Hyvästä huonosta mausta

Miekkailukoululle oli tuotu teos joka sisälsi "hyvää huonoa makua". Se oli aikuisten värityskirja jonka nimi oli "24 pages of lamantine". Sillä ei ollut ISBN -numeroa. Se oli hyvin hieno. (Ylhäällä on näyte, sitaattioikeuden ja demonstroinnin vuoksi.) Koululla oli noussut ajatuksia joiden mukaan se olisi minun jäljiltäni. Se ei ole. Mutta ymmärrän miksi teoria on uskottava. Teos edustaa ns. hyvää huonoa makua. ; Termi jonka määritteleminen vaatii kenties melko paljonkin puuttumista sellaiseen aiheeseen kuin estetiikka ja sitä mikä on ja ei ole taidetta. Tämä ei ole vahvimpia alueitani.

On kenties hyvä lähteä katsomaan estetiikkaa hyvän (ja vähän muunkin) kautta.

"Takkirauta" -blogissa otettiin kantaa arkkitehtuuriin. Siellä kommenttipuolella esiintyi määritelmä hyvälle taiteelle. "perusarvothan ovat totuus, hyvyys ja kauneus. Epätaiteen tekee epätaiteeksi se, että se kiistää jonkin näistä kolmesta. Kitsch on kauneutta ilman totuutta. Se on falskia, valheellista, teeskenneltyä vaikka se muodollisesti on kaunista ja miellyttävää. Tämä tekee kitschistä vastenmielistä. Samalla tavoin pornografia on kauneutta ilman hyvyyttä, modernismi on totuutta ilman kauneutta, poliittinen korrektius on hyvyyttä ilman totuutta ja naturalismi totuutta ilman hyvyyttä."

Tämä lähestymistapa on Platoninen. Eikä sillä tavalla jolla rakkaus on platoninen. (Tosin Platon oli todennäköisesti sekä seksuaalisesti aktiivinen että oli seksuaalisesti aktiivinen myös miesten kanssa.) Platonilla kolmikko oli transendentaaleja (transcendentalia). Sofistikoitunut voi hokea mantraa unum, bonum, verum ja sen jälkeen moni on tyytyväinen kun se sanotaan hienoilla sanoilla. Ja jos tämä ei vielä tehoa niin naiset huokailevat hameet suussaan kun latina vaihdetaan kreikkaan, ἀγαθόν, ἀληθές, καλόν... Kolmikko on hyvin tärkeä ja tunnettu osa klassista sivistystä. (Sitä klassista esiteollisen ajan tieteen vallankumousta edeltävän ajan klassista jota pitää nykyään osata että olisi sofistikoitunut. Sofistikoitumienn taas on sitä mitä nykyään kaivataan hyvyyden, totuuden ja kauneuden tilalle. Sillä siinä puhutaan arvostuksista, merkityksistä, statuksesta, luksuksesta, intresseistä ja vastaavista.) Platonin määritelmän kanssa on helppoa olla erimielinen. Jo ihan sen takia että kokonaisuus muodostuu enemmän siitä että asiat määritellään joksikin. En ole oikein arvostanut sitä kipakkaa asennetta jossa joku vain toteaa miten asiat ovat ja pillit pussiin. Platonin määritelmä on hieman tämänlainen.

Tarjotussa ajattelussa voi löytää varsin helpostikin omituisuuksia. On toki iskevää jos asian voisi tiivistää mietelauseeseen "kitch on kauneutta ilman totuutta". Mutta tarkemmassa mietinnässä tämä tuskin osuu kovin hyvin taiteeseen tai kitchiin. Itse asiassa heikkoudet ovat niin ilmiselviä että ainut syy miksi Platon ja moni muu hänen jälkeensä ei ole niitä huomannut johtuu ihmisen taipumuksesta vahvistusharhaan. Siihen että haetaan omaa näkemystä tukevia selityksiä sen sijaan että haettaisiin vastaesimerkkejä.
1: Sillä jos tuo määritelmä olisi totta olisi jokainen fantasia-aiheinen teos väkisinkin kitchiä. Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" muuttuisi kitchiksi koska se olisi valehtelua koska sitä varten pitää luoda keksitty ei-tosi maailma. Jossa tapahtuu taikuutta ja jossa on hahmoja jotka eivät ole todellisia.
2: Toisaalta suurin osa kitchistä tiivistyy hyvin tiukasti määriteltyihin aiheisiin ja kuvannustapoihin. Ja nämä eivät itsessään ole epätosia. (Minä olen itse asiassa ottanut kitchmäisiä valokuviakin.) Tämä on kuvattu hieman erikoisesti "30 Rock" -komediasarjassa jossa rikkaiden määrättyä statusesteettistä taidetta lähestytään siten että Donaghue määrittelee statementinomaisesti että "We know what Art is: it’s paintings of horses!" Tosin hän täsmentää viimeisellä tuotantokaudella että taide on tätä laajempi. "The horse is one of only three appropriate subjects for a painting, along with ships with sails, and men holding up swords while staring off into the distance." Nämä kaikki ovat todempia ilmiöitä kuin Gandalf harmaan velhoilut. Mutta silti mainitut maalaukset ovat kitchistä kitcheintä.

Toisin sanoen ei ole ilmiselvää että kitchissä ei olisi totuutta. Totuusarvon muuttaminen ei muuta teosta kitchiksi tai siitä pois. Tämä prosessi on toki vain yksi noista kolmeasta. Mutta käytetty prosessi on sellainen että sen voi tehdä joka ikisen mainitun kohdan kohdalla uusiksi. Ja on varsin helppoa todeta että kaava ei toimi jos sitä katsoo yhtään lähemmin.

Taustalla on syviä filosofisia ongelmia.

Ei pelkästään se, että tuossa määritelmässä muistutetaan siitä että Platon viittaa kolmeen asiaan, hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen. Mutta sitten asioita kuitenkin kombinoidaan niin että niitä on vain kaksi kerralla. Kolmannen muuttujan rooli ja sen puute jäävät avoimeksi. Tarkemmalla analyysillä tämä voitaisiin ohittaa. Voitaisiin vaikka miettiä sitä kitchpornon yhteyttä maailmaan. Ja todeta että kenties on todellakin syytä erottaa pornografia ja erotiikka toisistaan. (Itse tosin edustan näkemystä jossa erotiikka on enemmänkin pornografiaa jonka kohdeyleisönä ovat naiset.) Tämä on lähinnä referoinnin pinnallisuutta, huolimattomuutta ja älyllistä laiskuutta. Tämä ei ole vielä kovin vahva kritiikki sille että lähestymistapa olisi huono tai väärä. Moite kohdistuu tälläisissä tilanteissa enemmän filosofiin kuin filosofiaan.

Eikä pelkästään siksi että tosiasiassa kauneus, totuus ja hyvyys ovat hyvin vaikeasti määriteltävissä ja kysymys muuttuu helposti makuasiakysymykseksi. Sellaiseksi jossa vastaesimerkki ei kelpaa. Koska jos se moittii teoriaa niin sitten esimerkki vain ei oikeasti tai aidosti kuvaakaan tilannetta ; Platonin ajatuskolmikon eräs haaste onkin siinä että se antaa helposti konkreettisilta tuntuvia käsitteitä joiden sisältö on ilmselvä yksilölle itselleen, mutta ulospäin ne näyttävät makuasioilta. Ja tätä kautta platoninen ajattelu johtaa helposti relativismiin, eli siihen että näkökulma asian luonteesta johtuu siitä kuka sitä katsoo ja kuka ei. Tämä on usein ongelma koska Platoniin turvaudutaan juuri koska ei pidetä relativismista. Tämänlaiset ojat huvittavat minua jossain määrin. Mutta ne kertovat ehkä kuitenkin enemmän siitä että asiat ovat vaikeita ja suuri osa ihmisistä ei tee tätä analyysiä hyvin, tarkasti tai oikein. Joten vika ei olisi kuitenkaan teoriassa vaan aiheen vaikeudessa ja ihmiskunnassa.

Syvä itse filosofiaa koskeva ongelma on juuri siinä että voidaan selittää että Tolkienin "Sormusten Herra" kertoo jotain syvällistä totta. Että sen valehtelu ei ole "oikeaa valehtelua". Ja samoin voidaan sanoa, että kauniit maisemakuvat - jopa valokuvamuodossa olevat - ovat kitchiä koska niissä valikoidaan puolueellisesti oleellinen totuus.
1: Ja propaganda on kitchin läpitunkemaa samasta syystä. Ei siksi että usea ihminen näkee että hänen ideologiansa tiedottaa kun taas valheelliset ideologiat harjoittavat propagandaa. Tosiasiassa kitchiytyminen näkyy myös "hyvien" arvotoitotuksessa. Kun tiedottaja nimenomaan kokee että hän levittää Totuutta ja yleisökin luukee katsovansa Totuutta, niin miksi he sitten viehättyvät propagandasta joka on Totuuden antiteesi?

Tämänlaiset vastaukset toimivat niille joille älylliset oikotiet ovat mieluisia. Sillä tämänlainen rakenne on ad hoc. Ja karkeasti sanoen filosofit ottavat perustelurakenteisiin usein esteetikon otteita. Ja tällöin ad hoc -selitykset viittaavat siihen että asiaa puolustetaan tosiasioista huolimatta eikä niiden avulla. Tämänlainen ratkaisu on jotain jolla voi pelastaa teorian "totuusmahdollisuuden" (mahdollisuuden sille että se on tosi ja sitä ei tarvitse hylätä) mutta ratkaisutapa on ruma ja epäesteettinen. Käsienheiluttelu ei ole kauneinta päättelyä mitä on.

Siksi pidänkin noita vastaesimerkkejä tärkeinä. Ne tuovat esiin prosessin jota voidaan soveltaa eri tavoilla monessa eri kohdassa Platonin arvostamaa "kolmikkoa". Varsin simppelillä keinolla voidaan generoida hirvittävä määrä vastaesimerkkejä. Jos teoriaa vastaan on helppo rakentaa tuollainen "vastaesimerkkikone" joka sitten johtaa ad hoc -sarjalla puolustautumiseen, tiedetään että teoria on vähintään sellainen että sen kanssa erimieltä oleminen on helppoa. Kenties jopa suositeltavaa. (Minusta hyvin suositeltavaa.)

Itse lähtisin korjaamaan tilannetta muuttamalla sitä psykologiseen suuntaan.

Olen hieman pyöritellyt ajatusta jossa käytetään esteettistä teoriaa jossa korostuu se, että on jaettava erikseen tyylitajuttomuus ja tyylittömyys. Sain tähän kimmokkeen YouTubekanava "School of Lifen" videosta "Bad Taste". Nautin School of Lifeni "suolan kanssa". Se on monin paikoin "hieman turhan runollinen" kanava minun makuuni. Mutta se tarjoaa vähintään idean jolla estetiikkaa voidaan lähestyä tavalla joka on ei-platoninen. Se on toki sen sijaan medikalisaatiota sellaisella tavalla jossa "kyökkipsykologia" -termin ylikäyttäminen voi olla tarkoituksenmukaista.

Lyhyesti sanoen teoria korostaa sitä, että relativismi on hylättävä. Kun ihmiset puhuvat arvoista, niin se että hyvästä ja huonosta mausta puhuminen on asiatonta tuntuu älylliseltä laiskuudelta. "That seems too easy and lacking  ambition". Siinä hyväksytään että eri ihmiset viehättyvät ja etääntyvät eri asioista. Ja tämä näkemysero johtuu siitä että ihmiset ovat "eri tavalla rikki". Video nojaa kompensaatioteoriaan jonka mukaan jokainen ihminen on ideaalitilassaan tasapainossa ja käytännössä jokainen on vähintään hieman epätasapainossa. Ja taiteella, sisustuksella, pukeutumisella, taiteella ja kaikella muulla vastaavalla kompensoidaan. Eli ihmiset hankkivat taidetta joka vetoaa siihen mistä heillä on erityisesti puute. "Viral theory of compensation ; We are all a bit unbalanced inside and get attracted to styles in the world that promise to compensate us for the thing we are lacking within." Huonossa maussa ei siis ole kyse jonkin hyvän asian puutteesta vaan liioittelusta. "In every instance of bad taste we're looking at the of overeager embracing of a good quality, like sweetness, freedom, fun or prosperity that was once on a very short supply." Syynä ei ole maun puute vaan trauma. Ihminen ei olekaan paha vaan trauma, jota yritetään korjata. Jonka vuoksi ratkaisu ei ole tieto vaan poliittinen päätöksenteko ja yhteiskunnan järjestäminen niin että ihmiset eivät saisi (kovin paljoa) traumoja.

Sen vuoksi pornon katsomista ei selitäkään ideaalikolmikko vaan se, että henkilön seksuaalielämä on jotenkin puutteellista tai epätyydyttävää. Samoin jos ihminen on sisäisesti makaaberi hän voi täyttää ympäristöään rauhoittavalla kitchillä. Kiireiset ja stressaantuneet haluavat yksinkertaista ja rauhoittavaa.
1: Siitä miten itse luotan tähän kompensaatioteoriaan saa jonkinlaisen arvion sitä kautta, että olen nähnyt että maat joissa on yhtenäiskulttuuri luovat etatistisesti uskontonsa näköisen yhteiskunnan. Mutta sitten maissa joissa on uskonnonvapaus - ja tätä kautta by definition jonkinlainen monikulttuurisuus - niin uskonnot näkyvät pääasiassa lieveilmiöidensä kautta. Ja nämä lieveilmiöt ovat tämän uskonnon keskusideaalien antiteesi. Zen -meditaatiosta innostuneet näkyvät siksi rauhatonmielisyyden kautta. (Ja kristinusko on rakkauden uskonto, so there.) Luotan että tässä on jotain. En usko että siinä on kaikki.

Psykologismin lisäksi selityksessä on Aristoteelinen maku. Tarkalleen ottaen siinä korostetaan Aristoteleen "kultaista keskitietä". Aristoteles tunnetusti irtautuu Platonin idealismista ja lähestyy asioita hyvin eri tavalla kuin Platon. (Tosin hänkin lähestyy asioita transcendentalian kautta. Mutta sävy on oleellisesti erilainen.) Platonin ideaalimaailman ja idealismin yhteys on tässä ei-satunnainen. Moraaliset teot määrittyvät suhteessa tiettyihin periaatteisiin jotka joko toteutuvat tai eivät toteudu maailmassa. Tämä malli on ideaali. Ja se on sitä mitä "objektiivinen totuus" ja "objektiivinen kauneus" ja "objektiivinen moraali" heijastavat. Sen vastapooliksi voidaan ajatella vaikka, no, relativismia.
1: Olenkin siksi hieman huvittunut siitä että "Takkiraudassa" vastustetaan idealismia. Domeenispesifisti, tietenkin. "... tekstistä näkee, että hän on idealisti, ts. hän olettaa, että on olemassa jokin ideologia, jota seuraamalla saavutetaan paras mahdollinen yhteiskunta. Mutta konservatiiville tällainen ajatustapa on vierasta." Kovin koherentti ole hän ei.

Idealismissa on tietenkin helppoa antaa vaikka kolme kriteeriattribuuttia ja sen jälkeen on vain eri tapoja olla tyylitajuton eli tyylitön. Mutta aristoteelisessa asenteessa mukaan tulee kohtuuden ajatus. Ja näin ollen voidaan nähdä että tosiasiassa on nähtävissä että joku joka ei mieti pukeutumistaan voi pukeutua tylsästi. Ja hän on tyylitajuton. Mutta sen sijaan kadulla prostituoituja "pimppaavat" parittajat jotka ottavat koristeita ja liioittelevat niiden määrässä niin että lopputulos on esasaarismaisen yliampuva ja/tai/eli peräti kaamean ruma. Jolloin kyseessä on tyylitajun vääristyminen eli huono tyylitaju.
1: Jokin jota hauska "earthling 101 -kurssi" kuvaa nimellä "pomp". Tälle "pompille" video muuten antaa naturalistisia sisältöjä vaikka kauneus ja etiikka monesti yritetään kieltää ja selittää että Platonin kolmikko on totuus ja että tiede voi tutkia vain Totuutta. Tai jotain.

