Kun katsotaan apologetiikkaa, voidaan huomata että siinä on paljon argumentteja jotka koskevat etiikkaa. Siinä mennään jopa niin pitkälle että esitetään moraalista argumenttia Jumalan olemassaololle.
1: Jos Jumalaa ei ole, ei ole objektiivisia moraalisia arvoja.
2: On olemassa objektiivisia moraalisia arvoja.
J: Jumala on olemassa.
Argumentti on siitä kiinnostava, että siinä premisseistä seuraa johtopäätös. Premissejen kanssa voidaan toki olla runsaastikin erimielisiä. Esimerkiksi euthyfronin dilemman kaltaiset argumentit - ja jopa Sam Harrisin tapa jossa moraali määritetään ihmisen lajityypilliseksi käytökseksi jota määrittelyn jälkeen lähestytään esimerkiksi aivotutkimuksen keinoin - iskevät melko suoraan siihen että kenties objektiivinen moraali onkin ihan "naturalistista" tai ei niin lujasti sidottuna Jumalan olemassaoloon.
Mutta tämä blogaus ei ole tästä. Sillä en katso yksittäistä argumenttia. Toki tuo kohta on siitä oleellinen ja oireellinen, että käytännössä kaikista teologisista jumalatodistuksista voidaan listata jopa hirveitä argumentaatiolistoja siitä miten tuon vaaditun premissin kanssa on helppoa olla erimielinen.
Mutta en halua demonstroida miten yksittäinen argumentti on tyhmä. Voidaan nähdä että tähän kasautuu yllättävän useilla myös metatyhmyyyttä. Jotain jota tekisi mieli lähestyä klassisella "fractal wrongness" -idealla.
Sillä kun katsotaan sitä mitä aika moni apologeetikko kannattaa samanaikaisesti, voidaan huomata että heidän eri argumenttinsa ovat vielä keskenäänkin ristiriidassa.
Jos esimerkiksi otamme ajatuksen objektiivisesta moraalista, sen perusteemana on että hyvyys on universumin ominaisuus. Se on olemassa riippumatta siitä mitä ihmiset tekevät. Se on olemassa vaikka ihmiskunta lakkaisi olemasta.
Tämä on jo sellaisenaan jännitteinen erilaisten "ateistit voivat vaikka murhata ihmisiä" -argumenttien kanssa. (Osa näistä on metaeettisiä, eli niissä nojataan että ateistit ovat hyviä ja tavallaan heidän tulisi selittää tämä hyvyytensä. Mutta ateismi ei takaa tätä hyvyyttä eli anna sille moraalista perustaa. Osa niistä sitten tuomitsee että ateistit ovat pahoja.) Sillä niissä hyvyys ilmenee nimenomaan sitä kautta että kuvitteellinen ateisti joko tappaa tai voi tappaa ihmisiä. Tämä pahuus vaatii sosiaalista interaktiota jota taas ei ole jos ihmiskuntaa ei ole.
Tämä on toki vain jännite eikä totaalinen ristiriita. Sillä tätä eroa voidaan suojata siten että universumissa hyvyys on objektiivista samalla tavalla kuin "kylmä ja kuuma ovat objektiivisia". Toisin sanoen universumi luokittelee teot vaikka ihmisen kulttuuri sen sallisi. Pahuuskin on tätä kautta objektiivista.
Tätä on kuitenkin hyvin vaikeaa liittää pahan ongelmaan. Monessa näkemyksessä korostetaan että tosiasiassa esimerkiksi holokausti ei ole ongelma Jumalan kaikkivaltiudelle ja kaikkihyvyydelle. Tämä on suora la wut jos argumentaation rinnalle otetaan samanaikaisesti se argumentaatio jossa selitetään, että selitetään miksi "ateistit voisi vaikka tappaa". Niissä kun suoraan oletetaan että teismi kieltää nämä asiat pahoina asioina. Nyt niitä ei sitten kielletäkään. ; Jos universumi on kaikkineen sellainen että kaikesta seuraa enemmän hyvää kuin pahaa, niin sama kai sitten seuraa ateistien tekemistä murhistakin. Joten kai kristitytkin voisivat tappaa. Itse asiassa jotkut kristityt ovatkin tappaneet.
Toisaalta tässä viitataankin usein uskoon. Miten tosiasiassa voidaan sanoa että jopa kristitty joka tappaa ja katuu saa armon. Ja että usko ja vakaumus ovatkin ne mitkä mittaavat hyvyyttä. Valitettavasti tämä usko sitten puuttuu ateisteilta ja monilta holokaustin tekijöiltä ja vastaavilta. Joten universumi ei sitten olisikaan pahan ongelman ulottumattomissa. Koska voidaanhan sitä kuvitella universumi jossa olisi yksi uskova enemmän - tämän premissin varaan on rakennettu esimerkiksi koko apologetiikka, jonka perusideana on nimenomaan käännyttää ihmisiä kristityiksi.
Ja tämä lienee se syy minkä vuoksi apologeetikot ovat niin tiukasti sitä mieltä että jokainen ateisti tosiasiassa uskoo Jumalaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti