Haluatko bulvaaniksi? (Ai et? Ja olet kuitenkin arvailemassa visailussa)

Kun muutama päivä sitten kerroin uudesta "muutos" -kampanjasta, korostin Kataisen keskeistä roolia kampanjassa. Hänestä oli ikään kuin tehty kampanjan erityinen suojelija. Kataista on lainattu seuraavan sitaatin voimin "Kirkot ja kristilliset yhteisöt ovat merkittäviä suomalaisten arjessa ja juhlassa olevia henkisen ja aineellisen avun ja turvan antajia. Vuosisatojen ja -kymmenten aikana suomalaiset ovat saaneet tukea ja uskolleen vahvistusta. Olen ylpeä siitä työstä mitä näissä yhteisössä tehdään lasten ja nuorten kasvatuksessa sekä esimerkiksi vanhusten tai elämästään syrjäytyneiden tukemisessa. Viranomaiset tekevät Suomessa tehtävänsä, mutta miten paljon enemmän saammekaan aikaiseksi, kun nämä lähimmäisenrakkauden käytännön teot vahvistavat uskoa huomiseen. Toivon alkavalle Pääkaupunkimission tapahtumalle kaikenpuolista menestystä." Tämä lausunto on otettu riemuiten vastaan tiukemmissa uskonnollisissa piireissä ja vähän muuallakin.

Valitettavasti moitteeni perustui oletukseen siitä että mainonnan tekijät olisivat harjoittaneet mainonnan ja journalismin eettisiä vaatimuksia edes vähän sinne päin. Eli että he olisivat olleet avoimia ja että lainattu todella tietää missä määrin ja miten ja missä kontekstissa häntä sitten laitetaan.

Tämän päivän iltapäivälehdet tiesivät kuitenkin kertoa että Katainen oli narutettu kampanjaan. Hänelle ei oltu kerrottu yksityiskohtia. Lehdet tiesivät jopa kertoa, että mainoskampanja ei ole kirkon erityissuojelussa vaan on enemmänkin alueellista vaikuttamista, mutta kampanjaan oli silti etsitty "bulvaaneja" kirkon piiristä antamaan mukanaan arvovaltaa.

Huvittavaksi kampanjana tietysti tekee se, että sitä ajavat piirit ovat homoseksuaalisuutta vastaan. Katainen on samaan aikaan ilmoittanut että hän ei aja homoseksuaalisuusasiaa eteenpäin eduskunnassa, mutta jos hanke etenee äänestykseen asti, niin hän äänestää puolesta.

On selvää että tämänlainen toiminta on ideologisen vaikuttamisen siivittämää, eikä siinä voida vedota siihen että tämänlainen olisi jotenkin epäkristillistä. Tätä voidaan sanoa suorastaan kristillisyyden lietsomaksi vääristelemiseksi, totuuden venyttämiseksi, valehteluksi ja huijaamiseksi. Joka tehdään ihastuttavasti manipulaatiomielessä. Nämä tapaukset näyttävät että oletukset uskovaisten eettisyydestä tuottavat yllättävän usein erehtymisiä ja pettymyksiä. Nämä ihmiset ovat sitten niitä jotka puhuvat eniten etiikasta. Kun se tulee heidän suustaan, herää mieleen se pakollinen kysymys siitä, tarkoittaako se heidän sanomanaan oikeastaan yhtään mitään sellaista jota sanan denotaatioiohin ja konnotaatioihin tavataan liittää.

Tämänlaisista reagoinneista tulee helposti sellainen seuraus, että Katainen ja vastaavat tuskin uudestaan erehtyvät tekemään ihan samanlaista virhettä. Tämä taas vähentää kirkkopositiivisia lausuntoja pitkässä tähtäimessä ; Jos satut vahingossa kehumaan joustavaa uskonnonpuolta ja päätyykin jotenkin ihmeellisesti puolustamaan tiukan linjan fundamentalisteja, niin tottahan toki siitä seuraa lausuntojen lopettamista. Tosin jos kirkko ei ota selvää pesäeroa tämänlaiseen kampanjointiin, se myös ansaitsee kaiken tämän lausunnon kuivamisen koska vaikenemalla se tunnustaa että tämänlaisia kyitä he todellakin myös hautovat sisällään sen kokonaisvaltaisemman eettisyyden nimissä.

Näin ollen en malta olla tekemättä sitä samaa minkä usein joudun näiden ihmisten kohdalla toteamaan. Kiitos! Mikään ei aja uskonnottomien asiaa yhtä hyvin kuin tämänlainen eettisyydeltään kyseenalainen toiminta uskovaisten puolella.

Jalat (kaikki taaplaa - mutta ei tyylillä)

Ilkka Koivisto kuvaa "elämänmittaisessa luontoretkessä" luonnossakävelylle olennaista luonnetta. Hän kertoo että ihmiset jotka ovat nuorina tottuneet pelkkään asfaltilla kävelyyn, ovat vaikeuksissa aikuisena jos heidän täytyy vasta silloin opetella epätasaisella maastolla kävely. Oppiminen ei aikuisena suju samaan malliin kuin lapsena.

Toinen kävelyyn voimakkaasti liittyvä asia on hyvien kenkien korostaminen. Windsorista hyvät kengät ovat hyvin tärkeä asia; Ihmisen jalat ovat kehittyneet vuosimiljoonien aikana kävelyyn ja hän kannattaa poikkeuksellisesti sellaisia kenkiä jotka eivät ole läpipehmustetut, vaan sellaiset että niiden läpi saadaan jotain tietoa maastosta sekä siitä missä asennossa jalat ovat suhteessa siihen.

Kolmanneksi voidaan tietysti ottaa Terry Pratchettin kiekkomaailmassa seikkaileva vartija Samuel Vimes. Hän tuntee kadut. Ei siis vain osaa osotteita ja näe taloja joiden yhdistelmistä syntyy kortteleita, vaan tuntee ne jaloissaan. Hän tuntee kiveyksestä paikan jossa seisoo ja näin hän voisi kulkea kaupungilla silmät ummessa täysin turvallisesti - siis ellei hän olisi erikoistunut Ankh-Morporkin varsin väkivaltaiseen kaupunkiin jossa hän ei yleensä liiku niillä turvallisimmilla alueilla.Näiden yhdistelmäksi voitaneen sanoa omat Suomenlinnan reissuni. Olen lapsena tottunut kävelemään melko paljon sekä asfaltilla että luonnossa. Ja olen nauttinut etenkin epätasaisen maaston tuomista piirteistä. Asfaltti on itse asiassa yleensä ottaen tuntunut jopa tylsältä ; Jos elämässä jalat tuntevat vain asfaltin, ne eivät oikein ole tunteneet mitään. Voidaankin sanoa että asfaltilla kävely on kätevää jos pitää ehtiä töihin, mutta että vaikka pidänkin kävelemisestä en voisi kuvitellakaan nauttivani pelkällä asfaltilla kävelemisestä. Sellaiselle reissulle en lähtisi.

Yhtenä syynä on tietysti miljööero. Mutta toisena on se, että maasto tuntuu erilaiselta tallata. (Ja kuten ihmiset tietävät, minä olen tarkka siitä mitä ja ketä tallaan, koska nautin vain tietynlaisten tallaamisesta tietyllä tavalla tallattuna.)

Olen kuitenkin vasta melko lyhyen aikaa sitten alkanut käyttämään kenkiä joissa on vain vähän pohjaa. Olen yleensä käyttänyt napakkaa kenkää joka estää kengän linttaan painumisen. - Jostain syystä kävelen niin että vasemman kengän sisäreuna on kovemmalla rasituksella kuin ulkoreuna. Huonot kengät menevät tätä kautta pian pilalle ja kävelen ikäänkuin "hyvin vinosti".

Nyttemmin minulla on ollut hyvin kevyet kengät. Sellaiset mokkanahkaiset joista Sörnäisten asemalla oleva spurgu huomautteli että minun pitäisi hankkia kunnon lantsarit. (Syytä lausumisen tapahtumiseen en tiedä, mutta päivä oli 28.9.2011.) Niiden pukeminen jalkaan on hieman hankalaa koska rakenne on napakka (kun pakko on). Sen jälkeen ne sopivat kuitenkin harvinaisen hyvin.

Koska nämä kengät eivät sovellu mihinkään kallioninjailuun - siihen minulla on eri kengät. Tai oikeastaa ne vanhat yleiskenkäni - onkin suomenlinnan mukulakivimaasto ollut loistava löytö. Tämänlainen maasto kertoo jokaisella askeleella ; On mukavaa tuntea kengänpohjan läpi, että jalan alla on se 3 (tai jopa 5) kiveä. Ja että joskus yksi niistä on löysällä. Tai kiven raoissa ruohoa.

Estetiikka ei ole pelkästään silmille tai korville.

Mielen muutos

Se, mitä opimme psykologiasta on se, että ihmisen persoonallisuus ja minuus on yllättävänkin vakaa. On huomattu että 20-35 ikävuoden jälkeen ihmiset eivät yleensä enää muutu. Ihmisillä on tyypillistä erityisen voimakas kognitiivinen dissonanssin välttäminen. He ikään kuin luutuvat samaan, ja tätä kutsutaan aikuiseksi eheäksi minuudeksi. (Tai dogmaattisuudeksi, riippuen tietysti siitä hiveleekö asia omaa näkemystä.)

Tämä johtaa toki siihen että jos ihmiset vaihtavat näkemystään, he ikään kuin hyppäävät kuitenkin persoonallisuutensa kanssa mukaan. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi uskoontulon kohdalla alussa kenties ollaan "vieraskoreasti uskovaisia", mutta vanha persoona ponnahtaa kuitenkin esiin. Ihmisen ideologiaa voi vaihtaa vaikeasti, mutta persoonallisuus kokonaisuutena on vielä kovempi juttu muuttaa. Tämä näkyy jopa siinä mitä on opittu aivopesun yhteydessä. Streatfeildin "Brainwash" kuvaa miten ihmistä voi muuttaa, mutta muutos vaatii kuitenkin myös ylläpitoa. Toisin sanoen uusi identiteetti on sellainen että se pysyy vahvasti yllä jos sitä harjoitetaan, mutta ilman ylläpitoa vanha persoona tuppaa silti tulemaan takaisin.

Nyt on kuitenkin saatu uusia tietoja joiden mukaan muutos olisi mahdollista. Tämä tieto on tietysti kannustavaa niille minunkaltaisille ihmisille jotka painivat päivittäin varsin ongelmallisen persoonallisuutensa kanssa. Vähemmän kannustavaa lienee vain se, että tutkimuksessa hallusinoivat sienet ovat olennaisessa roolissa. Hallusinogeeniset sienet voivat muuttaa persoonallisuutta varsin pysyvästi. Syyksi ei katsota sienen vaikutusta suoraa. Sen sijaan vaikutus on välillinen, sienen antama transsendentti kokemus aukaisee ja pakottaa ihmiset joustavammiksi. Syynä on nimenomaan se, että vaikka "hallusinaatio on epätotta", eli siinä kyse on aistien vääristymisestä, sitä ei suinkaan koeta minään pinnallisena ja illuusionomaisena, vaan transsendentti kokemus on hyvin aito.

Uutinen on tietysti ollut ilonaihe shamanistien parissa.

Tämä on tietysti sekä mukava että epämukava tieto
1: Niille uskovaisille jotka korostavat mystistä kokemusta. Mystiikassa korostetaan - joskus fenomenologista kieltä käyttäen - kokemuksen aitouden riittävän. Se itse asiassa riittää ollakseen vaikuttava ja ihmistä muuttava. Hallusinaatioissa mukana on kuitenkin liikaa huumeita jotta tulos olisi miellyttävä. Ihmiset hyväksyvät nimittäin sen verran yleisesti että huumeet tuottavat epätosia aistimuksia, että huumeilla saadun transsendentin kokemuksen syvyyden ja aitouden tuntu on kenties ravisteleva.
2: Minunkaltaisille ihmisille jotka ovat nähneet aivojen itseviittausken vain vahvistavan assimilaatiota. Tämä on yleisesti ottaen ollut viisas oletus, koska mieli leikkii siinä itsellään. Kuitenkin esimerkiksi hallusinaatioiden kautta havainnointia voidaan vääristää, jolloin kokemusmaailma on varsin absurdi verrattuna tavalliseen. Tällöin syntyy sisältäpäin pakote muuttua - ei kenties pakote muuttua kohti totuudellisempaa elämää, vaan sen harhankin kanssa on kyettävä elämään. Eikä ole mahdotonta että myös eikemiallinen mekaniikka rakentaa einormaaleja havaitsemisen ja kokemisen tiloja - ainakin sellaiseksi meditoijat kokemuksiaan kuvaavat.

Toki kaiken meditaation ei tarvitse olla ihmistä muuttavaa. Näin ollen mietiskelystä valtaosakin voi olla vain "opitun syventämistä", ruminointia. Mutta tätä kautta ajatus transsendentin kokemuksen ihmisen muuttavasta voimasta muuttuu hieman uskottavammaksi. Ja toki tässä muutoksessakin on vaarallisia potentiaalisia muotoja. Tämän tajuamiseksi riittää se, että kaikki ajatus aivopesusta vaatii taustalleen jonkinlaisen ihmisen persoonan hallitsemisen ja muuttamisen. Indoktrinaationpelko esimerkiksi nojaa siihen että ihmisen persoonaan voidaan vaikuttaa ennen sitä 20-35 ikävuotta. Mutta toisaalta, minä voin sanoa näin vain sen takia että en ole tätä kirjoittaessani huumeissa.

Pieni huomautus ; Kun vinttikoira ja tiikeri näyttävät samalta hyveeltä.

Fiore dei Liberin "Flos Duellatorumissa" on neljä hyvettä joita symboloi heraldinen eläin. Niistä yksi on tiikeri. Tiikeri symbolisoi hyvettä nimeltä celeritas, nopeus. Tämä on tietynlaista nopeutta, joka on yhdistetty tarkkuuteen. On siis oltava ripeä mutta ei hosuvalla tavalla.

Kuvavalinnallisesti tiikeri istuu ja pitää käpälää hieman samalla tavalla koholla kuin audatia -hyveen leijonakin. Tiikerin ja nuolen valinnaksi ajatellaan olevan jopa eräänlainen sanaleikki ; Sillä persiankielen sana tigris tarkoittaa nuolta.