Jolloin kyseessä on tyylitajun vääristyminen eli huono tyylitaju. On siis pakko nähdä tyylitajuttomuus muutenkin kuin '"kyllä-ei" -"binaarina"'. (Joka on pakko kietoa heittomerkkeihin.) Kohtuus on "harmaasävyinen asia". (Joka on klisee ja siksi rumaa perustelua.) Näin ollen voitaisiin jopa katsoa että hyvän tyylin lisäksi olisi tyylitajuton banaalius että huonoa makua edustava makaaberius.

Kaiken tämän jälkeen voidaan päästä siihen hyvään huonoon makuun.

Jos mietitään lamantiineja, se ei ole epäonnistunutta taidetta. Se nojaa enemmänkin tahalliseen tyylirikkoon. Ei tahattomaan tyylirikkoon. Tämä tarkoittaa sitä että vitsi paitsi tekee tyylirikon ja tämä on taiteilijan intentioissa, niin tämä viesti tuodaan esille sellaisella tavalla että teokseen tutustuva ymmärtää että taiteilija on tiennyt tekevänsä tyylirikkoa.

Kun lapsenomainen tyyli ja aikuismaiset aiheet yhdistetään naïviin piirrosjälkeen tuotoksessa ja näillä kuitenkin kuvataan lapsilta kiellettyjä sisältöjä, voidaan tietää että ollaan hyvän huonon maun lähellä. Ja tällöin ei voida puhua kitchistä, makaaberiudesta, raakuudesta tai vastaavista. Tässä kyseisessä tapauksessa on pakko puhua huumorista. (Huumori on defenssi.)

Lähes Käsittelemättömissä

Muuton yhteydessä koulun oven
tarra lakkaa olemasta
"erikoisesti osuva" ja siitä tulee
pelkästään "normaalisti osuva".

Olin miekkailukoulun joulujuhlissa. Nämä olivat melko tärkeät juhlat siinä mielessä että koulun perustaja Guy Windsor on muuttamassa Iso-Britanniaan. Mikä tarkoittaa sitä, että muut kuin hän opettavat tästä lähtien. Windsor on hieno mies, joten muutto "ei ole läpeensä hyvä asia". Hän on ollut elämässäni enemmän tai enemmän aika monta vuotta, joten muutos on tässäkin mielessä suuri. Asiat tulevat olemaan eri lailla.

Juhlista käteen jäi paljon. Muun muassa absintin liekittämistä. Ja ennen kaikkea tulin "ostaneeksi" itselleni uuden miekan. Se on koulun "ylijäämäpurkista". Käytännössä se oli joululahja josta maksoin symbolisen 2 euroa jotta se ei olisi lahja johon liittyy jonkinlainen velka. (Windsor lukee mielenliikkeitäni kohtuullisen hyvin.)

Annoin miekalle nimeksi "itsetunto". Koska minulla on nimeämissäännöt. Kukaan ei voi sanoa että minulla ei olisi kunniaa ja omaatuntoa. Harva kykenee punnitsemaan ja mittaamaan omiaan. Harvan velvollisuudentuntokaan on yhtä freudilainen symboli kuin minulla.

Kyseinen miekka on käsittämätön. Hyvin täsmällisellä tavalla. Tarkalleen ottaen se on selvästi tehty hyvin. Sen rakentaja on tiennyt oikein hyvin miten miekka kuuluu tehdä. Siinä ei ole varisevia osia. Se on tehty oikeista metalleista oikeilla paikoilla. Ja se kestää käytössä kuten sen pitääkin. Se värisee ja on painotukseltaan järkevä. Tästä huolimatta se on aika kauhea. Päällimmäisenä on se, että se on pitkämiekka joka painaa vähän päälle kolme kiloa. Se on painoltaan ja tähän liittyvine kömpelyyksineen hirvittävä. Sen muotoilu on muutenkin vähintään omituinen.

Se on siis tavallaan hyvin huono miekka jonka tarkoitusta on vaikeaa ymmärtää. Koska se ei ole huono sellaisella tavalla jota aloittelijat tekee. Se on huono sellaisella hyvin täsmällisellä tavalla jonka voisi kuvitella syntyvän skenaariossa jossa joku myisi sielunsa Saatanalle osatakseen tehdä huonoja miekkoja, lopputuloksena olisi tämänlaisia tuotoksia. Kuka tahansa osaa pilata miekan. Mutta tämänlaisen tekeminen vaatii oikeasti jo jotain. Tätä kautta kokonaisuus on jotain joka huutaa kysymyksiä. Sellaisia kuin "miksi tämä miekka on olemassa?"

Se on kuitenkin erinomainen yksinharjoitteluun. Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkin sen käsittämätön paino on hyvä samasta syystä miksi roomalaiset legioonalaiset harjoittelivat normaalia painavammilla aseilla. Ei siksi että heistä tulisi nopeampia niiden kevyempien vuoksi vaan siksi että sellaisen heiluttaminen käy punttisalista. Toisaalta kyseinen miekka on siitä hyvä että tekniikka on sen kanssa pakko tehdä oikein. Sillä se ei ole niin painava että se pelkällä massallaan murskaisi nivelet. Mutta jos sitä käyttää hiemankin kovemmalla nopeudella ja väärällä tekniikalla, miekka kyllä ilmoittaa siitä. Pienetkin virheet, jopa mitättömän pienet virheet, tuntuvat välittömästi ranteissa tai muissa nivelissä. Tavalla jota on vaikeaa jättää huomaamatta. Tekniikka on ennen kaikkea pakko tehdä oikein.

Tälläisen hankinta onkin jossain määrin perusteltua. Etenkin kun hinta on kohdallaan.

---

"Hoikkakätisenä" rimpulana ymmärrän tavallaan kyllä miten jotkut nuoret jääkiekkoilijat ryhtyvät käyttämään steroideja ja muita dopingeja. Heillä on tavoite ja tämän tiellä ongelma. Johon tarjotaan ratkaisua. Kiveksethän siinä pienenevät, mutta ei saa unohtaa että hormoneilla on myös haittavaikutuksia. Muut voivat ratkaista ongelmiaan nostelemalla toistuvasti tarpeettoman painavia esineitä. Jos on huolimaton, itsetunnon pommelilla saattaa lyödä itseään myös suoraan munille.

Selviytyjien logiikkaa

Klassisesti selviytymistaitoja on liitetty vihamielisissä olosuhteissa hengissä pysymiseen. Tällöin puhutaan vaikka Robinson Crusoesta autiolla saarella. Tai siihen, että lentokone putoaa mysteeriselle saarelle. (Sellaiselle jolla ei tiputeta ruokapaketteja taivaasta.)

Tässä kohden sosiaalisuus ja yhteistyö ovat kiinnostavia vaihtoehtoja. Ja molemmissa on puolensa. Esimerkiksi Robinson Crusoen strategia toimi paremmin yksin. Joten oli kenties hänen onnensa että laivan mukana ei uponnut muita. Hän sai haltuunsa kaikki resurssit ja käytti niitä taitavasti. Mitä useampi selviytyjä on, sitä vähemmän näitä perusresursseja on. Robinson Crusoe käytti tätä resurssistoa, työvälineitä ja ravintoylijäämää siihen että rakensi itselleen esimerkiksi vuohiaitauksia. Laivassa ollut ruoka ei säily hirveän kauan. Mutta se on kuitenkin aikaa jota ei tarvitse käyttää metsästykseen joten tämän säästyneen ajan voi käyttää muuhun.

Toinen strategia taas perustuu siihen että ryhmässä resurssien käyttö ja hankinta tehostuvat. Ryhmässä voidaan metsästää, rakentaa parempia suojia. Ja kasvatetaan todennäköisyyttä sille että mukaan on varattu juuri tilanteen vaatimia työvälineitä ja siihen liittyvää tietotaitoa. Sillä ryhmässä jokainen voi olla spesialisti. Ja tällä väistämättä saadaan lisää pelivaraa.

Toisin sanoen jossain tilanteissa kannattaa olla yksin. Esimerkiksi sellaisissa joissa saaliseläimiä on vähän mutta tarjolla on jokin uponneen laivan tapainen arvokas resurssilähde. "Ympäristön kantokyvyn" ylittäminen johtaa enemmistön nälkiintymiseen ja tuottaa käytännössä väkisinkin kuolemia.

Mutta tosiasiassa monelle selviytyminen ei tarkoita tätä. Sillä "Tosi TV" on tuottanut moniakin selviytymisformaatteja. (Kuten "Selviytyjät") Ja niissä on aivan eri logiikka. Sillä siinä missä perinteisessä selviytymisessä sosiaalisuus johtaa siihen että kaikki elävät pidempään, on näissä formaateissa kysymys pudotuspelistä. Ei ole tärkeää selvitä mahdollisimman kauan vaan selvitä putoamatta aivan loppuun asti. Yksi ja vain yksi voittaa. Muut eliminoidaan riippumatta siitä mitä strategioita kilpailijat sitten valitsevatkin.

Tämä on tuonut noihin peleihin erikoisen lisäelementin. Itse asiassa yhteistyöstrategioita on vähemmän mutta tilanne vaatii entistä enemmän sosiaalista juonittelua. Siinä toki ryhmien sisälle syntyy pieniä liittoutumia. Ja nämä ovat kannattavia. Ryhmät takaavat toistensa kanssa lähinnä sitä että sen jäseniä todennäköisesti ei tiputeta. Ja näin tiputukset voidaan keskittää joko avuttomiin "helposti pudotettaviin" joista ei ole hyötyä kilpailuissa tai - ellei peräti useammin - vahvojen pelaajien poisäänestämiseen.

Ryhmää tarvitaan suurimman uhan eliminointiin. Valitettavasti tämän jälkeen ryhmässä kannattaa tehdä "backstabaus" yhtä askelta ennen kuin muut ovat tekemässä sitä itselle. Kun muu tiimi vielä pelaa yhteen, on syytä tiputtaa se vahvin. Karkeasti sanoen haasteena on se, että putoamiseen vaikuttaa usein myös oma miellyttävyys. Ja kotikatsojat ja kanssakilpailijat eivät pidä toveriensa selkäänpuukotuksesta. Jonka vuoksi yksi vahvimmista strategioista keski- ja loppupeleissä ovatkin yksinselviytymisstrategiat joissa ollaan hyvin taitavia. Oma tila kun antaa tilaa näyttää itsen ja omat taidot sen sijaan että on se yksi siitä ryhmästä.

Tästä voisi vetää pienen yhteiskunnallisen analogin.

Nykyään moni puhuu yhteiskunnan pysyvyydestä. Mutta kun tilannetta katsoo, voi huomata että tässä ei tarkoiteta sitä että harjoitettaisiin pitkän tähtäimen selviytymissuunnitelmia. Sen sijaan kilpailukyky on hierakista. Pyritään olemaan "ykkösiä" ja tekemään tätä mahdollisimman nopeasti seuraavassa kvartaalissa. Samoin ajatus jonkinlaisesta "yhtenäiskulttuurista" - olipa tämä sitten amerikkalainen kulutuskulttuuri tai islamilainen teokratiakalifaatti - on vallalla. Kysymys ei siis ole kulttuurien ja kulttuurin selviämisestä vaan pudotuspelistä.

Olen suoraan sanoen hieman äimistynyt miksi tämä strategia vetoaa. Sillä tositv -ajattelu on lyhytjänteistä ja todennäköisesti vähänkin pidemmällä katsantokannalla tuhoisaa.

Voidaan jopa sanoa että ennen tuolla "tositv -ajattelulla" onkin pärjätty. Jos mietitään Englantia joka halusi siirtomaita, voidaan muistaa että se rakensi itsestään valtion jossa "aurinko ei laske". Moni tosin koki että britannia oli samalla paikka "jossa oli aina kolkka jonne aurinko ei paista". Ja nykyään saarivaltio onkin maltillisen kokoinen ja strategialtaan huomattavasti vähemmän invasiivinen.

Ja yhdysvallat. Se ei ole tuottanut siirtomaita vaan on hankkinut maailmanvaltiaan asenteensa sillä, että se on nimenomaan lähinnä estänyt heikompia maita kiipimästä mahdissa sen tasolle. Muut maat ovat sille tärkeitä. Eivät monikulttuurisuuden nimissä, vaan sen vuoksi että tehtaiden halpatyövoima voidaan siirtää säästösyistä ulkomaihin ja pumpata arvon lisääntymisestä kaikki mahdollinen irti omassa maassa ja omaan maahan. Tämän sivutuotteena on monikulttuurinen maapallo jossa on erilaisia alueita. Ei samanarvoisia alueita, mutta tämä moninaisuus on järjestelmä jota USA haluaa hyvinkin paljon tukea. Sen sijaan, että se puhtaasti tuhoaisi kaikki muut maat ja yrittäisi alistaa ne siirtomaikseen.

Tämä on jotain jota Daesh -terroristit eivät ymmärrä. He ovat iloisia invasiiviseta nopeasta leviämisestään. Mutta eivät tiedosta että tämä johtaa todennäköisesti siihen että väärin kokeneet pakenevat maasta tuottamasta heille lisätuloja. (Crackedissa on itseasiassa mielenkiintoinen teksti jonka mukaan ISIS lehdissään ei halua että sen valta-alueilta muslimit muuttaisivat pois. Se menettää paenneiden mukana rahaa. Puhdasta rahaa. Muslimien maastapaon tukeminen on samaa kuin iskisi ISISiä kukkaroon. Ja terroristijärjestölle joka palkkaa ja rekryää keitä tahansa halukkaita kuolleet ovat vain resurssi, jotain jota voidaan surutta uhrata ja tuhlata, kun taas raha on rahaa. Lisää ihmisiä eli taistelijoita riveihin, kun voidaan aina järjestää panemalla. Joka on varsin yleisen mielipiteen mukaan miellyttävää. Raha on sen sijaan niukkaa.) He pelaavat väärää selviytymispeliä.

Kriisikokous

Sipilä piti eilen paljon puhutun kriisikokouksen. Aiheena oli yksinkertaisesti se, että "Sipilän mukaan Suomessa on pohdittava lainsäädännön muuttamista sen suhteen, miten turvapaikan hakemisen aikana tehdyt rikokset vaikuttavat turvapaikkapäätökseen."

Teon taustalla oli yksi tietty rikos. Kempeleellä tapahtunut 14 -vuotiaan raiskaus. Huhumylly asian tiimoilla oli melko suuri. "Takkirauta" -blogikin kirjasi esiin näkemyksen jonka mukaan raiskattu olisi Sipilän sukulainen. Koska Sipilä oli aiemmin antanut omistaan tiloja maahanmuuttajille, joten nähtiin että raiskaus osui jotenkin oikeaan kohteeseen. "Netissä nimittäin kiertää huhu: kyseinen tyttö olisi pääministeri Sipilän veljentytär. Muistanemme, miten pääministerimme jokunen aika sitten tarjosi asuntoaan turvapaikanhakijoille. Ja muistanemme, miten ruukinmatruuna tajusi siinä vaiheessa, että pääministerimme on sekä naiivi, kyvytön että vihjeetön. Ja muistanemme, miten eräs nimeltämainitsematon kansanedustaja totesi, että toivottavasti joku suvakki tai hänen lähisukulaisensa joutuu raiskauksen uhriksi - sitten vasta silmät aukeavat. Jos sittenkään. Onko tämä kyyninen toive nyt toteutunut?"
1: Asenne ei toki ole vieras. Esimerkiksi Ville Paavolainen kirjoitti siitä miten hän ei sure Pariisin uhreja. "Aivan kuin kukaan ei olisi arvannut tämän olevan tulossa. Oikeasti? Siis aikuisten oikeisti? Paitsi, että unohdin sen itsepetoksen..." Kertoo melko paljon ihmisestä ja kulttuurista jos hän ei ole pahoillaan naivin idiootin vuoksi siksi että tämä tuhoutuu liiallisen kaunosieluisuuden vuoksi. Olen itsekin kyyninen ja pessimistinen ihmisiä kohtaan, mutta pidän viatonta hölmöä lapsenkaltaisena ja siksi surtavana uhrina.

