Kuinka minusta tuli nuija?

Monien maahanmuuttokriittisten muotina on ollut kirjoittaa juttuja joiden sisältö on - usein otsikkoa myöten - "miten minusta tuli nuiva". Tom Kärnä onkin linkittänyt monia niistä samalla kun on kertonut miten hänestä on tullut liberaali nuiva. Muut voivat sitten kertoa vaikka siitä miten olla buddhalainen nuiva. Tai vastaavaa. Kenties mielenkiintoisin ajatus asiaan liittyen on kuitenkin Jukka Hankamäeltä joka on homoseksuaali nuiva. Jolla löytyy selitys siihen miksi moni identifioituu käsitteeseen joka on epäkunnioittava.

"Termin adoptointi sen merkityssisällön kannalta käänteiseen käyttöön on perimmältään samanlaista kuin meidän homoseksuaalien taannoinen merkityksenkääntö, jonka mukaisesti annoimme vaaleanpunaiselle kolmiolle uuden tehtävän oman vähemmistöryhmämme symbolina. Alun perinhän vaaleanpunaiset kolmiot olivat lähtöisin keskitysleireiltä, mutta nykyään niillä ilmaistaan avointa homoseksuaalisuutta ja homovainojen vastaisuutta."

Monet tietävät että minä kerään negatiivisia arvonimiä tehokkaammin kuin monet postimerkkejä. Olen esimerkiksi itse aikanani identifioinut itseni "evonkelistaksi" vain sen vuoksi että joku nokkela kreationisti keksi täysin ainutlaatuisen ajatuksen, että "evoluutiouskon pappi". Tämä on itse asiassa hyvä medianhallintakeino. Jos vastapuolella ei ole mitään muuta tarjottavaa kuin pilkkanimiä, niiden ottaminen tällä lailla käyttöön vie niistä sen voiman joka niissä on. Eli konnotaatioiden luomisen tehon.

En kuitenkaan ole itse nuiva. En ainakaan täydessä hommafoorumin mielessä. Vastustan ideologioita ja ihmisryhmiä aivan liian kokonaisvaltisesti ja luotan niin vähän yhtään mihinkään joukkoon joka koostuu ihmisistä, että minulla ei ole yksinkertaisesti varaa ryhtyä täysimittaiseksi rasistiksi. Tai edes antiteistiksi. Maahanmuuttokriitikot tuntuvat minun silmiini luovan ylilyödyiltä. Niissä on toki joskus asiaa, mutta yllättävän usein vain siteeksi. Lehdistä luetaan asioita ja niistä ikään kuin "nähdään mitä todella on tapahtunut" silloinkin kun tämä ei ole epistemologisesti pätevää. Ja näin kasautuvista anekdooteista kasvaa muka tosiasioita. Ja toisiinsa liittymättömiä asioita niputetaan yhteen. Ja mikä pahinta : Usein asenteet vaihtuvat lennosta sen mukaan kenen puolella ollaan. Ja minun on äärimmäisen vaikeaa suhtautua myönteisesti sellaiseen ideologiaan johon itsensä identifioivilla on esimerkiksi tapana toivottaa minulle pelkästään uskonnollisten mielipiteideni vuoksi hyvää matkaa Pohjois-Koreaan.

Mutta sitten toisaalta monikulttuurisuuden puolustamisessa haasteena on se, että se tuntuu kietoneen ympärilleen ison kasan positiivisilla konnotaatioilla sävytettyjä termejä. Melko usein mitään siistiä sisällönkuvausta tai oikein mitään ymmärrystä siihen ei tunnu sisältyvän. Monikulttuurisuus on jotain jossa ei ole edes vääriä ideoita vaan jonkinlainen ilmapiiri Jonka nimissä sitten hankitaan valtaa uhristatuksella. Ja tällä oikeutetaan erilainen loukkaantuminen ja aktivismi joka muutoin helposti leimattaisiin "vihapuheeksi". Monikulttuurisuus tuntuu pitävän lieveilmiöinään myös sen että se on alentuva ja holhoava niitä kohtaan joita se "suojelee". Monesti vaaditut silkkihansikkaat pahastumisen jne. vuoksi vihjaavat että ei luoteta suojeltavien malttiin.
1: Olen saanut itsekin oman osani paitsi sananvapauden luoman mahdollisuuden olla sylkykuppina, niin myös sen miltä tuntuu olla tämänlainen "suojeltava". Kun keskiluokkainen ihminen, stereotyyppisimmillaan liberaali ja nainen, saa päähänsä osoittaa olevansa hyvä ihminen ja ottaa kohteeksi säälittävän jota sitten holhoaa, ei lopputulos ole kovin mukavaa. Ja rehellisesti sanoen arvostan hyvin monia ulkomaalaistaustaisia ihmisiä niin paljon että en toivo heille tämänlaista. En toivo sitä pahimmalle vihamiehellenikään.