Tai oikeastaan Fiore dei Liberi kuvaa tiikeriä sellaisena kuin hän sen on ajatellut olevan. Vaikka hän tietysti olikin maailmanmies, hän ei kuitenkaan ollut nähnyt sellaista elävänä. Tiikeriksi onkin valikoitunut sen ajan heraldisen perinteen näkemys asiasta. Nykyihmisen silmiin tiikeri näyttää ihan oikeasti lähinnä vinttikoiralta. Sekin olisi toki mainio ehdokas juuri tähän celeritas -hyveeseen.

Ei itse asiassa ole kovin vaikeaa kuvitella, että joku merimies, joka ei ole biologi, on matkoillaan nähnyt vaikkapa niitä egyptiläisiä vinttikoiran näköisiä faaraokoiria (joka luokitellaan virallisissa luokitelmissa "alkukantaiseksi koiraroduksi", joten sen kaltaisia on varmasti ollut 1400 -luvulla), Ja kuullut tiikereistä. Ja näin olisi käynyt jonkinlainen juttujen sekoittuminen joko silminnäkijän sekaantumisen tai kirjurinvirheen takia. Tämänlainen epätarkkuus voi tietysti olla myös satunnaista.

Syökää kanaa ; Älykkäille eläimille.

Kuten jotkut ovat ehkä huomanneet, en pidä siitä että "eläinten hyvinvointi" erotetaan "eläinten oikeuksista". Sillä eläinten hyvinvointi on jotain johon voidaan viitata etologialla. Näin voidaan vaikkapa kritisoida susien vaellustarpeen kautta sitä että vaeltavia eläimiä laitetaan häkkeihin, kuten esimerkiksi Konrad Lorenz esitti.

Itse asiasa silloin kun on tarpeen erottaa "eläinten oikeudet" "eläinten hyvinvoinnista" onkin itse asiassa jonkinlaienen tilanne jossa eläinten hyvinvointi ei enää ole mikään varsinainen pointti. Sen sijaan ihmiset päättävät eläimille oikeuksia inhimillisten normien kautta. Eläintä nämä eivät välttämättä kiinnosta. Tämänlainen tilanne on vaikkapa se, kun aktivistit vapauttavat eläimiä tarhoista siksi että eläimille kuuluu abstrakti "vapaus". Tästä voi seurata luontokatastrofi jos vapautetut eläimet ovat vaikkapa minkkejä. Tämänlaista toimintaa ei voi kutsua "eläinten oikeuksiksi" vaan "edesvastuuttomuudeksi, typeryydeksi ja eläimen välineellistäminen ensisijassa oman arvomaailman symboliksi."

Tätä kautta onkin hyvä nostaa esiin yllätys. Ilkka Koivisto on tunnettu eläinten oikeuksien ystävä. Hän kannattaa etologiapohjaista eläinten hyvinvoinnin määrittelyä. Tätä kautta hän voi osallistua keskusteluun jossa parannetaan eläinten hyvinvointia tiedon kautta. Kirjassaan "elämänmittainen luontoretki" hän kuvaakin sitä, miten tarhakettujen tutkimus tuotti yllätyksiä. Ihminen helposti ajattelee että luonnollinen olosuhde on eläimelle se mukavin. Kuitenkaan kettujen kohdalla erilaisesta olosuhteesta ei ole enää haittaa. Koivisto kuvaakin sitä että kenties ketun älykkyys onkin tässä apu ; Kettu oppii elämään hyvin erilaisissa olosuhteissa ja viihtymään niissä.

Sen sijaan Koivisto hätäileekin enemmän kanojen kanssa. Ne eivät ole yhtä älykkäitä kuin ketut, eivätkä siksi yhtä joustavia. Niiden toiminnassa luonnonolojenmukaisuuden olisi oltava siksi kovempi ja voimakkaampi. Kanat toisin sanoen kärsivät enemmän kuin älykkäämmät ketut. Ja juuri älykkyyden puutteen takia.

Tämä muistuttaa siitä, että vaikka eläinten älykkyyttä pidetään usein koventavana asianhaarana, eli älykkäitä eläimiä tulee kohdella paremmin jo niiden korkeamman tietoisuuden takia, jolloin ne koetaan sellaisiksi että ne voivat kokea hyvin monisyisempää tuskaa ja ovat tästä myös tietoisempia. Ja samoin älykkyytä pidetään riskinä kärsimykselle ; Ajatellaan jotenkin että älykäs eläin kärsisi enemmän luonnottomissa tuotanto-olosuhteissa. Kuitenkin tilanne ei ole näin yksinkertainen.

Kana lienee tässä muistutus ajatuksenmuutostarpeesta. On hyvä arvioida muutakin kuin älyä ihannoiden. Tämä kettuihin enemmän kuin kanoihin kiinnittäminen heijastaakin osittain sitä että älykkyyttä pidetään erityisen arvokkaana. Ja toisaalta tässä on taustalla ajatus kuolleen ruhon välineellistämisen eriarvoisuudesta. Sehän ei itsessään koske eläimen elämän kärsimystä itseään vaan sitä mitä sille tapahtuu sen kuoleman jälkeen. Kanaa katsotaan sormien välistä koska syömistä pidetään jotenkin arvokkaampana välineellistämisenä kuin nahan talteenottoa. Tämä taas on eläimen hyvinvoinnin kannalta puhtaasti inhimillinen symboliarvo. Kettua ei varmaan kiinnosta eikä se tykkäisi turkistarhaelämästä sen enempää tai vähempää jos se tietäisi että se syötäisiin sen sijaan että vain sen turkki otettaisiin talteen.

Yksi uusi kuva

Sigmund Freud piti keräilyvimmaa persoonallisuuden kehittymisen häiriönä. Freudista kyseessä oli anaalivaiheeseen jäämisestä. Tässä mielessä monen miehen seksuaalisuus näyttää vajavaiselta, koska he keräävät pornografiaa. Pornokokoelmat ovat kuulemma yleisiä. Kuuntelin kerran erään tietotekniikkarikoksia tutkivan poliisin esitelmää jossa hän kertoi että likimain jokaisessa koneessa on pornografiaa. Tämä ei tule koneeseen käyttöliittymän mukana (mikä voisi olla kiinnostava ratkaisu) eikä pornografia myöskään lataa itseään (valitettavasti, se säästäisi aikaa).

Nykyisessä psykoanalyysissä selitykseksi voidaan saada vaikkapa metsästysviettinä, jossa pornografian hakemisesta saatava jännitys ja kiinnijäämisen riski voivat olla olennaisin osa pornokokoelman keräämisessä. "getting his porn was fundamentally different: the sex was secondary, the relatively consequence-free risk-reward structure of the activity of hunting for porn drove the pleasure."

Evoluutiopsykologit ovat sen sijaan selittäneet miesten pornografiaintoa erehtyväisyydellä ; Kyseessä on ekologinen loukku ; Nykyisessä maailmassa evolutiivisesti kenties järkevintä olisi jonottaa spermapankkiin, mutta sen sijaan ihmiset lataavat internetistä kaksiulotteisia naisen kuvia, joita voidaan siis pitää eräänlaisina ylinormaaleina ärsykkeinä, atrappeina. (On viehättävää miten tämä laittaa ihmisen samaan jonoon esimerkiksi punatulkkujen kanssa jotka suuttuvat punaisille tupsuille joissa ei ole linnun ulkonäköä...)

"Huoltamossa" miesten pornografian kokoamiseen annettiin lisäselitystä. On erikoista että monilla miehillä on valtavan kokoinen pornografiakokoelma. Syynä onkin se, että kokoelmia ei itse asiassa uudelleenkatsota. Ytimessä on "uuden löytämisen ilo". Taustalla on Coolidge effect, joka johtaa siihen että miehet kiinnostuvat eniten uusista naaraista ja ovat jopa vähemmän kiinnostuneita naisista jotka ovat jo saavuttaneet. Uutuudenviehätyksen takana on ajatus miehestä joka ei suinkaan ole yksiavioinen, vaan joka levittää geenejään. Tämä vie tarinan tietysti Batemanin periaatteeseen, joka on vanha näkemys jossa koiraat levittävät geenejään ja naiset ovat sitoutuneita yksiavioisia.

Tämänlainen selitys on tietysti sinänsä ongelmallinen että se ei näytä osuvan kovin hyvin yhteen ihmisen suhteellisen vakiintuneiden parisuhteiden selittämiseen. Ihmisillä on taipumus yksiavioisuuteen, tai jos ei ihan täysin sellaiseen niin ainakin sarja-avioitumiseen jossa on välissä pidempiä sitoutumiskausia yhteen. Näin on selvää että Coolidge effect ei ole yksinään riittävä selitys kattamaan kaikkea ihmisen käyttäytymistä.

Tämä ei sinänsä ole ongelma, koska itse asiassa on varsin tavallista että lopputulos on jonkinlainen kompromissi kahden keskenään vastakkaisen valintapaineen välillä ; Itse asiassa ihmisen parisuhdekäyttäytymisen selittävä evolutiivinen teoria joutuukin selittämään samanaikaisesti yksiavioisuutta että taipumusta syrjähyppyihin ja pikaromansseihin.

Näin saadaankin tilaa vaiheisuudelle; "Tieteen kuvalehden (3/2005)" juttu "Rakastuminen vie järjen-Rakastaminen vaatii järkeä" kuvaakin sitä, miten aivotutkimus näyttää ihmisten suhteen olevan monivaiheista. Aluksi on pari vuotta kestävä huuma ja tämän jälkeen vakiintuneempi vaihe (joka voi syntyä jopa ilman sitä huumavaihetta.) Opimme artikkelista että "ihminen rakastuu matelijanaivoillaan" ja "Rakkaus syntyy älyllistävän aivokuoren tuntumassa."
1: Nykyinen romantiikkakäsitys on jostain syystä sekoittanut huumavaiheen pysyvään intoon, mikä voi tietysti olla pettymys monille. Alkuhuuma on sitä sivusta seuraaville kenties huvittavaakin seurattavaa ; kuten "unkuri" opettaa : "shakespearelaisen komiikan luuydin on ikiaikaisen mehevä. kun rakkaus astuu ovesta, lähtee järki samalla avauksella." Vakiintuessa tilanne sitten muuttuu voimakkaasti.

Tästä päästään tietysti siihen varsinaiseen aiheeseen. Ihmiset rakentavat pysyviä parisuhteita ja vakiintuvat. Mutta tämä ei onnistu niiden tyttöystiväen kanssa joiden sukunimi on ".jpg". Onkin kenties hieman irvokasta esittää että pornoa kohdatessaan miehet ovat toteuttamassa hieman sitä, mitä nykyinen romantiikkanäkemys pitää kauneimpana ja arvokkaimpana. Järkeä pornoilutouhussa ei tietysti hirveästi ole - sitähän joudutaankin osittain selittämään erehtymisen selittämisellä eikä sillä miksi se olisi järkevää.

---

Kirjoittajan näkemyksen mukaan Freud olisi voinut laittaa peppuvaiheen lisäksi tissivaiheen, jotta valtaosa pornomieltymyksistä saataisiin kategorisoitua omaan luokkaansa...

Kafkavertaus

Uusimmassa "Voima" -lehdessä (7/2011) on sivulla 57 vastinekirjoitus aikaisemmin kirjoitettuun lestadiolaisartikkeliin. Noin karkeasti tässä kritisoidussa artikkelissa kuvattiin sitä miten lestadiolaisyhteisö katsoo erilaisia asioita sormiensa välistä ja siksi sen piirissä voidaan tehdä kaikenlaista.

Vastaus oli kuitenkin kiinnostava lähinnä vain siksi että se näyttää varsin mallikelpoisesti sen, miten uskontokeskustelua sävyttää nykyään pseudodiplomatia, mukasuvaitsevaisuus. Sellainen jossa uskontokriittiset mielipiteet kielletään ja uskonnon asiallinen tosiasiapohjainenkin kritiikki kielletään, ja kriitikko esitetään automaattisesti vaarallisena natsina. Ja että tätä käydään varsin epäkonsistenteilla keinoilla ja kuvitteellisin eifaktuaalisin pelotteluleimakuvin väritetyin salaliittoteorioin.

On hyvä aloittaa siitä miten kirjoittajan mielestä yksilön virheet on asetettava suhteessa yhteisöön. "Pieni huomio käyttämästänne retoriikasta: haastattelemanne henkilön sanottiin paenneen vanhoillislestadiolaisuutta, jota kuvattiin väkivaltaiseksi yhteisöksi. Yksityiselämässään haastateltava oli paennut väkivaltaista miestään." Tämä kuvaa sitä perinteistä tapaa jolla ideologiat pesevät vastuunsa. Jos yhteisön jäsen tekee hyvää ansioksi katsotaan yhteisö. Jos yksilö tekee pahaa, hän ei edusta koko ryhmää. Tämänlainen on PR -puhetta. Kirjoittaja kuitenkin laajentaa kritiikkikieltoa selvästi myös ideologioihin sillä hän sanoo "Yhteisöt eivät ole elollisia, suojeltavia olentoja, mutta ne koostuvat ihmisistä, jotka ovat. Tuollainen julkinen nimittely ja diagnosointi on paitsi loukkaavaa, myös hälyttävää, mielestäni sellainen on vaarallista."

Kirjoittaja jatkaa että lestadiolaisten kritiikki lehdissä on vaarallista. Hän käyttää tässä apuna kafka-analogiaa, jossa Kafka -kirjassa Kafkan nuoruutta käsittelevässä osiossa oli kuvattu sitä miten juutalaisiin liitettiin erilaisia salaliittoteorioita. Tästä seurasi sitten seuraava : "Juutalaisia alkoi ympäröidä epäilyksen varjo, joka hämärsi sen, mitä ennen ja mitä nykyäänkin pidetään kirkkaana totuutena ihmisyydestä. Logiikka on se, että juutalaisten ihmisarvoaan saatettiin halventaa, koska he olivat "syyllisiä"." Kirjoittaja viittaa myöhemmin vastineessaan vertaukseen ja kuvaa sen olevan uutisoinnin kannalta relevanttia. Lopputulos on vaatimaton ja ystävällinen "Soisin mielelläni, että itseään valistuneina pitävät tahot eivät lähtisi tahoillaan tukemaan joidenkin ihmisten henkistä ja fyysistä turvallisuutta uhkaavan ilmapiirin lietsomista."

On sanomattakin selvää että kokonaisuus on melko outo.

