Hyvää viimeistä vuotta!

Minulta ei tavallisesti tule mitään kovin optimistisia uuden vuoden tarinoita. Suhtautumistapani ja odotukseni ovat hyvinkin matalalla. Pidän tätä kyynisyyttä jopa realismina, ja epäonnistumiset (näissä ennustuksissa) ovat juhlan paikka. Uusivuosi kuvaakin tunnelmiani sitä kautta, että räjähdykset voidaan nähdä paitsi kauneutena, myös destruktiona. Tämä yhdistelmä sopii aiheeseen.

Tähän uuteenvuoteen onkin hyvä laittaa niin positiivinen asia kuin maailmanloppu. 2012 on hyvin suuresti mainostettu maailmanlopun päivä, jonka taakse asetetaan paljon odotuksia Esimerkiksi "paranormaaliblogi" muistuttaa arvovaltaisesti vuosien kokemuksella, että "Maailmanloppu 2012. Maailmanloppuun kannattaa alkaa valmistautua nyt, sillä se on lähellä. Niin muinaisten mayojen, kiinalaisen I Chingin kuin Merlin-velhon ja antiikin oraakkelienkin väitetään ennustaneen maailmanlopun tulevan vuonna 2012. Voivatko ne kaikki olla väärässä?"⁰ Arvostettavat tiedemaailman norsunluutornin hyljeksimät toisinajattelijat ovat MuroBBS:ässä¹ osanneet valistaa meitä viisaudella jossa maailmanloppu on kenties vain maailmanlaajuinen katastrofi.² Uskottavaa arvovaa huokuva nimimerkki "professoriX" ilmoittaa että maailmanloppu 2012 on - sanasaivarteluista huolimatta - vakavasti otettava ilmiö ja tosiasia. "Sumerilaisten mukaan aurinkokuntaamme kuuluva nykytieteelle tuntematon planeetta, jonka elliptinen kiertorata on 3600-vuotta, palaa 2012 ja aiheuttaa suuren luonnonmullistuksen maapallolla. Nibirun magneettikenttä sotkee maapallon magnettikentän tms. On huhuja, että NASA olisi vahvistanut tämän ja laskenut, että esimerkiksi suurin osa mantereista peittyy veden alle magneettikenttien muutosten ja maanjäristysten seurauksena. Mutta tietenkään tietoja ei olla kerrottu kaikelle kansalle, koska silloinhan tulisi täysi kaaos. Nibiru planeetta on täysin totta. Nyt on kyse astrologisesta tutkimuksesta ja tieteestä."

Sillä aikaa, kun mietimme vakavalla hartaudella huhua luotettavana metodologisena tiedonhankintamenetelmänä ja pohdimme astrologista tiedettä ³ ja sen vaikutuksia maailmanlopun ennustuksiin, ja mielemme alkaa siirtymään miettimään sellaisia kysymyksiä kuin tuleeko kaloille maailmanloppu eri päivinä kuin leijonille, voinemme kuitenkin siirtää silmämme toiseen maailmanloppuun. Siitäkin on puhuttu paljon. Kyseessä oli vuosi 2000, jonka vaihtumisessa nähtiin suurtia uhkia. Esimerkiksi "Cracked" muistuttikin mukavasti näin uuden vuoden pohjalla meitä artikkelilla "10 real Survival Guides for One Very Fake Apocalypse" Se muistuttaa jälkiviisauden voimalla, että ennakkoaavistukset ovat vielä huonompi ja nolompi tapa tietää asioita kuin jälkiviisastelu. Se muistuttaa omalta osaltaan, miten vakavasti asia otettuun kaikkine Y2K -kauhukuvineen joissa yhteiskunta yht'äkkiä romahtaa kivikaudelle ja hurskaat fundamentalistihäijyläiset⁴ temmataan taivaaseen.

Siksi olenkin iloinen että tämä on ehdottomasti totaalisen viimeinen uusivuosi. Ehdottomasti viimeinen vuosi kun meidän tarvitsee kuunnella tätä 2012 -roskaa. Olen tavoistani poiketen hyvin optimistinen tämän asian suhteen ja iloitsen tästä maailmanloputa "the end of the world as we know it" on todellakin nurkan takana.⁵

---

0 Toivon että tämä on ns. retorinen kysymys joka huutaa implisiittisen automaattista "tottakai voivat" -vastausta. Mutta mikäli tämä on vain sitä "vain kysyy kysymyksiä", niin sitten ei ole mitään syytä pahastua koska minä "vain vastaan kysymyksiin" - ja ainakin minä pystyn nauramaan päin naamaa tämän asenteeni kriitikoille vielä vuonna 2013, jos olen oikeassa.
1 BS ei tule sanasta "BullShit", mutta kenties pitäisi.
2 Joka on optimismissaan yhtä ihastuttava kuin monien uskovaisten selittämät lievennykset heidän maailmanlopun ennustuksiin. Kenties ennen maailmanloppua tuleekin ylöstempaus. Ja tätäkin spektaakkelia ennen saattaa tulla vain pienempiä tuskan aikoja, jotka radikaaliudessaan vain muuttavat maailmamme sellaisena kuin se nyt tunnetaan.
3 Näkemys jossa astronomia vaihdetaan astrologaan - ratkaisuna yhtä perusteltu ja uskottavan rationaalinen kuin jos vaikkapa sellaiset normaalitieteen osaset kuin ajoitusmeneltemät tai evoluutiobiologia vaihdettaisiin ns. "creation science":en
4 "Häijyläinen" ei kuulunut näiden maailmanlopun profeetoiden sanomaan, mutta tein induktiivisen yleistyksen jonka rakensin sen pohjalta minkälaista persoonallisuustyyppiä nämä varoittelijat näyttivät virheettömästi ja ilman poikkeuksia edustavan. Jos sinulla on jotain valittamista, niin muistutan vain että näkemykseni on vähintään saatanan paljon paremmin perusteltu kuin näiden ennustajakohkareiden maailmanloppi 12 -vuotta sitten. Eikä tämä epäsymmetria estänyt näitä kohkareita kaahottamasta ja vittuilemasta.
5 Tosin pessimistisiä tunteita herättää se, että tässä käy vain juuri samoin kuin on käynyt esimerkiksi kreationistien paradigmanvalloitustarinoiden kanssa koko kreationismin olemassaoloajan ; He liu'uttavat aikajanaa pikku hiljaa eteenpäin, niin että itse asiassa viimeiset ties kuinka monta kymmentä vuotta ollaan fundamentalistien maailmassa odotettu pikaista tilanteenmuutosta ns. "säällisen ajan sisään". Paradigmanmuutoskelloa tupataan uudistaa aina joka ikisen isomman yksittäisen kreationistikirjan tullessa markkinoille. Että juuri tämä näkemys on sen uuden paradigman ytimessä, katsokaa tätä! Mutta tässäkin "nollaamisessa" on sentään se hyvä puoli, että vaikka se on paskaa, niin se on sentään uutta paskaa.

Jeesuksentappajista ja identiteeteistä

"Fox" ajatteli piristää joulua laittamalla pystyyn kristillisen äänestyksen. Aiheena oli se, kuka murhasi Jeesuksen. Vaihtoehtoina olivat juutalaiset, ylipapit ja Pontius Pilatus. Kysymys on toki itsessään moraalifilosofisesti mielenkiintoinen. Mutta kun tuntee sen tosiasian, että kristillisyyden kanta juutalaisiin on hyvin moninainen - ja historialtaan paikoin kyseenalainenkin - asian ympärille kehittyi odotettua kohinaa. Fox joutui pyytämään anteeksi sitä että kehtasi kysyä moista.
1: USA:n kristillisen oikeiston sisällähän juutalaisiinhan on olemassa kaksi ääripäätä, joista ensimmäiselle juutalaiset ovat yhä erityisasemassa, "valittu kansa". Toiset ovat taas Jeesuksenmurhaajan linjoilla ; Juutalaiset eivät ole kristittyjä joten he ovat vääräuskoisia ja historialtaan hyvin kyseenalaisia. - Tätä linjaa veti jopa Luther, jonka "Juutalaisista ja heidän valheistaan" ei ole jotain jota nykyinen Suomalainen luterilainen kirkko uskaltaa mainostaa etiikanhistoriastaan. Eikä sano että "tämänlaista miestä seuraamme".

Asiassa on kuitenkin myös toinen puoli. Tämänlaisen kohinan ja erimielisyyden ja debatin voidaan nähdä valaisevan uskonnollisuuden puolta, joka helposti unohtuu. "La revolución naturalista" haastatteli uskontoaiheesta Tomas Reesiä joka on mietiskellyt melko paljon uskonnollisuutta ja sen ilmenemistä.

Reesin mukaa uskonnollisuuden luonne osana sosiaalista yhteisöämme on muuttunut historian varrella, ja on tehnyt sen sekä olennaisesti että suuresti ; Menneisyydessä uskonto on yhdistänyt pieniä ryhmiä. "I think that religions have been historically important in breaking down the barriers between small ethnic groups and so allowing co-operation and trust to extend over enormous large groups of strangers." ja nykyään tilanne on se, että uskonto on enemmänkin identiteettimerkki, ja tätä kautta sillä lähinnä ilmoitetaan kuuluvuus tiettyyn pienempään ihmisryhmään "Because religion is often now identified with cultural conservatism, it's become a tool for increasing barriers between people." Reesin mukaan nykyään liberaalien arvojen kasvattaminen yhdistää pienien ryhmien toimeentulemista, kunhan siinä viitataan humanistisesti yleisinhimillisyyteen ; "by raising children to have these universalist values, without reference to any god." Toisin sanoen, uskonto on menneisyydessä ollut diplomaattinen elementti, se on yhdistänyt ihmisiä ja sitä on voitu pitää suvaitsevaisuuden moottorina. Mutta nykyään se on enemmänkin riidan ja konfliktien rakentaja, erillisyyden ilmoitus ja suvaitsemattomuuden lähde.

Tämänlainen olennainen roolinmuutos on jotain, joka on helppo unohtaa monestakin syystä. Näistä kaksi häijyintä - jotka ovat molemmat minusta jollain tavalla olennaisia - voisivat olla seuraavat kaksi;
1: Uskonto myy itseään "ikuisena", eli se kauppaa ikuista ja pysyvää kristillisyyttä, joka yhdistää - myös ajassa - muihin kristittyihin. Kuitenkin asennemaailma ja usko, hengellinen suhtautuminen uskontoon, ja muu vastaava kokemusmaailma voi erota hyvinkin runsaasti ajassa.
2: Uskontokriitikot myyvät uskontohistoriaa verikekkereinä ja suvaitsemattomuuden sarjatulena josta on sittemmin onnistuttu vapautumaan. Vaikka nämä asiat ovat tapahtuneetkin, se ei tietysti kerro koko kuvaa historiasta.