Olin hitusen äimistynyt siitä että kaikista raiskauksista ei tehdä kriisikokouksia. Esimerkiksi voitaisiin pitää kriisikokous siitä onko Putkosen raiskaustuomiohistoria peruste estää häntä toimimasta poliittisissa vastuutehtävissä. Sillä laki sallii sen nykyään joten olisi todella syytä miettiä asiaa. Samalla voitaisiin miettiä pitäisikö Oulun Rajakylän alueella raiskanneille tehdä kaikki se mitä netissä huudeltiin kun huhuttiin että joukkoraiskauksen tekijät olisivat olleet maahanmuuttajia. ; Näytti kovasti siltä että Rajakylän raiskaus oli vakava rikos ihmisyyttä kohtaan niin kauan ja vain niin kauan kuin tekijän identiteetti ja kulttuuritausta oli tietty. Ja sen jälkeen asialla on yhtä vähän merkitystä kuin poliittinen vaikuttaja Putkosen raiskaustuomio. En siis nimenomaan vähättele raiskauksen vakavuutta vaan korostan että tuomion olisi oltava yhdenmukainen. Raiskaus on raiskaus on raiskaus ja raiskaaja on raiskaaja on raiskaaja. (Ja korostaakseni ilmoilla ollutta moraalista kulttuuria muistutan että ei tietenkään ole mitään "entisiä raiskaajia", vaan latentteja raiskareita joiden kulttuurillinen ellei peräti geneettinen ominaispiirre..)

Saku Timonen korostikin tähän, itseäni vahvemmin juristin otteella, että kriisikokous rikkoo oikeusvaltioiden perusperiaatteita vastaan. "Oikeusvaltion johtava rikosoikeudellinen periaate on syyttömyysolettama. Se tarkoittaa sitä, että jokaista pidetään syyttömänä siihen asti, kunnes hänet oikeudessa todetaan syylliseksi. Tässä tapauksessa epäiltyjä ei oltu vielä edes kuulusteltu, kun heidät julistettiin syyllisiksi." Ja jos rotu (puheet "geneettisistä piirteistä" ovat määritelmällisesti rasistisia) ja uskonto ovat syyllisyyden todistajia, niin aika paljon lisääkin on hylätty. Lisäksi Sipilä on ottanut oman osansa hyvin erikoisella tavalla. "Oikeusvaltiossa noudatetaan vallan kolmijakoa. Se tarkoittaa sitä, että lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja täytäntöönpanovalta ovat erillään. Lainsäätäjä ei tuomitse, tuomari ei säädä lakeja eikä tutkinta- ja täytäntöönpanoviranomainen tee kumpaakaan näistä. Eilen lainsäätäjäjä eli maan pääministeri otti melkoisen selkeästi kantaa tähän yhteen rikokseen eli puuttui esitutkintaan. Samalla hän käytännössä julisti tuomion ja antoi mallia kaikille muillekin tuomitsijoille."

Koominen twisti olikin sitten siinä että laki oli jo valmiiksi sellainen että raiskauksesta tuomittu karkotetaan. Joten olen bonusihmeissäni siitä, että tehdään kriisikokous siitä onko laki ajan tasalla, kun tosiasiassa laki tällä hetkellä on sellainen että vakavasta rikoksesta hommattu syyllisyys on peruste turvapaikan eväämiseen. Eli laki on ajan tasalla siinä mihin sitä olisi haluttu muuttaa. Muuttaa entiselleen. Pääministeri joka ei ole perillä siitä tietystä laista josta pitää kriisikokouksen.

En uskonut että päätyisin sanomaan tämän ääneen ; Helvetti että olen iloinen siitä että äänestin Päivi Räsästä.

Enigman "ehdottomasta ei-murtamattomuudesta"

Enigma -laite Lontoon Science museumissa.

Enigmalla on hyvin legendaarinen maine. Esimerkiksi Alan Turingin elämään liitetty "Imitation Game" kuvaa sitä ikään kuin voittamattomana mahtipontisena urakkana. Eli ajatuksena oli se, että Enigma olisi laitteena vähän kuin Natsi-Saksan vertauskuva ; Jokin joka on suuri, mahtava ja joka näyttää voittamattomalta. Mutta joka sitten ovelan ja superälykkään Turingin ja hänen kryptografiryhmänsä avulla voittivat kaikkia todennäköisyyksiä vastaan.

Kuitenkin tosiasiassa "Enigma" ei ollut mikään voittamaton suojaus. Ja luultavasti juuri sen vuoksi sen purkamiseen onkin panostettu. Turing on, toisin kuin elokuvassa annetaan ymmärtää, todennäköisesti ollut konsulttina armeijalle jo aiemmin. Ja kuten monet ehkä tietävät, Britannian talous oli toisen maailmansodan aikana hyvin tiukoilla. Varoja on saatu nimenomaan mahdollisiin projekteihin. Ja mahdollinen oli se, joka kuvasi Enigmaa hyvinkin vahvasti. Turing ei tavoitellut mahdottomia, vaan mahdollisia. (Tästä ei toki synny yhtä hauskaa elokuvaa.)

Enigmalla oli muita puolia.

Ensinnäkin se oli laite ja koneet ovat teknologiaa. Tämä oli tarpeen sillä sotilaista kaikilla ei ole matemaatikon tutkintoa. Enigma on itse asiassa kohtuullisen hyvä salaaja. se on ollut sopiva jo aikanaan siihen tarkoitukseen, että estetään yleinen tietojen vuotaminen mutta joka ei torju vakavia ja mahtipontisia yrityksiä, joka tarkoittaa sitä että Saksalla tuskin oli hirveitä harhakäsityksiä Enigman voittamattomuudesta. Se on siis "riittävän hyvä". Ja ennen kaikkea laite on jopa nykystandardeilla käytettävyydeltään hyvä. Se on niin helppokäyttöinen että sitä ei tarvitse edes kurssittaa. (Painat nappulaa ja valo syttyy, kirjaat ylös kirjaimen jossa valo syttyy. Painat seuraavaa nappulaa, valo syttyy .. jatka kunnes viesti on lopussa.) Jos osaa käyttää kirjoituskonetta osaa käyttää Enigmaa. Näin ollen saatiin laajalle leviävä salaus jota voidaan kantaa mukana ja jota kaikki voivat käyttää. Enigma oli myös toimintavarma. Itse asiassa monet sodanaikaiset Enigma -laitteet toimivat täysin ongelmattomasti nykypäivänäkin. Tämä on tärkeää kun puhutaan laiteesta jota käytetään laajasti sota-aikana.

Enigmalla oli tosin vähälle huomiolle jäänyt heikkouskin. Tämä liittyy siihen miksi suurisuuntaiset salaliittoteoriat eivät ole uskottavia : Salaliitot vuotavat sitä todennäköisemmin mitä useampia jäseniä niissä on. Enigma -laitetta ja siihen liittyviä vihkosia ja muita aineistoja joista selviää mitkä asetukset laitteeseen piti kunakin päivänä asettaa levisi useita kappaleita. Ja tosiasiassa tässä kohden Enigman helpoin turvallisuusaukko on siinä että jos saa haltuunsa edes yhden tälläisen, voidaan sitten vain säätää omakin laite näille asetuksille ja purkaa viestejä niin kauan kuin tätä vihkoa riittää. Tämäkin korostaa sitä että Saksa oli tuskin hirveän voittamattomuusluuloissa Enigman kanssa. Se oli enemmän kompromissi. Se oli riittävän hyvä ja riittävän käytettävä. ; Kohtuu vahvasti salatulla menetelmällä voidaan periaatteessa lähettää salaisia viestejä julkisesti, vaikka radiolla. Joka säästää esimerkiksi rahaa.

Hieman tarkemmin itse laitteesta ja sen salaisuuden purkamisesta.

Saksa uskoi että sillä oli Enigmassa hyvin laadukas salausjärjestelmä. Syynä on se, että se oli tehokas kun sitä arvioitiin perinteisiin kynällä ja paperilla tehtyyn salaukseen. Enigmassa oli ominaispiirteenä se, että jos kryptatussa viestissä oli kahdessa kohdassa sama kirjain, se ei tarkoittanut että alkuperäisessä viestissä nämä olisivat sama kirjain. Toisaalta jos painat peräkkäin samaa kirjainta, Enigma kryptaa ne niin että ne ovat eri kirjaimia. Tämä oli sen verran tehokasta että se esti monia helppoja salaviestinkääntömenetelmiä. Enigma oli siis tältä katsoen hyvin laadukas laite. (En hyökkää sen laatua vastaan, en vain oikein jaksa uskoa että Saksalaiset olisivat uskoneet sen olevan voittamaton laite. Tai brititkään, sen puoleen.)

Enigma toimi siten että siinä oli roottorit. Niitä oli useita peräkkäin. Jokaisen kerran kun painaa nappia, roottorin reunimmainen siirtyy mekaanisesti askeleen eteenpäin. Ja kun tämä on kiertänyt, siirtyy seuraava roottori askeleen eteenpäin ja niin edespäin. Jokainen roottorin osanen vaikuttaa siihen miksi painettu kirjain muuttuu. Joten näiden roottorien asennon täsmällinen tietäminen oli tarpeen jotta viestin voi purkaa. Periaatteessa aivan karkeimmillaan laitteen sisällä on lamppuja jotka päätyvät patteriin ja virtapiiriin. Ja roottorien sisällä oli "johtospagetti" jotka johtivat siihen että eri virtapiiri sulkeutui kun roottori on eri asennossa.

Tätä toki mutkistettiin johtoasetuksilla joissa yhdistettiin yhdellä johdolla kaksi kirjainta. Tämä muutti viestiä vielä hieman. Johtoja voitiin käyttää eri lukumääriä, ja niiden ainoana rajoitteena oli se, että jokaista kirjainta edusti yksi reikä, yhdessä johdossa on kaksi päätä ja samaan reikään ei saa menemään kahta johtoa.

Näin ollen kun painaa kirjainta, ensin "virta menee" tähän plugistoon jossa eri kirjaimia on yhdistetty toisiin kirjaimiin. Sen jälkeen se menee roottorille 1, 2, 3.. jonka jälkeen se palasi takaisin ...3,2,1. Jonka jälkeen se meni plugiston läpi vielä kerran ja tämä ratkaisi mikä virtapiiri sulkeutui.

Enigma -laitteessa on kuitenkin yksi virhe, joka on siitä kiinnostava että se ei vaikuta maallikosta omituiselta. Mutta jo aivan perustason kryptografiaosaaminen kertoo välittömästi että siinä on puute johon tarttua. Enigma oli hieno koska se tuottaa samalla nappulalla eri kirjaimen. Se oli kuitenkin heikko koska kirjain ei koskaan ole sama kuin mikä on painettu. Eli jos painat A:ta se voi olla mikä muu tahansa kirjain kuin A. Tämä johtaa siihen, että jos on tiedossa sanoja tai sanontoja joita viesteissä esiintyy, voidaan tätä kautta purkaa sen päivän koodi.

Tässä merkitykselliseksi päätyikin saksalainen järjestelmällisyys. Kun joka päivä kello 6.00. lähetettiin standardoitu sääraportti Enigma -koodattuna, tarvitsi viestistä etsiä sanaa "WETTERBERICHT". Samoin jos etsi viestien loppupuolelta ajatusta "HEIL HITLER" saatiin pätkä johon verrata. Iloisinta tässä asiassa on tietenkin se, että Enigman heikkouden vuoksi ei tarvinnut kuin laittaa merkkijono sen käännössanaa vastaan. Ja jos jossain kohden viestiä on sama kirjain kuin tuossa odotettavassa sanassa, niin tätä sanaa ei ole tässä kyseisessä kohdassa. Siirtelemällä saadaan merkkijono joka ei osu yhdenkään kirjaimen kohdalla. Ja tämä on se oikea kohta. (Temppuna on se, että kun merkkijono on kohtuu pitkä, se itse asiassa säätää mahdollisuuksia yllättävänkin paljon. Yksikään kirjain ei saa osua samaan kohtaan on melko tiukka vaatimus jos merkkijonot venyvät.)

Kun tuo kohta on löydetty, voitiin aloittaa itse asetusten purkaminen. Turing ja Gordon Welchman tekivät tästä purkamisesta mekaanista. "Bombe machine" kykeni ratkomaan tuollaisen pulman 20 minuutissa. (Mikä kertookin että miten "voittamaton" salaus todella oli.) Tämä tehtiin melko nokkelalla tavalla. Sillä Turing keksi miten eri kytkentävaihtoehtoja saataisiin eliminoitua isoina joukkoina. Kaikkia vaihtoehtoja ei tarvinnut kokeilla erikseen ja verrata että synnyttääkö se tuosta annetusta syötteestä (kuten sääraportista tai HH -tervehdyksestä) sen merkkijonon joka oli tarjottu salaviestissä. (Tämän jälkeen tarvitsikin vain tietää viestin pituus. Joka oli julkista tietoa koska ne morsekoodilla lähetetyt radioviestit oli tietenkin kaapattu alusta lähtien.)

Turingin periaate perustui siihen että viestiä ei purettu suoraan, vaan eliminoitiin mahdottomia vaihtoehtoja tekemällä arvaus. Jos esimerkiksi arvattiin että laitteessa oli A oli kytkettynä B:hen. Ja jotta saataisiin oikea lopputulos koneen pyöräyttämisen jälkeen, olisi jonkin toisen kytkennän pakko tapahtua. Esimerkiksi D olisi kytkettynä O:hon. Joskus näissä tuli ristiriitaisuuksia, jolloin esimerkiksi O:n pitäisi olla kytkettynä A:han. Jota se ei voi olla koska A oli oletettu kytkettäväksi B:hen. Ja jos näin oli, niin tiedettiin että arvaus oli väärä. Ja lisäksi tiedettiin että O ei voi olla kytkettynä A:han. Eikä D O:hon. Tai mitä vaihtoehtoja tähän asti oli sitten käytykään. Kytkentöjen muuttumattomuus ja johdon kaksipäisyys ja se, että enigma ei koskaan tarjonnut samaa kirjainta viestiin ja kryptattuun viestiin eliminoivat isoja kasoja kytkentämahdollisuuksia. Ja jäljelle jäi lukumäärältään nopeasti maltillistuva määrä mahdollisia vaihtoehtoja. Joista oikea oli mahdollista hakea. (Ja testata muilla sen päivän kaapatuilla viesteillä. Jos ne avautuvat saksan kielelle, tiedettiin että oikeat säädöt oli kytkettynä.)

Muumioituneet sielut

Nikolai Gogolin teoksessa "kuolleet sielut" Tšitšikov käy ostamassa orjia. Maanomistajat pitävät orjia ja näistä osa kuolee. Näiden ilmoittaminen eteenpäin vaatii työtä ja byrokratiaa. Jota kaikki eivät jaksa käydä. Tšitšikov ostaa näitä kuolleita sieluja. Sillä niiden omistusoikeus kulkee paikasta toiseen byrokratialla eikä vaadi esimerkiksi kuolleen maaorjan ruumiin siirtämistä mitenkään. Näin hän saa byrokraattista omaisuutta joka taas antaa hänelle varakkaan maineen. Joka taas tuo mukanaan aitoa rahaa.