Onkin hauskaa huomata miten puolustuksessa hypätään yhteisötasolta yksilötasolle aina tilanteen mukaan. Tämänlainen "yksilö-yhteisö" -ambivalenssi on sen verran epäkoherenttia että se vie perustelusta kaiken siinä potentiaalisesti olevan eheyden ja rakentaa siitä jotain jonka tarkoituksena on näemmä lähinnä puolustautua epätoivoisesti keinolla millä hyvänsä. Ja tässä on onnistuttu varsin huonosti koska kokonaisuus on niin epäkoherentti. Joten tältä osin lestadiolaisilla ei näyttäisi menevän kovin hyvin. Tekstiä lukiessa tulikin samastumispiste tavalliseen lestadiolaiseen joka mahdollisesti tämänlaisen tekstin lukiessaan lausuu mielessään lähinnä seuraavat sanat. "Lakkaa auttamasta!"

On nimittäin totta että yhteisö koostuu yksilöistä ja jäsenistä. Jolloin yksilöihin viittaaminen on relevanttia. Muuten mihinkään ideologiaan tai instituutioon ei koskaan missään voitaisi kohdistaa mitään kritiikkiä.
1: Tämä seuraa tietysti sitä vanhaa logiikkaa jossa Jumala ja Kirkko ovat eri asioita ja pappien ja instituution teot ovat jotain johon voi pettyä, mutta tämä on pettymystä ihmisiin mutta ei Jumalaan. Ongelmana tässä vain onkin juuri se, että lestadiolaisuus ei ole Jumala vaan se yhteisö. Joka koostuu niistä ihmisistä.

Tässä tapauksessa uutisen kohdalla olisikin olennaista kritisoida tilannetta. Eli osoittaa että voiman artikkelin väitteet olisivat ns. bullshittiä. Eli väkivaltaa ei ole tapahtunut. Tätä ei tehty. Ja tämä on olennaista, kun ottaa huomioon että vastine on itse asiassa melkomoisen pitkä.

Kun journalisti kaivaa esiin yhteisön jossa yhteisö katsoo pahuutta sivusta ja ajaa uhrin pois yhteisöstä, ei auta jos kerrotaan että teko on yhden tekemä ja että mikään yhteisö ei ole "lukossa" siihen tapaan kuin se olisi "vankila, jossa ovet ovat lukossa ja avain takavarikoituna". Kukaan ei kyseenalaistanut sitä että väkivaltaa ei harjoittaisi yksilö, eikä väitetty että yhteisön kaikki jäsenet olisivat väkivaltaisia tai että lestadiolaisista ei voitaisi lähteä pois. Lähteminen vain vaatii perheen hylkäämistä, joka on sen verran rankkaa että mitään sen kummempia lukkoja ei välttämättä tarvita.

Hupaisinta - itse en voi olla käkättämättä huomiolle ääneen - on tietysti huomata että vaikka kirjoittaja kuvaakin näkemystään esimerkiksi "Kafka-esimerkiksi" hän itse asiassa rakentaa varsin standardimuotoisen natsikortin. Rakenne on nimen omaan se, ja ilmeisesti joku oikeasti kuvittelee että Kafkalla tehty pohjustus muuttaisi näkemyksen joksikin muuksi kuin natsikortiksi. Natsikortti peittää sen että väite onitse asiassa se, että kritiikinlausuma sinällään olisi sama asia kuin vainoaminen ja sen lietsominen.

Yleisyyskään ei vielä ole mikään argumentti, koska joskus tilanne on sellainen että. En ole esimerkiksi löytänyt kovinkaan suurta määrää asiallista journalismia joka olisi ylistänyt vaikkapa punaisten khmerejen hirmutekojen toimintaa. Jotkut aiheet nyt vain ovat sellaisia että asiallinen journalismi moittii sitä ja kehuja tulee lähinnä propagandistisilta tukijatahoilta. Jos ideologia päätyy tämänlaiseen tilanteeseen, kannattaa kenties miettiä että kannattaisiko muuttaa yhteisöä vähemmän väkivaltaa lietsovaksi.

Ja viimeistään siinä vaiheessa kun henkilö varoittelee väkivaltaisisuuksien suojelusta ja salaliittojen rakentamisesta rakentamalla salaliitotteoriaa siitä että journalisti on esittänyt yhden ihmisen kokoisen casen institutionaalisoitua väkivaltaa. Aitoa tapausta ja sen tietoontuomista vastaan puolustaudutaan kuvitteellisella vainosalaliittoteorialla jossa tätä väkivallantekijää ja kritiikin kohdetta tulisi suojella joltain todistamattomissa olevalta potentiaaliselta väkivallalta. Rakennetaan uhkakuva jota ei voida oikein mitenkään konkretisoida. Prosessi on surkuhupaisa.

Siksi olisikin hyvä huomata mikä on se olennainen asia. Se on se salaliittoteorian ja aktuaalisen journalismin ero. Pahanteko on voitava jollain lailla sitoa konkreettiseen. Kaikki kriitiikit eivät synnytä vainoja. Osa kritiikeistä vaikuttaa yhteiskunnallisesti positiivisesti, kuten esimerkiksi Amnesty tekee paljastamalla erilaisia piiloteltuja väärintekoja. On hyvä huomata kritiikin ero ; Esimerkiksi minä pidän tätä mielessäni toistuvasti, koska kritisoin uskontoja hyvin usein. Kriitiikki ei kuitenkaan ole sitä että vihjaisin että uskovaisten yhteisö haluaisi heittää minut keskitysleirille - Vaikka yksilönä kuvani uskovaisten väkivallattomuduesta ja haluttomuudeesta tarttua kidutusvälineisiin ovatkin varsin railakkaat. En voi kuitenkaan heittää näitä epäluuloisia subjektiivisuuksiani oikein mihinkään koska ne rakentuvat lähinnä "omaan paranoidisuuteeni".

Toki, rehellisyyden nimissä, en toki usko että lestadiolaiset olisviat mitenkään erityisen väkivaltainen ryhmittymä. Kritiikin ulkopuolella he eivät ole eivätkä saa olla. On nimittäin selvää että yleisesti ottaen kaikkea uskonnollista toimintaa suomessa ympäröi suojakupla joka tekee niistä merkitystään suurempia ja joiden sisäistä pahaa sensuroidaan ulospäin. Toisin sanoen erityisen väkivaltainen uskonnollisen ryhmittymän ei nykyään tarvitse ollakaan ollakseen huolestuttava toimija.

Piilopahutta tapahtuu ainakin seuraavista syistä
1: Pahuutta ei pidetä pahuutena vaan hyvyytenä, kuten esimerkiksi (omakohtaisesti olen kokenut) helluntailaisten lastenleireillä voi olla valvotusrukoilusessioita myöhäiseen yöhön. Ja että niissä on "pinnallinen lupa lähteä esirukouksen kautta pois", mutta lähteminen on halveksittavaa uskonelämän heikkoutta. Aivopesun termien kautta tämä näyttää siltä että ryhmäpaineella ihmiset altistetaan valvottamiselle jonka vaikutus on tunnetusti ihmisen normaalin ajattelevan minuuden rikkominen. Pyhän Hengen saaminen jota näillä leireillä tapahtuu lapsille sekä näyttää ja kuulostaa psykoottiselta kohtaukselta, mikä ei tässä valossa ihmetytä. Sitä kuitenkin pidetään kunniakkaana ja hyvän uskonelämän merkkinä eikä sitä siksi nähdä väkivaltana vaan enemmänkin opettavaisena yhdessäolona. (Uudelleenmäärittely ei kuitenkaan muuta sisältöä. Nimilappu ei muuta myrkkyä mansikkahilloksi.)
2: pahaa pidetään pahana mutta sitä ei uskalleta tunnustaa koska siitä tulisi huonoa PR:ää jolloin asiat hoidetaan mielellään sisäisesti. Asiaa ei siis hyväksytä ja sille jopa tehdään jotain, mutta esivallan vastuuseen ei mennä. Tällöin riskinä on se, että yhteisö alkaa joko lynkkaamaan pahantekijöitä itse tai sitten uhrit jäävät ilman kunnon oikeuksia kun poliisille asian vieminen olisi uskonyhteisön uhan alle asettamista.
3: Pahaa tehdään mutta suurin osa ihmisistä on sääliöitä jotka vain katsovat sivusta tekemättä mitään. Tämä on psykologisesti normaalia. Jo yksin tieto muista, katsojavaikutuksen kautta, voi vaikuttaa siihen että asiaan puuttumisen kynnys kasvaa kohtuuttomasti. Kun sen voisi tehdä joku muukin.

Siksi uskonnolliset yhteisöt ovatkin yleensä itse asiassa suojeltuja. Lestadiolaisten erityissuhde valtionkirkkoomme on näkyvä esimerkki siitä miten voimakasta suojelua ryhmä itse asiassa saa. Siksi kaikesta uutisoinnista tuleva kohkaaminen yllättää. - Hikipediassa on ihmetyttänytkin se, miten lestadiolaisuus -artikkeli aikaansai kohtuutonta metakkaa. Lestadiolaiset osaavatkin käyttää herkkänahkaisuutta loistavasti yleisenä vallankäyttövälineenä jossa kaikki kritiikki pyritään sensuroimaan. Oveluuspointsit heille siitä että he osaavat havaita yhteiskunnallisen manipuloinnin herkät paikat ja toimivat strategiat. Valitettavasti tämän soveltaminen on sitten pois niistä hyvyyspointseista, joita esimerkiksi perheväkivallan jatkumisen tukemisesta kiinni jääneen yhteisön kannattaisi erityisesti vaalia.

I hear dead people!

Komedioissa on naurunauhoja (laugh track). Niiden tehtävänä on alleviivata vitsejä ja vedota jonkin verran ihmisen sosiaaalisuuteenkin. Kun ihminen kuulee naurua, hänen on helpompi nauraa mukana. Ajatus naurunauhasta on tietysti myös tasapäistävä, ja antaa kenties kuvaa siitä että sarjassa olisi enemmän huumoria ja vitsejä kuin mitä muuten voisi luulla. Nauha on myös ikään kuin tunnustettu kuuntelijan aliarviointi, joka kertoo milloin pitää nauraa tai olla huvittunut että ei menetä kasvojaan ja saa huumorintajuttoman mainetta.

Naurunauhojen kulta-aika oli 1950-1960 -luvuilla. Ja kun nauru oli kerran nauhoitettu, sitä tietysti voitiin käyttää useita kertoja. Usein sarjat tekevätkin aluksi omat naurunauhansa jota sitten kierrätetään koko sarjan ajan.

Tästä päästään tietysti "Man on the Moon" -elokuvaan. Siinä Andy Kaufmanin hahmo pistetään sanomaan että monet naurunauhat ovat kuolleiden ihmisten naurua. Ne on tehty niin pitkän aikaa sitten. Tämä onkin totta. Esimerkiksi "Frasier" -sarjan naurunauhat ovat hyvin vanhaa tekoa, 1960 -luvulta.
1: Tämä tietysti suorastaan kutsuu luokseen sarjaa parodioivaa "Marisvitsiä" ; Sarjassahan Maris oli Nilesin vaimo jota ei oikein nähty mutta josta kuultiin usein puhetta. Nauru oli yhtä eloissaa kuin Maris. Voikin kuvitella että jos Niles rikkoisi neljännen seinän hän sanoisi jotain seuraavaa "I hear laughter. Is it ghost or you Maris?"
2: Toki kierrätystä käytetään muutenkin ja esimerkiksi uusimmassa Indiana Jonesissa taas käytetään huutoa, jonka päästää kuollut mies. Eli vaikka nauhat usein kiertävät vain muutaman vuoden, ja kenties vain yhden komediasarjan yhden kauden verran, osa nauhoista on hyvinkin pitkäikäisiä.

Tätä ajatellessa voi mieli tulla surulliseksi, sillä on hyvinkin mahdollista että monet naurunauhat ovat hyvinkin vanhoja. Näin ollen kuulemmekin nauhoilla ihmisiä jotka ovat jo haudassa. Ensivilkaisulla sitä voisi ajatella että tämänlainen epäluonnollinen epäkuolleiden zombie -nauru olisi irvokasta.

Mutta sitten muistaa että nämä ihmiset ovat muuttuneet omalla tavalla ikuisiksi käsitteiksi juuri näiden pitkäikäisten naurunauhojen kautta. Ja se se vasta onkin irvokasta. He ovat ikään kuin ikuisiksi ajoiksi kahlehdittu kulttuurimme kenties omituisimpaan tarkoitukseen.

Tiedättekö, mitä minä tekisin jos olisin tälläinen naurunauhalla naurava jo kuollut? Minä taatusti kääntyisin haudassani. Jos vain vielä eläisin.

Ehdoton ilmapiiri

Katainen ilmaisi huolensa siitä että Suomalaisten ilmaisutapa on muuttunut. "hieman epäsuomalainen ilmapiiri, jota voisi kuvata ehdottomuuksien ilmapiiriksi" ... "kyky sopia kiistoja ja neuvotella on muuttunut musta-valkoiseksi ja suvaitsemattomuutta suosivaksi." Katainen on sinänsä oikeassa, että ehdottomuus on noussut esiin.

Tässä on kuitenkin kaksi piirrettä. Ehdottomuus on toisaalta dogmaattisuutta jossa vaikeutetaan diplomatiaa, suvaitsevaisuutta ja kompromissintekoa. Ja toisaalta se on sitä että sitoudutaan asioihin loppuun asti. Sitoutuminen ja asian vieminen johtaa kenties muutoksiin ja tuloksiin. Ehdottomuus onkin itse asiassa potentiaalisesti sekä positiivinen ja negatiivinen. Sen oikea käyttäminen vaatiikin lähinnä huolellisuutta.

Nähdäkseni Suomen ilmapiirin ongelmana onkin pitkän aikaa ollut pseudodiplomatia, jossa tehdään kompromissia kompromissin vuoksi. Lopputulos on muutosvastarintainen tilanne, jossa kaikki mahdollisesti asioita muuttava koetaan uhkaavana. Ja tämän uhkan peittelyä kutsutaan leppoisuudeksi. Näin loukkaantumisesta on tullut voimakkain ase, jolla erilaisia mielipiteitä vaiennetaan. Jos joku loukkaantuu, ei asiasta ikään kuin enää saa puhua. (Paitsi jos tällä on jo perinne ja tällä hetkellä valta-asema, jolloin muutosvaatimus tässäkin nähdään uhkana.)

Tämä on näkynyt esimerkiksi uskontokeskustelussa ; Kun uskovainen loukkaantuu pelkästään siitä että joku on ateisti ja sanoo sen ääneen, on ateistista saatu rakennettua hirviö pelkästään sillä että joku loukkaantuu. Näin herkkänahkaisuudesta on tullut vallankäytön suurin muoto. Lopputuloksena on nykyinen valtionkirkon henki, joka on mukasuvaitseva mutta pelaa kuitenkin käytännössä vain tiukimpien uskovaisten asiaa.