Rees muistuttaa että uskonnollisuus ja sen suosio liittyvät yhteiskuntaan ; Kolme tilastojen va lossa oikeassaolevaa korrelaatiota ovat seuraavat ; "that religion increases when it is freed from state controls, that religion decreases as average wealth increases, and that religion decreases as economic inequality decreases. I found that all three were important, and that inequality seemed to be an important reason why countries that are similarly wealthy and liberal (like the USA and Norway), differ in terms of the importance of religion." Eli uskonnollisuuden määrä lisääntyy kun valtionkirkkojärjestelmän kontrolli vähenee, taloudellinen epätasa -arvoisuus lisää uskonnollisuutta ja uskonnollisuus vähenee hyvissä ja rauhallisissa olosuhteissa. Onkin hyvin ymmärrettävää että jos uskonto on valinta eikä vain yhteiskunnan komentamaa osallistumista, että siitä tulee hengellisempää ja henkilökohtaisempaa. Ja että kriisien tullessa ihmiset turvautuvat epätoivoisempiin ja epätodennäköisempiinkin ratkaisuvaihtoehtoihin. Ja että mukava elämä "turruttaa" miettimästä tämänlaisia asioita. Nykyään USA:ssa olevan uskonnollisuuden taakse on nähtävissä pääasiassa maan suuret tuloerot.

Juutalaisten murhaamisidentiteetistä riitely onkin siksi nähtävissä hyvin mielenkiintoisesti maan talousjärjestelmän kannustamaksi. Tästäkin päädytään hyvin omituisiin, mutta kenties mielenkiintoisiin moraalifilosofisiin kannanottoihin perimmäisestä vastuusta.

---

Kuvassa on Tallinnan vanhankaupungin ulkomuurilla - sen ajan sotilasteknologisessa ratkaisussa - oleva portti. Se on ollut porttina kaupunkiin. Kuvassa oleva Jeesus on kätevästi sisäpuolella, ei ulkopuolella. ~ On erikoista miettiä että tämä on kenties asenteita kuvaavana symbolina ajankohtaisempi ja yhteiskunnallisesti kattavampi nyt kuin silloin kun se valmistettiin.

Konservatiivisen heteroseksin vastuu

Jukka Hankamäki kirjoitti tekstin "Abortus arte provocatus" , joka on eräänlainen yhteiskunnallinen tarkastelukulma seksuaalietiikkaan. Hän keskittyy erityisesti aborttiin, jota pitää nykyään aiheena johon vallitseva asenne on hyssyttely, eli se ilmenee kulttuurissamme tabuaiheena josta puhumista ei pidetä oikein soveliaana.

Hän nostaa esiin sen, että syntyvyys on heteroseksuaalisessa kulttuurissa oleva vastuu. Ja että heteroseksuaalisuus on aborttien takana. Siksi hän näkeekin että "ironista, että muutamat puolueet ovat nostaneet homoavioliitoista suuren kohun, vaikka homoavioliitoilla ei vahingoiteta ketään eikä mitään, kuten aborteilla. Homoavioliitoilla ei ole uhreja, kuten verisillä raskaudenkeskeytyksillä." Kun homoavioliittoja ja abortteja vastustavat yleensä samat tahot, on selvää että kannanotoissa on jotain jonka voi nähdä ironisena. Hankamäki tiivistää konservativismin ongelmaksi laajimmillaan seuraavan "Soinin & Paavin kannattama aborttikielto ja ehkäisykielto muodostavat kyllä yhdessä erittäin vaikean yhtälön. Mikäli aikoo välttyä ei-toivotuilta raskauksilta ilman ehkäisyä, on pidättäydyttävä heteroseksistä tai alettava harjoittaa homoseksiä." Ehkäisyn kieltäminen todellakin lisää abortin tarvetta, ja konservatiivien ongelmana onkin se, että sen ajamassa maailmassa kaikki ne elämäntilanteet jotka ajavat kohti aborttia ikään kuin tarkoituksellisesti maksimoidaan mutta sitten abortti kuitenkin kielletään. On aivan turhaa kuvitella jos tällä ei olisi alentavaa vaikutusta elämänlaatuun - sekä syntyneillä lapsilla että heidän vanhemmillaan. Lopputuloksena on se kenties erikoinen havaintoni, että konservatiivisessa aborttikeskustelussa abortin vastustamisen määrittely "elämän suojeluksi" on pelkkä PR -slogan, harha, ja oikeasti aborttia kohdellaan konservatiivien maailmassa kuin se olisi rangaistuksesta pakenemista ~ Nähdään että synnillisen toiminnan seuraus, rangaistus, on lapsi, ja abortti on tästä pakeneminen.
1: Konservativiivinen seksuaalimaailmankuva on kenties "elämän puolella", mutta elämänlaatua vastaan. Tämä näkyy toki muuallakin ; Se ajaa ihmisiä epätoivoisiin tilanteisiin, kohti itsemurhaa, mutta kieltää tämän ratkaisun jolloin tottelevainen joutuu ns. "maksimaalisen paskaan elämään".

On selvää että konservativismin kohdalla tilanne (en sano että ongelma, vaan tilanne) on se, että konservatiivinen maailmankuva ajaa, paitsi yksilötason onnettomuuden lisääntymiseen, väestönkasvun maksimointiin. Länsimaissa ongelma ei ole suuri, mutta kun muisteaan että asenteet toteutuvat myös maissa joissa syntyvyys on suurta. Uskallankin sanoa että konservatiivinen maailmankuva on varmasti toiminut yhteisöissä jotka ovat olleet kooltaan suhteellisen pieniä. Länsimaiden hyvinvointi näyttää tihkuvan kehitysmaihin juuri siten että autetaan kehitysmaiden ihmisten perushengissäpysymistä ja vähennetään lapsikuolleisuutta ; Tämä on muuttanut tilannetta niin että strategia on ajautunut ns. ekologiseen loukkuun ; Ennen hyvä ja toimiva strategia on muuttuneessa tilanteessa jopa haitallinen.

Itsekin, olen hieman Hankamäen linjoilla, aborttiasiassa. Hänhän ei aja totaalista aborttikieltoa, mutta on vahvasti sillä linjalla että aborttien määrää olisi hyvä saada pienemmäksi. Itse kehottaisin panostamaan nimenomaan ehkäisyyn ; Tunnetusti ihmiset haluavat harjoittaa seksiä, sen verran voimakkaasti että erilaiset selibaattiaikeet rikkoontuvat tilastojenkin valossa yllättävän helposti. Abortti taas on viimeinen ja siksi huonoin ratkaisu, ratkaisu jossa on jo hitusen epätoivon makua. (En tosin usko että kukaan tekee sitä harkitsematta, sen verran perusinhimillinen teema ja suuri päätös asiassa kuitenkin on.) Kun on olemassa ehkäisyn kaltainen ratkaisu, joka on sekä edullinen että toimiva, on heteroseksuaaleillakin toimiva strategia. (Homoseksuaaleillahan näitä ongelmia ei tietysti ole. Heidän seksistään puutuu tämä vastuuelementti ja tämä antaa heille jopa, nimenomaan väestönkasvuteemassa, eettisen etulyöntiaseman.)

Kyynisen maailman Peppi Pitkätossu

"Tukilinja 7-8 Joulukuu 2011-tammikuu 2012" piti sisällään kirja -arvostelun. Kirja oli Sabina Bermanin "Nainen joka sukelsi maailman sydämeen". Se kuvaa autistista Karenia josta kasvaa tonnikalatehtaan jatkaja, ja hän huomaa bisneksessä kaikenlaista epäilyttävää. Kirjaa kuvataan kehuvasti suvaitsevaisuudestaan "Meksikolaisen näytelmäkirjailijan Sabina Bermanin esikoisromaanin tekee erityiseksi se, ettei siinä autismia katsota henkilön ulkopuolelta. Karen on tarinansa kertoja, ja lukija pääsee hyvin sisälle hänen ajatuksiinsa." Päädyinkin siksi lukaisemaan kyseisen teoksen, ihan sen takia että tämä aihe on jotain joka kiinnostaa - ja jonka kenties jopa pitäisi kiinnostaa - minua, jos ei muuten niin autismiaiheen omakohtaisuuden vuoksi.

Kirja kuvaa autismin elämää ymmärtäväiseen sävyyn. Se myös kiertää yleisimmän leimaavan stereotypian jonka mukaan autismissa ei olisi tunteita. Sosiaaliset taidot liitetään liian usein kyvykkyyteen tuntea. Tämä on harvinaisen suuri bonus kirjan asenteille. Kirja on positiivinen siitäkin että autistia/autismia ei pyritä näyttämään "friikkinä" ja "puutteena", vaan päin vastoin Karen laitetaan kontrastiin ihmisten maailman (ja luonnon) kanssa. Tässä kontrastissa nousee esiin pääasiassa sekä se, miten omituista logiikkaa normaalimaailma noudattaa sekä ihmisten raadollisuus siitä kun joku ei näitä sääntöjä noudata. Päähenkilölle annetaan myös savant -ominaisuus, muisti joka on niin hyvä että vain 98% ihmisistä on sellainen. Kirjassa viitataan myös erilaisiin autistisiksi nähtäviin neroihin ja esitetään lausuntoja kuten "täti sanoi, että kaikki nuo nerot olivat jonkin tason autisteja, kuten sinä. Vaikkakaan heidän aikanaan ei käytetty sitä sanaa, autisti."

Kirjan ongelmana onkin oikeastaan se, että kirjassa autismi nähdään varsin stereotyyppisenä. Joku voisi moittia jopa sitä että autistille annetaan savant -ominaisuus. Mutta tässä on takana samantapaista järkeä kuin murhakirjojen sankaripoliisien isossa määrässä ; Autisti ilman erityislahjaa "ei helposti tuota kirjallisuutta". Kirjailijan ratkaisu vetää tajunnanvirtamaista ratkaisua jossa juoni etenee ja henkilöt jäävät ulkopuolisiksi on myöskin kertojavalinnasta seuraava luonteva valinta. Samoin kirjassa ihmetyttävät viitteet joissa filosofisia käsitteitä liitetään tekstiin ilman vaikutusta juoneen on jotain jonka voisi liittää kertojan mielenmaisemaan ; Joku voisi moittia näitä ratkaisuja huonoksi kirjallisuudeksi sen vuoksi, mutta näen molemmat näistä "heikkouksista" tavallaan hyveinä.

Valitettavasti tässä on ongelmana juuri sama, mikä on kaikessa vammaishymistelykirjallisuudessa. Karenia voi verrata "Lumiomenan" kirja -arvion blogauksen tapaan Forrest Gumpiin. (En olisi itse osannut keksiä laadukkaampaa vertausta.) "Autistinen Karen on kehitysvammaisen Forrest Gumpin kaltainen ihmelapsi, joka onnistuu melkein kaikessa mihin ryhtyy, vaikka toteuttaa aivan omia toimintatapojaan eikä ymmärrä itseään ympäröivän maailman sosiaaliskulttuurisia merkityksiä. En tunne autismia, mutta Karen tuntuu selviävän kaikesta ihmeen helposti, vaikka hänen erilaiset kykynsä ovat koko ajan läsnä." Myös tapa lisätä erikoisominaisuus tukee tätä omituista piirrettä ; Autistit ja aspergerit näyttävätkin usein kirjallisuudessa ikään kuin oikeuttavan olemassaolonsa nimen omaan erityistaidoillaan. Myös erityislaatuisuudellaan brassailevat kuuluisuusviittaukset tuntuvat siltä samalta itsekehulta joka tuntuu olevan yleistä "itsediagnosoitujen wannabeaspergerien" palstoilla, mutta jota minun on itsestäni vaikeaa löytää.