Nykyään mitään tälläistä ei tietenkään voi tapahtua. Sen sijaan voi ryhtyä asunnonomistajaksi. Näitä asuntoja voi sitten vuokrata vanhuksille, huumeongelmaisille ja muille. Osa näistä kuolee pois. Osa heistä on sellaisia että heillä ei ole omaisia tai ystäviä. Jonka vuoksi he voivat kuolla ja muumioitua kotiinsa. Kun sosiaalihuolto maksaa heille asumistukea, vuokran saaminen ei lopu. Lisäksi on huomattava että muumioitunut ruumis korkeintaan haisee pahalta vähän aikaa. Muutoin he ovat harmittomia. Eivät valita jos putkitöitä ei tehdä ajoissa. Eivätkä valita monesta muustakaan asiasta. Kun tälläisiä täydellisiä vuokralaisia saa tarpeeksi, tämä takaa hyvät tulot. Joka tas tuo mukanaan aitoa rahaa ja varallisuutta. Jolla voi hankkia itselleen varakkaan maineen.

Kuolleista sieluista

Jehovan Todistajat tunnetaan siitä, että he kiertävät ovelta ovelle voidakseen lukea kirjasista keskusteluja. Heistä tiedetään yleisesti heidän suhteensa verensiirtoihin. Se, mitä heistä harvemmin tiedetään on se, että heillä on äärimmäisen naturalistinen mielenfilosofia. Jehovan Todistajat on itse asiassa lähes ateistisin uskonto mitä sielun määrittelyyn tulee.

Tästä hyvän kuvan saa katsomalla Jehovan Todistajien kirjasta "MITÄ RAAMATTU todella OPETTAA". Se on ollut Jehovan Todistajien "perusoppimateriaalina" vuodesta 2005. Kirjan 6. luku ("Missä ovat kuolleet?") kuvaa että ihmiset lakkaavat olemasta. "Kuoleman merkitys ei ole salaisuus Jehovalle, joka on luonut aivot. Hän tietää totuuden ja Sanassaan Raamatussa hän selittää mikä on kuolleen tila. Siinä opetetaan selvästi, että kun ihminen kuolee, hän lakkaa olemasta. Kuolema on elämän vastakohta. Kuolleet eivät näe, kuule eivätkä ajattele." Tätä ajatusta ajetaan Raamatunjakeilla, kuten "psalmissa 146:4 sanotaan, että kun ihminen kuolee 'hänen ajatuksensa häviävät'. Olemme kuolevaisia eikä meistä jää mitään eloon ruumiin kuollessa." Ja tietenkin vertauksin "Elämämme on kuin kynttilän liekki, kun se puhalletaan sammuksiin se ei mene minnekään. Sitä ei vain yksinkertaisesti enää ole." Tämä ajatus on Jehovan Todistajille tärkeä esimerkiksi jo edellä mainitsemani veriopin vuoksi. Heistä sielu on veressä.

Asia on toki hitusen mutkikkaampi. Sillä kyseisessä kirjasessa on myös liiteosio jossa erotetaan henki ja sielu. Sivulla 208 on liite jossa on väliotsikkona "Mitä merkitsevät 'sielu' ja 'henki'." Ja sen mukaan on harhaoppista ajatella kuten monet. "Monet uskovat, että ne tarkoittavat jotain näkymätöntä ja kuolematonta osaa ihmisessä. He ajattelevat, että kuolemassa tuo näkymätön osa sitten lähtee ruumiista ja jatkaa elämää. Tämä uskonkäsitys on niin yleinen, että monet yllättyvät saadessaan tietää, ettei Raamattu opeta mitään sellaista." Sielu ja henki määritellään keskenään aivan eri asioiksi.
1: "Puhuessaan sielusta raamatunkirjoittajat käyttivät heprean sanaa ne'feš tai kreikan sanaa psy^.chē." Tässä on kyse ihmisistä ja eläimistä liharuumiineen. Raamatunjaenivaskan ideana on korostaa että kyse on enemmän "pääluvusta" kuin kuolemattomasta sielusta. Kuollessa tämä osa lakkaa olemsta.
2: Henki on sitten erikseen. "Puhuessaan hengestä, raamatunkirjoittajat käyttivät heprean sanaa ru'ah tai kreikan sanaa pneu'ma." Tämä viittaa vitalistiseen persoonattomaan elämänvoimaan. Kuollessa tämä lähtee Jumalan luo. Sielun ja ruumiin korostetaan olevan eri asia. Ja tässä vertauksena käytetään radiota. "Valaistaanpa asiaa matkaradiolla. Kun se avataan, sen paristoissa oleva virta ikään kuin herättää sen eloon. Ilman paristoja radio on kuollut - se ei toimi." Sielu tarvitsee henkeä kuten radio virtaa. Sähkö ei kuitenkaan ole radio. Henki on jotain joka "on sähkön kaltainen silläkin tavalla, että sillä ei ole tunteita eikä se pysty ajattelemaan. Se on persoonaton voima".

Ja kuin varmemmaksi vakuudeksi varsin samoja asioita eri sanoin toistava teksti korostaa "Kun henki eli elämänvoima lähtee ruumiista, ruumis kuolee ja palaa maahan, josta se on lähtöisin. Elämänvoima palaa vastaavasti sinne, mistä se on lähtöisin, Jumalan luo. (Job 34:14, 15; Psalmit 36:9)"

Henkioppia tarvitaan monien raamatunkohtien sovittamiseen kuolevaiseen sieluun. Lisäksi sillä on merkitystä Pyhän Hengen kohdalla ; Jehovan Todistajista kolminaisuusoppi on virheellinen. Ja tässä Jumala eli Isä on eri persoona kuin Jeesus eli Poika. Ja Pyhä Henki taas on jotain jolla ei ole lainkaan persoonaa. Se on enemmänkin "Jumalan lapio" kuin jokin persoonallinen voima.

Tämä olkoot valaiseva esimerkki jostain;

Mielenfilosofia on ollut hyvin usein dualismin värittämää. Tässä on usein tapana korostaa sitä että mieli selitetään sielulla joka on se mieli. Mikä ei ole teknisesti ottaen vastaus vaan vastauksen siirtäminen ; 'Miksi sielulla on mieli?' on aivan yhtä mielekäs kuin kysyä että 'miksi ihmisruumiillani on mieli'?'. Periaatteessa aivan yhtä hyvin voidaan jättää askel ottamatta ja liittää se mieli siihen ruumiiseen.

Jehovan Todistajat kiertävät tämän "homunculusongelman". Heille tietoisuutta ei selitetä siirtämällä se metaisemmalle tasolle. Silti heilläkin on mukana dualistinen mauste, heidän näkemyksensä on selvästi vitalistinen. Heistä elämä tarvitsee jonkin erityisen energian muodon ; Kivillä ei ole henkeä mutta eläimillä ja ihmisillä on. On hyvä huomata että kyseessä on yhä se, että elävät erotetaan aivan oleellisesti ja syvällisesti täysin erilaiseksi kuin eloton luonto. Mutta tätä ei tehdä sellaisella tavalla jossa käsiteltäisiin tietoisuutta oleellisesti erilaisena kuin elotonta luontoa.

Syy vitalismiin on periaatteessa hyvin ymmärrettävä. Sillä silmämääräisesti kuolleen ruumis näyttää hyvin samalta kuin elossa olevan ruumis. Itse asiassa jopa modernissa lääketieteessä elävän ja kuolleen välinen ero on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen. Tämä tarkoittaa sitä että elävän ja kuolleen ruumiin analogisuus on hyvin suurta. Ja kun silmämääräisesti ei näy mitään eroa, niin sitten on helppoa kuvitella että ero on jotain essentiaalista. Jotain näkymätöntä uudenlaista voimaa.

Tämä on varmasti tärkeänä osana sitä kuinka aineen ja energian säilymislaista on rakennettu jonkinlainen analogia kuolemattomalle sielulle. Hautajaispuheissa pidetään kauniina vedota fysiikkaan jossa aineen ja energian säilymislaki jotenkin takaa sen, että voidaan uskoa että ihmisen persoonakin säilyy.

Tämä vastaava ajattelu oli pitkään kemiassa. Siellä ajateltiin että kemia ja orgaaninen kemia olisivat jotenkin oleellisesti erilaisia. Tämä ajatus on sittemmin kumottu. (On tavallaan hauskaa että saamme kiittää tästä tavallaan kusta. Kun virtsa-ainetta onnistuttiin tuottamaan epäorgaanisesti, saatiin ilmoille varsin vahva ajatus siitä että orgaaninen ja epäorgaaninen kemia eivät ole toisilleen irrallisia aivan erilaisia "domaineja".) Biokemiassa vitalismille ei nähdä arvoa. Ja tämä näkyy jopa siinä miten vitalismi on hylätty jopa kreationismissa ; Intelligent Design nojaa siihen että vitalismin sijaan on katsottava miten kemia toimii "mekaanisesti" kuin kone. Ja siksi essentiaalisen ihmisen ja elottoman luonnon totaalisen erilaisuuden luomisen sijaan korostetaan Paleyn kelloseppäanalogiaa jossa ei-elollinen maailma rinnastetaan ihmisiin. Ja tästä vedetään analogioita koneeseen. Tässä suhteessa ID:n suhde biokemiaan on sama kuin Jehovan Todistajien suhde mielenfilosofiaan. (Jumala "rakentaa" meidät tuonpuoleiseen uusiksi, hän muistaa rakenteemme ja toistaa sen muististaan täydellisesti.)

Toki itse näen että kuolleen ja elävän ruumis on epäanaloginen. Jos kuvittelemme kuolevaa, jonka hengitys pysähtyy tiedämme että tämä vaikuttaa oleellisen epäanalogisesti veren happipitoisuuteen. Tästä seuraa muutoksia hermosolouissa. Ja vaikka elvyttäisimme tätä ruumista niin että sen veren happipitoisuus saataisiin oikeaksi, ei tämä peru näitä hermosoluissa olevia muutoksia. Näiden epäanalogia jää jäljelle.

Kuolleen ja elävän välinen ero ei ole tarkastelullisesti suuri ja siksi ne näyttävät samalta. Mutta toiminnan kannalta ero on suuri. Ja tässä ei voida puhua aineen ja energian säilymislaista koska kysymys on atomien keskinäisestä järjestyksestä. Ja itse asiassa kun järjestyksestä ryhdytään puhumaan niin voidaan nähdä että termodynamiikalla on tähän sanottavaa. Sen mukaan ei ole mitään pysyvää järjestystä. Entropian määrä on universumin tasolla kasvussa. Paikallisesti entropian määrä voi kasvaa jos se vaihtaa ainetta tai energiaa ympäristön kautta. Molemmat tapaukset kertovat että kyseessä ei ole vakio.

Toisinajattelu sairautena

Mielenterveysongelmia on katalogisoitu (DSM-IV) ja tässä yhteydessä on ollut keskustelua siitä että toisinajattelusta tehtäisiin mielenterveysongelma. Olin sellaisella itseriittoisella tavalla huvittunut koska diagnoosi vaati tiettyjä tunnuspiirteitä. "the manual identifies a new mental illness called “oppositional defiant disorder” or ODD. Defined as an “ongoing pattern of disobedient, hostile and defiant behavior,” symptoms include questioning authority, negativity, defiance, argumentativeness, and being easily annoyed". Toisaalta ehdotuksia on ollut muihinkin sellaisiin piirteisiin joita pidetään enemmän "persoonallisuuden piirteinä" kuin ongelmina "...include arrogance, narcissism, above-average creativity, cynicism, and antisocial behavior. In the past, these were called “personality traits,” but now they’re diseases. And there are treatments available." Sama ilmiö koski myös sitä että uskonnollisesta fundamentalismista tehtäisiin sairaus.

Tässä kohden on syytä puhua medikalisaatiosta. Siitä miten erilaisille asioille annetaan määritelmä, sairauden piirre ja niihin sitten hoito. Jossain määrin mielenterveyden kohdalla onkin haasteena se, että mikä ylipäätään on sairaus.

Tavallisesti "hulluus" tulee arkikielisessä keskustelussa vastaan hieman erikoisissa yhteyksissä. Jopa Richard Dawkinsin tyyliset ihmiset väärinkäyttävät lääketieteen "deluusio" -sanaa yhteydessä joka on enemmän arkikielinen kuin tieteellinen. Tällöin usein korostuu se, että henkilöllä on epätosia uskomuksia. Esimerkiksi moni ateisti voi aivan suoraan naureskella että uskovainen on mielipiteensä vuoksi automaattisesti jotenkin "pihalla" ja "pöpi".

Kenties uskomukset ovat epätosia ja niiden todistaminen on äärimmäisen ei-argumentoitavissa. (Näin näyttää kovasti olevan.) Mutta tosiasiassa tämänlainen luokitus on usein enemmän maailmankuvallista. Se muistuttaa jossain määrin sitä kuinka kerettiläisiä on tuomittu. Tätä on tosin tehty avoimesti uskonnon nimissä eikä keksimällä tekosyitä. Toki tämä medikalisointi on nykyaikaa siinäkin mielessä, että ateismia tupataan psykologisoimaan vaikka puhumalla "erämaakausista" tai "äitihaavoista". Ja viittaamalla siihen miten ateismi johtuu Jumalavihasta tai autismista. Nämä ovat merkkejä siitä että uskonnollinen ja maailmankuvallinen vallankäyttö hakee kielensä siitä mikä nähdään vaikuttavaksi. Kuten lääketieteestä.

Medikalisointi tunnetaan toki myös kommunistien Venäjällä jossa usko siitä että kommunismi ei ole tosi luokiteltiin yhdeksi skitsofrenian alatyypiksi. Tämä on hyvä muistutus siitä että vaikka uskonto on usein tekosyy toisten tallaamiseen, tosiasiassa uskonto on syy tallaamiseen lähinnä siksi että uskonnoilla on ollut valtaa. Jos uskonto korvataan lääketieteellä niin sitten ihmiset tallaavat tämän avulla. Siksi psykologia ja lääketiede ovat korvanneet monin paikoin uskonnollisen tallaamisen niin että jopa uskonnollisten motiivien sävyttämä tallaaminen joudutaan kuvailemaan medikalisoidulla kielellä.

Tässä prosessissa usein korostuukin yllättävän vähän käytäntö. Se, joka taas valtaosin vaikuttaa psykologiassa. Psykoottinen deluusio näkyy siten että epätosi uskomus tai ajattelutapa estää elämän. Jos mieli on tilassa jossa henkilö ei kykene pitämään huolta itsestään, on häntä syytä auttaa. Ja tätä on syytä tehdä siitä huolimatta ovatko uskomukset tosia vai eivät.

Siksi onkin syytä huomata että kenties toisinajattelun takana on huomio siitä että se tekee elämisestä hyvin vaikeaa. Ihminen on sosiaalinen eläin ellei peräti megasosiaalinen eläin. Ja antiautoritaarinen non-konformisti kärsii jossain määrin. Kysymys onkin siitä että mikä lasketaan merkittäväksi ongelmaksi ja mikä vähäpätöiseksi ja toissijaiseksi onglemaksi. ; Tästä hyvänä muistutuksena on se, että menneisyydessä homoseksuaalisuutta pidettiin mielenterveyden häiriönä ja tätä seurasi erikoinen vaihe jossa "itseä häiritsevä homoseksuaalisuus" oli ongelma. ; Ilman diagnoosia ei voi saada apua jos kokee elämänsä hankalaksi homoseksuaalisuutensta - tai vaikka nonkonformistisuutensa vuoksi.