Valitettavasti tämä on heijastunut myös maahanmuuttokeskusteluun, ja etenkin siihen. Kun nimittäin katsotaan PerusSuomalaisten siiven argumentointia, on havaittavissa että natsikortti heilahtaa automaattisesti. Tämä on siitä ongelmallinen että syytös ikään kuin kuluu tylsäksi. Tehokkuus katoaa muutaman toiston jälkeen. Kovimman ja tiukimman linjan maahanmuuttokriitikot ovatkin itse asiassa natseja joille natsikortti osuisi, mutta he voivat ohittaa syytökset koska sitä on ylitarjottu likimain kaikille ; Kun ihminen kerran huomaa että syytös on liioiteltu, käy helposti niin että uskottavuus menee myös niissä tapauksissa kun varoitus olisi aiheellinen.

Tosiasiassa ehdottomuus kuvaakin myös sitä suvaitsevaiseksi käsitettävää. Heidän dogmansa on se, että jotkut mielipiteet ovat yksinkertaisesti vääriä. Tällöin ihminen tietysti asettaa ehdottoman dogman asemaan oman näkemyksensä, josta poikkeaminen on rasismia, syrjintää ja natsismia.

Katainen on siis väärässä puhuessaan siitä että ehdottomuus olisi jotain epäsuomalaista. Eikä pelkästään siksi että PerusSuomalaisten "jytky" -menestys vaaleissa näytti että ehdottomuus on hyvinkin "talon tapa". Vaan siksi että ehdottomuutta on itse asiassa harjoitettu jo kauan aikaa. Se on vain ollut ovelasti naamioitua. Vanha linja oli vain passiivis-aggressiivista ja uusi linja aggressiivis-aggressiivista.

Peliteoreettisesti passiivissessa vs. aggressiivisessa tilanteessa pärjääminen on verrattavissa vanhaan "haukka-kyyhky" -dilemmaan. Siinä on kompromissihakuisia kyyhkysiä, ja aggressiivisia haukkoja. Pelitilanne on siitä mielenkiintoinen että kannattavuus riippuu muista; Se, onko syytä olla haukka vai kyyhky riippuu ympäristöstä. Pelillä on tasapainotila ; Jos enemmistö on haukkoja on tiimiytyminen kannattavaa koska haukat röykyttävät toisiaan. Mutta jos joka paikka on täynnä kyyhkyjä, kannattaa ruveta haukaksi koska riskejä toiminnasta ei ole. Näin aggressiivinen ympäristö johtaisi rauhallisten yksilöiden tuloon. Ja voitaisiin sanoa että nykynen aggressiivisuus johtuisikin luontevasti liista leppoisuudesta.

Kuitenkin politiikassa ei haukka-kyyhky -pelin tapaan katsota pelkkää frekvenssiä. Siinä kyetään nimittäin arvioimaan jossain määrin sitä, keitä vastaan siinä pelataan. Tällöin tulee muistaa likimain se, että jos kyyhky kohtaa haukan, kyyhky häviää. Kyyhkyille luvassa vain röykytystä. Itse asiassa passiivis-aggressiivisen pelitilanteen tehokkuus onkin juuri sitä että toinen puoli pakotetaan kyyhkyiksi kun itse ollaan haukkoja ; Näin toinen osapuoli pakotetaan joustamaan kun itse ei jousteta, jolloin lopulta oma näkemys saadaan vallitsevaksi kun toinen ensin pakotetaan kävelemään puolimatkaan ja itse jäädään paikalleen ja sitten pakotetaan tämä tekemään toinen kompromissi. On selvää että tässä toinen itse asiassa kulkee koko ajan kohti sitä dogmaatikon kantaa, pelkästään antamalla periksi.

Eli vastustajan ennaltatietäminen johtaa helposti siihen että konfliktit rakentavat lisäkonflikteja ; Haukan on vain vältettävä haukkoja ja käytävä kyyhkyjen kimppuun. Kyyhky taas voi vain keräytyä yhteen ja välttää kontaktia haukkojen kanssa. On selvää että tämä ei ole kovin kannattava strategia ; Konfrontaationvälttäminen johtaa jakautuneeseen yhteisöön jossa kyyhkyt toimivat yhdessä ja välttelevät haukkoja tilanteessa jossa kyyhkyt ovat koko ajan uhan alla ilman että haukoilla on olennaista riskiä. Siksi ehdottomuutta vastaan voi olla syytä nousta ehdottomuudella eikä harjoittaa diplomatiaa diplomatian vuoksi.

Toisin sanoen joskus on osattava olla hyvien puolella pahaa vastaan. Ehdottomasti.

Itse asiassa Matt Ridleyn "Jalouden alkuperässä" ihmisen erityisen voimakkaan altruismin syntyminen vaatiikin ehdottomuutta. Koska yhteistyö helpottaa välistävetäjien roolia, ja tekee siitä kannattavan ratkaisun, ovat ihmiset joutuneet muuttamaan altruismipeliä antamalla "pelillisesti ylikovia rangaistuksia". Ihmiset haluavat siksi kostaa ja rangaista voimakkaammin kuin se olisi puhtaasti strategisesti laskien käytännöllistä ; Ihmiset ovat valmiita ottamaan takkiin extraa, maksamaan lisää, siitä että varasta rangaistaan mojovammin. Syynä on se, että vain tällä "lisää häviävällä" tavalla välistävetoa voidaan pitää hyvin epäkannattavana ja sen määrä pienenä. Toisin sanoen, vaikka se on kenties epäintuitiivista, altruismi ja kompromissintekokyky vaatiikin -ollakseen pysyvä asiantila - tiukkaa ehdottomuutta oikeissa paikoissa.

Tunnistettu

""Pyrstöpuolelta mies muistuttaa erehdyttävästi Roope-setää." ... "Vaappumatapa on sama." ... "Ja hän on sedän kokoinenkin.""
(Tupu, Hupu ja Lupu hämääntyvät partanaamiosta "Roope-Setä 12/03")

Luin aamupuhteinani Ilkka Koiviston "Elämänmittainen luontoretki" -kirjaa. Siinä hän muun muassa kertoo että yksilöllisiä piirteitä voidaan käyttää eläinyksilöiden tunnistamiseen.

Esimerkiksi leijonien viiksikarvat ovat hieman yksilöllisesti rivissä. Koivisto kuitenkin myöntää että tämä tunnusmerkki on lähinnä jotain jolla eläintenhoitajat tunnistavat hoitamansa eläimen.
Leijonat tuskin tunnistavat toisiaan ensisijaisesti viiksikarvoista, koska nämä erottuvat vasta melko läheltä. Tämä muistuttaa että vaikka tunnistamisen apuvälineenä olemisen tärkein piirre on yksilöllisyys, niin se, että ominaisuus on yksilöllinen ei vielä tarkoita että sitä myös käytettäisiin tunnistamiseen.

Toisaalta joillakin eläimillä esiintyy vastavuoroista altruismia. Silloin he auttavat enemmän niitä jotka joskus ovat auttaneet itseä. Näissä tapauksissa on selvää että yksilöt tunnistavat toisensa jostakin, mutta voi olla vaikea kertoa mikä piirre on se, joka on ratkaisevan tärkeä.

Toisin sanoen joskus meillä on piirre jota voidaan käyttää yksilöntunnistamiseen, mutta emme voi olla varmoja käyttääkö kyseinen eläinkin tätä samaa piirrettä - osa "eilaumaeläimistä" ei välttämättä edes tunnista toisia yksilöitä ollenkaan. (Leijonat ovat laumaeläimiä joten ne todennäköisesti tunnistavat.) Ja joskus tiedämme että laji tunnistaa toisia yksilöitä vaikka meidän itsemme voisi olla vaikeaa erottaa mitään oleellisia yksilöllisiä piirteitä.

Ainakin ihmisten kohdalla tunnistaminen tapahtuu montaa kautta ; Vaikka tunnistaminen tehdään yleensä kasvoista, niin kuitenkin hyvin monet asiat paljastavat henkilön. Näin esimerkiksi meidän miekkailukoululla kauan olleet tunnistavat toisensa vaikka kasvot on peitetty maskilla ja pukeutuminenkin on melko lailla samasta muotista. ; Toisaalta vieraita voi olla vaikeampi erottaa toisistaan. Vanhan hokeman mukaan "kaikki kiinalaiset näyttävät samanlaisilta". Syynä tähän on tietysti länsimaisen silmän tottumattomuus.

Näin tullaankin Ilkka Koiviston tapaan käsitellä ihmisten äänentunnistamista. Sillä tässä kohden hän korostaa että ihmisten äänet ovat hyvin erilaisia. Hän on toki oikeassa siinä että ihmiset tunnistavat useita eri ääniä. Tämä tunnistamisherkkyys ei kuitenkaan ole aivan sama asia kuin se, että piirteet ovat todellakin yksilöllisiä. Se voi kertoa myös tarkastelutarkkuudesta. Tämä on tärkeää koska Koivisto pitää äänen yksilöllisyyttä adaptaationa ; On hyödyllistä olla tunnistettava. Tämä on kuitenkin hieman hankalaa, koska monesti sukulaisilla on hyvinkin samanlaisia ääniä. Esimerkiksi en kykene erottamaan puhelimessa puolisoni ja hänen sisarensa ääniä toisistaan. (Ulkonäöltään he ovat taas kuin kaksi marjaa. Jos marjat ovat vadelma ja mustikka.) Näin samaan joukkoon kuulumisen näyttäminen, ei toisista erottaminen, olisi olennainen asia.

Onkin luultavaa että äänessä on vastakkaisia valintapaineita ; Jos variaatiota on paljon, syntyy uniikkeja ääniä jotka sanovat "minä olen minä", mutta joka vaikeuttaa sitä että se muistuttaa että "kuulun teidän joukkoon". Ehkä kompromissi näiden välillä onkin se, että on järkevää erottaa omanlaisista hienoisiakin piirre-eroja niin että ei haittaa vaikka he ovat maskissa. Mutta muista riittää että tunnistaa että he ovat erilaisia, vaikka "kiinalaisia". Tällöin piirteen eroavaisuuden lisäksi voidaan tarkastella asioita eri tarkkuudella.(Oletuksena on että kiinalaiset eivät ole keskenään sen samannäköisempiä kuin eurooppalaiset keskenään.)

Tragediointi

Kun ihminen kohtaa katastrofaalisen tapahtuman, se helposti "tragedioidaan". Esimerkiksi Auvisen ja Breivikin tekoja kutsutaan usein nimittämällä niitä "kauheaksi/kammottavaksi tragediaksi". Tämä on mielenkiintoinen sanavalinta, koska tragediat on perinteisesti käsitetty hyvin voimakkaasti ohjatuiksi asioiksi. Niissä on vahva, jopa deterministisen väistämätön, tuho. Ytimessä on jonkinlainen hamartia joka kulminoituu tuhoutumiseen. Tragedia on ymmärrettävä ja selkeä.

Kuitenkin näitä tapahtumia kuvataan nimen omaan järjettömiksi ja joksikin jota ei voi ymmärtää. Tämä kertonee siitä että termi on irronnut "akateemisesta yhteydestä" ja sitä käytetään hyvin arkisesti. Mutta tosiasiassa "tekojen järjettömyys ja käsittämättömyyskin" on jokin joka ei vastaa ihmisten tapaa suhtautua näihin tekoihin.

Ihmiset nimittäin haluavat aina etsiä syitä ja ymmärtää tekijää. Tämä tarkoittaa sitä että he rakentavat jonkinlaisen tarinan siitä mistä syistä tekijä on tehnyt tekonsa. Motiivien kaluamista suorastaan odotetaan. Näinollen ihmisten "käsittämättömyys" ei tarkoitakaan ymmärtämättömyyttä vaan enemmänkin sitä että tekoja ei voi hyväksyä eettisellä tasolla vaikka niiden syyt tietäisikin.

Näin tragedioinnille saadaan tilaa.

Yksi erikoisin ja yleisin tarina näyttää olevan jonkinlainen tarina kontrolloimattomasta vihasta. Ongelmia yritetään siksi hoitaa pistämällä ihmisiä kontrolloimaan itseään selittämällä erilaisin syin, että vihaaminen ei kannata. Näin olisikin luontevaa nähdä syy sille miten vihapuhe on nyt noussut vahvasti esille ; Se nähdään vaarallisena ja pelottavana koska sen katsotaan edustavan tätä riskikäyttäytymistä, vihan hallitsemattomuutta.

Kuitenkin tässä yleensä unohdetaan miettiä sitä, miksi vihaa syntyy. Ongelmana tässä on se, että kontrolli ei välttämättä ollenkaan ratkaise ongelmaa. On mahdollista rakentaa tilanne, jossa ainoa tunne, jonka ympäristö ilmaisee itseä kohtaan tai jonka se herättää itsessä, on juuri viha. Kontrolliin laitto, vapauden karsinta, vastustus. Ne herättävät ihmisessä kostonhimoa. Tämä on sinänsä ongelmallista koska esimerkiksi kouluampumisten kohdalla on oikeutettua puhua liioitellusta paniikista ; Ja tässä tilanteessa koulukiusatut joutuivat kovasti hankalaan välikäteen. Ensin heitä kiusasivat lapset, ja tämän jälkeen yhteisö yhteiskuntaa myöten piti heitä riskinä, ja kohteli heitä ikään kuin aikapommeina. Tämä ei varmasti vähentänyt heidän vihantunteitaan vaan lisäsi niitä. Ongelmaa kenties pahennettiin yrittämällä parantaa sitä.

Vihassa olisi hyvä katsoa mikä on vihan syy. Siksi jos koulukiusatut olisivatkin oikeasti riskiryhmä kouluampumisille, ei oikein tilanne ole tiukentaa otetta heihin. Olisi syytä katsoa mistä tämä viha kumpuaa ja mennä tämän jälkeen läimimään ongelmia (a) koulukiusaajille jotka toimillaan synnyttävät kiusattuja ja rakentavat kiusattujen toivottomuuden ja kaunantunteet ja (b) passiivisille sivustaseuraaville sääliöille jotka tietävät ongelman mutta eivät silti tee sille mitään, paitsi ehkä itkevät kotona miten siellä kiusaamispiirin ulkopuolella on "niinq ahistavaa olla."