Lisäksi hahmo ei suoraan sanoen tunnu kovinkaan autistilta. En tiedä vastaako kirjan tekstimaailma tavallisen "nentin" kokemusta joka syntyy autistin kohtaamisesta, mutta se on selvää että Karenin ajatustapa tuntuu "assin" silmiin hyvinkin vieraalta. Tajunnanvirtamaisuus ja kovat emotionaaliset maalailevat sanaväritykset tuntuvat omituiselta. Karenilla erityislaatuiset heikkoudet näyttävätkin keskittyvän siihen että hän ei osaa valehdella eikä kuvitella asioita. Hän on konkreettinen, läsnäoleva totuudenpuhuja, joka ajattelee out of box.

Kun muistaa että kirjoittaja ei ole autisti, vaan feministi, on selvää että Karen osuukin tietynlaisen lajityypin standardisankarihahmoon. Karen on vain vammaisen pukuun ja stereotyyppisen autistikuvan käytösmalleihin liitetty perinteinen vieraantunut älykkö. Autismin kohdalla olevasta kehumispiirteistä kenties huomattavin onkin juuri se, että moni näyttää yhdistävän "Assi -identiteettinsä" vierauden kokemukseen, joka taas on tavallisellekin ihmiselle normaali kokemus. Kirjan vieraantuneessa älykössä autismi näkyy lähinnä siten että on voitu yhdistää kaksi perinteistä vieraantunutta älykkö-tarkkailijaa yhteen ; Karen on eräänlainen tunteidensa kanssa suoran ja mutkattoman riskinottajan (flambeur) ja anonyymin eristäytyneen passiivisemman mutta objektiivisemman maleskelija-tarkkailijan (flâneur) kombinaatio.

Kirjassa Karen kuvataankin aluksi äitinsä hylkäämänä "villilapsena"¹ - Lisäksi hänen tunnekuohunsa ja huutamisensakin mainitaan.² Ja kun hän viihtyy paremmin eläinten kuin ihmisten parissa (joka muuten on autisteille tyypillistä, mikä on bullshittiä - saadaan mukaan luontosuhde jossa tavallaan "luonto on loogisempi kuin ihminen". Tämä korostaa sitä että häntä kuvataan enemmänkin yhdenlaisena jalona villinä ja että tämä on se sankarityyppi johon autisti sovitetaan. Luontosuhdekin tuntuu autismiin suhteessa varsin päälleliimatulta.

Mieli ja luontosuhde paljastaa myös suurimmat epäautistisuudet ; Kuten "Maailman Kuvalehti" arvioi "Tässä romaanissa on kyse luomakunnan järjestyksestä, jossa numero yksi on ihminen ja jossain noin sijalla 100 000 000 on tonnikala - eikä näin pitäisi olla. Karen käy dialogia filosofi Descartes’n kanssa ja summaa maailman seuraavasti: Ihmiset luulevat, että kaikkea sitä, mikä ei ajattele, ei ole edes olemassa. Siksi puut, meri, kalat, aurinko, vuorijonot - niiden olemassaolo on toissijaista, vähäistä, ne ovat ihmiselle kauppatavaraa tai mukava maisema. Karenin todistama ihmisen ahneus ja vallankäyttö muotoilevat romaaniin ympäristön, joka puhuu luonnonsuojelun puolesta." Tämä kuvastaa sitä että kirjassa autisti omituisesti taipuu ihmisten sisäisen mielen ja asenteiden ymmärtämiseen. Itse asiassa valtaosa maailman outoudesta kuvataankin tällä tavalla ; Autisti olisi enemmän skientismiä ja vähemmän diskurssianalyysiä, mutta tässä kirjassa tilanne näyttää olevan jopa päinvastaista. Se, että autisti "ei tajua sosiokulttuurisia ilmiöitä" vaan ajattelee realistisesti ja loogisesti, muuttuukin muotoon "ei hyväksy sosiokulttuurisia ilmiöitä" ja logiikka ja realismi ovat vain tiettyä luontokuvaa oikeuttavia elementtejä, ylisanoja joiden ajatellaan tarttuvan autistista itse aiheeseen. Takana on halpa retorinen taikatemppu tai autismin totaalinen väärinymmärtäminen.
1: Minäkin leikin noilla sosiokulttuurisilla asioilla. Mutta en koska se on helppoa vaan koska se on vaikeaa : ja olen kuitenkin autismin kirjossa siellä "ihan toisessa päässä" vielä. ; Autistien ongelmaksi kun tiedetään se, että he katsovat ihmisiäkin hieman kuin he olisivat esineitä. Heidän elämässään on järkytystä kun ihmiset ovatkin yllättäviä - ja eläimet vähemmän. Välineellistämisien tajuaminen vaatii monisäikeistä toisten ihmisten intentioiden tuntemista ja samastumiskokemuksia, juuri sitä jota autismi rajoittaa ; Tässä mielessä luontomietteet ovat hyvin epäautistisia, eikä näitä teemoja siksi oikein edes voisi liittää samaan teokseen asiallisesti.

Kirjan sankari onkin oikeasti spontaani Peppi Pitkätossu jolta puuttuu pirtsakkuutta, ja jonka lihasvoimat on korvattu älyn voimalla. Ja joka elää kyynisemmässä maailmassa. Hän ei ole autisti, vaan edustaa tiettyä ihmisihannekuvaa jonka piirteet on keinotekoisesti - ja virheellisesti - samastettu autisteihin. Karenia voi pitää yhdenlaisena Mary Suena, pliisuna ylisuoriutujana, jonka onnistuminen vaikka erilaisuus on koko ajan läsnä - on jotain joka kuvastaa lähinnä sitä, miten autismin mukanaan tuomat vaikeudet ovat hänelle vieraita. Hän ei kykene kumartumaan ongelmien pariin, ja rakentaa tätä kautta jonkinlaista sankaruus-erinomaisuus-fantasia -sankaria.

Tämä aspekti taas vähentää kirjan "Tukilinjan" kehumisen puolta ;
1: Kun kirja haluaa kehua jotain tiettyä ihmisryhmää, mutta sen sijaan kehuukin sen stereotypiaa johon liittää ihmistyypin jota arvostaa yleisemmin, on kyseenalaista onko tämä enemmän sitä että ihaillaan tietynlaista ihmistyyppiä ja samastetaan jostain syystä, että kyseinen ihmistyyppi sitten jotenkin edustaisi tätä ideaalia. Kun näin ei ole, syntyy suvaitsevaisuudella sävytetty valhe, joka ei suinkaan paranna ihmisryhmän ymmärtämistä, vaan päinvastoin vahvistaa stereotypioita. Näistä tuleekin sitten helposti vankila, jota ihmisryhmän edustajan pitää totella ja noudattaa - koska muutenhan hän ei ole sen edustaja ja "suvaitsemisen arvoinen".
2: Tämänlaiset teokset rakentavat odotuksia ja mielikuvaa siitä mitä autistit ovat. Ja kun oikeat autistit ovat erilaisia, voi ilmiön tunnistaminen vaikeutua, ja kohtaaminen ei onnistu koska se rakentuu vääränlaisille odotuksille. Ja lisäksi asioiden hyväksyminen voi vaikeutua, kun diagnosoitu autisti ei vastaa odotusta, hän muuttuu helposti "autistiksi väitetyksi", ja tätä pidetäänkin vääränä diagnoosina.
3: Tässä on lisäksi voimakas vallankäytöllinen asetelma. Sillä tässä paitsi määritellään autistiset, niin suhteessa on myös luontokulman ottaminen ; Jos vastustaa tämänlaisen kirjan mielipiteistöä, nousee ikään kuin automaattisesti "vastustamaan vammaisuutta". Näin suvaitsemisen sijaan voidaankin puhua välineellistämisestä ; Ihmisryhmä liitetään - etenkin kirjan tapaan varsin kyseenalaisen laadukkaasti - asian taakse tavalla joka helpottaa sitä että asian sijasta aletaan puhumaan näistä ihmisistä. Erimielinen ikään kuin vihaa sekä luontoa että autisteja, ja tämänlainen pahuus on helppo ohittaa. Kirjan autistien kehumisen määräkin nousee tässä "tarkoitushakuiseksi" - ja peräti "omakehuksi" kun omaa luontokuvaa hivellään Mozartilla ikään kuin mutkan kautta.

Uskon kuitenkin että kirjoittaja on yrittänyt parhaansa. Ongelmana on se, että moni näyttää ajattelevan että autistin ajatusmaailmaa voisi jotenkin olennaisesti ymmärtää ulkopuolisena. Suhteeseen on siis rakennettu jonkinlainen oletus epäsymmetriasta ; Autistit eivät ymmärrä muita ihmisiä mutta muunlaiset ihmiset ymmärtävät heitä. Kuitenkin ainakin omassa elämässä on vastaan tullut ennen kaikkea se, että muut kokevat että minä olen omituinen, en että ilmenisin kaavamaisena tai ymmärrettävänä. (Tosin en osaa sanoa kuinka paljon ja se on tällä hetkellä se suurin murheeni. En tavallaan tiedä mitä teen väärin ja kuinka paljon.) Autismin fenomenologia eroaa tavallisen ihmisen fenomenologiasta, eivätkä ymmärryshorisontit oikein kohtaa. ~ Tästä yrittämisen ja erehtymisen kombinaatiosta pääsenkin heittämään puskasta kannanoton aiheeseen josta olenkin vääntänyt kättä viime päivinä ; Moni laskee ymmärtämisen perustan intention varaan ; Eli kun yrittää ymmärtää ja toimii sen mukaan, niin onnistuminen on irrelevanttia. Itse näen yrittämisen jonain jota ilman ei tule onnistumista, mutta en sen enempänä ; Puolitotuus voi toki olla hyvä yritys, mutta se kuitenkin pitää sisällään pienen Hegeliläisen moitteen ; vinoilun ja vääristelyn sävyjä. Näin ollen tämänlaiset kirjat nostavatkin itse asiassa autistin kirjoon kuuluvien lukijoiden parissa vaatimuksen huumorintajusta ja suvaitsevaisuudesta leimaajaa kohtaan. Tämä voi yllättää, kun muistaa sen että tarkoitus on varmasti ollut hyvä.

Siksi sanoisinkin että kirjan ansiot - joita ei voi kiistäminenkään - ovat muualla. Se olisi parempi kirja jos sankari olisi pidetty ennallaan ja hänen autisminsa olisi jätetty mainitsematta. Olisi hyvä jos näinäkään aikoina autismille ei olisi nimeä, niin sitä voisi olla jäämättä Mozartvertausten wnb -suvaitsevaisiin jalkoihin.