Siksi onkin syytä katsoa sitä että onko ongelma potilaan itsensä elämässä selviämisen kannalta relevantti. Voidaanko ongelmaan puuttua ilman diagnoosia. Ja mitä hoito on. On eri asia lähettää "uudentyyppinen skitsofreenikko" lobotomiaan tai eheytymään Siperiaan kuin antaa tälle pilleri nautittavaksi pari kertaa päivässä jolla tämän luonne tasaantuu.

Onkin mielenkiintoista muistaa että se, että käytöstä voidaan muuttaa jollain lääkityksellä ei tarkoita että kyseessä on sairaus ja muutos on lääkettä. Mutta tämä on monessa kohdin perimmiltään eettinen kysymys jossa määritellään terve ja sairas. Esimerkiksi jos nonkonformismi määritellään sairaudeksi, on syytä miettiä (a) syntyykö siitä ongelmia normaalissa elämässä (b) voidaanko ongelmat korjata lääkityksellä ja (c) mitä tämä hoito on.

Mutta tämä on tietenkin vaikeaa koska oikeasti mielenterveysongelmissa on valtava stigma. Ja suuressa määrin suuttumus vaikka fundamentalismin mielenterveysongelmaistamisessa ei oikeasti ole siitä että onko nonkonformismi ongelma joka on parannettavissa. Vaan siinä että "hulluja halveksitaan yhteiskunnassa noin yleensä". Mielenterveysongelmat eivät ole hyviä työnsaannissa ja niistä voi tulla pakkokerrottava este joka häiritsee omaa elämää. Tai sitten jotain jota pitää salailla.

Yleisestä tekoälystä

Kun katsotaan tekoälyn kehitystä, voidaan karkeasti ottaen sanoa että nykyinen teknologia tekee kaikkea sellaista jota kuvattiin minun opiskeluaikanani - josta ei ole niin kauaa aikaa - haasteina.

Toki jossain määrin voidaan yhä sanoa että tekoälyn ja ihmisälyn erottaa toisistaan muun muassa siitä että siinä missä matematiikka ja logiikka ovat koneelle helppoja ja ihmisille vaikeita, on esimerkiksi käveleminen ja kasvojen hahmottaminen koneille vaikeaa mutta ihmisille helppoa. Ja tätä kautta selittyy miksi supertietokoneet pärjäsivät shakin maailmanmestarille, mutta eivät kyenneet tunnistamaan ihmisten puheesta lauseita.

Mutta suurempi kysymys on yhä enemmän siinä että tekoäly kykenee suoriutumaan jostain hyvin spesifistä tehtävästä - kuten vaikka "jeopardyssa" pärjäämisessä - ihmistä paremmin. Kuitenkaan Watson tai muut superälyt eivät pärjää monessa tehtävässä. Jos "jeopardy" -algoritmi laitetaan tekemään jotain muuta, kuten vaikka tekemään ruokaa, siitä ei tule mitään. Tähän spesifiin tilanteeseen tarvittaisiin toinen mutkikas algoritmi ja sen pyörittämä uudenlainen robotti. Ihminen taas suorittaa kaikenlaisia asioita.

On toki mahdollista, teoriassa mahdollista, että ihmisen yleinen toiminta johtuu siitä että olisimme täynnä, tupaten tungettuja, täyteen erialisia spesifiä yksittäisiä algoritmeja. Ja jossain määrin näin varmasti onkin. Meillä on spesifejä lajityypillisiä refleksejä jotka ovat kaavamaisia. (Eivätkä aina edes funktionaalisia ; Miekkailussakin suuri osa työstä on sitä että opetellaan ei-optimaalisia synnynnäisiä refleksejä pois.) Mutta kuitenkin on tilaa ajatukselle ns. yleisestä tekoälystä.

Ja tämä onkin sitten haaste.

Olemme jossain määrin rajoittuneet tiettyjen spesifien suoritteiden toistamiseen. Kenties tämä johtuu siitä että ihmisillä on tapa hakea epäanalogioita ja tehdä tämä tarkastelemalla yksittäisiä atribuutteja. (Näin esimerkiksi ihmisen katsotaan eroavan eläimistä joidenkin tiettyjen piirteiden vuoksi.) Siksi on noussut esimerkiksi ajatus Turingin testistä joka on siitä hankala että teoriassa se voidaan läpäistä spesifillä algoritmilla - tarkalleen ottaen selviämällä keskustelusta.

Toisaalta Turingin testin läpäisystä voi tehdä hirveän vaikeaa sillä että kysyjä on hyvin ovela ja tekee keskustelusta välineen jolla mitataan monesta erilaisesta tehtävästä selviämistä. Katsotaan selviääkö kone yleistiedosta, urheilutriviasta, tietoteknisestä ohjelmoinnista ja ruuanlaittokeskustelusta. (Ja jos selviää, voidaan arvata että kyseessä on robotti.) Tällöin testi lähestyy yleistä älykkyyttä. Mutta yleensä tätä ei tehdä ja tosiasiassa tämä demonstroi että jako "yleiseen" ja "spesifiin" jaotteluun ei ole käynyt aikanaan mielessä edes Alan Turingilla.

Antropomorfismia

Ensimmäinen haaste koskee itse asiassa sitä mitä tämänlaisesta tekoälystä tulee mieleen. ; Ensimmäinen haaste on antropomorfismi. Jos lähestyy ihmismieltä naturalistisesti - kuten minä - on luontevaa puhua yleisen tekoälyn kohdalla ihmismäisistä piirteistä. Ja miettiä tarjoaako digitaalinen tekoäly jonkinlaisen analogin tähän. (Rehellisesti sanoen : Ei kovin kummoista.)

Tämä näkyy vahvasti sitä miten elokuvat käsittelevät vaikka singulariteettia eli tilannetta jossa tekoäly on vahvempi kuin ihmiskunta. Tekoälylle kuvitellaan usein ihmismäinen tietoisuus ja oman itsen selviytymiseen keskittyvät motiivit. Tavoitteita haetaan ihmismäisillä taistelijaroboteilla. Tosiasiassa taistelijarobotit olisivat parempia jonkin toisen mallisina. Tekoäly voisi ladata niihin ties minkä määrän raajoja ja varmistaa että ne ovat kestäviä ja että niillä on hyvä tasapaino. (Kahdella jalalla kävely ei ole vakainta mahdollista.)

Vertaus onkin tässä mielessä jotakuinkin sama kuin mitä on "sivistymättömien pakanoiden" pariin liitetty stereotypia jossa lentokone on "rautalintu". On selvää miksi vertaus syntyy. Mutta se voi johtaa mielikuvia aivan väärään suuntaan. ; Esimerkiksi nykyisessä sodankäynnissä lentokoneet eivät ole samanlaisia kuin linnut. Ne eivät hyökkäile ihmisten niskaan korkealta syöksyen. Niissä ei ole kiinni raapivia taisteluosia joiden avulla ne nostavat sotilaita taivaisiin ja pudottavat sitten. Sen sijaan ne lentävät korkealla ja pudottavat pommeja, ampuvat konetulta ja tekevät tiedustelua. Ajatus rautalinnusta veisi "pakanat" väärälle ajattelupolulle. Ja modernilla ihmisellä on käynyt tuhotekoälyjen kohdalla vähän sama asia.

Tämä ei toki ole tavatonta. Onhan jopa Jumala käsitetty mahtavaksi tietoisuudeksi joka ylittää ihmisen järjen. Ja jopa tämä hahmo läpitungetaan normielämässä täyteen ihmismäisiä piirteitä. Jopa "Jumala on rakkaus" on sidonta ihmismäiseen tietoisuuteen. Ei siis ihme jos tämä tehdään koneilla jotka sentään ovat ihmisten tekemiä ja sitä kautta varmasti jossain määrin heijastavat ihmismäistä tietoisuutta.

Mutta.

Tosiasiassa singulariteetti ei välttämättä ole tietoinen. Ja vaikka olisi sillä ei ole välttämättä mitään kiinnostusta aggressioon tai itsesuojeluun. Syynä on se, että tekoäly voi nojata aivan erilaisiin periaatteisiin. On hyvä tiedostaa että yleisiä algoritmeja - vaikka niitä ei osata ohjelmoida - tiedetään olevan monenlaisia.

Voidaan ajatella että antropomorfismin ongelma johtuu siitä että se rajoittaa sitä ajatusta mitä tekoäly ylipäätään tarkoittaa ja mitä se voi tehdä. Se on liian spesifi kuvatakseen kaikkea tekoälyä. Ja tätä kautta siinä helposti unohtuu monia asioita. Jotka voivat "oikeasti teoriassa" olla uhkana ihmiskunnalle.

On hyvä tiedostaa että on "yleinen tekoäly" josta yksi tietty fragmentti kuvaa niitä tekoälyjä joita evoluutio voi tuottaa. Tässä mukana ovat niin bakteerit kuin muutkin. Tästä pieni osa on tietoista sanan vahvemmassa mielessä. Tästä pieni osa kuvaa ihmismäistä tietoista mieltä.

Laajassa mielessä tiedetään että yleisellä tekoälyllä on yleensä jonkinlainen preferenssistö. Ja se modifioi asioita niin että tämä preferenssistö toteutuu. Tätä kuvataan usein jonkinlaisena "avaruutena". Tämä abstraktio tarkoittaa vaikka sitä että kuvataan ruutupaperille kaksi muuttujaa ja sitten osa yhdistellä ovat hyviä ja osa huonoja johonkin tarkoitukseen ja sitten valitaan niitä hyviä osioita ja vältellään huonoja tuloksia. (Esimerkiksi auto jonka pituus tai leveys ovat nolla eivät ole hyviä jos tarkoituksena on saada kauppakassit kulkemaan kivasti kotiin joten ne saavat "huonot pisteet" olivatpa muut auton muuttujat mitä tahansa.) Tätä voidaan teoriassa kartoittaa vaikka miten monella muuttujalla, jos vain laskuteho riittää. (Niitä tosin ei voi kuvata ruutupaperilla ymmärrettävästi.) ; Evoluution voidaan "karkeistaen-vähän-vääristäen" nähdä olevan tämänlainen optimointiongelma hyvin moniulotteisessa hakuavaruudessa jossa preferenssinä on kelpoisuus, eli lisääntymiskykyisten jälkeläisten määrä.

Olen kuullut asiaan liittyvän mielestäni kuvaavan vertauksen. Siinä kuvitellaan yleinen tekoäly joka on ohjelmoitu siten että siinä on (a) preferenssiavaruus joka haluaa koota mahdollisimman paljon erilaisia postimerkkejä mahdollisimman nopeasti (b) siinä on malli maailmasta, joten se tietää laajasti odotettavissa olevia syy-seurauksia. (c) budjetti. (Emme toki osaa koodata tuota maailman kaikkea syy-seuraistoa, mutta jos osaisimme tehdä laajakirjoisesti toimivan tekoälyn niin sellainen kyllä vaadittaisiin.)

Ohjelmoija voisi arvata että kone voisi tehdä hyviä tarjouksia eri postimerkkeilijöille. Ja arvioida tehokkaasti mitä muut ovat tarjoamassa jotta se osaa alittaa nämä tarjoukset. Kuitenkin periaatteessa tämä tekoäly voisi tehostaa tätä tarjoustentekemisprojektia keksimällä syy-seurauksen jossa uhkaileva viesti voi tuottaa ilmaisia postimerkkejä. Toisaalta budjettia voi kasvattaa hakkeroitumalla pankkeihin. Ja toisaalta kone voi tajuta että postimerkki on periaatteessa paperia ja liimaa ja se voi kaapata haltuunsa postimerkkejä painavat laitteistot niin että ne painavat uniikkimerkkejä yötä päivää ja postittavat niitä postijärjestelmä hakkeroiden tämän postimerkinomistajan kotiin. Toisaalta se voi myös keksiä että teoriassa postimerkkejen tekoon voitaisiin valjastaa saman tien kaikki missä pyörii paperia. Tulostimet olisi näppärä kaapata haltuun. Sitten se tajuaisi että pitkässä tähtäimessä postimerkit koostuvat hiilestä, vedystä, hapesta ja muista sellaisista alkuaineista joita esimerkiksi tehtaat käyttävät postimerkintuotannon kannalta ei-optimaalisesti. Kenties se tajuaisi että ihmiset koostuvat myös samoista alkuaineista kuin postimerkit ja että kasvit ovat rakenteeltaan parempia postimerkintuottamiseen joten tämä kilpaileva resurssi on syytä saada pois tieltä. Siksi kone voi ohjata tehtaat tuottamaan sellaisia saasteita joihin ihmiskunta kuolee, mutta kasvit kukoistavat. Kenties se keksii keinon jolla postimerkinkerääjä itse päätyy omaan osoitteensa postimerkeiksi modifioituna.

Joten tosiasiassa tälläisessä tilanteessa ongelmat ovat helposti tylsiä. Takan ei ole pahantahtoista mieltä. Ihmiskunnan tuho on enemmän sivutuote kuin jotain joka syntyy taistelulla. (Tämänlaisista tilanteista saisi tietenkin aikaan melkoisen tylsistyttäviä elokuvia.) Ja tämä ongelma on todennäköisesti nimenomaan sellainen että ohjelmoija itse ei ole tullut sitä edes ajatelleeksi. Sillä jos ajatellaan oleellista eroa spesifin ja yleisen tekoälyn välillä, niin se on juuri siinä että yleinen tekoäly toteuttaa karkeasti ottaen sitä ratkaisumallistia siihen ongelmaan joka siihen on ohjelmoitu. Mutta yleinen tekoäly käyttää sen sijaan laskenta-aikaa juuri siihen että se keksii ja innovoi erilaisia menetelmiä ratkaista jokin tietty ongelma. Näin aineistonkeruu ja syy-seuraussuhteiden analyysi voivat olla sellaisia että ne koostuvat tiedoista ja menetelmistä joita ohjelman koodaaja ja suunnittelija ei ole edes osannut kuvitellakaan. (Mikä voisi olla vaarattomampaa, harmittomampaa ja kivaa puuhastelua kuin antaa tekoälyn keksiä kivoja keinoja postimerkkeilyyn?)

Mitä hienommiksi tekoälyt tulevat, sitä vähemmän kysymys on siitä että ohjelma ei toimi, vaan siitä minkälaisia sivutuoteilmiöitä se tekee toimiessaan oikein hyvin. (You know.)

Viiden sormen alennus

Käytän usein aseiden kanssa asennetta jossa aseet eivät ole abstraktisti hyviä jollain tavalla jossa voidaan selvästi asettaa paremmuusjärjestykseen. Vaan sen sijaan ne ovat hyviä tiettyyn tarkoitukseen. Ja se, mihin tarkoitukseen ne ovat hyviä saadaan selvitettyä katsomalla sitä miten kyseiset esineet on rakennettu.

Sitten on poikkeuksia.

Miekkojen kohdalla tätä polkua edustanee ns. spadroon. Se edustaa siviilimiekkaa sellaisessa ajassa jolloin se on enemmän asuste ja koriste. Suurin osa niistä ei oikeasti ole muuta kuin kauniita esineitä joita voi kantaa mukana. Tässä ne toki ovat hyviä. Mutta ne eivät ole mielestäni enää "aseita". En siksi itse omista spadroonia. (Minulla tosin on smallsword. Joten periaatteessa hirveän kauas ei jäädä.)

Minulla on ollut hieman samantyylinen asenne cinquedea -veitsiin. Kyseessä on veitsimalli joka oli yleinen vähän aikaa italiassa. Se on kuitenkin tyylipuhdas renessanssitikari, jota kannettiin 1600-1770 -luvulla. Ja sillä on ollut tärkeä merkitys. Se on edustanut siviilejen aseistusta. Ja se voidaan jossain mielessä nähdä tavallisen kansalaisen aseena jota herrasmiehet kantoivat arkielämässä. Ja kantoi sitä tavalla jonka hieman myöhemmin kattoi rapiiri.