Jostain syystä tämä asia ei kuitenkaan näyttänyt tulevan kenenkään mieleen. -Kenties siksi että on kivempi syyttää jotain muuta kuin ottaa peiliä kauniiseen käteen. On kivaa pelätä jotain halveksittavaa. Koulukiusaamistakaan ei ole niin ahistavaa seurata kun ajattelee että kiusattu on kenties vaikka potentiaalinen kouluampuja. - Profiilista katsotaan korkeintaan tekijä, eikä sitä mitkä elementit vaikuttavat tekijänkaltaisten syntyyn. Siksi ei kontrolloida ongelma-alueita, vaan kontrolloidaan ihmisiä. Ja näin ongelmaa ei todennäköisesti ratkaista aan pahennetaan.

Vaihtoehtona on tietysti se, että kaikki nämä psykologisoinnit kertovat enemmän ihmisestä itsestään kuin ihmiskunnasta. Kenties tragediointia pitäisi välttää. Uskottavia tarinoita on helpompi keksiä kuin todistaa. Tämä tilanne johtaa siihen että moni kehittää narraatioita tilanteeseen, projisoi siihen omia pelkojaan ja saa tästä leimakirveen jolla voi sitten tehdä paljon pahaa ympäristössään. Fyysisen väkivallan pelko nostaa tällöin jonkun "uhaksi koetun ryhmän", joka on mahdollisesti vain jo valmiiksi kyseisten ihmisen omien ennakkoluulojen kohde eikä oikea uhka. Ja tähän tahoon kohdistetaan aktuaalista henkistä väkivaltaa.

Siksi olisikin kenties parempi että "tragedioinnin" sijaan asioita pidettäisiin katastrofeina, kauheina ja käsittämättöminä. Ainakin siihen asti kunnes on kunnon tuloksia joiden pohjalta tehdyt teot todella vähentävät niitä asioita joita sen halutaan vähentävän. Tuntuukin että monesti tehdään vain siksi että tehtäisiin jotain.

Suojapaikka/Piilopaikka

"Christianity came into existence in order to lighten the heart; but now it has first to burden the heart so as afterwards to be able to lighten it. Consequently it shall perish."
(Friedrich Nietzsche, "Human, all too Human", s. 119)

Iltalehti kertoi nykyisen paavin nuoruudesta varsin erikoisesti otsikolla "Tytöt eivät kiinnostaneet Paavia edes nuorena." Siinä ei ollut luvassa paljastusta nykyisen paavin homoseksuaalisuudesta. Siinä oli haastateltu paavin veljeä joka kertoi, että paavi ei ollut kiinnostunut tytöistä edes nuorena. Ja "Jokainen tekee syntiä, olipa hän paavi tai ei. Veljeni luonnollisesti on tunnustanut syntinsä tähän päivään saakka." Suoraan sitä että tämä synti olisi homoseksuaalisuus ei tietysti tehty, ja sellaisen vetäminen olisikin liioiteltua. Samanaikaisesti katolinen kirkko painii pedofiliamaineen kanssa.

Ensivilkaisulla voisi olla omituista että selibaattilupauksen tehneet ihmiset olisivat touhuamassa ties minkälaisia asioita. Luulisi että ihminen ajautuisi kaksinaamaisuusongelmaan ja jos olisi pervoilija, ei missään tapauksessa valitsisi siksi mitään katolisen papin uraa ; Jos tuomitsee jotain jota itse kuitenkin tekee, niin sitä tulee vain itse onnettomaksi kaksinaamaisuutensa vuoksi, tai sitten tulee onnettomaksi koska elää jatkuvassa ja voimakkaassa itsekiellossa.

Kuitenkin tarkemmalla miettimisellä selibaattilupaus voi vetää puoleensa niitä joille seksuaalisuus on jotenkin omituista. Esimerkiksi aseksuaaleja selibaattilupaus ei pelota - päinvastoin, se voi vapauttaa heidät yhteisön vaatimuksilta, odotuksilta ja uteluilta. Samoin jos olet homoseksuaali ja tähän suhtaudutaan yhteiskunnassa nuivasti, on tätä ainakin ajatuksen tasolla helppo paeta kieltäytymiseen. Halut eivät katoa kuitenkaan elämäntapavalinnan seurauksena, ja siksi tästä tietysti seuraa kaikenlaista.

Sama koskeneekin siksi pedofiilejakin. He tuskin ovat hirvittävän ylpeitä taipumuksistaan. Selibaatti tuntuu helpolta tieltä jos he pitävät omia vaikuttimiaan inhottavina ja epämoraalisina. Valitettavasti kuoripojat ovat tässä vaiheessa kuitenkin lähinnä kiusaus. Katolinen kirkko tarjoaa tilanteen jossa halut ja tilaisuus kohtaavat. Katolinen kirkko ei tietysti tarkoituksella rakenna suojapaikkaa pedofiileille, homoseksuaaleille, pervertikoille ja muille seksuaalisille vähemmistöille.

Kuitenkin katolinen kirkko sekä rakentaa seksuaalivähemmistöjä tuomitsevaa ympäristöä (mikä on huono homoseksuaalisuuden mutta vähemmän huono pedofilien kohdalla) jota ihmiset sitten pakenevat todennäköisemmin. Ja kun katolinen kirkko samanaikaisesti rakentaa uran joka rakentuu seksuaalisen pidättäytymisen ympärille, se itse asiassa tarjoaa keinoa ulos tästä häpeästä jota se on itse rakentanut.

Vasen

Viimeisimmissä harjoituksissa kävimme läpi monia asioita. Yksi niistä oli punta falsa -niminen tekniikka, jossa kysymys on tekniikasta jossa kontaktissa toisen miekan kanssa tilanne kierretään samalla kun siirrytään half -swordingiin. Tekniikka vaatii aika paljon harjoittelua. Sidoimme sen luonnollisesti osaksi luontevaa miekankäyttöä. Sain kuitenkin parikseni ihmisen joka ei ollut ikinä aikaisemmin tehnyt kyseistä tekniikkaa, joten yksinkertaistimme tilannetta ; Minun roolina oli vain pitää omaa miekkaani frontalessa (vasemmalle) ja toinen käänsi miekkaansa siitä sitten ympäri.

Vaikka minun olisi luonnollisesti pitänyt ottaa tilanteesta kaikki irti ja hioa stanceni täydelliseksi millimetrin sadasosien tarkkuudella, on minun rehellisyyden nimissä tunnustettava että tylsistyin seisoskelemaan ja aloin katsomaan hieman sivusta. Tämä oli melko tärkeä asia. Sillä minulla on varsin kummallinen kokoelma "ajattelemattomia automaatioita". Ne ovat toimintamalleja jotka seuraavat tietyntyyppisistä tilanteista ja joita on yhtä vaikeaa estää kuin laittaa silmää kiinni kun joku heittää sitä kohden esineen. Minulla on räpytysrefleksin kaltaisia nytkäyksiä joiden kontrolloiminen vaatii yleensä huomattavan määrän henkisistä voimavaroistani, ilman että lopputulos on silti kovin kummoinen. (Mikä on luonnollisesti ärsyttävää, paitsi minulle myös muille.)

Tylsyyspäissäni katsoin free scholariamme Keniä ja hänen touhujaan. Hän sattui olemaan hieman vasemmalla puolellani. Näin katsoin miekanpyörittäjäpariani vain oikealla silmällä. Tässä tilanteessa ei ollut mitään ongelmia pysyä aivan paikallaan. Tästä tein pieniä kokeiluita ja huomasin että jos näen liikettä vasemmalla silmällä, automaatio tulee helpommin. Jos näen liikkeen pelkästään vasemman silmän näkökentässä, reagoiminen on likimain mahdoton torjua. Tässä epäiltiin hetken aikaa jopa että minulla olisi mahdollisesti omituinen fobia, joka kohdistuu vasemmalla oleviin. Mutta vasemmalta puolelta tuleva töniminen ei haittaa. Kysymys oli nimenomaan näkökentästä ja vasemmasta silmästä.

Vasen silmäni on toki muutenkin kummallinen. Sen näkökentässä on esimerkiksi alue joka on sokea. (Syynä omituiset olosuhteet ja ylivoimakas laserlamppu teini-iässä.) Osa miekkailukumppaneistani olikin löytänyt tämän ja itse asiassa vasemman silmän näkökentässä on sen "säpsyysvaikutuksesta" huolimatta alueita jonne voi pistää miekan sisään ilman että edes näen sitä. Ja toisaalta koska minulla on "aspergereille" liiankin tyypillinen matala latentti inhibitio on minulla valoisana vuodenaikana melko tuskainen olo. Aivoni on ratkaissut kidutustilanteessa olemisen (sillä sitä aistien ylikuormitus jota ei voi kontrolloida on) sulkemalla toisen silmän tietoisuudesta. Ja kyllä. Se on nimen omaan vasen. Olen tämän vuoksi esimerkiksi työpaikalla kävellyt päin seinää (joka oli vasemmalla puolellani) koska katsoin oikealla olevaa ilmoitustaulua kävellessäni käytävällä enkä nähnyt koko seinää.

Tämän huomion vaikutuskesta mielessäni kävi jopa se, että silmälapun käyttö harjoitteluissa voisi tehdä minusta helposti "rohkeuskoneen". Ja silmälappu parantaisi karismaani ainakin 10%. (Koska niin nyt tekee mikä tahansa joka peittää osan naamastani.)

Periaatteessa vasen silmä on hieman huono, oikea silmä vastaavalla olisi teknisesti parempi vaihtoehto. Sillä tunnettua on, että ihmiset eivät ole "irrelevantteja" vasemman ja oikean suhteen. Valtaosa ihmisistä on oikeakätisiä. Ja tämä vaikuttaa tietysti miekkailun symmetriaan hyvinkin paljon, koska ulottuvuus oikealle ja vasemmalle on hieman erilainen koska vasen on pommelilla ja oikea käsi väistin lähellä ja se teräosa on miekassa se relevantein lyömisosa. Itse asiassa ihmiset ovat yleensä sellaisia että he oikeakätisinä lyövät useimmiten nimenomaan vasemmalle puolelle.
1: Jopa Fiore dei Liberi esittelee tekniikan nimeltä "colpi di villano", joka on vastaisku kokemattoman odotusarvoisesti voimalla tekemään iskuun joka tulee vasemmalle puolelle. Myös vanhin tunnettu manuaali, I.33:kin, kertoo että kokematon yleensä lyö nimenomaan oikealta eikä rystylyöntiä ja että tämä tulee vasemmalle puolelle. Tämän vuoksi kokemattomia miekkailijoita varten on yksi tekniikka joka neuvotaan koska se on niin yleinen. ; Ihmiselle on ikään kuin luontevaa lyödä isommalla aseella ikään kuin pesäpalloa pelatessa palloa.
2: Vastaava epäsymmetria on tietysti havaittu myös sotatantereilla kuolleiden vammoja analysoimalla. On havaittu että usein kallovammat ovat sellaisia että jos joku lyö sinua edestä, oikeakätinen lyö omalle oikealleen päähän. Ja koska vastustaja on vastakkain ja kasvokkain, isku tulee kohteen vasemmalle.
3: Itse asiassa itsellänikin on vasemmassa otsassani lihakirvesperäinen arpi, joka minulla on ollut likimain aina, kolmivuotiaasta lähtien. Jos en tietäisi siitä mitään muuta, arvelisin tietojen pohjalta että sen on siihen tietoisesti edestäpäin lyönyt joku oikeakätinen. Arvelut muuten sattuvat osumaan oikeaan.

Itsepuolustuksellisesti väistöautomaatio voi itse asiassa olla hyödyllistä. Ja joskus "kungfuilu" -taipumukseni on paitsi harjoituksia huvittavaa sepeämistä, myös ratkaissut tilanteita edukseni. Kuitenkin yleisen harjoittelun kannalta se on lähinnä haitta. Se vaikeuttaa tietyn tekniikan harjoittelua tuottamalla ylimääräistä liikehdintää tai sitomalla voimavarat muihin asioihin keskittymisen sijasta siihen että ei liiku. (Passiivisuuskin on siis aktiivista, erityisen aktiivista. Tässä "valitsematta jättäminenkin on valinta" -tilanteessa on jotain hyvin Sartrelaista.) Nyt kun tämän erikoisuuden tiedostaa, voi sitä tietysti käyttää hyväkseen; Silmälapun sijasta voi vaikka pitää tilanteen mukaan toista silmää auki ja toista kiinni.

Rakkausautomaatti

Myers näytti miten Dawkinsin uutta kirjaa nimeltä "the Magic of Reality" oli kritisoitu varsin epäonnistuneesti. Quote minettäjä oli ottanut kontekstista irrotetun lauseen ja väitti että Dawkinsin mukaan rakkaus ja kateus ovat illuusioita. Kun katsoo kohtaa tarkemmin, Dawkins itse asiassa esittää kysymyksen ja vastauksen "Does this mean reality only contains things that can be detected, directly or indirectly, by our senses and by the methods of science? What about things like jealousy and joy? Are these not also real? Yes, they are real. But they depend for their existence on brains: human brains, certainly, and probably the brains of other advanced animal species, such as chimpanzees, dogs, and whales, too." Ilmeisesti kriitikko oli lukenut kysymykset ja luullut että ne ovat retorisia kysymyksiä joihin ateistin vastaus olisi "ei". Ja sen takia hän ei osaa lukea ja ymmärtää sitä 4 arkista sanaa siinä heti perässä.

Tämänlaisen kirjoittaminen ei itse asiassa olisi kovin relevanttia. Uskovainen quote minettämässä uskonnotonta on vähän kuin se tarina miestä purevasta koirasta. Se ei ole uutinen. Siksi onkin hyvä mennä asiasta hieman eteenpäin. Ajattelin nimittäin miettiä syitä sille, miksi ateistien rakkauskäsitykseen kohdistetaan toistuvasti nuivuutta ja heitä kuvataan "tunteettomina" ja "pinnallisina".

Leimakirvesselitys ; Ateistit uskovat näin koska minä itse luulen niin.

Monille uskovaisille ateismi ymmärretään nimen omaan siten että tunteet olisivat olemattomia ja illuusioita. Syy tähän on hieman ongelmallinen ; Se voi olla sitä, että uskovainen näkee tunteet Jumalallisina ja laittaa tämän kontekstin ateismiin sellaisenaan. Tästä syntyy "vain aivotoimintaa" -näkemys jossa paino on sanalla "vain", kuvaamassa jotain pinnallista ja simuloitua ja illusionaarista. Ateistit itse näkevät että heillä on eri selitys samalle ilmiölle. Heistä ilmiö itse ei muutu olemattomaksi siksi että sille on toinen selitys, itse asiassa päinvastoin ; Selitystä (kuten aivotoiminta) tarvitaan jos ja vain jos on jokin ilmiö jota selitetään (kuten tunne -elämykset) ovat olemassa. Ateismi ei siksi kiistä tunteiden aitoutta. Uskovainen joka ajautuu tämänlaiseen "korvaushoitoon" itse asiassa kertookin enemmän omista ennakkoluuloistaan ja siitä miten heidän maailmankuvansa on niin kaikenvärittävä että he eivät edes kykene sisäistämään erilaisen näkemyksen sisältöä.