---

1 Jonka taakse voidaan nähdä vanha valheellinen kuva autismin synnystä kasvatuksellisena piirteenä ja että kyseessä olisi äidin hylkäämisestä. Suurin osa feministeiksi itseään kuvaavista kieltävät persoonallisuuden synnynnäisyyksiä, joten autismiakaan ei tässä kontekstissa tietysti helposti kuvattaisi synnynnäisenä kehitysvammaisuutena vaan äitisuhteen kautta. Kirja ei toki suoraan alleviivaa syy-yhteyttä, mutta tämänlaiset vaikuttavat kuitenkin asenteisiin - etenkin kun kyseinen väärinymmärrys on peräti kierrellyt maailmalla jo valmiiksi.
2 Kohtaukset ovat autisteille tyypillisiä, mutta kirja ei optimistisuudessaan osaa kuvata näihin liittyvää kärsimystä ja sen aistimuksia. Tämä ei kenties normilukijan kohdalla tunnu isolta asialta, mutta se on sama kuin jos ammattisotilaan elämästä jättäisi mainitsematta post-traumaattisen stressin - ilman tämänlaista ei voi rakentaa eheää ja uskottavaa sotilaskuvaa/autistikuvaa.

Aistillista

Koemme elämämme tietoisuuskeskeisenä ; Itse asiassa jopa siinä voimakkuuksin, että on elämän kannalta varsin luontevaa olla "Descartesilainen" ; Hänen cogito -oivalluksensahan perustui juuri siihen että koska omat ajatukset ovat olemassa, on varmaa itsekin on jotenkin olemassa. Minuus on siis voimakkaasti sidottu nimenomaan tajuntaan. Hän myös jaotteli tietoisuuden ja ruumiin erillisiksi kokonaisuuksiksi, jotka vain vuorovaikuttavat. Näin ruumis on ikään kuin jokin jossa mieli lähinnä kulkee väliaikaisesti.

Tämänlainen fysikaalisen ja henkisen irrottaminen johtaa luontevasti ajatukseen jossa objektiivinen liittyy ensimmäiseen ja subjektiivinen toiseen. Tämä jaottelu onkin ollut kulttuurissamme hyvin läpitunkeva. Tämä asenne näkyy sekä teologiassa että skientismissä. Ja muuallakin - esimerkiksi eksistentialismissa. ~ Tästä ajatusmallista on rakentunt ajatus jonka mukaan tunteet ovat jotain jota tiede ei voisi tutkia. Nehän ovat jotain äärimmäisen yksilöllistä. Tunteet onkin koettu jopa hyvin erilaiseksi kuin esimerkiksi havaitseminen, jossa ihmiset myöntävät että luonnontiede voi tutkia vaikutuksia, aistinelimistön toimintaa ja esimerkiksi reseptoreja. Mutta tunteita ei pidetä tämänlaisina aistimussuhteina.

Antonio Damasion näkemys on tätä kautta hyvin epäintuitiivinen. Siksi hänen onkin ollut ikään kuin pakko kirjoittaa ensin "Descartesin virhe", eli tätä näkemystä kritisoiva teos, jossa hän osoittaa aivotutkimuksen avulla että ruumis on jokin joka vaikuttaa mielelliseen ja että kartesiolaiseen dualismiin on tarvetta, ennen kuin hän pääsi kirjoittamaan "Spinozaa etsimässä" -teoksen jossa hän kuvaa kunnolla "sitä vaihtoehtoista mallia" tietoisuudesta ja tunteista. Siinä hän muun muassa vihjaa että näkökulma on ollut vaikea, ja kenties siksi on mennyt niinkin kauan aikaa, ennen kuin tämänlaista asiaa on voitu tutkia ; Näkemys tunteiden subjektiivisuudesta on ikään kuin ohjannut ennakkosensuuriin, jonka seurauksena asiaa ei ole lähdetty tutkimaan siitä huolimatta, että tunteet ovat ihmiselämässä varsin voimakas ja vaikuttava ilmiö.
1: Damasion näkemyksen epäintuitiivisuutta korostaa sekin, että vaikka hän jakaa ihmisen tunne -elämyksen kahteen osaan, tunteeseen ja emootioon, jotka ovat määritelmällisesti melko yksinkertaisia, hänen kirjojaan on vaikeaa lukea. Syynä on se, että sekä sanalle "tunne" että "emootio" on vahva arkikielen merkitys (ja ne ovat siinä keskenään synonyymejä). Nämä tahtovat ikään kuin väkisin tulemaan mukaan tekstin tulkintaan, joka vihjaa siihen miten väärintulkinta ei ole todellisuudesta vieraantuneiden saivartelijoiden ongelma, vaan jokin joka on itse asiassa hyvin salakavala ja helposti tapahtuva asia.

Tunne ja emootio.

Damasio lähestyy tunnemaailmaa esimerkiksi leesioiden kautta. Niiden kautta ollaan huomattu, miten tiettyjen aivojen osien häiriöt vaikuttavat tunteistoon. Tällä avulla tietty tunne voidaan liittää tiettyyn aivovasteeseen. Näin havaitaan että eri aivojärjestelmät ohjaavat eri tunteita ; Tietyn osan menetys johtaa säännönmukaisesti tiettyjen tunteiden katoamiseen. (Eri tunteet ovat myös eri paikassa, eli "tunteetonta" ei synny yhdellä tietyllä puutteella.)

Tämä ei kuitenkaan ole se yllättävä osa. - Ei vaikka leesiopotilaat ovatkin monille mielenkiintoisia "juorulehti -ilmiöinä" ~ lukijan huomio voi niiden kohdalla helposti harhautumaan vaikka miettimään sairauden takana olevien potilaiden ihmiskohtaloita ; Huomio nimittäin näyttää että aivojen tunteistolla on tietty rakenne.

Damasio jakaakin aihepiirin hierarkiaan, joka on vaiheittainen. Sen pohjalla ovat aineenvaihdunta, jonka päällä on refleksistö ja immuunijärjestelmä. Tätä päältävät käyttäytymiset ja reaktiot jotka liittyvät mielihyvään ja kiputiloihin. Tämän päällä on viettejä ja motivaatioita, joiden päälle rakentuvat halut. Tietoinen taso on päällimmäisenä, ja siinä on kysymys haluamisesta ja intresseistä, jotka kuitenkin mutkan kautta ja pohjimmiltaan palvelevat "aineenvaihduntaa".
1: Tämä tuo vahvasti mieleen Dawkinsin "Maailman hienoin esitys" -kirjan vertauksen viruksista ja tiikereistä. Hän karkeistaa tilanteen niin että viruksen perimä pelkästään kopioi itseään, kun taas tiikerin kohdalla perimä kopioi itsensä siten että rakentaa siinä välissä tiikerin. Tässäkin fyysinen ruumis on lisääntymistarvetta mutkan kautta palveleva adaptaatiorypäs, niiden tehtävänä on huolehtia että se lisääntyminen onnistuu. Arkijärjellä asia taipuisi helpommin muotoon jossa tiikerin ruumis olisi se suunnitelma ja lisääntyminen vain keino toteuttaa tämä. Tämä muistuttaa miten tiede on monesti arkijärjenvastaista.

Damasion valikoi aiheensa siten, että tässä hierarkiassa hän keskittyy muutamaan "korkeimman tason" ilmiöön ; Hän katsoo sitä lähinnä emootioiden ja tunteiden kautta.

Emootio on elämää säätelevien käyttäytymisten ja toimintojen ilmenemä. Tunne taas on tietoisuuden kuva, jonka avulla ihminen kokee ja tulkitsee asioita ; "Emootiot esitetään kehon teatterissa. Tunteet esitetään mielen teatterissa." - Emootiot ovat jotain joka tarjoaa impulsseja, joiden synty ei ole tietoisuuden hallinnassa, ja ne muodostavat "ulkokohtaista reagointia". Tunteet taas ovat tietoisuutta ja tunteiden avulla voidaan ohjata reagointia ja niiden vaikutusalue on ensisijassa "sisäinen maailma".

Ja mikä erityislaatuisinta; Damasion "Spinozaa etsimässä" kuvaa sivulla 17 ilmiöille suunnan ja yhteisvaikutustavan. "Kun potilaat menettivät kykynsä ilmaista tietyn emootion, he menettävät kykynsä tuntea sitä vastaavan tunteen. Päinvastainen ei kuitenkaan pätenyt. Jotkut potilaat jotka olivat menettäneet kykynsä kokea tiettyjä tunteita, pystyivät silti ilmaisemaan niitä vastaavat emootiot." Toisin sanoen osaset eivät ole toisistaan irrallisia vaan yhteisvaikutuksessa. Ja tämä yhteisvaikutus on hierarkinen tavalla joka rikkoo voimakkaasti arki-intuitiota ; Tavallisesti ajattelemme "Descartesiolaisittain" että tunne on jokin jota seuraa ilmeistö ja toiminta. Eli että tietoinen osa tunteista ohjaa. Kuitenkin tilanne menee juuri toisinpäin [s. 17] "emootio syntyi ensin ja tunne vasta sen jälkeen siten, että tunne seuraa emootiota ikuisesti kuin varjo" Tästä omituisina ilmiöinä ovat esimerkiksi ihmiset, joihin saadaan synnytettyä elektrodeilla tietty tunnetila, mutta jotka silti selittävät toimintaansa ja tunteitaan aina viittaamalla johonkin muuhun. - Siksi esimerkiksi "tahdottomasti naurava" voi selittää että hevonen on huvittava jos hän näkee hevosen samanaikaisesti kun hänen aivojaan naurattaa. Ihminen siis antaa hyvin usein jälkikäteen jonkinlaisen "tunnepuolen" selityksen - usein huonon mutta aina jotenkin juuri tuohon tilanteeseen sovitetun tarinan - jollekin jonka syntytapa on selkeästi ruumiillisessa, "emootiopuolella".
1: Spinozan tietoisuusmalliin tämä sopiikin hyvin. Hänen mukaansahan on niin että jos tiiliskivillä olisi tietoisuus, ne uskoisivat että ne putoavat maata kohti omasta tahdostaan.

Ilo ja homeostaasi.

Syynä on evoluutio ; Damasio ottaa esille hyönteiset ja sen, mitä niiden etologiasta tiedetään. Hän viittaa tutkimuksiin joissa näytetään miten kärpästen käyttäytyminen muuttuu. [s. 49] "Kärpäsillä on emootioita, mutta en väitä että ne tuntevat emootioita, saati että ne pohtivat tunteitaan." Tätä kautta voidaan sanoa että evoluutio ja etologia näyttävät että emootio on ollut perustana, jonka päälle tietoinen tunteisto on myöhemmin rakentunut. Emootiot taas ajavat kohti homeostaasia, ihannetilaa joka pitää ne elossa ; Eliön yhtenäisyys, terveys ja lisääntymismahdollisuudet siirtyvät tässä mallissa keskiöön. - ajatus tunteiden adaptiivisuudesta on tietysti jotain jonka hyvinkin allekirjoitan.

