmisen käsityskyky pieni mutta olemassaoleva. Zhuangzi käytti myös ahkerasti erilaisia shokkitaktiikoita ja huumoria. Sellaisia jotka harvemmin osuvat yhteen tärkeän filosofian mielikuvan, saati itämaisen filosofian, kanssa. Tämä räväkkyys johti seimerkiksi siihen että väittely ja riitely olivat Zhuangzin argumentoidessa toisiaan lähellä. Häntä pidetään jopa anarkistisen ajattelun historian kannalta merkittävänä hahmona.

En tavallisesti nosta omaa häntääni, mutta tässä kohden uskaltaisin sanoa että jos en kenties ole yhtä rohkean autenttinen kuin Cage tai yhtä merkittävä ajattelija kuin Zhuangzi, niin kuitenkin tämä tietty eilaskelmoitu luonnollinen hulluus meidän välillämme on analogista. (En muuten usko että kukaan meistä kolmesta mainitusta olisi osannut kaavoittaa itseään johonkin korkeampaan ideaaliin joka jäsentäisi jokaisen toimintamme. Emme ole autenttisia sillä että tiedämme mitä olemme, vaan tavallaan juuri sillä että emme tiedä. Paljastamme ikään kuin mysteeriä itsellemmekin samalla kun muut joutuvat ... no, enimmäkseen elämään tekojemme seurausten kanssa.) Siksi täällä ei vierailla nautiskellen miellyttävästä persoonasta, mutta ei kuitenkaan kohdella aivan täysin pellenäkään. Suunnilleen siksi minulla on enemmän kuin yksi lukija (itseni).

Muutenhan tämä blogi olisikin ihan paska.

Are you talking to me?

Keijo Koivulahti tuli tietoisuuteeni lausumalla seuraavan totuuden. "Homoliittojen puolustaja on kaksinaismoralistisia idiootteja, kun homoliittoja puolustavat, mutta eivät kelpuuta samoja argumenttejä moniavioisuuden sallimiseksi." Ja kysymys on puhtaasti logiikasta eikä mistä tahansa doktriinista vaan automaattisesta ristiriitaisuudesta ; Asian varmistukseksi hän täsmensi vielä peräti että "...kritisoinkin vain tuollaisia kaksinaismoralisteja. Kaksinaismoralistit on yhtä vaaralliisia idiootteja kuin HC-uskovaiset. He ei perusta asiaa tunnettuihin tosiasioihin vaan vetää tunteella kuin karstulaiset amerikkaan...Ei taidolla vaan tuurilla. Loogisesti jos miettii asiaa, niin molemmathan pitäisi hyväksyä. Vain tunteella voi päätyä erillaiseen ratkaisuuun." Tämä on hyvin mielenkiintoinen lausuma. Sillä tämä kertoo hyvin yksinkertaistetusta ajattelusta.

Rehellisesti sanoen en tuolta pohjalta tiedä onko Koivulahti vanhan mallin konservatiivi joka haluaa vastustaa homojen avioliittoa. Vai onko hän sitä liberaalimpaa porukkaa joka haluaa laajentaa homojen avio-oikeuden jälkeen oikeuksia laajemmalle tavalla jota monet slippery slopea pelänneet ovat pelänneet. Mutta koska hänen lausuntonsa koskee logiikkaa, ei tällä ole merkitystä. Ei ole väliä missä intresseissä argumentti on esitetty. Se koskee logiikkaa joten kysymys on vain siitä mikä on automaattisesti ristiriidassa ja mikä ei.

Minun lienee hyvä ottaa tämä huomioon. Sillä siinä missä jotkut kannattavat sekä homojen avioliittoa että moniavioisuutta, minä kannatan homojen avioliittoa mutta en moniavioisuutta. Näin ollen Koivulahden kritiikki syyttää erityisesti minun kaltaisiani ihmisiä. Joita on varmasti monta.