Kuitenkin uskovaisilla on tunteisiin tietynlainen suhde. Tämä auttaa ymmärtämään jotain. On nimittäin huomattava miksi nimenomaan rakkaus on heille se, joka toistuu heidän puheissaan. Nälkään he eivät suhtaudu yhtä innokkaasti. Heillä ei itse asiassa yleensä ole mitään ongelmia ymmärtää miksi evoluutio voisi rakentaa näläntunteen. Uskovaisten näkemyksissä tunteissa on nälän kaltaisia pinnallisia tunteita. Sitten on abstrakteja tunteita, kuten hämmästys ja rakkaus. Uskovaisten mukaan kiima on pinnallista ja rakkaus syvällistä. Syvällisiksi määritetyt tunteet he olettavat pakosti Jumalallisiksi, eikä niitä voisi redusoida luontoon. Tämänlainen ajattelu päätyy kiertämään kehää. Tunteen täytyy olla Jumalallinen joten "naturalistit" ovat joko tyhmiä kun eivät tunnusta tätä asiaa tai sitten he ymmärtävät asian ja uskovat että ihmiset rakkaudentunteineen ovat automaatteja, jotka elävät tunteen illuusiossa.

Rakkaus on toki siitä erikoinen piirre, että se on altruistinen tunne. Siinä ihminen irtautuu omasta itsestään ja kehonsa suorasta hyvinvoinnista. Nälkä taas on itsekästä ja siitä on selvä hyöty hengissäselviämiselle. Minua tietysti huvittaa suunnattomasti, kun ihmiset eivät huomaa että evoluutiossa kaikki adaptaatiot vaativat jonkinlaista geenien lisääntymistä. Lastenkasvatukseen sitoutuminen on yleinen strategia luonnossa. On siksi hauskaa huomata miten samat tyypit joiden mielestä avioliitto on miehen ja naisen välinen suhde ja luonnollinen koska lapset syntyvät aina niin että on isä ja äiti, eivät millään kykene ymmärtämään että rakkaudesta voisi olla jotain evolutiivista hyötyä..

Kuitenkin, vielä tärkeämpänä, tämänlaisen jaottelun näkeminen järkevänä on lähinnä osoitus siitä että mielessä oleva evoluutio on naivia olkiukkoevoluutiota. Tai että tunnekäsittely on jäänyt Frans de Waalia edeltävään, maailmansotien jälkeiseen, aikaan. Aikaan jolloin tunnetutkimus oli pelkkää aggressiotutkimusta. Yhteistyö on itse asiassa monesti erittäin adaptiivista. Evoluution kautta rakentuu yksilötason itsekkyydestä nousevia järjestelmiä. Nolointa on että jokainen on kuullut Dawkinsin "itsekkäästä geenistä", mutta kokee että tämä todistaa että evoluution mukaan ihmisiet ovat itsekkäitä. Kun teoria selittää miten ihminen voi esimerkiksi sukulaisvalinnan kautta jopa uhrata henkensä pelastaakseen toisia ihmisiä - ja että tämä on evolutiivisesti erittäin kannattavaa.

Näin uskonnottomien tekotunneargumentaatio ja jako pinnalliseen ja syvälliseen voidaankin nähdä lähinnä kritisoidun näkemyksen puutteellisesta käsittämisestä. Ja kritiikin ydin on se, että kritisoidusta ymmärretään jotain. Jos tämä tila ei toteudu, ei ole mitään kritiikkiä vaan pelkkää moitetta.

Rakkauden oletettu redusoimattomuus. (Erilainen koska minä luulen jotain niin hekin uskovat samalla tavalla.)

Uskovaisten näkemys rakkaudesta muistuttaa parhaimmillaan Chalmersin "vaikeita kysymyksiä" kognitiotieteessä. Ja sen ongelmana taas on se, että se on vähemmän pakottava ja ilmiselvä kuin voisi luulla.
1: Uskovainen käytännössä ensin olettaa että tietyt tunteet eivät mitenkään voi syntyä aivoissa, eikä niitä voi selittää tieteelläkään. Tämän lisäksi he katsovat että rakkaus on olemassa. Koska asia ei voi redusoitua materiaaliseen (perusoletus) on pakko ottaa jotain muuta jota kutsutaan yliluonnolliseksi, joka voi viitata vaikka Jumalaan. (Lisäväitejoukko)
___1.1: He selittävät ilmiön siten että rakkaus ei synny koskaan missään, ihmisen rakkaus on vain laimentuma jostain Jumalasta joka on rakkaus. Tätä he eivät testaa, vaan se on pelkkä konstruktio jota ei testata mitenkään. He vaativat testausta "naturalisteilta", joten eri ihmisiltä vaaditaan ihan erilaisia perusteluja. Tämä on kaksoisstandardin rakentamista. Todistaminen koskisi vain toista kun itse oltaisiin ikään kuin ilman todistamista rationaalisia ja oikeassa.
___1.2: Isoimpana ongelmana on se, että lopputulos on itse asiassa sama kuin perusoletus. Rakkaudellisen aivotoiminnan mahdottomuutta ei todisteta, vaan se on pelkkä väite. Ja kun tämä sama väite on sekä premissi että johtopäätös, tiedämme että kyseessä on kehäpäätelmä. Se ei toki ole sisäisesti ristiriitainen, koska kehäpäätelmän ristiriitaisuus olisi mahdottomuus. Kehäpäätelmä on kuitenkin jo itsessään logiikan raiskaamista joten tästä ei tarvitse jatkaa yhtään enempää.
2: Uskonnottoman kohdalla aivotoiminnalle ei tietysti oleteta mitään tämänlaista mahdottomuusestettä, joten ylläoleva logiikka ei vakuuta heitä pätkääkään. He eivät jaa premissejä, joten koko "ota oma maailmankuva ennakkoluuloineen, ja siirrä x:n puute siihen, älä muuta muuta myllyä ja katso mitä syntyy" on vain vetoamista, ei perustelua. Jos sanotaan mitä ateistit sanovat, on otettava ateistien oma logiikka, laitettava se ateistien muuhun ajattelumyllyyn jossa monet muutkin asiat ovat erilailla ja sieltä saattaakin tulla ihan erilainen tulos.

Pyhäin Ylpeys -selitys

Uskoisin kuitenkin että enemmistö ei mieti kognitiotiedettä kovinkaan paljoa. Vastemielisyyteen on löydettävissä ateistivihaista leimakirvestä ja kognitiivista filosofiointia yksinkertaisempi selitys. Sielukonsepti on uskovaisille hyvin tärkeä. Se kertoo että ihmiset ovat enemmän ja spesiaaleja. Sen menettäminen tuntuu nöyryyttävältä. Tähän erikoislaatuisuuteen verrattuna kontrastina on noloa olla "vain eläin" tai "vain aivotoimintaa". Ilman tätä erikoislaatuisuutta se "vain" tipahtaa pois ja ihminen on eläin ja aivotoimintaa ilman sen kummempaa nöyryytyksen tunnetta. Uskonto kumpuaa siksi ylpeydestä, olosta siitä että on jotain todella erityislaatuista. Ja rakkauden käsittely heijastuu tästä johtuvasta pelosta. (Koska mitään järkeähän kritiikissä ei ole, joten psykologiset syyt on syytä kaivaa esiin.)

Sielu on kuitenkin tarkemmin ajatellen varsin omituinen konsepti ; Jos keho on vain jotain jossa sielu majailee, niin silloin on erikoista huomata miten sieluun vaikuttaa kovasti kaikenlaiset materiaaliset asiat. Jos esimerkiksi olet reipas 20 -vuotias joka ikääntyessään kehittää Alzheimerin taudin, sielusta tulee dementoitunut. Vaikutuskohta on aivoissa ja vaikutuskanavat vaikuttavat elämässä varsin kokonaislaatuisesti. Teologisesti onkin mielenkiintoista että sielu nähdään ikään kuin vain jonain joka siirtyy tuonpuoleiseen. Näin ollen degeneroitunut sielu tempaistaisiin taivaaseen? Vai se 20 -vuotiaan sielu?

Tämänlaiset mietteet paljastavat helposti sen, miten aivotoimintaan sitominen ei ole ollenkaan sellaista kuin voisi ajatella. Ne näyttävät että vaikka emme kenties tiedä aivoista paljoakaan, niin jo se joka tiedämme nyt näyttää että ajattelumme redusoituu mitä erikoisimmin ja syvällisimmin tavoin aivoitoimintaan. Se, mitä aivoille tapahtuu vaikuttaa dramaattisesti siihen miten tunnemme, koemme, tiedostamme ja ymmärrämme asioita. Tieto näyttää käytännössä jo nyt jotain jota haluttaisiin pitää mysteerinä.

Loppukaneetti.

Uskovaiset suhtautuvat ateistejen rakkaudentuntemukseen ja rakkauskäsitykseen varsin halveksivasti. Takana on aina jonkinlainen ajatus ihmisen erikoislaatuisuuden ja tuonpuoleisen aspektin hylkäämisestä ja latistamisesta osaksi luontoa. Tämä koetaan tunteettomuudeksi ja tätä tunteettomuutta pelätään ja tämän takia vastustajatkin helposti nähdään tunteettomina. Tai ainakin että heidän rakkauskäsityksensä tarkoittaisi sitä että ihmiset olisivat illusionaaristen tunteiden vaikutuksen alla.

Kuitenkin esimerkiksi tietoisuuden ja "vaikeiden kysymysten" kohdalta voidaan oppia sen verran, että on täysin rationaalista uskoa että ihmisten ajatteluprosessi, tietoisuus ja muu on aivotoimintaa. Ihmiset siis todellakin ovat eräänlaisia automaatteja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että ihmisten tunne-elämykset olisivat sen heikompia. Ne ovat juuri samanlaisia kuin nykyään. On vain laajennettava käsitystä siitä mitä tarkoittaa olla automaatti. On hyvä muistaa että myös määritelmiä on hyvä laajentaa havaintojen kautta.

Se, mikä kaikkien tulisi ymmärtää on se, että ateistien käsitys rakkauden kokemisesta ei ole sen pinnallisempi tai edes erilainen kuin uskovaisilla oleva. Heidän automaattikäsityksensä on se joka on erilainen! Kun uskova puhuu automaatista hän ajattelee sitä erilaisena. Siinä missä uskovaiselle automaatti tunteellisimmillaan on Terminator (killer robot), ateistille vastaava on sen sijaan John Connor (the Leader of the Resistance). Jos tätä eroa ei tajua, vuoropuhelu tietysti vaikeutuu.

Papin näkemyksistä talon käytänteihin

Kansankirkko -näkemyksessä kirkkoa kuvataan suvaitsevana, sallivana ja tätä kautta "kaikkien kotina". Usein kirkkoa epäillään fundamentalistismielisyydestä. Tätä vastaan puolustaudutaan sillä että papit ovat yllättävänkin liberaaleja ja eifundamentalisteja. Tämä onkin yllättävä totuus. Voidaankin sanoa että "papit/asiakaspalvelijat" ovat aivan erilaisia kuin yleisimmät "toimintaan aktiivisesti osallistuvat uskovat/asiakkaat". Tämä kontrasti on jokin josta kaikki ovat yksimielisiä. (Tilastot eivät siis valehtele eri kieltä eri tahoilla.)

Pappejen henkilökohtaisee näkemykseen vetoaminen ei kuitenkaan oikein ikinä lakkaa ihmeyttämästä minua. Meilläkin on yrityksessä erimielisyyksiä esimerkiksi politiikassa ja uskonnossa. Yksilöiden näkemykset eivät paina koska meillä on firman käytänteet. Minutkin ne saavat hyvin rauhaan ja olen tältä osin hyvin konfrontaatiota välttävä. Sanon ääneen jos kysytään, enkä aja debatin suuntaan.

Sama asia on tietysti kirkonkin kohdalla. Kirkkoa on katsottava palveluntarjoajana jolla on firman käytänteet jotka painavat enemmän kuin pappien henkilökohtaiset vakaumukset. Siksi kirkossa pitääkin katsoa että keiden asiaa se ajaa.

Tätä kautta voidaan katsoa onko yritys onnistunut. Markkinatutkimusten avulla tähän saadaan tietysti apuvälineitä. Tärkeää onkin katsoa mikä on palvelujen tavoitesegmentti. Koska yritykset, kuten kirkkokaan, ei voi pakottaa ketään ostamaan/osallistumaan, on asiakaspalvelun reiluus jotain joka vetoaa tähän haluttuun segmenttiin. ; Tavoitesegmentin ja toteutuneen asiakastilan välillä on usein ero; Osa asiakaskunnasta on kovemin asiakkaita kuin toiset osiot. Tästä puhutaan tilastollisena yli- ja aliedustuksena.
1: Jos esimerkiksi ollaan pitämässä urheilukauppaa kaikille ja asiakkaat ovat lähinnä urheilijoita, on yrityksen joko tunnustettava että se ei itse asiassa palvele tavallisia asiakkaita ja korjata tämä asia, esimerkiksi se voisi panostaa tavallisten tuotteiden markkinointiin. (Voi tietysti olla että hyväkroppaiset urheilija- asiakkaat myös tuottavat nolouden tunnetta monelle pullukalle, joten voi olla jopa tarpeen vähentää ammattimaisten urheilijoiden mainontaa. Ratkaisut voivat joskus olla erikoisia.) Tai sitten erikoistua ja lopettaa se tavallisten urheilutavaroiden kauppaaminen ja ruveta spesiaaliliikkeeksi valikoiduille asiakkaille jolloin ei tuhlata mainostilaa niihin "irrelevantteihin asiakkaisiin."

Tilastollinen yli- ja aliedustus on itse asiassa käytössä jopa silloin kun katsotaan syrjintäasioita. Jos firma ei koskaan palkkaa naisia, on miehillä yliedustus ja silloin lukema on hyvä indikaattori siitä että firma on joko jotain yleisesti hyvin miesvaltaista alaa tai sitten siellä harjoitetaan sukupuolista syrjintää. Vastaava koskee tietysti ihonväriä, uskonnollista vakaumusta tai mitä vain. Tilastollisesti syrjintä näkyy yli- ja aliedustuksena.