Damasion mukaan on siis niin että esimerkiksi kärpäsen emootiot ajavat karkeasti pahan välttämistä ja hyvän tavoittelua (sekä näiden yhdistelmiä) ja että se on liitettävissä todelliseen hengissäselviämiseen. [s. 81] "Kuten usein on, kun uusia laitteita otetaan käyttöön, luonto käytti emootion koneistoa lähtökohtanaan ja nikkaroi muutaman lisäosan. Alussa oli emootio, mutta emootion alussa oli toiminto."
1: Spinoza tietysti sopii loistavasti tämänlaisen näkemyksen pohjaksi, koska hänen tunnekäsityksensä on rakentunut ajatuskesta ihmisen luontosuhteeseen. Hänenkin affektinsa(~tunteet) ovat liitoksissa onnellisuuteen - ja Spinozalle ilo on pelastuksen synonyymi. Hän taas liitti ilon siihen että ihmisellä oli positiivisesti sävytetty ja hallittu elämäntila ; Hänelle jokainen eliö yrittää jatkaa olemassaoloaan, säilyttää olemassaolonsa.
___1.1: Spinozan tunteistossaan on jopa Aristoteelisia sävyjä, jossa onnellisuus ja tarkoitus liittyvät yhteen. Hän myös korosti sitä miten ihmisen tahto ei ole ohjaksissa, ja miten ihmisen vapaa tahto on monin paikoin illuusio ja hyvinkin rajallista. Tietoisuus ei siis ohjaisi asioita ollenkaan niin vastaansanomattomasti kuin ehkä koemme.

Päältävyyden kautta päästään - paitsi emergenssiajatuksiin - myös siihen että tosiasiassa tunteet ovat sen kautta aistillisia. (Tämä ajatus nousee esiin kielessä lähinnä seksuaalisuuden kohdalla ; Seksuaaliset tunteet ja kokemukset kuvataan "aistillisina" ja eroottisuus "aistillisuutena".) Homeostaasia nimittäin tarkkailevat erilaiset reseptorit, ja niitä ohjaavat esimerkiksi hormonitoiminta. Nämä ovat hyvin verrannollisia aistijärjestelmien reseptoreihin ja vaikutusketjuihin. Tämä takaa sen, että ilmiöitä voidaan tutkia, ja että vaikka tunteissakin olisi jokin aspekti joka jäisi tutkittavuuden ulkopuolelle, se on kuitenkin mahdollinen tutkimuskohde, ja että sitä voidaan lähestyä erilaisilla luonnontieteellisesti valideilla keinoilla.

Tässä kohden voidaankin sanoa että tunteita koskevat "ongelmat" ovatkin luonteeltaan hyvin paljon havaitsemista koskevien ongelmien kaltaisia ; Kun joku miettii miten tunteet tuntuvat juuri sellaisilta kuin ne tuntuvat, ihmettelee värejä pohtiva filosofi sitä kokeeko joku ihminen punaisen samanlaisena kuin toinen. (Kysymys joka emootioiden "miksi näin eikä muuten" -kysymyksen kohdalla on evoluutionäkökulman mukaan kysymyksenä "vähintään omituinen".) Tunteiden subjektiivisuuden puolesta on argumentoitu samalla tavalla kuin "värin kvaliasta" on tehty subjektiviista jota tiede ei voisi tutkia - mikä ei ole todiste värin havaitsemisen yliluonnollisuudesta, vaan se nähdään rajoitukseksi vaikka maailma olisi täysin fysikaalinenkin.
1: Näihin esteisiin vain suhtaudutaan yleisesti ottaen olennaisesti eri tavoilla. (Samoista lähtökohdista eri lopputulokseen = eli eri tilanteissa käytetään eri logiikkaa) Värien subjektiivisuutta ei pidetä esteenä havaitsemisen tieteelliselle lähestymiselle, ne ovat "esteitä jotka estävät absoluuttisen tiedon, eivät tietoa". Mutta tunteiden kohdalla vastaavat esteet nähdään "lopullisina esteinä". Tälle ei oikeastaan ole oikein mitään hyviä syitä. -Ellei sellaiseksi lasketa sitä että tunteet on liitetty voimakkaasti sielullisuuteen ja sielua pidetään yliluonnollisena aspektina.

Karsinta, laventaminen ja laverteleminen.

Tietoisuuden kohdalla on hyvä miettiä sitäkin, että sille voidaan havaita monia yllättäviäkin funktioita.
1: Arkijärjelle helpoimmin tajuttava on se, että tietoisuudessa korostetaan valintaa, nimenomaan älykästä valintaa, joka karsii tilanteeseen sopien huonoja vaihtoehtoja, eli ohjaa kohti tiettyä ja järkevää toimintaa. Valitseminen onkin rationaalista laittaa tietoisen toiminnan vaikutuspiiriin. Tässä on luultavasti paljonkin järkeä, sillä tietoisuuden laskennallisuus on hyvin raskasta. Toisin sanoen sille ohjataan vaikeimpia tehtäviä - tosin nekin yritetään ratkaista siten että saadaan hyvä vastaus, ei täydellistä vastausta, olemme tässä kohden "yllättävän säästeliäitä".
2: Kuitenkin tietoisuuden kohdalla voidaan huomata, että asia ei ole näin yksiselitteinen ; Damasio - kuten Matt Ridleykin - kuvastavat valitsemisessa myös sitä, että joskus kyky valita on tarpeen nimenomaan mielivaltaisissa tilanteissa ; Voidaankin sanoa että tietoisuutta tarvitaan joskus tuottamaan mielivaltaa, jos emootioiden kohdalla on valintatilanteessa vastakkaisia affekteja joiden suuruus on suunnilleen samaa luokkaa, on hyvä että valitaan mielivaltaisesti joku. Näissä erikoistapauksissa tietoisuuden kohdalla on tärkeintä lähinnä "vastata irrelevantteihin kysymyksiin".
___2.1:Tälle satunnaisuudentuottamiselle voidaan toki löytää perusteluja myös peliteorian puolelta ; Useita eri ratkaisuja yksittäistapauksiin voidaan hyvinkin suosia, ja sekastrategia on monesti laadukkain pelistrategia, eli lähimpänä parasta adaptiivista toimintaa.
___2.2: Tässä valitsemistavassa on takana paljon hyvää, mutta sitä heikentää huomio siitä että ihminen sekä tuottaa että tunnistaa satunnaisuutta melkoisen huonosti. Tämä vihjaa siihen että mielivaltaisuutemme ei ole maksimaalisen tehokasta. - Luultavasti se on kuitenkin adaptiivisempi kuin ei minkäänlaista tehokkuutta, joten se voidaan nähdä adaptaationa ; Ollakseen hyödyllinen ei tarvita täydellistä funktiota.
3: Lisäksi osa tietoisten tunteiston toiminnoista ovat selvästi "liimattuja". Eli tietoisuus lähinnä tuottaa jälkikäteen (keinotekoisia) selityksiä ilmiöille jotka on tapahtuneet refleksien tai tunteiden pohjalta. Eli perustelemme toimintaamme jälkikäteen. Luultavasti tämänlainen on ennen kaikkea sivutuote siitä että emootioita ohjataan tunteistoon muutenkin. Tämä myös omalta osaltaan tekee toimintamme kokemisesta tietoisuuskeskeistä ; Tunteiston kokemukseen ei tule aukkopaikkoja kun aukkopaikat peitetään ad hoc -rakennelmilla. Näin esimerkiksi minun huomioni keskiössä olevalla psykologisella ilmiöllä nimeltä assimilaatio olisi tässä mielenkiintoinen rooli.

Näistä kolmesta funktiosta viimeisin on selvästi jotain joka poistaa vapaata tahtoa sieltä, missä sitä näemme. Ensimmäinen taas tuo tietynlaisuutta joka sisältää yllättävästi kaavamaisuutta mutta mukailee hyvin normaalikäsityksen vapaata tahtoa. Ja se toinen taas näyttää lisäävän vapaata tahtoa sinne missä sitä ei tavallisesti nähdä.

---

Kirjoittaja pyytää huomioimaan että tämä ei ole kirjareferaatti. Sen sijaan se on jokin joka käyttää pohjanaan Damasion ideaa, esittelee sen - ja levittelee tästä sitten muutamia kirjoittajan omia huomioita. Tästä syystä lukeminen voi vaatia huolellisuutta. Mutta onneksi tämä tarkoittaa sitä että jos tunnet mielihalua kopioida tämän kirjanlukuesseeksi koulussa (Hähää!), niin tulet tekemään virheitä jotka opettaja toivon mukaan huomaa, ja joiden huomaamisen jälkeen ei ole mitään kätevää kikkailutapaa livahtaa vastuusta! Joudut tunnustamaan että et lukenut kirjaa, vaan kopsasit jonkun puolihullun blogia! (Hähää!) Mutta jos olet onnistunut erottelemaan eri lähteeni toisistaan - lukenut viitteet ja niiden sisällön, mikä on mielestäni mahdollista koska olen pyrkinyt tiettyyn viitteistettävyyteen kaikissa kannoissa joita olen esittänyt - olet tehnyt enemmän työtä kuin siinä että olisit vain lukenut sen kirjan in first place.(Hähää!)

Reaktio

Hieman ennen joulua minua haastateltiin radioon. Melkein löin toimittajaa.

Tämä on aloitustapa, joka ei luonnollisesti anna minusta hyvää tiedottamisen kannattajan ja sananvapauden ystävän kuvaa. Puolustukseni oli se, että olin töiden jälkeen aivan rauhassa kävelemässä töistäni kotiin Sörnäisissä, kun vasemmalta puolelta hieman puskan takaa tulee persoona mikrofoni ojossa. Haastattelijan into ja se, että haastattelupyyntö ilmeni samassa tuokiossa nosti esiin sen, että minulle tuli reaktio. Tämä reaktio oli onneksi perääntyminen ja taaksepäin (porta di ferro). ja tässä samalla mietin itselleni strategian, joka oli sisällöltään disarm, luontevasti "aseettomana tikaria vastaan" -tekniikasta ; (1) Astuminen (passare) eteenpäin (porta di frontale) siten että suoritetaan kahden käden tarttuminen (grab) ja käännös sivulle (mezza volta) jolla lukitaan toisen kädet (lock) horjutetaan tasapainoa ja tätä kautta (2) saadaan ase haltuun (disarm) ja tyyppi maahan (takedown).

Väkivalta ei siis eskaloitunut. Näin minua lopulta haastateltiin näkemyksistäni perheestä ja yhteiskunnallisista asioista jollekin radiokanavalle, jonka nimen unohdin samasta syystä mistä unohdan aina kaikkien puhelinmyyjien nimet ja heidän edustamansa firmat ; Ne tulevat aluksi ja niitä ei toisteta.