Nouda, Belzepub, nouda!

Koska valtaosa arvokeskustelusta näyttää rakentuneen sellaisen oletuksen varaan että tässä kysymyksessä olisi jokin kaksipuoluejärjestelmän raja. Ja koska he olettavat lisäksi että tämä puolien vetäminen on konkreettinen ja merkittävä. (Toki määrä tekee vallan ja luo poliittisen relevanssin mutta ei välttämättä järkeä tähän jaotteluun. On pirun kenkkua pakottaa ihmiset valitsemaan totuuden ja relevanssin välillä. Itsekunnioitukseni pakottaa tässä hylkäämään relevanssin ja pyrkimään vaikka huonosti kohti ensimmäistä.) Olen tässä vähän omituisessa tilanteessa. En ymmärrä miksi pitäisi valita puolet tai miksi puolet menisivät juuri siinä mihin ne on vedetty. Laajassa mielessä kummatkin suuntaukset ovat idioottimaisia ja vaarallisia - keskenään eri tavoilla vain. Monesta tämänlainen on ihan nuijaa. Että pitää ymmärtää että tämä on kenties aikamme tärkein kysymys ja jossa ollaan joko hyvyyden tai pahuuden puolella. Tai nostamassa yhteiskuntaamme menestykseen tai upottamassa länttä suohon.

Nuijia näkemyksiäni/kokemuksiani.

Olen jonkin verran tutustunut politiikkaan, joskaan se ei ole suurimpia kiinnostuksenkohteitani. Kuitenkin päätöksiini vaikuttaa moni asia.
1:  Olen luonteeltani sekä uuteen epäilyksellä suhtautuva että periaatteessa liberaali. Kannatan yksilöille hirveitä vapauksia samalla kun haluan rajoittaa instituutioita. Mutta jos katsotaan ketä sitten vihaamalla vihaan. Niin yksilöitä. Uskontokritiikkinikin on siksi systeemiin keskittyvää, mutta jos minulle kerrotaan että "vihaan Jumalaa" niin oma kantani on enemmänkin se, että kyseinen lausuma on väärinkäsitys. Minä todennäköisesti vihaan juuri tälläisiä lausuvaa henkilöä itseään, yksilönä, ihmisenä. Minä en suutu kansanryhmiä vastaan, suutun yksilöihin.
     1.1: Mutta tämä on vain nyrkkisääntö. En ole totaalinen libertaari. Ja tiedostan että minulla on auktoriteettiongelma tasolla joka ei tee hyvää jos sen laajentaa politiikantekoon. Politiikkaa ei luoda omilla asennevammoilla, ei muukalaispelolla tai sillä että ollaan niin talousfiksoituneita että politiikkaa pelattaisiin kuin se olisi joku "Monopoli".
2: Vapaus liikkumiseen on minulle ihmisten ilmaisussa hyvin tärkeää. Kansallisvaltiot not so much.
     2.1: Samalla tiedostan että monikulttuurisuudesta on opetettu jo kansakoulussa.se, että rajojen viivottimella vetely aikaansai ongelmia Afrikassa. Monikulttuurisuus voi tuottaa ongelmia, ja monessa monikulttuurissa maassa on ollut skismoja.
       2.1.1: Sitten toisaalta kenties viivotinkysymyksessä on kysymys siitä että rajat vedetään ; Venäjän ongelma on se että sielläkin katsotaan rajoja. Siellä Ukraina on vähän kuin Karjala Suomelle. Siellä vika on viivoissa. Putinille Venäjälle kuuluu se alue joka on joskus kuulunut Venäjään tai jonka kamaralla venäläinen sotias on saappaallaan tallannut. Joten rajojen vetely on kenties osa ongelmaa joka unohtuu jos asiaa katsotaan liian yksinkertaisesti.
       2.1.2: Ja sitten on huomattava että suurin osa menestyneistä valtakunnista on tehnyt ahkerasti kauppaa. Siellä ei ole ollut varaa yhden uskonnon järjetelmiin. Monokulttuureita kutsutaan teokratioiksi tai diktatuureiksi. Ja näyttääkin että tosiasiassa monikulttuurisuus toimii kunnes valtakuntaan tulee skisma. Ja sen jälkeen ne muuttuvat erottaviksi identiteeteiksi joiden pohjalta sitten isketään viholliseen. Joka oli ennen periaatteessa naapuri.
       2.1.3: Lisäksi on hyvä huomata että kulttuuripiirien leirit tuntuvat helpoilta. Mutta ne usein nähdään vasta sitä kautta että jossain on ollut kovat ajat ja konflikti. Esimerkiksi katolisten ja protestanttien välinen skisma voisi tuntua irrelevantilta, yhtä vähämerkitykselliseltä kuin Timo Soinin katolisuuden ja evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluvien perussuomalaisen välinen ero. Ideologia-analyyysi ei ole se keino. Tuntuukin siltä että hieman jää peittoon se, että jos ongelmia tulee, erot rakennetaan puoliväkisin ja sitten ne tulkitaan merkityksellisiksi. Toki jotkut merkit, kuten ihonväri, ovat muita näkyvämpiä joten niistä tehdään helpommin ongelma. Samoin jos ideologia pitää sisällään oikeutuksia jonkun ihmisryhmän vastustamiseen ja jos sen pykälistä löytyy kivityksen tai vastaavan soveltamista, se varmasti pienentää kynnystä tehdä näitä temppuja. Mutta kyse on enemmän kynnyksestä kuin oleellisesta ylittämättömästä erosta. Kuten katolisten ja protestanttien kinat eräässä eurooppalaisessa sivistysmaassa aivan nykyaikana on.