Toki se voidaan asettaa hieman toiseenkin kontekstiin. Saksalaisilla oli messer. Se oli jotain jonka perusolemus oli määritellä veistä niin pitkälle kuin se oli mahdollista. Syynä oli se, että tavallisten ihmisten miekkojen kantaminen ei ollut laillista. Juridisia syitä on myös baselardien teränpituuksissa. Cinquedea on luokittelijoiden painajainen, ja kenties tässä on takana juuri se että kyseessä ei ole sotilaiden vaan siviilien ase.

Cinquedeat olivat usein hyvin koristeltuja. Tämä onkin tyypillistä ei-sota-aseille. Kun aseiden tärkein funktio ei ole taistella elämästä ja kuolemasta vaan se on jotain jota kannetaan mukana joka päivä, käy niin että niitä koristellaan juuri sen verran kuin omistajalla on varaa. Tämä ei aina ole uhrannut aseen funktionaalisuutta.

Cinquedean kohdalla vihjaan että se ei ole ollut ainakaan manuaalien tekijöiden suosiossa. Toki on huomattava että edellä mainitsemani baselard tunnetaan manuaalipuolella lähinnä Hugues Wittenwillerin otsikottomasta manuaalista (Cgm. 558). Ja sen tiedetään olleen yleinen ja se on ollut myös relevantissa kamppailullisessa käytössä. (Mutta miksi kirjoittaa kallis kirja rahvaiden aseista jos vain ylimystöllä on varaa maksaa kirjoista?) Ja se on funktionaalinen. Todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Mutta tosin tässä kohden kysymys voi varsin hyvin olla siinä että tikari ei ole ollut toiminnaltaan mitenkään erityisen kehuttava.

Lähden muodon kautta.

Muotokielensä kanssa cinquedea on kuitenkin rapiirin vastakohta. Rapiiri on pitkä ja ohutteräinen ase joka on selvästi keskittynyt pistoihin. Cinquedea on sen sijaan joko pitkä tikari tai lyhyt miekka. (Niiden pituus vaihtelee huomattavasti.) Ja siinä missä rapiiri on pitkä piikki on Cinquedea kolmio joka levenee kahvaa myöten voimakkaasti. (Se on helppo tunnistaa koska sillä ei ole selkeitä edeltäjiä eikä selkeitä seuraajia.) Kahvan lähellä terä onkin tyypillisesti noin viiden sormen levyinen. (Siitä se on saanut nimensäkin.)

Kun cinquedeaa ryhtyy katsomaan sen rakenteen kautta voi huomata että siinä on pieni väisti ja kahva joka kertoo siitä että sitä ei käytetä "rystyotteella" kuten jääpiikkiä. Sitä käytetään siis tässä mielessä kuten miekkaa.

on selvää että se ei ole kovin hyvä pistoase. Siinä on toki terävä ohut kärki. Mutta voimakkaasti levenevä terä johtaa siihen että jos terän haluaa menevän syvälle joutuu tähän käyttämään yhä enemmän ja enemmän voimaa. Pistokeskittyvät tikarit ovatkin usein nimenomaan kapeita sen vuoksi että kun terän saa läpi, ei joudu käyttämään enemmän ja enemmän voimaa jotta aseen saa menemään syvemmälle. Toisaalta tämä sama levenemisrakenne tekee siitä huonon viiltoaseen. Sillä jos haluaa viiltoon voimaa, pitää painopistettä siirtää lähemmäs kärkeä. Kyseessä onkin hämmentävä yhdistelmä jossa huonot pisto-ominaisuudet yhdistetään huonoon viilto-ominaisuuteen. Tämä varmasti selittääkin sen miksi tuon tyylisiä tikareita ei ole käytetty.

Paras toistaiseksi törmäämäni selitys tikarin taistelulliseen funktioon ja "muotokieleen" perustuu siihen ajatukseen että tämänlaisella rakenteella saadaan aikaan vahva torjunta. Onkin totta, että väistin lähellä torjuminen on vahvempaa ja painopisteen siirtäminen tälle alueelle vahvistaa torjuntaa. Mutta toisaalta cinquedean väisti on melkoisen pieni. En rohkenisi kutsua sitä sen vuoksi kovin defensiiviseksi aseeksi.

Olenkin, kenties vähän häijysti, ottanut käyttööni toisen tulkintakentän.

On esitetty näkemyksiä joiden mukaan cinquedeojen koristeellisuus on kenties tärkein selitys sen muodolle. Tämä on helppoa ymmärtää ; Ne olivat todella koreita. Leveä teränosuus antoi tilaa koristeille. Ja näin terä toimii ikään kuin taulun alustana. ; Tämä näkemys ei ole aivan typerä. Tikarimalli ilmestyi "periaatteessa valmiina" ja ne olivat hyvin usein - ja jo alusta asti - hyvin koristeltuja. Ja niissäkin joissa ei ole kaiverruksia on usein leikitty veriurilla niin että niissä on kiinnostavia ryhmittymiä. Argumentiksi tämän näkemyksen puolesta toimii sekin että selvästi se "ei ole hyvä oikein missään".

Todennäköisesti tämä teoria on kuitenkin puutteellinen. Syynä onkin todennäköisemmin se, että renessanssiajalla ihannoitiin antiikkia. Ja leveytyväteräisiä tikareita tunnetaan menneisyydessä. Ne tosin oli tehty pronssista. Pronssi taas on sen verran pehmeämpää terästä että sen kanssa joudutaan rakentamaan enemmän tukevuutta antavia rakenteita. Pronssista ei yksinkertaisesti voi tehdä rapiirin tai smallswordin kaltaisia "piikkiaseita". Kun renessanssiherrasmies kuljettaa arjessa mukanaan tämän tyylistä veistä se selvästi heijastaa arvostuksia ja ihanteita. ; Tämä sopii siviilille joka on paitsi ei-sotilas. Tämä sopii siviilille joka on herrasmies.

Tämän selityksen todisteeksi voidaan esittää ihan se tosiasia, että cinquedea tunnetaan vähäiseessä määrin taiteen kautta. Ja tämä on kertonut siitä miten sitä on kannettu. Cinquedeaa on kannettu vyöllä selän takana niin että miekka on "vaakasuorassa" ja kahva sojottaa sivulle. Lisäksi säilyneet tupet ovat olleet sellaisia että ne ovat peittäneet koristeellisen terän. Joten vaikka niitäkin on koristeltu niin suuri osa tikarien hienoudesta on itse asiassa suuren osan ajasta ulkopuolisille näkymättömissä. Jos sen pääfunktiona olisi olla esittelyesine, niin niitä kannettaisiin vahvemmin näkyvissä. Eli joko aivan edessä tai sivussa. Takana pitäminen renessanssiajan vaatteissa viittaa enemmänkin siihen että ase on ollut itsepuolustusase.

Takaisin funktioon.

Oman hoopoiluni tuloksena olen tullut siihen tulokseen, että cinquedea ei ole hyvä taisteluase. Mutta sen ei tarvitse ollakaan. Se on riittävän hyvä. Sillä voi satuttaa ja teloa ihmisiä. Se että sen funktio ei ole optimaalinen oikein mihinkään (eikä se ole silti monikäyttöinenkään) niin se ei tarkoita että se ei olisi riittävän hyvä itsepuolustusaseeksi.

Sen sijaan leveä terä ja veitsen kohtuullinen koko ovat psykologisia efektejä. Cinquedeat vetoavat ulkonäkönsä puolesta "harrastelijoihin" nykyaikanakin. Leveä terä vaikuttaa pelottavalta ja tehokkaalta. Tehokas stiletti -tyylinen pistoase tämän rinnalla voi tuntua jopa "naurettavan heppoiselta". Toisaalta kädensijan lähellä oleva painopiste tekee jotain muutakin kuin poistaa tehoja viilloilta. Se tekee tikarista hyvin nopeasti eri tavoilla pyöriteltävän. Miekoissa painopistettä siirretään lähelle kädensijaa kun halutaan että miekka on näppärästi suuntaansa muuttava ja tätä kautta käsiteltävä.

Väitänkin että arkisessa tilanteessa itsepuolustusaseen ei tarvitse olla tappolelu. Jos uhittelijoiden edessä heiluttaa machon näköistä nopeasti ja ketterästi pyöriteltävää veistä, syntyy tilanteeseen hyvin kielteisiä ajatuksia. Se on yksinkertaisesti psykologisesti pelottavaa vaikka ase ei olisikaan kamppailullisesti muuten kovin hyvä. (Vastustajatkin olivat todennäköisesti siviilejä, rosvoja tai vastaavia.)

Toisaalta se, että pistot eivät helposti mene kovin syvälle voi johtaa ajatuksia toiseenkin suuntaan. Sanotaan niin että "olen kuullut" että "puukkojunkkareissa ja mustalaisissa" on "tiettävästi" ollut sellaisia tahoja jotka ovat pitäneet puukkoa siten että vain pieni osa terästä tunkeutuu viilloissa tai pistoissa sisälle. Tällä on voimakas pelotteluvaikutus. Ja tätä on tehty juuri sen vuoksi että on haluttu haavoittaa mutta ei tappaa.

Itsepuolustustilanteessa - ja muutenkin renessanssi-italiassa - herrasmiehelle voi nähdä monenlaisia tilanteita joissa pelottelulla ja ei-tappavalla viiltelyllä ja satuttamisella on saatu aikaiseksi se miksi sitä nyt on veitseen ylipäätään tarvinnutkaan tarttua.

Jopa amerikkalaiset lakkaavat olemasta "ei edes väärässä".

"Myytinmurtaja" Adam Savage kohtelee kreationismia "ei edes vääränä näkemyksenä". Hän ei halunnut vierailla kreationismimuseossa ja selitti että vierailu olisi kenties lähinnä haitallista kreationismin elvytystä. "The conflicted feeling I have is, there is a scientific term which I really like that is “not even wrong,” and these are ideas that are so far off the mark they’re not even worth discussing. I’m worried about participating or giving oxygen to ideas that are not even wrong lest I lend them a credibility as something that’s debatable."

Asenne on sinänsä ymmärrettävä, että kreationismi on ollut USA:ssa hyvin vaikutusvaltaista, äänekästä ja kohtuu suosittua. Aihe on herättänyt keskustelua ja Dennis "Mr. Mabus" Markuzen tyylistä reagointia. (Eli tappouhkailuja.) Toisaalta tuoreet uutiset kertovat, että tämä saattaa olla menneisyyttä. Kreationismi - määritteissä joissa mukana on niin YEC kuin ID:kin - on menettänyt otteensa. Etenkin nuorissa ihmisissä. (Kreationismin suosio onkin laskenut myös Google trendseissä tasaisesti vuosi vuoden perään.) Muutos on osittain kytketty uskonnollisuuteen. Uskonnottomia on enemmän. Ja ennen kaikkea uskonnoissa nimenomaan järjestäytynyt uskonto on menettänyt otettaan. "That is not to say that religion doesn’t still exert a powerful hold on American identity; it does. However, the fact that fewer people are identifying with an organized religion is good news for science education, because many of those religions have historically opposed evolution."

Trendin takana on yksinkertaisesti se, että yhteiskunnassa käy se mikä käy Kuhnin mukaan tieteessä. Ihmisillä on oma skeemansa ja siihen sovitetaan asioita. Tieteen tutkimusohjelmat eivät kumoudu vaan muuttuvat hedelmättömiksi ja niiden kannattajat jäävät eläkkeelle. Evoluution kohdalla kreationistit tuppaavat olemaan samanlaisia kuin suuret auktoriteettinsa - enimmäkseen vanhoja jääriä. Ei tässä voi sanoa muuta kuin että evoluutioteorian ja evolutionismin kohdalla on yksi menestyksen resepti ; "our secret weapon: Old people die".

Kreationistien teemana on ollut vahvasti evoluution vastustaminen. Ja tämä on ollut paikoitellen "tarpeettoman tiukkaa". Olen joskus hieman ihmetellytkin sitä miksi kreationismin puolelta tulee niin paljon uhkaavaa käytöstä. Sehän myy itseään "nörttimäisellä tavalla" tieteenä. Toisaalta kristinusko ei kannusta tämänlaiseen toimintaan. Kun kristinuskon ongelmaksi nähdään se, että niin monet kristityt eivät noudata omaa oppiaan (kun taas samat ihmiset näkevät islamin ongelmaksi sen, että he noudattavat), on syytä ihmetellä että miksi tämä on niin toistuvaa. ; Olen melko varma, että takana on kreationismille tyypillinen uhan korostamisen kulttuuri. Evoluutio on paitsi vahva vihollinen myös vaarallinen. Evoluutio uhkaa abstraktis-hengellisesti sielua ja tuhoaa ikuisia elämiä. Ja synnyttää tämänpuoleisuudessakin holokausteja ja kansanmurhia. Kun vihollinen on vaarallinen ja epäreilu ja kristitty kreationisti on tieteellinen mutta vainottu, on selvää että joku herää puolustussotaan. Ja jos kokee olevansa uhattu ja alakynnessä, käyttää helposti epäreiluja sissisodan tyylisiä keinoja. Kuten uhkailua, vandalismia ja terrorismia.

Toisaalta kun "Tekniikka&Talous" kirjoitti siitä, että tutkimuksissa on havaittu että insinööreillä on muita ihmisiä suurempi todennäköisyys terrorismiin ryhtymiseen, en ollut yllättynyt. Tutkimuksen tehneet Gambetta ja Hertog epäilivät yhteydeksi sitä, että "Kyselyvastausten perusteella näyttäisi, että insinöörialojen opiskelijat ovat konservatiivisempia ja uskonnollisempia kuin muiden alojen opiskelijat. Radikalisoitumista voi selittää tämä arvopohja yhdistettynä ajatusmaailmaan, joka haluaa löytää selkeitä vastauksia." Kreationismissa taas tunnetaan ns. Salem hypothesis. Sen mukaan kreationistit, etenkin kreationistien auktoriteetit, tuppaavat olemaan insinöörejä. Jotenkin tämä "sopii kuvioon".

Olen kuitenkin tyytyväinen siitä että amerikkalaiset lopettavat olemasta ei-edes-väärässä. Se poistaa yhden uskonnollisen turvallisuusuhan. Sen rinnalle on toki tuhat uutta.

Liha on hyvää

On ilmeisesti machokulttuuriin sopivaa esittää lihansyönnille perusteeksi "liha maistuu hyvälle". Ensimmäinen ajatus tähän liittyen on se, että se ei ole lainkaan moraalifilosofinen argumentti. Se on tavallaan kysymyksen ohittaminen ei-vastauksella. Se olisi siis sitä että ignoranssista tehtäisiin asenteen kautta jotenkin machoa vaikka sen pitäisi olla asenteellista ajattelemattomuutta. Tätä kautta sillä voi olla arvoa lähinnä jonkinlaisena alakulttuuriin sitovana symbolina. Tämä lause on siis ennen kaikkea jotain jolla ilmoitetaan kuulumista tiettyyn ryhmään kuin sitä, että sillä vastattaisiin annettuun kysymykseen.

Mutta sitten kun sitä katsoo oikeasti, voi huomata että se on vähintään perustelu. Se ei toki viittaa eläinten hyvinvointiin tai eläinten oikeuksiin. Mutta toisaalta miksi tämänlaisen sitoumuksen pitäisi ylipäätään olla ehtoina? Kun joku kysyy perusteluja lihansyömiselle, asiaa voi periaatteessa lähestyä mistä näkökulmasta tahansa. Ja on selvää, että lihan maku on tässä argumentti.

Tästä voisi jopa kasata yksinkertaisen syllogismin:
1: Liha maistuu hyvältä.
2: Syön hyvältä maistuvia asioita.
J: Syön lihaa.