Tämä olisi voinut olla satunnainen reaktio ja kiittelin kohtaloani hyvästä onnesta. Että ripeydestä että mindsetistä. Onnella ei kuitenkaan näytä olevan asian kanssa mitään tekemistä. Tänään nimittäin törmäsin Sörnäisissä tuntemattomaan puolihumalaiseen veikkoseen, joka kulki ohitseni ja murisi. Tässäkin astuin suoraan taaksepäin tasapaino taakse ja kädet alas niin että niihin ei voi tarttua (porta di ferro) - ja päätin samalla strategiana (1) edetä heti minkä tahansa liikkeen koittaessa siten, että heilautan käsillä ja lantiolla (volta stabile) niin että raivaan mitä tahansa tuleekin pois tieltä (grab vasemmalla kädellä). Samalla astun eteenpäin ja lyön oikea käsi ojossa (posta longa) tyyppiä naamaan (strike). Joka antaa minulle aikaa (distraction) (2) tarttua hartiaan ja heittää tyyppi maahan vetämällä kättä eteenpäin ja sivulle ja hartiasta alas (lock & takedown).

Mies ei tehnyt mitään, vaan hihitteli ja käveli pois. Väkivaltaisuutta ilmeni ulospäin yhtä paljon kuin radiotoimittajalle.

On erityisen hyvä, että peräännyn taaksepäin, koska se on harvoja asioita jotka suojaavat jonkin verran asialliselta väkivallalta (se on teknisesti väistö joka samalla yrittää parantaa lähtötilannetta) että "turhilta hälytyksiltä". Samalla se antaa aikaa miettiä strategiaa, joka on tietysti tärkeää kun olen kuitenkin harjoitellut kaksintaistelujärjestelmää enkä itsepuolustusta ; Miettimistauko kuroo tätä kuilua umpeen. Porta di Ferroon perääntyminen on laskettavissa itsepuolustusreaktioksi ja siitä jatkuva on kaksintaistelureaktiota.

---

Suluissa olevat numerot on sitä varten, että ne vastaavat melko hyvin intuition kuvaa siitä mikä on "yksi liike". Eli yhdellä liikkeellä on samanaikaisesti monta funktiota. Yhdistelmä siitä että sulkukohtia on vähän kun niiden sisään mahtuu monta asiaa on jotain josta olen iloinen näissä strategioissa. Vaikka tiivistämisen tilaakin selvästi vielä on.

Kyky tehdä valintoja joita mahdollisesti katuu lopun ikäänsä.

Hyvin usein tunteita pidetään subjektiivisina. Tästä on rakennettu jopa ajatuksia joiden mukaan tunteiden tutkiminen olisi objektiivisen tutkimuksen ulkopuolella. Syynä lienee se, että hieman kuten salaiset ajatukset, ovat tunteetkin henkilökohtaisia, ja niiden ilmiselvä ilmeneminen ulkopuolelle ei ole kovinkaan helppoa. Antonio Damasion "Spinozaa etsimässä - Ilo, suru ja tuntevat aivot" pitää tätä jakoa huonona ; Aiheen luonne ja sen tutkimus eivät ole ihan sama asia. Ja tieteenfilosofisestikin epävarmuuselementtejä voidaan liittää aivan kaikkeen tietämiseen, eikä tätä ole pidetty tutkimuksen totaalisena esteenä. Hän sitoo tutkimuksen neurologiaan (tai tutun arkisesti aivotutkimukseen) ja esittää että tietoisuudesta saadaan tätä kautta tietoa ja ymmärrystä.

Richard Dawkinsin "Maailman hienoin esitys" tas pitää sisällään luvun tunteiden miettimisestä. Hän nostaa käsittelyyn tunneteorioiden kritiikkiä joka perustuu näkökulmaan jonka mukaan tietoisuudella ei ole kelpoisuutta (fittness), joten tunteet eivät ole adaptaatio. Tässä korostetaan sitä että tunteet ovat niin vastaansanomattomia ja tuottavat syviä kokemuksia, vaikka pelkkä automaattinen reaktio voisi olla pakottava. Dawkinsin mukaan tunteiden vastaanpanemattomuudessa on kuitenkin takana suuruusluokkaisuutta ja tilannekohtaisuutta jotka mahdollistavat toiminnan kompleksisessa maailmassa ; Ennakointi on mahdollista joustavammin. Dawkins kuvaakin tunne -elämää eri kokoisina lippuina ja muistuttaa että tunteet voivat olla isoja esteitä tai pieniä esteitä. Ja yllättävän usein tässä joudutaan tekemään kompromisseja. Tämä ei toki selitä miten tunnetason tietoisuus on syntynyt tai miten se toimii, mutta se kuitenkin selvästi kertoo että sillä on voimakkaita adaptiivisia ominaisuuksia.

Onkin hyvä huomata että "reaktiivinen reaktionäkemys" "tunne-elämän kipureaktion" kautta rakentaa itsensä yksinkertaistavaan leimalliseen näkemykseen, jossa on yksinkertaisia reaktioita. Jos käsi nytkähtää pois hellan levyltä, se toki suojaa palamiselta. Mutta tätä ajatuskoetta kertovan mieleen ei näytä yksinkertaisesti näytä tulevan sitä, että tosiasiassa tämä nytkähdys ei estä sitä että sormen laittaisi uudestaan hellan levylle, jolloin refleksi aikaansaisi toistuvaa nytkintää, jossa jokainen nytkähdys sisältäisi pienen vammautumisen. Voisi toki kuvitella että tässä nytkähdys voisi olla muunkinlainen, ja estäisi käden palaamisen esimerkiksi siirtymisen tai kädenheilautuksen vuoksi. Mutta silloinkin mukaan tulisi törmäilyä. Ja tämänlainen automaattoreaktio estäisi esimerkiksi sen, mihin itselläni on ollut tarvetta ; Minun on täytynyt saada kuuma kattila hellalta pois, ja teoriassa tämänlaisissa tilanteissa voi olla elämän ja kuoleman kysymys ; Tulipalon ja itsensä palamisen viiden minuutin päästä estääkseen on hyvä kyettävä nousta "punaista lippua vastaan". - Traumatisoituminenkin voidaan nähdä oppimiskokemuksena jossa mukana on ennakointielementti jossa aivot plastisesti muokkautuvat ulkopuolisesta maailmasta saamaansa tietoon.

Koska maailmassa on erikoistilanteita, olisi laskennallisesti hyvin työlästä asettaa jokainen ympäristöelementtikombo erikseen. Dawkinsin ajatuksen takaa tulee selvästi "nurkan takaa" myös laskettavuustilanne ; Hieman kuten lintuparven toiminnassa (tai sen simuloinnissa) ei ole kätevää ohjelmoida jokaisen linnun reittiä erikseen, tai ohjelmoida kaikki mahdolliset parveilutilanteet ja antaa tähän paras vaihtoehto. Sen sijaan on hyödyllistä että linnuilla (tai parven simulaatiolle) muutama yksinkertainen ohje joita ne noudattavat lokaalisti ja näin saadaan parveilu, joka voi pitää sisällään hyvinkin kompleksiselta näyttäviä tilanteita joissa pieni muutos lähtötilassa muuttaa koko parven toimintaa ulkoisesti merkittävästikin. Näin ollen onkin hyvä että asiat on ikään kuin merkitty erikseen erilaisilla ja erisuuruisilla ärsykkeillä, näin saadaan rakennettua hyvinkin nopea heuristiikka joka takaa, jos ei nyt aivan parasta tulosta, niin ainakin nopeasti ja pienellä laskennallisuusvaatimuksella aivan kelpo tulos.

Tämä muistuttaa siitä että ihmiset korostavat tunteissa helposti vain niitä voimakkaita. Kuitenkin elämä on täynnä pieniä ärsykkeitä ja yllykkeitä. Karkkikaupan ohi käveleminen on ärsyke - jotain jonka huomaa vasta sitten kun halu ostaa karkkia käy ylitsepääsemättömäksi ja piipahdat siihen. - Ja itse asiassa tämä vastakkaisten impulssien teema on siitäkin omituista, että monet, etenkin refleksinomaiset, asiat ovat sellaisia että ihmiset eivät tiedosta niitä yleensä kovinkaan hyvin vaikka ne ovatkin hyvin ohjaavia ja pakottavia. Niiden voimakkuus näkyy vasta kun niitä vastaan yritetään jotenkin toimia ; Esimerkiksi silmien räpytysrefleksi on helppo automaatio jota ei tiedosta, mutta jos sitä yrittää ruveta karsimaan käyttäytymisestä, on se hirvittävän vaikeaa. Vasta vastakkaisen impulssin voimakkuus tavallaan nostaa refleksien "suuren lipun näkyviin".

Tämä viittaa siihen että jos asia on voimakkaasti tietoisen valinnan piirissä siihen liittyvät merkit, "liput" ovat näkyviä itsessään. Automaattiset refleksit taas ovat näkyviä vasta jos ne liittyvät niitä vastustavaan impulssiin. Näin kivun ja refleksien miettimisessä olisikin monenlaisia ratkaisutapoja, eikä pelkästään yhtä. Tietoinen kivunkäsittely luo tällöin mahdollisuuden aivan erilaisiin strategioihin, jotka voivat todellakin jossain tilanteissa olla hyödyksi, olla adaptaatioita, parantaa kelpoisuutta.

Laajemmin tämän voi liittää myös maailmassa elämiseen ja hyvään elämään ; Todellisuudessa on tavallista että tilanteet ovat yllättävän usein ristiriitaisia. Laihduttajilla on samanaikaisesti halu laihtua ja syödä. Halut ovat keskenään ristiriitaisia. Jompi kumpi on voitolla (joko pitkäjännitteisesti tai lyhytjännitteisesti).

Itse asiassa elämää näyttääkin kuvaavan tietty omituisuus - Olisi helppoa jos maailma olisi yksinkertainen ja kaavamainen; Tällöin olisi esimerkiksi niin, että jos maailma olisi mukava ja nautinnollinen voisi olla epikurolainen ja nauttia siitä mitä on. Ja jos maailma olisi julma paikka olisi luontevaa joko alistua Schopenhauerilaiseen pessimismiin välttämään maailmaa ja sen kauheuksia omaan askeettiseen minimiodotusnurkkaan tai ryhtyä Nietzscheläiseksi sankariksi, yli -ihmiseksi muuttamaan maailmaa ja luomaan siitä kauniimman haasteista huolimatta - tai enemmänkin niiden ansiosta. Kuitenkin ainakin minä joudun elämään pahan ja hyvän maailman, tavoittelun, korjaamisen ja pakenemisen ristitulessa. Siksi hyvän elämän teoriatkin näyttävät kaikki hieman puutteellisilta (vaikka niissä kaikissa onkin hyvää osaymmärrystä aiheista.) - Ja näissä kompromisseissakin tuntuu aina olevan se sävy, että "liika on liikaa mutta kohtuus liian vähän", joten mikään Aristoteleen kultainen keskitiekään ei tunnu hyvältä ratkaisulta.