Asiaa voidaan lähestyä aivan puhtaasti logiikan pohjalta. Kaksinaismoralismi viittaa siihen että argumentoija tekisi väistämättä loogisen ristiriidan jos hän kannattaisi homojen liittoa mutta vastustaisi polygamiaa. Näin ollen kyseessä on asiasta joka koskee loogista kalkyyliä. Ja tämä ei ole mielipidekysymys. Premisseistä voi olla erimielinen maailmankuvallisista syistä mutta peruslogiikan säännöt ovat kaikilla samat.

Ensin on syytä miettiä mikä on Koivulahden perustelun rakenne. Koska hän ei osaa kirjoittaa edes sanaa "argumentteja" oikein on syytä auttaa häntä ja tehdä hänelle ns. paras mahdollinen keissi. Sellainen jossa on vähemmän kirjoitusvirheitä mutta enemmän mittaa ja substanssia;
Premissi 1: Logiikassa yhtä todet premissit tarkoittavat että johtopäätökset ovat yhtä todet.
Premissi 2: Samoilla argumenteilla joilla puolustetaan homojen avioliittoa voidaan puolustaa myös moniavioisuutta.
Johtopäätös: Siksi jos kannattaa homojen avioliittoa on pakko kannattaa myös moniavioisuutta.
   Korollaari: Koska moni vastustaa moniavioisuutta vaikka kannattaa homojen liittoja he ovat ristiriitaisia.
      Jatkopremissi: Ristiriitaista ajattelua harrastaa vain idiootti
      Jatkopäätelmä: Joten homojen avioliittoa kannattavat ihmiset jotka eivät kannata moniavioisuuden laillistamista ovat idiootteja.

Argumenttirakenteessa on "selkeästi jotain pätevyyttä". Etenkin jos johtopäätös on tosi, siitä voidaan seurata loppuosa. Itse asiassa vaikka moni voisi pitää idiootti -sanaa tässä kohden ad hominemina, se ei teknisesti ottaen ole sitä. Se on jotain jota voidaan perustella. Tämä loukkaus on itse asiassa paras ja perustelluin kohta koko argumentaatiossa! Tämä on siinä mielessä herkkua ja kykenen arvostamaan argumentoijan asenteeseen liittyvää nokkavuutta. Tosin minun maailmassani nokkavuus pitäisi ansaita. Esimerkiksi osaamalla se alkuosa.

Suurin ongelma on premississä 2. Tai oikeastaan johtopäätöksestä joka ymmärretään väärin siksi että ei ymmärretä mitä premissi 2 tiukimmillaan merkitsee. Se on nimittäin johtopäätöksen kannalta vähän niin kuin esittäjänsäkin ; vajaa ja epäpätevä. Premissi1 ja Premissi2 eivät yhdessä yllä johtopäätökseen. Kognitiotieteilijä sisälläni huutaa että käytetty päättely on intuitiivisesti luontevaa mutta virheellistä. Se on jotain jota teemme arkijärjellä käyttäen Kahmenanin systeemi 1. Se ei valitettavasti ole nimenomaan se ajattelutapa jolla rakennetaan valideja argumentteja. Se olisi se systeemi 2. Tässä mielessä argumentti on jotain jota voi odottaa sellaisilta ihmisiltä joiden kyky laittaa "ä" ja "a" oikein sanoihin on rajoittunutta.
1: Toki itsekin teen kirjoitusvirheitä. Pirusti. Koivulahden asenne vaan ikään kuin oikeuttaa nillittämään takaisin. Sosiaalisessa mielessä keskustelukenttä on viritetty. Joten kannattaa miettiä kenties ensin että lähteekö muotoilemaan kömpelöä asenteenilmausta muotoilemalla sen naïvin kärkkäyden avulla alkeelliseen twittertyyliseen nettikommenttiasuun ja lähettää sen päin naamaa vittuilun kokemusasiantuntijalle. Kielioppinatsiuteni luettakoon vain ja ainoastaan tästä kulmasta.

Premissi 2 pitäisi olla "joka ikinen argumentti jolla homoavioliittoja puolustetaan soveltuu myös moniavioisuuden puolustamiseen". Se, että jotain asiaa voidaan puolustaa samoin yksittäisin argumentein ei tarkoita että molemmat olisivat hyväksyttyjä tämän ihmisen toimesta.