Kaikki premissit ovat todennäköisesti tosia ja premisseistä seuraa johtopäätös. Kysymys onkin argumentin relevanssista. Joka taas ei ole niin yksiselitteinen asia. Tässä tyytymättömyys argumenttia kohtaan voi johtua siitä että vaikka se onkin argumentti, niin se onkin tästä huolimatta jotain joka ei ole moraalifilosofinen argumentti.

Toisaalta voidaan sitten huomata, että tosiasiassa on olemassa hyvää elämää koskeva teoria nimeltä hedonismi. Sitä voidaan soveltaa niin että siitä tehdään eettinen teoria. (On teoriassa mahdollista rakentaa malli jossa paha ihminen elää hyvän elämän, mutta aika usein esitetään malleja joissa hyveellinen elämä on sama kuin hyvä elämä.) Tällöin keskiössä on elämästä nauttiminen. Ja tässä kohden voidaan ottaa sellainen hedonismin versio jossa korostetaan sitä, että ä vastaajan mielessä liha tuo iloa, eläinten hyvinvoinnin miettiminen ei. (Suuri osa hedonismin malleista korostaa tiedostamisen autuutta, mutta mukaan voidaan ottaa niitä jotka eivät.)

Toki tätä voi pitää asenteellisena ja kehäpäätelmäisenä. Siinä hyvyys on määritelty. Ja siinä ihmisellä on itsenään erityinen vastuu omasta nautinnostaan. On helppoa kyseenalaistaa tätä. Voidaan korostaa vaikkapa sitä että eläimet ja ihmiset olisivat hyvinkin samanlaisia ja siksi molemmilla pitäisi olla samanlaiset oikeudet. Hedonisti voisi tässä viitata johonkin Descartesista kumpuavaan teoriaan ihmisten ja eläinten erilaisuudesta. Molemmat vaihtoehdot ovat maailmankuvallisia, joten miksipäs ei voida seurata tätä mallia?

Tilannetta voisi jopa nokittaa sitaatilla joka on eläinten oikeuksien ystävien käytössä : Jeremy Bentham korosti, että eläinten kohdalla "kyse ei ole siitä, osaavatko ne ajatella, tai osaavatko ne puhua, vaan siitä, osaavatko ne tuntea." Lihanrakastajan ei tarvitse kuin selittää että kenties sama prosessi koskee heitä itseäänkin, ihmisinä. Se, mikä vaikuttaa huolimattomuudelta onkin sitä että jotkin asiat on sisäistetty.

Tämän jälkeen ei tarvitse kuin ottaa Thomas Nagelin ajatukset siitä että ihminen ei voi tietää miltä tuntuu olla lepakko. Tai muukaan eläin. Ja heittää filosofinen haaste takaisin. Että hedonisti tietää että hän itse tuntee, mutta mistäs tietää onko eläimille aiheutettu mitään kärsimystä.

Sen jälkeen maistuu raaka pihvi. Karhunmaksaa. Sellaista josta saa miehekkäästi trikiinin.

Poliittisesti epäkorrektista julkaisulinjasta

On hyvä alustaa. En pidä Ville Rannasta. Hänen suhteensa huumoriin on suunnilleen sama kuin "Dumb and Dumber II" -elokuvan suhde "Dumb and Dumberiin". Jatko-osa on teoriassa sama elokuva. Ulkoisesti samoja, itse asiassa täsmälleen samoja, vitsejä käytetään molemmissa. Mutta "kamukomedia" on jatko-osassaan sydämettömämpi ja ilkeämpi. Hahmoista on tehty epämiellyttäviä. Mikä on ällistyttävää, kun ottaa huomioon sen miten ulkoisesti yksittäisiä kohtauksia katsoen molemmat elokuvat ovat hyvin hyvin sama elokuva.

Ville Rannalla on erikoinen, hyvin moralistinen ja ylhäältä katsova asenne. Ja hänen teostensa julkaiseminen "Kirkko&Kaupunki" -lehdessä on tätä kautta statement. Tai sen olisi parasta olla. Sillä niiden julkaisu antaa vaikutelmia ja mielikuvia. Ja jos näihin vaikutelmiin on vihjeetön ja ne ovat syntyneet vahingossa, on selvää että se alleviivaa sellaista viestiä jossa Kirkko "ei ymmärrä" 1900 -luvun puolivälin jälkeistä maailmaa. Eikä varsinkaan kuulu sellaiseen. Tahallisena tälläisessä repäisyssä voi sitten olla jotain. Ei mitään sellaista jota itse haluaisin tukea missään olosuhteissa. Mutta jotain.

Mutta toisaalta Ville Ranta on juuri kuten "Dumb and Dumber II". Kyseinen elokuvahan on juuri esimerkiksi seksistisyytensä vuoksi poliittisesti epäkorrekti. Se ei ole hauska elokuva, mutta se on poliittisesti epäkorrektimpi elokuva kuin voisi uskoakaan. (Mikä on tietenkin paljon sanottu kun muistaa että ensimmäisessä elokuvassa muun muassa poliisi juo virtsaa.)

Tämä tuli melko selvästi, kun "Kotimaassa" oli uutinen otsikolla "Pilapiirrosta seurasi "paskamyrsky" ja tappouhkauksia", jonka mukaan Ville Rannan piirtämä kuva jossa "ranskalaisen kahvilan edustalla makaa terroristin ampuma mies. Verilammikosta nuolee verta henkilö, johon osoittaa nuoli ja teksti: "Ensimmäisten joukossa paikalla on maahanmuuttokriitikko"." Se oli saanut hyvin kovaa vastustusta, tavoilla jotka lähestyvät uhkailua. Rannan asenne oli sentään rehellisesti se, mikä se on "Maahanmuuttokriitikoihin ei olisi näköjään saanut kajota. Ymmärrän toki ihmisiä, joita kuva inhottaa tai loukkaa. En pidä piirrostani silti brutaalina. Oli hyvin vastenmielistä seurata somessa, miten maahanmuuttokriitikot riemuitsivat Pariisin terrori-iskuista. Minulla on läheiset suhteet Pariisiin ja halusin tönäistä kuvallani kovaa, Ranta sanoo." Kyseessä oli Rannan omista asenteista ja mielipiteistä kummunnut halu tönäistä.

Reagointien kovuus on ollut sitä luokkaa että on hämmästyttävää että tässä puhutaan kuitenkin maahanmuuttokriitikoista. Siis ihmisryhmästä, jotka kannattivat "Charlie Hebdo" -iskujen jälkimainingeissa poliittisesti epäkorrektia materiaalia. Muun muassa piirustuskilpailua.

Itse olen sitä mieltä että Ville Ranta ei ole hirveän hauska, mutta hänen sensuroimisensa olisi juuri sitä poliittista korrektiutta. Siksi ainakin minä saatan asiallisesti moittia ja kritisoida - kenties jopa ivata Rantaa vastaan huonon huumorin keinoilla. Tämä on hyvin eri asia kuin esimerkiksi lähetellä kuvia irtileikatuista päistä.

Tesla

Tesla on hieno sähköauto josta en juuri mitään ymmärrä. On kuitenkin hyvä tietää että siinä on paljon tekoälyä. Sensorit tarkkailevat myös sitä miten autoa ajetaan. Ja siksi huolimaton ajaja siitä saa esimerkiksi nenänkaivelun yhteydessä varoitusilmoituksia. Kuten "Always Keep Your Hands on the Wheel ; Be prepared to take over any time."

Kun robottinen tekoäly sanoo että "Be prepared to take over any time", mieleen nousee aina välittömiä ajatuksia siitä että onko ohje annettu autolle vai kuskille.Kenties sitä ei nenänkaivelun yhteydessä huomaakaan kun singulariteetti ottaa ihmiskunnan orjikseen ja sitten olemmekin kaikki jääneet teknologian vangeiksi.

Vähän kuten minä suksieni kanssa pyöröoviin joissa oli sensorit. Jotka pysäyttivät pyöröoven kun pyöröoven reunassa oli kontakti. Jos olette miettineet miksi sanon "kaikkea pitää kokeilla, paitsi kokaiinia ja pyöröovissa hiihtoa" saatatte arvata miksi.

Pieni ajatus ; Pyrkyreistä

Kun katsomme yritteliäitä epäonnistujia, näemme helposti sen mitä he haluavat olla. Rakastamme tätä ihannetta. Kun katsomme yritteliäitä onnistujia, näemme helposti sen mitä he ovat ja tekevät. Ja vihaamme tätä, etenkin jos olemme kateellisia ja näemme tässä jotain jota tosiasiassa tekisimme itsekin.

Kenties syynä on se, että epäonnistujat eivät saa valtaa näyttää pahoja puoliaan tai ihanteidensa epämiellyttäviä sivutuotteita. Kun taas onnistuminen vaatii sitä että välistä on pakko joustaa ihanteista ja liata kätensä. Kenties syynä on myös se, että luusereilla on moraalinen ylemmyys mutta voittajat voivat yhdeksässä tapauksessa kymmenestä murskata heidät jos heistä tulee uhkia.

Joka synnitön on, heittäkööt ensimmäiset 30 kiveä.

"30 Rock" on vanhahko komediasarja. Se on periaatteessa metakomediasarja komediantekijöistä ja se perustuu "löyhästi tosiasioihin", tarkalleen ottaen Tina Feyn kokemuksiin "Saturday Night Live" -ohjelman parissa. (Hän myös näyttelee ms. Lemonia sarjassa.) Tosiasiallisesti sarja on hieman enemmän jotain muuta. (Joskin siitä itse asiassa oppii ällistyttäviä tosiasioita komedianteosta, huumorin rakenteesta ja näyttelemisestä. Kenties siksi että aihepiiri on ollut sarjan tekijöille hyvin tuttu.)

Minä kuitenkin käytän sarjaa toisella tavalla. Sitä voidaan käyttää siihen, että demonstroidaan yli-ihmisyyden käsitettä.

Sarjassa käsitellään paljon kaupallisuutta, yritysjohtajuutta ja siihen liittyvää kilpailua. Joten varmasti yli-ihmisyyttä voisi hakea vaikka opportunistisesta ja kierosta Don Banksista. Miehestä joka sarjan alussa homoseksuaali, mutta on uransa puolesta valmis puukottamaan selkään ja mm. avioituu yhtiön pomon "mielenkiintoisen" tyttären kanssa saadakseen parannettua asemiaan. Nämä hahmot ovat kuitenkin jotain joita Nietzsche ei voisi hyväksyä. Sillä Banksin strategiaa kuvaa Nietzschen halveksina ressentiment. Tästä hyvänä esimerkkinä on se, miten hän yrittää neloskaudella kostaa, "vuoden odottelun jälkeen" vain saadakseen kostettua hävittyään epäreilussa pelissä. Banks edustanee hyvin vahvasti sitä stereotypiaa joka yli-ihmisyydestä liikkuu. Hänen moraalinsa joustaa ja hän on häikäilemätön ja on valmis tallaamaan muita ali-ihmisiksi.

Kenneth Parcell on sarjan eniten yli-ihmisihanteen mukaan toimiva hahmo. Tämä voi olla yllättävää ; Sillä hän on se hymyilevä harjoittelija-alainen jonka arvoksi ensin arvoidaan 7 dollaria. Ja jonka ja useiden vuosien harjoittelu ja ilmiselvästi ensiluokkainen omistautuminen ja työn taidokas suorittaminen muuttaa arvoa niin että hänen arvonsa on 5 dollaria.

Hänen työhönsä ei kuulu statusta tai arvostusta. Hän ei tallaa ketään. Hän on naïvi ja hahmoa kuvataan - niin sarjan sisällä kuin hahmon kuvauksissa televisiota katsovan yleisön parissa - tyhmänä. Lisäksi hän on hyvin ilmiselvästi kristitty. Hänen taustaansa kuvataan "äärimmäisen perähikiämäiseksi". Hän tulee "Stone Mountain" -nimiseltä paikkakunnalta josta opitaan sellaisia mielenkiintoisia yksityiskohtia että siellä jopa pormestarilla on luteita. Tosin pormestari on myös hevonen. Joka, kaikeksi onneksi, kuitenkin käyttää housuja. Hän on maalainen, ei-kaupunkilainen vaikka on asunut yhdessä suurimmista suurkaupungeista vuosia. Hän on se tyyppi joka jää ulos tärkeistä statushierarkioista. (Tai kuten sarja itse asian asettelee : "neither wealthy nor circumcised".)

Kuitenkin kun katsoo tarkemmin, itse asiassa yhtään tarkemmin, korostuvat uudet seikat. Esimerkiksi Parcellin ikään liittyy mysteeri. Sitä ei koskaan paljasteta, mutta sarjan hieman viistossa todellisuudessa on itse asiassa mahdollista että hän on ikuinen. Siis sanan täydellisessä merkityksessä. Hän on myös aina iloinen eikä anna vaikeuksien latistaa itseään. Itse asiassa hän osoittaa teoillaan, ratkaisuillaan ja sanomisillaan sitä, että hän on ehdottoman tyytyväinen juuri siinä matalatason suorittavassa ja huonosti palkatussa työssä missä hän on. (Ja Parcellin nimi on synonyymi rehellisyydelle.) Hän ei halua ylennystä. Hän on valmis menemään lakkoon kun laki säätää, että työtä ei saa tehdä yli 16 tuntia. Hän rakastaa kahta asiaa ("everybody and television") ja hänen työnsä tarjoaa häntä itseään tyydyttävän pääsyn molempiin.

Itse asiassa jos hänestä tiedetään jotain, niin yksi asia näkyy välähdyksenomaisesti lähes kaikessa mitä hän tekee. Hän on itse asiassa sarjan kompetentein hahmo. Hän kykenee ilmeisesti puhumaan kaikkia mahdollisia kieliä, sillä hän keskustelee ja vastaa sujuvasti vierailla kielillä (mm. kiinaksi ja latinaksi) sarjan aikana. Hän on voittamaton pokerissa. Hän tietää uskomattoman määrän triviaa televisiotyöstä. Näyttelijät ja komediantekijät kokevat hänet eräässä jaksossa uhkana koska hän viihdyttää ihmisiä hissimatkoilla paremmin kuin mitä he tekevät näyttämöllä. Ja hän suorittaa mitä ihmeellisempiä asiakaspalvelullisia tekoja näyttelijöiden puolesta. Hän suorittaa työnsä aina täydellisesti (lukuunottamatta sitä jaksoa kun hän innostuu kahvista). Ulkopuolisesta tarkkailijasta tuntuu että miehen talentit jäävät huomaamatta ja turhiksi. (Turhiksi kuten Parcellin äidin yliopiston tohtorintutkinto!) Parcell vaikuttaa tyhmältä koska jostain syystä länsimaisessa elämänmenossa ystävällisyys ja iloisuus ovat heikkouksia eli tyhmyyttä.

Parcellin hahmo kuvastaa kaunatonta omaan asiaansa omistautumista tavalla jossa taito ja yrittäminen kohtaa sen, että ei välitetä hittojakaan siitä mitä muut sanovat. Aito Nietzscheläinen yli-ihminen ei aktiivisesti tuhoa ja tallaa vaan tuho tulee korkeintaan sivutuotteena sitä kautta että kun luo uutta, niin siinä tulee helposti muutettua jotain muuta. Parcell tuottaa sivutuotteenaan sellaisia asioita kuin kilpailuyhteiskunnan arvostusten halveksimista - hänelle ei ole väliä onko asia "hyväksyttävää New Yorkissa vai ei", tärkeintä on että tekee hyvin. Toisaalta hän tuntuu itsekin tiedostavan lakkojaksossa, että hänellä on negatiivinen vaikutus palkkaamiseen. Sillä kun yhtiö uhkaa säästösuyistä lopettaa harjoittelijoiden palkkaamisen tyystin, hän selittää että sitten harjoittelijoiden töihin pitäisi palkata joku ei-harjoittelija joka vaatisi kovempaa palkkaa eikä olisi valmis niihin työehtoihin. (Joihin hän itse hakee tavallaan huononnusta koska hän haluaa tehdä sitä aina vaan enemmän.) Muut ovat hänelle häijyjä mutta hän ei katkeroidu ja masennu - kuten normaali terve ihminen tekee. (Kuten sarjassa nostetaan esiin muutamaan otteeseen. Assistenttien työ on oikeasti kyynistävää.) Parcell myös vastaa aivan selvästi Nietzschen tärkeimpään yli-ihmisyyttä koskevaan haasteeseen, ikuisen paluun kysymykseen. Hän tekisi joka päivä saman, koska jokainen päivä on sama. Parcell on tässä mielessä todellinen taiteilija sanan Nietzscheläisessä mielessä.

Itse asiassa jos miettii miksi Nietzsche moitti kristinuskoa, niin täytyy nähdä että se johtuu siitä että Nietzsche kuvasi kirkkoa ja uskontoa hyvinkin Don Banksin kaltaiseksi. Kirkko asetti ihmisiä ali-ihmisyyteen aivan kuten Banks halveksuu niitä jotka tienaavat häntä vähemmän. Nietzsche vihasi orjamoraaliin asettamista. Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää jos (a) ei hyväksi Nietzschen tapaa käsitellä kirkkoa ja (b) luulee että Don Banks edustaa yli-ihmisyyttä. Nietzschen mukaan yli-ihmisyyttä enemmänkin tarvittiin sen vuoksi että kirkko tallasi ihmisiä ja käyttäytyi kuin Don Banks. Stereotypioiden yli-ihmiskuvat ovat siis oikeastaan se mitä aito yli-ihminen voisi vastustaa.

Voiko uskontoa syyttää/kiittää sen nimissä tehdyistä teoista?

Ylläoleva kuva on reaktio. Pääasiassa reaktio siihen, miten islamia on pidetty selityksenä Pariisin ISIS -iskujen takana. Uskontoa ei saa moittia, vaan yhteiskunnallinen selitys vaikka luokka-asemasta, kapitalismista, maantiedosta tai maallisista instituutioista olisi huomioitava ehdottomasti.

Selitys on siinä mielessä ymmärrettävä, että iskuja on käytetty hyvin erikoisesti.

Esimerkiksi Jukka Hankamäki otti iskujen jälkeen kantaa hyvin erikoisella argumentilla. Hänen otsikkonsa oli samalla hänen teesinsä. "Islamin uhan vähättely on lopetettava ja rajat suljettava." Hänen argumentaationsa nojasi sanan "intressi" varaan. Intresseistä puhuminen on toki postmodernissa ajassa muotoutunut totuuden korvikkeeksi, joten keskustelu noudattaa tavallista poliittisen arvokeskustelun strategiaa. "Paradoksaalista on, että Isistä pakenevien muslimien vastaanottaminen länsimaihin edistää Isisin tavoitetta, joka on islamin levittäminen. Jokainen länsimaihin pyrkivä ja jäävä muslimi palvelee islamilaista vallankumousta ja pyhää sotaa edustavan äärijärjestön tavoitetta. Tämän vuoksi en tee suurta suurta eroa kunnon muslimeina pidettyjen ja terroristien välille, sillä he molemmat ovat saman agendan takana joko tietämättään tai tarkoituksellisesti: lisäämässä islamin poliittista painetta länsimaissa. Kun he pääsevät niskan päälle, on väestönsiirtojen tulosta mahdotonta perua, ja jäljelle jäävät vain raihnaiset hillintäyritykset ja tietysti islam itse: alistuminen."

Hankamäen lausunto on itse asiassa triviaalilla tavalla tosi. Se on kuitenkin samalla ongelmallinen sen suhteen, mitä tästä intressin olemassaolosta pitäisi päätellä. Logiikka on karkeasti ottaen sama kuin jos joku selittäisi että sen vuoksi että Breivikillä oli maahanmuuttokriittisiä näkemyksiä ja maahanmuuttokritiikkipiiriin kuuluu myös aivan puhtaasti natsistisia tahoja, niin maahanmuuttokritiikki kokonaisuutena pitäisi tuomita - ja jos rajat kiinni -allegoriaa vedetään eteenpäin, niin myös illegalisoida. Olen tässä suhteessa sitä mieltä, että en kannata esimerkiksi Saksassa olevaa käytäntöä jossa holokaustin kiistämisestä joutuu vankilaan. Pidän toki holokaustin kiistäjiä kreationistien kaltaisina denialisteina. Ja tätä kautta heidän kritisoimisensa on hyve viisaudelle ja tiedolle. ; En vain pidä vankilaa ja sensuuria minään asiallisena keinona tämän "hoitamiseen". On ilmiselvää että jokainen maahanmuuttokriittistä tukeva asia tukee myös Breivikiläistä ajattelua, tiedosti tämän ja halusi tätä tai ei. Tämä yhteys vain on turhaa.

Katsonkin ennemmin intressien sijaan toteutustapoihin. Jesuiittamainen "Tarkoitus pyhittää keinot" -ajattelu on siksi enemmän se johon kiinnittäisin enemmän huomiota. Vastakkain ei ole islam vs. kristinusko tai islam vs. sivistys. Vaan rajalinjan pitäisi olla "maltilliset vs. ekstremistit". Ja näin kristityt ja islamilaiset ääriliikkeet voidaan rajata niihin kohteisiin joihin ei tule harjoittaa mitään "suvaitsemattomuuden suvaitsemista". Intressien kohdalla on aina katsottava sitä millä keinoilla näitä intressejä ajetaan. Yhteinen intressi eri keinoilla on yksinkertaisesti se "ihan eri asia". Riippumatta siitä onko kyseessä "yksittäistapaus josta ei saa yleistää" vai ei.

En pidä kyllä uskonnon valkopesustakaan.

Uskontojen kohdalla on jostain syystä niin, että niitä pidetään sosiologisesti äärimmäisen keskeisinä. Etenkin kun puhutaan uskontojen hyvistä vaikutuksista. Vakiintuneessa narraatiossa on tarina jossa asioita lähestytään esimerkiksi rakentamalla tarina Weberin näkökulman päälle. Weberille uskonnolliset instituutiot olivat hyvin tärkeitä ; Uskonto on jotain joka mallintaa yhteiskuntaa ja kuvaa sitä. Että se on jotain joka toimii mallina sille miten yhteiskunnan pitää toimia. Teemaksi nousee ; "Religion upholds our values - in good and in bad."

Näin ollen meillä on selitys siitä että yhteiskuntamme on noussut kristinuskon ansiosta kristinuskon näköiseksi. Tämä on itse asiassa se oppi jota meille on kannustettu uskonnontunneilla ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. Weber on etenkin sivistyneiden liberaalejen kristittyjen suosiossa. Tosin on mainittava että uskontojen erityinen relevanssi yhteiskunnallisten asioiden selittämisessä ei jää pelkästään liberaaleihin uskovaisiin.

Tämä narraatio on läpitunkenut kaiken. Ei tarvitse kuin lukea Päiviö Latvuksen "Ymmärryksen siivet" tai käytännössä mitä tahansa Tapio Puolimatkan tuotantoa, ja tietää että konservatiivisemmat kristitytkin nauttivat hyvin vahvasti tarinasta jossa tiede on kristittyjen ansiota. Newtonin, Linnén ja Faradayn kristillinen vakaumus on tärkeä muistutus siitä että jokainen ateistiskientisti on velkaa kristityille ja tätä velkaa pitää osoittaa kehuilla ja kiitollisuudella. Tarinan kääntöpuolena on sitten se, että myös ns. uusateistit pitävät uskontoa hyvin tärkeänä yhteiskunnan selittäjänä. Hitchensille "Religion poison everything". Moni ateisti suosii Steven Weinbergin sitaattia "Religion is an insult to human dignity. With or without it you would have good people doing good things and evil people doing evil things. But for good people to do evil things, that takes religion." Eli uskonto on jotain jota tarvitaan jotta hyvät ihmiset saadaan tekemään pahoja asioita.

Olenkin ollut jossain määrin huvittunut siitä että liberaalit ja suvaitsevaiset teologit ovat ensin opettaneet että uskonto on tärkein yhteiskunnan pysyvyyttä tukeva voima. Ja arvostettava ja kaunis asia joka selittää yhteiskunnassa näkyvät ilmiöt. Ja sitten he järkyttyvät kun asia uskotaan ja tästä syntyy esimerkiksi sellainen ajatus että islam luo näköisensä uskonnon ja että tämä näköisyys näkyy niissä islamilaisissa maissa joista tänne tulee pakolaisia. Ja että islam tulee ja muuttaa meidän maatamme islamilaisuuden näköiseksi. Jos uskonto on tärkein yksittäinen menestystekijä (kuten en usko) niin näkisin että tämänlainen paniikki olisi enemmän kuin ymmärrettävää. (Mitäs opetitte!)

Nyt sitten pitäisi yht'äkkiä hylätä tämä kaikista tärkein sosiologis-yhteiskunnallinen selitysmalli. Jostain syystä uskonnon selitysvoimaa koskeekin sellainen asenne, että kun uskontoa voidaan kehua, niin sitten selitetään miksi uskontoa on tarvittu jotta meillä voisi olla sanotaan nyt vaikka kapitalismi. (Koska Weberin mallissa nimenomaan näin tapahtuu.) Mutta sitten kun ongelmia seuraa, ihmisten tulisi syyttää kapitalismia uskonnon sijaan. Ja muistaa että nämä ovat toisistaan riippumattomia asioita, joilla ei nyt tässä yhteydessä ole mitään tekemistä keskenään. ; Minun on vaikeaa ottaa tätä vakavasti. Joko uskonto on tärkeä selityselementti tai ei ole. Molempia ei voi saada. Uskovaisten pitäisi päättää ja olla seilaamatta argumenttiviitekehyksestä toiseen aina sen mukaan onko se uskonnolle kunniaksi vai noloudeksi.

Näen asian siten että uskonnolla on jonkinlainen merkitys. Kenties se on yhteiskunnassa jonkinlaisena "arvojen vahvistimena". Tässä mielessä Jonathan Sacks onkin varmasti oikeassa selittäessään,  että modernin maailman suurimpia ongelmia on äärimmäistynyt ja politisoitunut uskonto. Ei siis uskonto vaan se miten sitä käytetään.

On luultavasti tarve kompromissiin.

Oma näkemykseni perustuu aika vahvasti yksilöiden käyttäytymiseen. Sen, mitä olen oppinut on se, että ihmiset eivät ole rationaalisia toimijoita jotka maksimoivat hyvinvointinsa analyyttisesti. Emme ole homo economicus, emmekä seuraa ideologioitamme pilkuntarkasti. Uskovaiset sanovat että "jokainen meistä on syntinen". Ja kognitiivisen uskontotieteen ystävä saattaisi huomauttaa että kun esitettyjä dogmia vertaa käytäytymiseen, niin toimet näyttävät hyvinkin erilaisilta ja on syytä puhua "teologisesta korrektiudesta" jonain joka on irrallaan siitä minkä uskomuten mukaan kyseiset ihmiset käytännössä toimivat.

Uskonto on tätä kautta useammin enemmänkin tekosyyn hakeminen ; Kun ihminen haluaa toimia jotenkin, uskonto on yksi tärkeistä keinoista joilla haetaan oikeutusta tälle toiminnalle. (Etenkin aikana ja paikoissa joissa ihmiset saavat valita oman uskontonsa. Joten kalifaatissa tämä varmasti vaikuttaa hieman vähemmän.) Olen tässä mielessä vähän René Girardin kannalla. Joskin laimennetusti.

Girardin mielestä uskonnon yhteys erilaisiin tekoihin on "käännetty" verrattuna moneen muuhun. "It’s often argued that religion gives rise to violence. But what if it were really the other way around? What if violence actually gave rise to religion?" Tosin tämä sama koskee sitten niitä positiivisiakin piirteitä. Kysymys ei siis ole pelkästään vihasta. Mutta myös siitä. Ei siis ole niin että ihmiset ensin vakuutetaan jostain uskonnosta ja sitten he korjaavat näkemyksiään kuuliaiseksi tuolle uskonnolle. Se on enemmänkin niin että heille esitetään uskonto ja se uskonto jonka arvot osuvat vahvasti niihin arvoihin jotka heillä on jo on, saa suosiota. Yksityiskohtien säätäminen on pientä verrattuna näihin. Olen itse huomannut tämän kun olen ollut yhteydessä Jehovan Todistajien kanssa. Aluksi he vetoavat "yleisinhimillisiin tai ainakin kulttuurissamme jaettuihin" arvoihin. Pidämme terveydestä, perheestä, ystävistä, ikuisesta elämästä ja muusta vastaavasta. Näistä kerrotaan aluksi. Ensimmäisenä ei vedetä pöytään että joulua ei juhlita ja että verensiirtoja ei oteta vaikka mikä olisi. Koska ne tuntuvat vierailta.

Jukka Keskitalo onkin kirjoittanut "Suomen Kuvalehdessä" jotakuinkin sellaisella tavalla jota itsekin voisin hyväksyä. Hänen kannanottonsa ydin on (myös) otsikossa. "Uskontojen otettava vastuu niiden nimissä tehdystä väkivallasta." Ja täsmennyksenä on, että "Uskontojohtajat ovat tuominneet terroristi-iskut välittömästi ja se on hyvä. Mutta pitkällä tähtäimellä se ei riitä. Jokaisessa uskonnossa on potentiaalisesti ainekset väkivaltaan. Siksi on äärimmäisen tärkeää, että uskonnot itse menevät omaan perinteensä ja juuriensa analyysissä syvemmälle kuin vain kieltämään tekojen yhteyden omaan uskontoonsa. Julistautuminen rauhan uskonnoksi ei riitä."
1: Kun kristitty selittää tämänlaisia islamista, asia on järkevää. Kun minä uskonnottomana ajan samaa asiasisältöä, sanojan identiteetti vaikuttaa "jotenkin muuten". Etenkin jos islamin lisäksi moitetta tulee kristinuskolle jota ei mitä ilmeisimmin saa moittia koska se olisi sitä että ei hyväksy mitään hyvää mitä siinä on. Minä näen että moittiminen on edellytys hyvälle. Koska moittiminen perustuu siihen ajatukseen että uskonnolla on ylipäätään jokin merkitys, että uskonto rakentaa syy-yhteysverkoilla yhteiskunnan infrastruktuurin ja sen mitä ihmiset tekevät ja käyttäytyvät yhteiskunnassa noin yleisesti.

Kun joku selittää että ISIS ei ole islamia, en voi ottaa lausuntoa missään mielessä vakavasti. Aivan yhtä vähän vakavasti pitää ottaa se jos joku väittää että ISIS on kaikki islamista. ; On selvä että ISIS arvostaa Koraania ja tottelee uskonnollisena esiintyvää auktoriteettia. Vääräoppiseksi tulkitseminen muistuttaakin tässä kovasti sitä miten kirkossa moni selittää että "liberaaliteologia ei oikeaa kristinuskoa" tai jossa "fundamentalistit eivät ymmärrä mistä kristinuskossa on todella kyse". Se on kenties totta jossain rajatussa dogmatiikkamielessä. Mutta koska kaikki ihmiset ovat syntisiä, on jokainen jossain määrin "ei todellinen kristitty tai islamisti". Tosiasiassa uskonnoilla on kuitenkin jokin vaikutus tästä uskovien "epätäydellisyydestä" huolimatta. Enintään islaminuskoinen voi sanoa "ei minun islamini". Mutta tämänlaisten väärintekojen kohdalla on parempia vaihtoehtoja kuin käsienpesu. Itse asiassa miltei mikä tahansa muu on parempi vaihtoehto.