Tästä kompromisseilystä ja tunteiden vaikutuksesta siihen voi saada tämänpäivän elämästäni. Olin joululoman jälkeen menossa töihin, kun törmäsin Rovaniemelle muuttaneeseen Suvi Harjuun, ihmiseen johon minulla on hyvin erityislaatuinen suhde. Kokemus oli hyvin voimakas, ja päädyin pienee sisäiseen valintamyllerrykseen jonka seurauksena päätin mennä töihin. Ihmiselämä on täynnä tämänlaisia risteäviä intressejä, ja niissä voi olla lukuisia erilaisia suuria ja pieniä lippuja. Kompromissintekokyky tarkoittaakin joustavuutta päätöksenteossa, joka johtaa yksilölliseen ja ainutkertaiseen toimintaan. Sekä ennenkaikkea kykyihin tehdä valintoja joita mahdollisesti katuu lopun ikäänsä.

On helppoa vinoilla mille tahansa - mutta toisille on helpompaa vinoilla kuin muille.

"Uuden Suomen" puolelta löytyy teksti joka kertoo miten on "Helppoa vinoilla uskonnolle". Teksti reagoi Tuomas Enbusken tekstiin jossa kristinuskoa kutsutaan "friikkilahkoksi". Tätä teksti kutsuu näsäviisaaksi. "Ilmiötä kutsutaan vinoiluksi. Sen synonyymejä ovat vääristely, mustamaalaus ja panettelu. Vinoilun taustalla on yleensä puolitotuus. Siksi kuulija/lukija ei saa heti kiinni siitä, missä kritiikki menee pieleen. Vasta tarkemman mietinnän jälkeen huomaa, ettei vinoilija ole yrittänytkään ymmärtää asiaa oikein. Hän kuvaili sen tahallaan naurettavassa valossa. Hän vääristeli mittasuhteet. Hän liitti keinotekoisesti asioita toisiinsa. Hän valitsi joukon epäedustavia yksittäisiä tapauksia ja laittoi ne edustamaan koko asiaa. Joskus piilovinoilu tehdään pienillä sanavalinnoilla ja äänenpainoilla."

Tämä asenne kuvaa hyvin Hegeliläistä asennetapaa vinoiluun ; Siinähän ironian, sarkasmin ja parodian luonteet latistuvat pelkäksi valehtelemiseksi ja herjaamiseksi ja epätotuudeksi - tai vähintään puolitotuudeksi. Tätä on itse asiassa pidetty Hegelin maailman ongelmana : Se ei kykene sijoittamaan yleisiä huumorintajuisuuden käsitteen kannalta olennaisia funktioita käsiteapparaattiinsa. Näin ollen voidaan sanoa että ylläoleva launaus itse tiivistyy vinoiluksi tai vastavinoiluksi, koska se kuvaa "synonyymejä" tavalla joista rakentuu puolitotuus ; Se, jos parodia tiivistyy herjaamiseksi ja leikkaa pois huumorin, on selvää että on kysymys jostain joka kenties ensivilkaisulla näyttää joltain josta on vaikeaa nähdä mikä siinä on vialla, mutta jossa on kuitenkin tarkemmassa analyysissä nähtävissä virhe. Näin ollen teksti on sisäisesti harvinaisen epäkoherentti - ja vain Hegeliläinen ajattelutapa kykenee sen olemassaolon piilottamaan. (Uskonnosa on tämän Hegeliläisen vaikutuksen vuoksi taipumusta huumorintajuttomuuteen, onneksi moni uskovainen ei kuitenkaan ole selvästikään kovin Hegeliläinen. Mutta heidän hyveensä ei tässä kohden pelasta niitä jotka ovat.)
1: Asiaa ei auta se, että otsikointi ei kuvaa vinoilua yleensä, vaan se kuvaa että uskonto olisi erityisen hyökkäämisen alla. Otsikointi antaa kuvan siitä että herjaava lähestymistapa olisi jokin jota nimenomaan uskonto kohtaisi. Näin Tuomas Enbuskea käytetään valikoivana havaintona olemaan ikään kuin esimerkki kuvaamassa yleisempää uskontokriittistä linjamaa.

Kuitenkin teksti on hyvin monessa paikassa oikeilla linjoilla. Vinoilu ei nimittäin ole pelkkää huumoria vaan myös häijyyttä. Tekstihän luo onnistuneen esimerkin kautta esiin sen, miten esimerkiksi lääketiede saadaan näyttämään koomiselta ja irvokkaalta. "Havainnollistan vinoilua kuvaamalla lääketiedettä naurettavassa valossa. Medisiina perustuu antiikin aikaisen Galenoksen tekemiin apinoiden ruumiinavauksiin. Latinalla ja valkoisella takilla luodaan maaginen ilmapiiri. Ennen hoidettiin valuttamalla verta litrakaupalla, nyt otetaan vain pari putkiloa. Sitten koputellaan keuhkoja, katsotaan korvaan ja joskus sormi työnnetään takapuoleen. Entä hoidot? Jauhonappeja, silpomisia ja päiväunia. Ihme kyllä, jotkut paranevat vähäksi aikaa. Kaikki potilaan kuolevat kuitenkin kohta. Lääketiedekin palvoo rahaa. Rikkaat hoidetaan parhaiten. Tohtorit keksivät maksusta vaikka hermokaasuja ja kidutusvälineitä. Läpinäkyvää vääristelyähän tämä on. Ei vakuuta ketään."

Tässä on hyvä huomata, että lausunnoilla on aina konteksti, josta nousee esiin erilaisia asioita, jotka ovat yllättävän vähän mielipideriippuvaisia.
1: Lausunnolla on asenne : Samat asiat voidaan lausua huumorina tai argumenttina, vitsi rakentuu usein nimenomaan ympäristössä, referoiden asioihin tekstin ympärillä ja maailmassa.
___1.1: Argumenttina lausunto on jotain jonka Hegel -tyyppinen asenne asettaa tuhotuksi ja surkeaksi. Lausunto on selvästi cherry pickingiä. Tämäntyyppisen virheen havaitseminen onkin jotain joka voi ensisilmäykseltä näyttää vaikealta, jos on tietämätön, ignorantti, analyysihaluton. Huono päättely voidaan huomata tarkastelemalla asiaa vakavasti. Tämänlainen argumentti asettaa vinoilijan ja vinoilun tosissaan ottajan aika negatiiviseen tilanteeseen. Tilanne tiivistyy dilemmaan "tyhmä vai häijy." (Teksti ei tosin tuo tätä kovin hyvin esiin koska se ei mene argumentatiivisen perustelun tasolle vaan jää subjektiivisen "vakuuttumisen" tasolle, joka on argumenttia heikentävä ja tekstin kannalta huono valinta. Vakuuttumisessa kun voi vaikuttaa mikä tahansa, cherry pickingkin on tietyillä tavoin sovakuuttavaa.)
___1.2: Huumorina ja parodiana samalla lausunnolla voi olla hyvinkin suuri muistuttava voima. Tilanne on kuten "Napoleonin Kompleksit" muistuttaa Swiftin ironisen tekstin kautta : Swift kirjoitti provokatiivisen ja kuvottavan ehdotuksen juuri sen takia että sen kautta voitaisiin synnyttää asennemuutosta toisissa, hieman samantapaisissa, asioissa. Esimerkiksi "Uuden suomen" lausunnot lääketieteestä viittaa ihmisten pömpööseihin valkotakkienpalvontaan sekä siihen että lääketieteelläkin on pimeät sivupolkunsa ja että tämä muistuttaa siitä, että lääketieteen etiikka on arvokas ja tärkeä asia pohdittavaksi. (Tämä olisi hyvä muistaa kun mietitään sellaisia aiheita kuin evoluution liitokset eugeniikkaan - tosin rinnastus on huono, koska eugeniikka oli "varsin epädarwiniaanista".)
2: Tekstillä on myös osuvuus ja nasevuus. Tämä syntyy reflektiotavasta, jolla se on tuotettu. Tämä syntyy tekstin aiheen - ja likimain aina jonkun muunkin maailman ilmiön tai peräti ilmiöiden - ymmärtämisestä. Teksti korostaa silloin joko omaa asennevammaa tai sitten se pyrkii ymmärtämään kritisoimaansa asiaa humoristisin keinoin.
___2.1: Jos tekstin takana on asennevamma, kritisoidusta ilmiöstä rakentuu olkiukko jonka tekemistä ei oikeuteta millään asian ymmärtämisen lisäämisellä tai yleiseen asennemaailmaan vaikuttamisella. Tällä halutaan silloin yksinomaan mustamaalata kohdetta ja vinoilun syy on silloin kirjoittajan oma halu vastustaa tätä asiaa. Teksti osuu tietyllä tavalla tähän koska Enbusken kritiikki ei oikein kuvaa kristinuskoa, on epähumoristinen, ja sen sanavalinnat lähinnä häijyjä. (Teksti ei tosin tuo tätä kovin hyvin esiin koska se ei mene asian ymmärtämisen tasolle vaan jää subjektiivisen "ymmärtämisen halun" tasolle, joka on esitettyä argumenttia heikentävä ja tekstin kannalta huono valinta. Ymmärtämisen halun kohdalla on tilaa väärinymmärrykselle kun taas ymmärrtäminen korostaa myös onnistumista. Paskaa vitsiä ei yksinkertaisesti voi paeta intentioon.)
___2.2: Jos lausuntoa kritisoidaan humoristisin keinoin, se voi lisätä asian ymmärtämistä vaikka asioita ja yksityiskohtia on liioiteltu ja valikoitu. Tässä kohden on hyvä huomata, että (Uskovainen) Torsti Lehtinen on kertonut että joskus kritisoitavan aiheen sisäiseen kielipeliin alistuminen ei ole mahdollista. Näkemys on koherentisoinut itsestään käsitehäkkyrän joka on ristiriidaton mutta naurettava. Silloin ainoa keino onkin lähestyä ironian työkaluilla ; Nauru ja vinoilu voi olla oikeasti ainut keino avata aiheeseen liittyviä lukkiutumia.

Tämän jälkeen onkin syytä miettiä sitä että "Onko kaikelle helppoa vinoilla jolloin vinoilun synty kertoo enemmän vinoilijan asennevammasta vai onko joissain järjestelmissä sisäänrakennettua naurettavuutta jolloin niille on asiallisempaa ja helpompaa vinoilla kuin toisille?"

Sillä vaikka Uuden suomen teksti nostaakin lääketieteen kritiikin alle, on selvää että toiset asiat ovat helpommin pilkattavia kuin toiset. Uskonnolle vinoilua voi oikeuttaa esimerkiksi sellainen asia, kun suuri vaikutusvalta yhteiskunnassa että aiheen yleinen tuttuus ; Hyvin monta prosenttia ihmisistä on käynyt rippikoulun ja ihmisiä tutustutetaan siihen "väkisin" kouluissa (kuten pakkoruotsia tai pakkomatematiikkaa ja pakkobiologiaa, mutta enemmän). Ihmiset tietävät uskonnosta enemmän kuin voisi uskoa ja vallanpitäjien pilkkaaminen taas on jotain jota tapahtuu likimain koko ajan.