Tästä heikkoudesta voi ottaa hyvän esimerkin. - Itse asiassa homoavioliittojen vastustajien puolella kerrottiin sellaisesta argumentista että nykyinen laki on tasa-arvoinen koska jokaisella on lupa naida vastakkaista sukupuolta oleva. Tämä on teknisesti tosi argumentti jonka ongelmana on vain se, että samantapaisella argumentilla sekä on puolustettu että voidaan puolustaa rotusegregaatiota jossa jokaisella on oikeus naida saman rodun edustaja. Kun kaikilla on sama oikeus, ei tässä rikota tasa-arvoisuutta.

Tämän argumentin puute ei tarkoita sitä että jos vastustat homoavioliittoja sinun tulisi kannattaa segregaatiota. Se tarkoittaa vain sitä että tämä yksittäinen argumentti ei ole kovin vahva. Eli kannattaisi tarjota pöytään avuksi toisia argumentteja. Tämänlaisella argumentilla omaa kantaa voi vahvistaa jos käytössä on muitakin argumentteja. Mutta jos se on ainut argumentti. Niin voidaan sanoa että tässä tietyssä tapauksessa premissi 2 on hyväksyttävä. Kovin uskottava tämä tilanne ei ole.

Mutta Koivulahti ei lähde siihen että läpikävisi argumentteja jotka ovat heikkoja. Eli jotka tarvitsevat apua. Eli joiden kautta kenties syntyy kumulatiivinen argumenttirakenne jossa puutteelliset argumentit tukevat toisiaan ja kokonaisuudesta syntyy vahvempi argumentti. Mutta jotka eivät oikein "seiso yksinään". Hän esittää vain "ristiriita-öyhö, möyhö, kaksoisstandardi, hence olette idiootteja" -tyylisen lauseen. Sellaisen johon voi sanoa lähinnä "Voi Hyvää Päivää! - Miksi laitoitte tuon internettiin?"

Psykologisesti voin kuvitella mistä tässä on suunnilleen kysymys. Se on jotain jota syntyy kun dikotominen ajattelu kohtaa huonon analogian ja joka hakee voimaa heikosta analogiasta. Tämänlainen asenneilmaus - argumenttihan se ei selvästi ole - rakentuu sen tyyliselle ajatukselle että olisi jokin "perversiuden" käsite joka jotenkin syvän oleellisesti yhdistää sekä homoseksuaalisuutta että moniavioisuutta.

Let me demonstrate!

Kun katsotaan homoliittojen vastustajia, on "Oinosen hauveliargumentin henki ollut vahvana".  Näissä kielletään kategorisesti erot joiden kautta nähtäisiin ero jolla erotettaisiin (a) koiria täysikasvuisista ihmisistä (b) kahden ihmisen välistä suhdetta useamman ihmisen välisestä (c) alaikäisen suhdetta täysi-ikäisen suhteesta.

Syynä on tosiasiassa se, että mielessä on jonkinlainen "oikeaoppisuuden" käsite josta poikkeaminen on "perversio". Asiat luokitellaan dikotomisesti tämän yhden tietyn oppidogman kautta kahtia. Joko puolella tai vastaan. Tällöin mielessä on lähinnä ihanne ja ihminen katsoo vain sitä poiketaanko tästä vai ei.
1: Rehellisesti sanoen olen havaitsevinani samaa Tapio Puolimatkan lähettämästä homojen adoptiota ja lasten oikeuksia koskevasta kannanotosta. Kun Jyväskylän Yliopiston Rehtorin, Matti Mannisen, analyysi siitä miten Puolimatka ei käytä aineistoaan asiallisesti luetaan läpi, voi melko alleviivatusti huomata että Puolimatkalla on ollut käytössään vahva vahvistusharhainen lähestymistapa. (Vahvistusharha johtaa, silloin kun se haittaa tieteentekoa, tiettynlasiseen argumentointi rakenteeseen ja tiettyihin päättelyvirheisiin. Joten tämä ei ole loukkaus vaan huomio.) Puolimatkalla on selvästi ollut mielessään sellainen että heteropari on ylivoimainen perhemalli. Ja hän on tätä päätelmää hakiessaan (a) jättänyt oleellista tutkimusta syrjään ehdoilla joilla ei ole käsitellyt muuta aineistoa, eli tehnyt cherry pickingiä jossa relevanttia on se että hän saa oikeat tulokset (b) se, että jos jokin tilanne poikkeaa perhemallista ja tästä seuraa mitään negatiivisia vaikutuksia niin se todistaa että sama ongelma koskee myös homoja vaikka tämä tutkimus ei tätä asiaa oikeasti koskisikaan.