Kirkon kohdalla asiakaskunta on selvästi painottunutta. Tämä tarkoittaa sitä että kirkko on kiistatta rakentanut järjestelmänsä palvelemaan ennen kaikkea näitä. Se, että palvelu ei onnistu näkyy suoraan tilastoissa. En usko että kirkko tavoitteellisesti syrjii ketään. Mutta tavoitetila ei toteudu käytännössä ja kirkko on muuttunut toiminnaltaan käytännössä fundamentalisteja palvelevaksi yritykseksi. Asian korjaaminen vaatisi muutoksia.

Siihen asti ei voida leikkiä mitään kaikille suvaitsevaista kansankirkkoa. Koska tilastot näyttävät suoraan että se ei ole "se tärkeä koti" kuin tietylle hyvin kapealle segmentille. Kaikille muille se on vain jokin joka kerää veroa. Eli valtionkirkko-instituutio.

Goldmanin metodi

Usein ihan tavallinen ihmien kohtaa erilaisia höpönäkemyksiä. Niiden kutsuminen höpöksi ei kuitenkaan tavallisesti riitä, vaan höpön käsityksen omistaja loukkaantuu ja vetää mukaan erilaisia asioita. Tämä johtaa käytännössä joko siihen että höpönä pitävä lähtee pois ilman argumentointia. Tai sitten hän tekee ison määrän työtä. Lukee kirjoja, ottaa selvää asioista joista väitetään. Tai jatkaa pelkän pilkan tasolla.

Usein viitatut asiat ovat hyvin vaikeita. Esimerkiksi Depak Chopra on kvanttimystikko joka käyttää jargonia joka muistuttaa kvanttifysiikkaa. Siksi hänen näkemystensä läpikäyminen vaatii sen, että hänen kvanttifysiikkansa osuvuus aitoon kvanttifysiikkaan testataan. Tämä tilanne on tietysti pseudotieteilijän kannalta helppo ; On helpompaa napata sanoja ja ympäripyöreitä vähän sinnepäin olevia sisältöjä kuin kritisoida näitä keksintöjä. Tämä epätasapaino tekeekin pseudotieteistä niin myyviä, muuten niiden huonous olisi helppoa havaita ja ne eivät saisi suosiota.

Alvin Goldmanilla on asiaan ratkaisu. Se perustuu ajatukseen asiantuntijuudesta ja lähdekriittisyydestä. Hän ei suinkaan tarjoa mitään yleispätevää ja vedenpitävää tapaa suorittaa demarkaatio. Sellaisenaan hänen metodinsa olisikin ad hominem -argumentaatiota, jossa sanojan habitus ratkaisisi asian. Hän nimittäin lähestyy asiaa ihmisen, ei asian kautta. Goldman ei siksi esitäkään erottavansa epätiedettä tieteestä.

Sen sijaan hänen tapansa on katsoa tietyt piirteet, jotka ovat sellaisia että niiden toteutuminen tarkoittaa sitä että piirteissä epämukavat tulokset saavat tahot ovat todennäköisesti varsin heppoisella pohjalla ; Koska jokaisen meidän aikamme on rajallista - ja esimerkiksi ammattitason kvanttifyysikon hommat vaativat vuosien kouluttautumista yliopistossa - ei ihmisen elämässä oleva aika käytännössä "riitä kovin monen Choprahin torjumiseen" kovin syvällisellä tasolla. Siksi onkin hyvä valikoida ja priorisoida. Muuten skeptikon työtaakka kasvaisi ylitsepääsemättömän suureksi.

Tämä tarkoittaa käytännössä - paitsi sitä sitä että skeptikoiden parissa kritiikkiä kannattaa delegoida muille, niin myös - että kannattaa keskittyä niihin järkeviin asioihin. Koska jos pidät tieteestä, se tiede on kiinnostavaa. Pseudotiede ja siihen tutustuminen on pettymys, siinä heittää aikaa hukkaan. Jos kulutat aikaa hukkaan, olisit voinut käyttää sen sen ihan oikean tieteen opiskeluun.

Goldmanin lähestymistapa onkin sellainen että sen mentaalinen panostus on kohtuullisen pieni. (Yksi ahkera ihminen voi pyörittää tätä myllyä jopa kymmenille Chopraheille päivässä, jos on ahkera.)
1: Koeteltavan henkilön ja hänen kanssaan erimielisen keskustelun analysointi. Tämä on käytännössä elementeistä työläin, mutta tässä Goldman kehottaa katsomaan pinnallisesti läpi pääargumentteja joita henkilö esittää ja katsoa mitä vasta-argumentteja siihen liittyy. Goldman huomauttaa että usein suora asiatasolle meneminen ei ole tässä kohden kuitenkaan edes välttämätöntä ; Ei tarvitse opetella taloustiedettä kyetäkseen katsomaan onko joku poliitikko "ihan pihalla". Goldman kehottaa kiinnittämään huomiota etenkin retoriseen tasoon ; Esimerkiksi siihen miten selkeästi henkilö vastaa hänelle asetettuihin ongelmiin ja kysymyksiin. Kysymysten väistäminen ja ohittaminen kertoo yllättävän paljon, samoin kuin epämääräinen venkoilu.
2: On syytä tehdä henkilöön liittyvää tutkimusta jossa katsotaan onko hänellä jokin erikoinen sitoumus asiassa. Jos ihmisellä on voimakas uskomus ja maailmankatsomus jonka dogmien mukaan hän tässä taistelee, on selvää että hän ei liene objektiivisin mahdollinen henkilö puhumaan asiasta. Jos hän on kovasti innokas one trick pony, ja aiheeseensa hyvin voimakkaasti identiteetillään sitoutunut, kannattaa luultavasti etsiä jos samasta aiheesta kirjoittaa joku muu, sellainen jolla on vähemmän sitoutumista.
3: Sitten on syytä katsoa henkilön riippumatonta uskottavuutta. Tohtorin arvonimi on jo itsessään hyvä alku, mutta Goldman kehottaa katsomaan asiaa myös hieman tarkemmin. Esimerkiksi Amerikoissa on "diplomimyllyjä" joissa arvosanan saa käytännössä rahalla, niiden Ph.D. on arvoton. (Kuten Kent Hovind meille näyttää esimerkillään.)
4: Samoin on hyvä katsoa onko ekspertti todella ekspertti siinä mitä hän puhuu. Eli onko "Osaamisalue samaa kuin millä henkilö pelaa". Professuuri teologiassa ei auta biologiassa tai toisinpäin. Goldman kehottaa katsomaan kuitenkin tässäkin vielä hieman syvemmälle. On hyvä vilkaista miten muut ekspertit ovat mukana ; Näkemysten jaettavuus on hyvä indikaattori, koska jos on "yksi vastaan kaikki", on varsin hyvä olettaa että "sen sijaan että meillä olisi yksi supernero jota pinnallinen lauma ääliöitä sortaa, niin meillä onkin tosiasiassa 100 ihan kelpo tiedemiestä ja se 1 on ihan pihalla". (Näkemys voi tuntua herjaavalta, mutta se on kuitenkin itse asiassa vähemmän herjaava kuin se toinen. Tyhmiksi ja ammatissaan osaamattomiksi loukattujen ihmisten määrä on ihan toisissa määrissä.)
___4.1: Goldman käyttää tätä erityisesti "Galilei -syndrooma" mielessään ; Ihmisille on helppoa uskoa että "Van Gogh oli taiteilijanero joka kuoli pennittömänä. Minä olen pennitön joten olen taiteilijanero". Viittaus vainoon, tai siihen miten Galileinkin kanssa oltiin erimielisiä ei muuta loogista lopputulemaa.
5: On hyvä katsoa myös henkilön historiaa. Onko hän tehnyt tutkimuksia. Ja miten hänen uransa on mennyt. Goldman muistuttaa varoittavasti jopa "Nobel Diseasesta" ; Monet nobelin saaneet ihmiset ovat sittemmin alkaneet tekemään kaikenlaista hyvinkin epätieteellistä. Siksi on hyvä katsoa tutkijan uraa kokonaisuutena sen sijaan että katsoisi vain isot onnistumiset ja listaisi ne.

Goldmanin analyysissä on luonnollisesti mukana kaikki ylläolevat elementit. Yhdessä epäonnistuminen tai onnistuminen ei siksi itse asiassa ratkaise paljoakaan. Kokonaisuuden kohdalla "klimppiytyminen" on kuitenkin tavallista. "Crank magnetism" on jostain syystä sellainen, että asiat jakautuvat varsin epätasaisesti. Ja etenkin voimakkaat epäonnistumiset kasautuvat yksien ja samojen kontoille.

Esimerkiksi Chopran kohdalla voimme huomata, että hän myy miljoonia kirjoja jotka moni ihan järkevältäkin tuntuva ihminen ottaa tosissaan, mutta että tämä ei ole kovin voimakas syy uskoa häneen koska Chopran argumenteissa paistaa epämääräisyys. Hän pikemminkin rakentaa tarinoita ja analogioita joissa on kvanttifysiikasta tuttuja, ihmeenomaisia piirteitä. Hän ei suinkaan tutki näiden väitteiden sisältöä ja ole osoittanut että kvanttifysiikan toiminta -alue on todellakin laajennettavissa näihin alueisiin. On varsin helppoa huomata että Chopra on tarinoija, ei argumentoija. Chopra käyttää kvanttifysiikan termejä, mutta alan eksperttien mukaan hän käyttää niitä väärin, ja silloinkin kun hän käyttää niitä oikein, hän soveltaa niitä makrofysikaalisisa ilmiöissä joissa kvanttitason ilmiöitä ei yleisesti ottaen nähdä "ihan siihen tapaan". Tämä ei yllättäne sillä Chopra ei ole koulutukseltaan minkään sortin tieteilijä, saati että hänellä olisi relevantti kvanttifysiikan koulutus. Pitkäaikainen seuraaminen on erityisen viehättävää, koska herra on kirjoittanut kvanttifysiikan ratkaisevan elämän ongelmia ikääntymistä myöten ; Vanhenemisen hän ratkaisee kirjassaan "Grow Younger, Live Longer: Ten Steps to Reverse Aging". Tämä huomio on hupaisa tehdä, koska Chopran kuvia seuraten on helppoa huomata, että hän on selvästi vanhennut aika lailla. (Tämän havaitseminen tekee Choprasta epäuskottavan, eikä tähän tarvita sekuntiakaan kvanttifysiikan opintoja!)

Näin on helpohkoa analysoida että Choprahin esitykset ovat hyvin todennäköisesti jotain jonka puolesta ei kannata lyödä vetoa tai hassata rahojaan. Jos hän on oikeassa, hänen olisi vähintään onnistuttava tekemään asiastaan tieteellisemmän ennen kuin lähtisi myymään tietojaan kansalaisille. Sehän on vähän kuin alkaisi myymään ihmisille leluja ilman että niiden turvallisuutta olisi ensin testattu! Ja siihen asti kun Choprah korjailee ja tutkii palatakseen voitokkaana uuden mullistavan paradigman kanssa, me muut emme pidätä hengitystämme.

Pieni ajatus snobismin määrittelyn vaikeudesta.

Olen käynyt pientä ja kevyttä keskustelua snobismista. Aiheen luulisi olevan helppo, sillä jokaisella tuntuu olevan selkeä käsitys siitä mistä ilmiössä on kysymys. On selvästi oikein kutsua joitain ihmisiä snobiksi.

Taustalla on se, että ikäiseni ihmiset alkavat yllättävän usein keski-ikäistymään sillä erikoisella latistuvalla tavalla johon vain radikaalinuoret kykenevät. Esimerkiksi ihmisillä alkaa olemaan kalliita mieltymyksiä. Kun sitä istuu hienostoklubilla kuuntelemassa livenä modernia jazzia ja samalla aterialla on hienoa punaviiniä ruokana vuohenjuustoa ja jälkipalaksi tempaistaan jotain hienoa, sitä ikään kuin pakottautuu miettimään että mitä tapahtui sille radikaalinuorelle joka oli sitä mieltä että kun vallankumous tulee, proletaatit kylpevät elististien veressä.

Osan mielestä tämä on vain elämäniloa, erikoisuuksista nauttimista silloin tällöin. Tällöin hedonismi on ikään kuin liian arkista ja liian harvoin toistuvaa ollakseen aitoa snobismia, jossa kysymyksessä olisi poikkeustilanteiden sijasta elämäntapa. Osan mielestä snobismi on nimen omaan sitä että elää etiketin mukaan ja on kallis maku ja sitten on hedonisti tällä hyvin tietyllä tavalla.

Osan mielestä kysymys ei ole ollenkaan siitä mitä tekee, vaan miten tekee. Asenteestakaan ei oltu yksimielisiä;
1: Osasta snobismi on sitä että asenne on elitistinen ja ylenkatsova. Silloin sitä voi olla vaikka kiroileva ja huonotapainen. Asioita tehdää silloin vain koska se kuuluu asiaan ja vain kun se itselle sopii.
2: Osasta snobismi on maanläheisyyden puutetta jolloin snobismi on haahuilua jossa etiketin seuraaminen on keino asettaa itsensä arjen ja rahvaan ulkopuolelle myös ulkoisesti. Sisäisen ja ulkoisen viestinnän suhde on sitä että esimerkiksi ollaan häijyjä sellaisella etäisellä tavalla.

Itse olen luonnollisesti sitä että snobismi on sitä että olet "besserwisseri" etkä "oksentaja". Tässä mielessä snobismia ilmentää intellektuellismi, jossa kenties vain yrität olla fiksu. Tässä olen tietysti kannustava ja toivon että mahdollisimman moni snobiutuisi. On kunnioitettavaa arvostaa kulttuuria niin paljon että yrittää imitoida sitä. Kenties epäonnistuminen ei ole kauhean ihastuttavaa ja sivistynyttä, mutta imitaatio on kuitenkin tässä mielessä eräänlaista hyvin kieroutunutta imartelua. On kunnioitettavaa jo pelkäastään haluta olla osa älyllisyyttä ja kulttuurielämää.

Tosin tämäkään ei kuitenkaan ratkaise sitä kenties suurinta ongelmaa; Sitä, vaatiiko snobius kaksinaamaisuutta. Eli onko niin että elitismi ja intellektuellismi olisi jaettavissa kahtia; Sellaisiin jossa ollaan snobisti tekosivistyneitä. Ja se toinen luokka olisi se aito sivistys. Itseni tekisi mieli jakaa sivistyneistöksi itseään ilmentävää maailma kaksinaismoralismin kautta, jakaa eliitti gentlemanneihin ja snobeihin ; Siinä sen kyseenalaisemman erityismaininnan saisivat ainakin ne PerusSuomalaiset joista "Neekeri" ei ole herjasana, mutta "persua" ei saa sanoa kun se on loukkaava. Ja tietysti Wikileaksin perustaja joka hurjistui siitä että hänen muistelmansa vuosivat. Tämän rinnalla havannalainen sikari silloin tällöin ei liene rikos sivistystä - tai ainakaan koherenssiperiaatetta - vastaan.