Toisaalta näen että suvaitsevaisuus on sietämistä. Jonka johdosta maahanmuuttajien on totuttava kompromisseihin. Jotkin asiat tuntuvat inhoilta, ärsyttäviltä ja provokatiivisilta. Mutta ne tuskin ovat ylitsepääsemättömiä verrattuna monen muun paikan tarjoamiin "haasteisiin". Mutta ei yksillä ihmisillä ole pelkän syntymismaantieteen perusteella oikeutta olla suostumatta kompromisseihin. Sillä demokratiat eivät toimi näin, että osa maan virallisista kansalaisista on oikeita kansalaisia ja toiset vaan jotain alempiarvoisia vieraita. Siksi kaiken maailman vitsilehti-iskuja tehtailevat ideologian nimissä toimivat murhamiehet opettavat kaltaiselleni antiteistille suvaitsevaisuutta. He todella kiristävät hermoani sietämiseen. Heidän kohdallaan väkivaltaa on tietysti rajoitettava, mutta heidän vastenmielisiä mielipiteitä on syytä sietää sen sijaan että nämä pitäisi sensuroida.

Tämä tekee sen että minä olen nuija. Jos joku kysyy miten minusta tuli nuija, on kysymys yksinkertaisesti väärin muotoiltu. Minä olen aina ollut nuija. Ja mitä enemmän tutustun vaihtoehtoihin sitä enemmän minusta tuntuu että puolen valinta olisi sama kuin pitäisi valita että haluaako että päälle kustaan tai paskotaan. (Olen perverssi joten haluan molempia. Joka on helposti juuri se vaihtoehto jos puolta ei valitse.) Ei ole kivaa joutua valitsemaan joko haihattelun tai öyhöttämisen välillä. Ei ole miellyttävää olla pakotettu sisällöttömän lempeysasenteisen holhoavan sensurismin ja sisällöltään muotoillumman, äksyn mutta irrationaaliseen asti ylilyövän ääneen huutamisen välillä. (Joskin olen tehnyt valintoja joissa on retoriikaltaan yllättävää nuivuutta joka yhdistyy yllättävän suvaitsevaiston asenteisiin.) Siksi en valitse. Tullen siis tulevaisuudessa olemaan entistäkin pahempi nuija.