Koivulahden argumentti on yhtä järkevä kuin väittäisi että homoavioliittojen vastustajat jotka eivät aja selibaattia olisivat sisäisesti ristiriitaisia siksi että voidaan määritellä "seksisuhde" -tyylinen "kahden ihmisen suhde" jossa yhdistyy monenlaiset heteroista homojen kautta ties mihin. Ja jos vastustat yhtä niin sitten poikkaet muissakin. Eihän näin tietenkään ole. Tosiasiassa heterosuhteet ovat epäidenttisiä homosuhteiden kanssa (sukupuolijakauma) ja hetero ja homosuhteet epäidenttisiä pedofilian kanssa (ikä). Ja se, että sekä pedofiili että normiheteroseksuaali ovat samalla tavalla epäidenttisiä selibaatin kanssa ei merkitse sitä että jos vastustat pedofiliaa niin vastustat myös heterojen välistä seksiä.
1: Ei vaikka joku käsitesaivartelisi että tosiasiassa heteroseksuaalisuus voitaisiin määritellä omasta lähtökohdastani poikkeavasti siten että se olisi "ikäneutraali" ja siksi pedofiili voisi olla hetero. Jossa tekisi mieli letkauttaa että Koivulahden logiikalla tuo huomio tarkoittaisi sitä että jos kannattaa heteroavioliittoja niin sitten pitäisi kannattaa eri sukupuolta olevien avioliittoa pedofiilisuhteissa ja insestissäkin. Mikä on tietenkin typerää mutta noudattaisi täydellisesti sitä logiikkaa jolla Koivulahden tapaiset "ajattelijat" ovat liikenteessä.

Mutta miksi asiat menevät tuolla tavalla?

Tosiasiassa yllä on kuvaus joka osuu ihmisten intuitioihin. Se on demonstraatio. Argumentoinnin pinnallinen kuvaus josta puuttuu syvä mehu. (Sen voi kaivaa sieltä toki esiin, mutta harva viitsii tai osaa.) Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että asia olisi looginen. Onhan Koivulahden argumenttikin sellainen että se on intuitiivisesti ymmärrettävä. Ja sen ongelmat tulevat vastaan vasta kun sen argumenttianalysoi kunnolla jolloin voi huomata miten arkijärki harhauttaa niitä jotka eivät oikein ole viitsineet opetella ajattelemaan kunnolla.
1: Tämä ei ole mielipide vaan toteamus. Jos joku esittää että 2+2=5 standardinomaisessa kymmenjärjestelmässä niin ei osaa laskea kunnolla. Jos väittää että jossain on päättelyvirhe - loogisesti ristiriitaiseen ajatteluun viittaava kaksoisstandardi - eikä sitten osaa tehdä loogista analyysiä ei osaa argumentoida. By fucking definition.

Se minkä Koivulahden argumentti tekee on itse asiassa väärän analogian käyttäminen. Hänen mielessään homoseksuaalisuus ja moniavioisuus ovat keskenään analogisia. Ja siksi jos niistä toisella on attribuutti "eettinen tasolla joka riittää siihen että siitä pitäisi tehdä laillinen" niin tästä pitäisi voida päätellä että myös tämä attribuutti on yhteinen. Kuitenkin tosiasiassa tämä analogia toimii jos ja vain jos tämä on kaikkien homoliittoja puolustavien mielessä oleva konseptointitapa. Usein tässä ongelmana onkin se että analogian käsitemaailma on haettu homoseksuaalejen avioliittoa vastustavien puolelta. Jolloin rakennelma on väistämättä ns. olkiukko. Eli vastustajien väitetään sanovan jotain jota he eivät itse sano. Ymmärrän toki että tämänlaisia on helpompaa päihittää kuin niitä oikeita argumentteja. Mutta se on huonoa päättelyä ja paskaa perustelua. Johon Koivulahti on itse asettanut aivan validit korollaarit joiden mukaan hänen kannattaa harkita kaikkea osallistumistaan arvokeskusteluihin tai mihinkään mihin tarvitaan minkäänlaisia loogista päättelyä.

Puhtaan logiikan kannalta voidaan sanoa että argumentti nojaa samuuden käsitteeseen. Koivulahti esittää että "homoseksuaalisuus" on syvästi ja läpipääsemättä niin samanlainen "moniavioisuuden" kanssa että niiden välillä ei ole eroja. Kuitenkin jo pinnallinen käsiteanalyysi paljastaa että "homoseksuaalisuus" ei ole määritesisällöltään identtinen "moniavioisuuden" kanssa. Ne eivät ole synonyymejä. Jonka väistämätön seuraus on se että niiden välillä on epäanalogioita.

Ja joka ikinen epäanalogia on mahdollisuus laittaa erimielisyyskohta niin että näin tehdessä ajauduttaisiin välttämättä tai väistämättä loogiseen ristiriitaisuuteen. Joka taas on se jonka varaan koko Koivulahden möyhöttäminen nojasi. Hän tupelsi asennevammansa vain ja ainoastaan tämän kortin varassa. Ja siksi hän väistämättä hävisikin.

Hän ei tiedostanut että jos argumentin aiheena on homoseksuaalien avioliitto se ei ole sama kuin vaikkapa pedofiilien tai moniavioisuutta haluavien avioliitosta puhuminen. (Käsitteet eivät ole synonyymit.) Ja koska pedofiilien tai polygaamiokoiden avioliitosta puhuminen ei ollut aiheena ei ollut tarpeen ottaa esille niitä epäanalogisuuksia joita homoseksuaalien ja lastenpanijoiden tai haareminrakentelijoiden välillä on. Sillä ne eivät olleet aiheena. Sen sijaan on aivan perusteltua lähestyä tällöin asiaa siten että mitä yhteistä homoseksuaalisuudella on heteroseksuaalisuuden kanssa. Ja tässä yhteydessä osa argumenteista voi todellakin olla sellaisia että ne soveltuisivat myös tämän aiheen ulkopuolelle.

Liian dikotomisesti ajatteleva ei siis ymmärrä että jos puhutaan pariutuvien sukupuolesta, ei ole välttämätöntä puhua iästä tai lukumäärästä. Sillä voidaan ajatella että on implisiittisesti selvää että kun tässä ei olla purkamassa avio-oikeuteen liittyen lukumäärää tai ikää niin nämä ovat niitä asioita jotka vallitsevat ja pätevät. Ja kun tämä huomataan voidaan havaita että tosiasiassa nämä implisiittiset oletukset ovat mukana arvokeskusteluissa. (Ne ovat, eihän tässä segregaatiota tarvitse aina ottaa huomioon kun puhutaan siitä että onko heteroliitoissa kaikilla samat oikeudet. Voidaan olettaa että kun rotukysymystä ei ole nostettu esiin niin rasismiteemassa ollaan yhtä mieltä, ainakin toistaiseksi poliittitsen strategioinnin vuoksi jos ei muutoin.)