Ihmeellinen valtionkirkko ja sen häät

Meidän miekkailukoulullamme on ollut tärkeitä päiviä. Eräs pitkäaikainen miekkailija menee naimisiin. Heidän ratkaisunsa on se, että "Ensin tuomari tuomitsee, sitten pappi siunaa." Näin tehdään siksi, että toinen uskoo ja toinen ei.

Meillä oli myös vierailijoita Saksasta, kuten kansainvälisen koulumme henkeen hyvin sopii. He ihmettelivät avioliittokäytännettä. Olin kovasti yllättynyt, koska aloitin selittämään miten Suomi on niin edistyksellinen maa, että täällä on mahdollista mennä naimisiin maistraatissa. Sen sijaan vieraat ihmettelivät sitä kirkkohääpuolta. Sillä heilläpäin alue on niin uskonnoton, että uskontoon kuuluminen on marginaalista. Sielläpäin on mahdollista varttua teini-ikäiseksi edes kuulematta hirveästi uskonnosta. Toinen vieraista oli käynyt ensimmäisen kerran kirkossa joskus parikymppisenä.

Vieraita ihmetytti myös valtionkirkkojärjestelmä. Heille uskonto esiintyi jonain jossa ihmisiä rekrytoidaan sen takia että he olisivat erilaisia ja poikkeavia. Suomessa kirkkoon passiivisesti kuuluminen taas on normi. Heistä kyseessä on selvästi valtionkirkko, koska se kerää veroja. (Heistä uskovaisten verottaminen oli mainio keksintö, vähän kuin tupakoinnin haittaveroon rinnastettava.)

Moni Suomessa väittää että uskonnosta erkautuminen ja sekularisoituminen tarkoittaisi samaa kuin ääriuskonnollisuuden kasvu. Kokemukset saksassa näyttävät että tämä perustuu omituiseen käsitykseen, jossa ihminen olisi homo religiosus. Eli jos maassa ei ole maltillista ja rauhallista uskontoa, siellä on hihhulointia. Itse asiassa Saksassa on kuulemma tällä saralla varsin varovaista; Koska uskonnot eivät ole suosiossa, ne joutuvat päin vastoin asettamaan sanansa erityisen huolellisesti. Uskovaiset eivät siksi kinaa uskonnottomien kanssa. Kaikki huono mainos on marginaalitilanteessa haitta. Siksi häijyin ja tiukin homoseksuaalisuuargumentti mitä siellä julkisesti esitetään viittaa homoseksuaalisuuteen pahuuden sijasta sairautena josta voidaan parantua ja jossa kannustetaan.

Päivi Räsänen herättikin vieraissa huvittuneisuutta. Ja he käsittivät että miksi (heistä ehdottomasti) valtionkirkkomme on yleensä passivinen, ei torju yhtäkään näkemystä olipa se fundamentalistinen tai jopa agnostiselta maistuva. Mutta se silti kiistää kohun edessä yhden ihmisen. Ja niin julkisuuteen ei saada minkään, hihhloivien ja äärimmäistenkään, uskonnäkemyksen tölvimistä tai kieltämistä mutta kuulemme sen sijaan että "Päivi Räsänen ei edusta kirkon kantaa."

He ymmärtävät mediapelin hieman eri tavalla kuin normi Suomalaiset ; Heille on ilmiselvää että hankala yksilö laitetaan "ekskommunikaatioon" jos enemmistö on sekulaareja. Jos kirkko on (demokraattista, jäsenmäärään ja heidän innostukseensa ja sitoutumiseensa sidottua) merkitystään suurempi kupla, sen ei kannata pitää edes merkityksensä kokoista ääntä, koska äänenpito johtaa siihen että kupla pienenee ja lähestyy kooltaan sitä mikä merkitys sillä on. Jos enemmistö olisi oikeasti uskovaisia, kirkko voisi tehdä likimain mitä vain ja olla aktiivinen ja äänekäs ja vaikuttava. Kirkko voi olla vain merkityksensä kokoinen.

Sen sijaan Saksassa kinaa syntyy eri uskontojen kesken. Katoliset ja protestantit kinaavat uskonasioista Suomea ärjymmin. ~ Suomessa uskontojen kesken on aselepo ja toppuuttelu kohdistuu uskonnottomiin ja heidän intresseihinsä. Saksassa uskonnottomia kohdellaan varovaisesti, koska heikoilla olevan on pakko varoa sanojaan jotta ei tule poiskäännynnäisiä niistä vähistä ja jotta saadaan edes joku mahdollisuus saada joku niistä uskonnottomista mukaan tuleviksi ja myötämielisiksi. Protestanttien ja katolisten kohtaamiseen sen sijaan siellä pitäisi antaa bucklerit ja arming swordit koska tämän jälkeen olisi koossa (alakulttuurisesti) hauska "I.33" -vitsi kun olisi priest vs. scholar.

Saksan tilanne näyttää olevan ainakin paikoin varsin kadehdittava. Toki itsekin olen sitä mieltä että USA:n fundamentalismin ärjyydestä valtaosa johtuu siitä että siellä ei ole koulussa uskonnonopetusta. Suomessa tilanne voisi siksi vähentää aggressiivisuutta. Kuitenkin Saksassa näyttää olevan niin että syynä aggressiiviseen uskonnollisuuteen on myös määrä ja vaikutusvalta. Jos valtaosa on leppoisasti humanisteja, kuten Suomessa ja Saksassa, "valtionkirkon tuhoaminen" irrelevantisoisi uskonnon ja rauhoittaisi elämää, kun tappelu marginalisoituisi pienten uskonryhmien sisäiseksi kinasteluksi sen sijaan että valtaosa ihmisistä vedettäisin siihen puoliväkisin mukaan tavalla jossa toiminta oikeutetaan jollain "ihminen on perustaltaan uskonnollinen" -(märällä) fantasialla. Tämä fantasia valitettavasti väittää että "Saksaa ei ole". Siellä se kuitenkin on. Ja sillä menee suoraan sanoen ihailtavan hyvin.

Olisi siistiä elää maassa jossa pitää erikseen selittää kirkkohäät, eikä maistraattia. Ihan jo senkin takia että byrokratia on tylsempää kuin kertoilu hassuista loitsuista, seisomaannousu-istumaanmenourheilusta ja hassuista rituaaleista.

Eläimiä ja naisia (against feminism?)

PETA on eläinsuojelujärjestö, joka on tehnyt hyväntekeväisyyskampanjan, jossa on käytetty tehokeinona pornografiaa ja erotiikkaa. Valinta on tietysti nostanut runsaasti keskustelua. Kriitikot moittivat PETAa naisia alistavaksi. "Real Women Against PETA" -ryhmä on sitä mieltä että PETA on feminisminvastainen. Kampanjaa pidetään pelurimaisena, seksistisenä ja sovinistisena. "Exploiting porn to get people's juices going seems lame; exploiting pornographic images only of women to make their point is retrograde and misogynist." Tämä on sinänsä erikoinen aihe, koska PETA on eläinsuojelujärjestö. (Ja itse asiassa hirviömäinen ja epäeettinen sellainen.)
1: Kuitenkin perinteisesti on jostain päädytty siihen minkä "Naisen kanssa" -sarjakuvakin tietää ; että eläin symbolisoi naista. Tai ainakin on niin, että se tapa millä mies kohtelee eläimiä katsotaan ikään kuin kuvastavan hänen suhdettaan naiseen. Siksi nainen voi pelätä hiirtä, mutta mies ei saa tappaa tätä pelottavaa olentoa hirviönä tai kavahtaa sitä itse.

Oma suhteeni hyväntekeväisyyskampanjoihin on tunnetusti käytännöllinen. Hölmöys tuo rahaa, ei järkevät kampanjat. Joten jos tekee itsetarkoituksellisesti fiksun hyväntekeväisyyskampanjan ja haluaa oikeasti saada jotain aikaiseksi, on jo hieman hölmö. Ja toisaalta jos ihmiset ovat anteliaita näissä kampanjoissa, niin ne osallistuvat ihmiset maksavat eräänlaista tyhmyysveroa jolla saadaan aikaan jotain hyvää. Tämä ei kuitenkaan ole niin keskeistä kuin se, miten tämä heijastuu siihen miten feministit käsittelevät asioita Suomessa.

Nythän muodissa on "kuka omistaa sukupuolielimesi" -tyylinen suuntaus. Siinä nainen voi olla vaikkapa prostituoitu ja olla feministi. Tässä rintamassa raiskaus ja neitsyysmalliin pakottaminen ovat molemmat naisen sukupuolielinten kontrollia ja tätä kautta sovinismia. Nyt mediatilaa runsaasti saanut "Huorasatu" osuu täsmälleen tähän muotivirtaukseen. Siinä ääneen laitetaan prostituoidut ja paskaduunarit. Niitä kautta esitetään että vartalon myyminenkin on vapaus. "Huorasadun" maailmassa PETA:n kampanja on nimenomaan feminismiä. Se lisää vapautta ja toimintaa jota nainen voi luvallisesti tehdä. Huora on leimasasna joka halveksuu tiettyä ammattia tekevää naista, eikä niinkään sitä ostajaa.
1: Ja tokihan se eläinpuoli nousee esiin muutenkin; Henkenä on "Samastun eläimiin voimakkaam­min kuin ihmisiin. Olen miettinyt, mitä voisin tehdä eläinten hyväksi, paitsi olla sortamatta niitä lisää. Kannatan kyllä kettutyttöjen toimintaa ja ihailen ihmi­siä, jotka lähtevät barrikadeille. Aktivis­mi kuitenkin vaatii sosiaalisuutta. Mun on vaikea olla ihmisten kanssa."

Tässä sukuelinlinjassa ei jostain syystä missään tapauksessa kysymys siitä "tasa-arvo" -feminismistä. Tämä on selvästi seksististä ja naiskeskeistä. Periaatteessa miehillekin voitaisiin asettaa samanlaiset oikeudet päättää omista sukupuolielimistään, mutta jostain syystä tämä linjama on kuitenkin päättänyt rajata keskustelukentän siihen että miehen samastuminen naiseen kiistetään. "Huorasadun miehet ovat rassukoita, idiootteja ja kusipäitä." Jos mies tekisi tarinan jossa olisi pelkästään stereotyyppisiä naisia, häntä syytettäisiin voimakkaasti seksismistä, eikä siinä yhtään auttaisi mikään mutina että "En vihaa naisia, rakastan naisia mutta nämä stereotypiat nyt vaan on totta ja mun kaverit kokee että just näinhän tää menee!" Epäsymmetria vallitsee tässä asiassa, sillä vagina on mandaatti. Samalla kyseenalaistetaan se, voiko mies ollenkaan samastua naisen raiskauskokemukseen. Naisen raiskauspelko on esillä, mutta kysymys onkin siinä onko miesten kokema seksuaalinen häirintä itse asiassa kokemuksena lähinnä kiistetty kuin olematon. Vai käykö sitä kuin "Pelon maantieteessä" (muistaakseni nimi oli tämä) jonka juonessa (nimiepäselvyydestä huolimatta varmasti tapahtui niin että) naisen raiskaava taksimies on irstas ja julma peto. Mutta jonka raiskaaminen myöhemmin naisporukalla on jotain jolle poliisitkin saa nauraa kun tilanne on niin huvittava ja uskomaton, ja raiskaustekokin vain naisten voimaantumista ja kivaa oikeutettua kostoa.
1: "Mies ei ymmärrä naista" on dogma ja iskulause. Argumenttina erilaisuus. Mutta sitten naisen samastumista eläimiin ei kyseenalaisteta. (Ja tämä muuten on kyseenalaisempaa!) Eläin on kauempana ja erilaisempi, eikä osaa edes puolustautua sanallisesti, joten siihen on helpompi lyödä omia ennakkokäsityksiä, jolloin eläin ei enää ole eläin vaan jokin symboli jollekin omille käsityksille..) Tämän lauseen hokeminen lienee lähinnä projisointia, sillä jotenkin näyttää siltä että nämä tätä hokevat naiset eivät ainakaan ymmärrä miestä.

Sovinismiteoriassa ongelmana on se, että mies latistetaan maskuliinisuuskäsitteeseen. Tämä on ikään kuin jonkinlainen miehisyysihanne. Siinä ongelmallista on vain se, että miehet eivät sitä käytännössä toteuta. Näin miehisyyskuva onkin enemmän "ideologiataso" joka ei oikeastaan liity käytännön epätasa-arvoon mitenkään. Perustelu toteutuneesta epätasa-arvosta olisi aina vedettävä johonkin, eikä vain vetää johonkin abstraktiin ideaan joka kenties jää tyystin toteutumatta. Voidaan kuitenkin väittää että miehistä saadaan onnettomampia tunkemalla esille tämänlaista miehisyyskuvaa, koska epäonnistuminen ei tietysti ole kovin mukavaa. Miehisyysmallista on siksi tehty "jonkinlainen perisynti", tavoite jossa epäonnistuminen on miehen taakka. Asiaa ei tietysti auta se, että tällä hetkellä feministien parissa on muotia asettaa mies juuri tähän samaan muottiin ja käsitellä miestä vain tänä stereotypiana.

Tämä käsittely näyttänee että feminismi on hyvin omituinen ja hajanainen ilmiö. Siksi parasta olisikin tehdä vähän kuten kristittyjen parissa on tehty. On olennaista puhua protestanteista, katolisista, kalvinisteista... Sillä ilman näitä lisämääritelmiä käsite ei kuvaa mitään. Silloin kun epämääräisyys on vallalla on helppoa syyttää ties mitä mistäkin. Se on erityisen kätevää jos halutaan tuomita mies keinolla millä hyvänsä ; Sisäisesti täysin päinvastaisista keinoista jompi kumpi toteutuu aina, joten itse asiassa hajanaisuus mahdollistaa sen, että syyllinen päätetään ja tuomitaan jo ennalta ja muuta käsittelyä tarvitaan vain tämän presuppositionalistisen lopputuleman saavuttamiseen, siihen "miksi sinut on tuomittu".

Tämän takia sitä on vähän kuin pakko olla suorastaan antifeministi. Tähän olisi mentävä nimen omaan tasa-arvon vuoksi. Sillä perinteistä sukupuoliroolitusta emme ole, nykyfeministejä emme halua olla. Olkaamme siis tasa-arvoisia.