Argumentti ei olekaan että homot saavat mennä naimisiin koska homoja koskee a. Vaan koska he ovat sekä asiaa a että implisiittistä valtavaa joukkoa attribuutteja. Ei tarvitse mainita että osallistujien pitää olla vapaaehtoisia, täysi-ikäisiä, elossa ... ja muuta vastaavaa. Sillä ne ovat ilmiselvyyksiä.
1: Lisäongelmia tulee siinä että argumentaation ei tarvitse välttämättä pitää sisällään mitään suoraa referenssiä homoihin. Voidaan esimerkiksi ottaa oma argumenttini polygamiaa vastaan ja monogamian puolesta. Joka perustuu karkeasti ottaen seksuaalisen turhautumisen välttämiselle. (Jonka yhteiskunnalliset seuraukset ja yksilöitä koskeva kärsimys tiedetään Kiinan yhden lapsen politiikan seurauksesta.) Se ei suoraan mainitse homoseksuaalisuutta, mutta tosiasia on että tuo kieltoargumentti on jotain jota ei voi soveltaa homoseksuaaleihin. (Homoavioliitot päin vastoin purkavat esteitä ja estoja jotka liittyvät seksuaalisen tyydytyksen pitkäaikaistamiseen.) Itse asiassa päin vastoin. Joten tosiasiassa ei riitä että homoseksuaalien avioliittoa puoltavat argumentit huomioidaan pedofiiliaan laajentamiskysymyksessä. Pitää huomioida vielä erillinen yleisemmin ikärajoja koskeva arvokeskustelu joiden kombinaatio kertoo sitten koko totuuden. Joten kaiken kaikkiaan koko syytös "pakotetusta kaksoisstandardista" on niin naurettava että syntyy lähinnä myötähäpeää jokaista sellaista kohtaan joka on pitänyt sitä sadasosasekunninkaan verran validina argumenttina. Puhtaasti logiikan kannalta tuo argumentti ei toimi niin monella tasolla että se on jo jonkinlaista antilogiikkaa.

Loppukaneetti.

En voi sanoa muuta kuin että kaltaiseni homoliittojen puolustajat eivät ole tämäntasoiseen typerehtimiseen sortuneet. Tässä ei hoeta, että "jos kannatat heteroliittoja olet ristiriitainen jos vastustat homoliittoja". Vaan ollaan huomautelleet tasa-arvo -argumentin heikkoudesta eli sen yhteydestä segregaatioargumentointiin. Mutta ei tästä ole vedelty että jos ihminen vastustaa homoliittoja niin hänen tulisi tuolla tasolla myös kannattaa segregaatiota tai hän olisi kaksoisstandardissa elävä tyyppi joka ei erota selvää loogista ristiriitaa ajattelussaan. Ero on perustelullisesti valtava.

Vain homoseksuaalien avioliiton vastustajat ovat tähän asti kehitelleet tämänlaisia kyhäelmiä. (Joten jos on niin että Koivulahti paljastuu liberaaliksi on ikävää jos he ottavat käyttöön samantapaisia hävettäviä rakenteita.) Ja se, että esimerkiksi tietyt akateemisesti koulutetut kristityt eivät näytä keksivän mitään parempaa keppihevosta kertoo että heidän asiansa on vaikeaa. (No, lienee sitä vaikeaa keksiä oikeutuksia holokaustillekin. Koska se on useimpien eettisten mallien mukaan epäeettistä. Joten se että paras argumentti ja se johon kaikki näyttävät tarttuvan on tuon tasoinen epäajatuksellinen pieru kertoo että ei ole kovin vankalla pohjalla nuo heidän puolustuksensa.)

Jos akateeminen ihminen tekee tämänlaisen logiikkaa koskevan mokan.. Se tarkoittaa että hän on joko asiantuntematon jonka pitäisi kenties luopua titteleistään ja palata peruskoulun puolelle opettelemaan perusasiat kuntoon. Tai sitten he valehtelevat tietoisesti ja tarkoituksella, jolloin heillä ei ole mitään uskottavuutta ja on täysi syy olla edes kuuntelematta heitä. Koska miksi kuunnella huijaria argumentoinnissa jossa tavoitellaan laatua? Heidän voi vain sanoa että pussaa persettäni. Sillä jos jokin irtautuu argumentaatiosta, hänet myös voidaan ohittaa epäargumentatiivisesti.