Kuitenkin monissa asioissa on myös sisäänrakennettua pilkattavuutta ; Tämä voi olla sisällön omassa korniudessa ja pömpöösiydessään. Tämänlaiset kutsuvat "narrin ilveilyä" joka perustuu siihen että asian sisäinen naurettavuus tuodaan esiin. Tässä kohden asennemaailmakin voi tuottaa pömpöösiyttä ja naurettavuutta ; Se, jos ilmiön ironisointi ja satiiri nähdään automaattisesti Hegeliläisessä huumorintajuttomassa hengessä lisää kritisoinnin intoa. Huumorinsietokyky ei tässä kenties pelasta, mutta sen puute on tuhoisaa.
1: Huumorinsietokyky on vähän sama kuin olisi haavoittuneena haisilla vesillä ; Huumorinsietokyky on kenties yhtä tehoton kuin laastari, mutta sen puute ja Hegelmäinen vastareaktio on sama kuin huutaisi ja huitoisi vedessä ja kaataisi veteen tässä ohessa pullollisen verta, jotta hait varmasti kuulisivat, näkisivät ja haistaisivat. Maailma ei siis selkeästi suojaa vittuuntuneisuudelta - eikä kenties tarvitsekaan.

Hyvänä esimerkkinä tämänlaisetsa voisi olla "Crackedin" Pohjois Korea -artikkeli joka selittää miten Pohjois-Korea on maailman hauskin paha diktatuuri. On selvää että Al-Qaidasta voidaan keksiä vitsejä, mutta Pohjois-Korea on silti jotain sellaista joka suorastaan kutsuu ivaavia lausuntoja itseään kohti. ; Väitän että uskontokritiikissä on loppujen lopuksi uskomattoman paljon tilaa juuri tämänlaiselle. - Enbusken "vitsailu" onkin silmissäni juuri siksi huonoa, koska hän ei onnistu aiheen potentiaalista huolimatta nousemaan häijyjä sanavalintoja jalostuneempaan huumoriasteeseen. Tosin tässä Enbuskelta puolustautumisessa on mukana myös uskonnon suojamenetelmiä joiden takana on nimenomaan tätä uskonnon naurettavuutta.

Uskonto on nimittäin nykymaailmassa monin paikoin parodiahorisontissa. Ilkka Pyysiäinen nostaa esiin "Jumalaa ei ole" -kirjassa asioita jotka auttavat tämän asian ymmärtämisessä. Asiassa on kaksi kohtaa.

Uskonnon sisällä on olemassa tiettyjä vakiintuneita näkemyksiä, jotka eivät ole uskonto kokonaisuudessa, mutta joita tulee voida kritisoida. Pyysiäinen nostaa esiin esimerkiksi Ruotsilan, joka korostaa että fundamentalistisen kristinuskon käsitysmaailma on yhtä koherentti ja oikeutettu kuin maalliset vaihtoehdot. Pyysiäinen näkee tämän tilan väitelauseena jota voidaan kritisoida ja tuokin esiin sen, että oikeutus on miltei pelkästään juridista laillisuutta ja että uskonnäkemyksien maailma on sisäisesti koherentti kuten Ankkalinnan maailmakin - ja muistuttaa että koherentti uskomusjoukko ei vielä tarkoita samaa kuin vakavasti otettava tai hyvin perusteltu tai evidenssillä todistettu uskomus. Ilman tätä perustelutasoa sisäinen koherenttius onkin "hupsun logiikkaa" joka suorastaan kutsuu kohti kritiikkiä ja pilkkaa. Tämän esilletuominen on jotain jota on syytä tehdä ja johon on annettava lupa jos näkemystä esitetään rationaalisen tarkastelun kestävänä, sen on myös kestettävä siihen kohdistuvaa kriittistä argumentaatiota.

Toinen asia vaatii pidemmän selityksen ; Liberaaliteologiassa kiistetään uskonnon minkäänlainen suhde tosiasioihin. Tämä tarkoittaa sitä että uskonto nousee epäfaktuaaliseksi abstraktioksi jota vitsiä ja vakavasti otettava sekoittuu. Samoin liberaaliteologia on etääntynyt myös etiikasta ja korostaa näidenkin asioiden tulkinnanvaraisuutta. ~ Mikä näkyy siinä että ateisteja voidaan saman kirjan sisällä kunnioittaa luotuina, mutta iso kirja muistuttaa Uuden Testamentin puolella siitä miten uskonnottomia - jota tarvitaan kun on halu luoda PR -leimaa uskonnosta suvaitsevaisena ilmiönä. Ja toisaalta jumalattomia voidaan verrata metsän eläimiin ja petoihin, jota tarvitaan jos halutaan selvitä siitä miten jumalattomia on eettisesti oikein kiduttaa kuoleman jälkeen Helvetissä ikuisesti - he eivät ole oikein ihmisiäkään, joten "teon epäetiikka" lievenee.

Näin loputulokseksi jää se, että kristinusko on referointia Raamattuun joka on muuttunut "Tämä Päivä" -blogin ilmaisemaksi "The Big Book of Multiple Choiseksi"~ Ongelmaksi muodostuu se, että ilman tosiasioihin sitomista symboli ei symboloi mitään. Ilman sitomista vertaus jää tyhjäksi koska se ei referoi oikein mihinkään. Kun kritisoidaan uskontoa, on valittava argumentti kritisoitavaksi. Liberaaliteologian silmissä uskonto on kuitenkin "monisyisempi" kuin tämä yksi tietty kannanotto. Näin mikä tahansa uskontokritiikki muuttuu "irrelevantisoiduksi" siitä huolimatta että kritiikki osuisi kuvastamaan suurta osaa uskonnon ja uskovaisten ilmenevästä käyttäytymisestä ja toiminnasta. Liberaaliteologit puolustautuvatkin "monisärmäisyydellä" juuri samalla kritiikki-immunisoivalla ja sisällön poistavalla postmodernilla asennemaailmalla joka vaivaa postmodernia feminismiä

Kantana on se, että kaikkia näkemyksiä "kritisoidaan sisäisesti" joten "ulkopuoliselle kritiikille ei nähdä tarvetta". Tämä ei kuitenkaan oikein osu kuvioon kun varsinainen kritiikin kohde on juuri se, että tämä koko "itsekriittinen strategia" on vain häivyttämistä, hämärtämistä, ignorointia ja sisällön poistamista koko ilmiöstä - jonka jälkeen koko masiina tiivistyy pelkästään intressien väliseksi kilpakentäksi joka kuitenkin vaikuttaa yhteiskunnallisesti ja poliittisesti. Eli toisin sanoen se, mitä postmodernin kielenkikkailun (uskonnon&feminismin parissa) "esitetään parannukseksi" onkin itse asiassa "se itse sairaus". Ja kun kyseessä on koherentisoiva pömpöösi parodiahorisontissa lillivä järjestelmä, joka on tehnyt kritiikin, virheen huomaamisen ja naurettavuuksien paljastamisen mahdollisimman vaikeasti huomattavaksi. ; Sen parissa analyysille ei anneta edes tilaa. Postmodernismia soveltava teologia yksinkertaisesti kiistää analyysin arvon luokitellen sen pelkäksi valtapeliksi, voimankäytöksi ja kielen vankilaksi. Eikä se sitoudu edes mihinkään tiettyyn metodologiaan, joten on selvää että Torsti Lehtisen "ironian keinoja" on tarpeellista, oikein ja autuaallista käyttää.

---

Kirjoittaja on maailman laiskin Hikipedian ylläpitäjä, jonka huumoriurassa ei ole leveyttä, pituutta tai syvyyttä - mutta aikaa sentään riittää.

Oikeutus

Sain joululahjaksi - paitsi ateismia jota on hyvä saada kun entinen oli juuri loppumassa - myös pelin PS3:selle. Tai oikeastaan sen PS3:sen kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että olen pelannut hyvin uskomattomia määriä "Assassins Creed"iä. Peli on aivan uskomaton aikavaras, viihdyttävää puurtamista joka on monin paikoin taktisen lyhytjänteistä niin että koko ajan on menossa jotain joka on "ihan pian valmis".

Peli on hieman kuin "Grand Theft Auto" keskiajalla ; Eli katunäkymät ovat kohtuullisen avoinna, ja ihmisiä saa tuhota ja tämän jälkeen tulee jahtaamista. Pelin ideana laittaa salamurhaaja sankariksi on vastaava valinta kuin laittaa niljakas rikollinen melskaamaan GTA:n modernimpaan maailmaan.

Tosin "Assassins Creed" eroaa lujasti siinä, että se itse asiassa yrittää rakentaa oikeutusta toiminnalle. GTA kuvaa maailmaa jossa mellastamisen tuoksinassa vilahtaa toistuvasti ajatus siitä että on pelissä tekemässä jotain oikeasti pahaa ; Sarjan ideahan on saada ihmiset mellastamaan pelissä jonkin verran, ja tarjolla on esimerkiksi ainutlaatuinen mahdollisuus saastuttaa mieltään viattomien ohikulkijoiden pään irtilyömiseen katanamiekalla. "Assassins Creedissä" tehdään samaa, mutta pelin logiikka yrittää alleviivata että tämä periaatteessa ihan samanlainen toiminta on moraalisesti hyväksyttävää.
1: Toki sarja kyseenalaistaa yllättävän vahvasti murhatoiminnan motiiveja ja oikeutusta laajemminkin, mutta pelitekniikka on kuitenkin sen verran pullollaan "lieventäviä asianhaaroja" että ne menettävät merkityksensä ja muuttuvat lähinnä tarinan ohjaamisen elementeiksi kuin joksikin joka kehottaisi pelaajaa lopettamaan tämänlaisen toiminnan. Tässä mielessä vastaan tuleekin monien pelien tarinankerronnan kannalta ongelmallinen asia ; Tarinan ohjaus ei kovin helposti muuta pelaajan asenteita maailmaa kohtaan.

Tämä on itse asiassa merkittävää, koska melko usein peleissä väkivaltaa ei yritetä selittää auki ja oikeuttaa kovin kummoisesti. Esimerkiksi olen pelannut "Zelda" -maailman pelejä läpi asti uhraamatta sekuntuakaan sille onko toiminnassa jotain epäeettistä. Näissä pelimaailmoissa lopullinen tavoite, maailman pelastaminen, riittää usein abstraktiona sille, että sitä saa tappaa hahmoja joita ei enää tämän jälkeen pidä "ihmisinä" vaan "hirviöinä". Ja tietysti tätä erottelua suurennetaan siten, että "Zeldassa" (niissä kaikissa) sankari Linkin vastustajiksi laitetaan ei-inhimillisiä hirviöitä, joiden tappaminen tapahtuu siististi savupilveen ilman. Nämä etäännyttävät elementit tekevät pelistä sellaisen että tappamisen eettisyyttä ei oikeastaan edes osaa kyseenalaistaa.

"Assassins Creedin" lievennyselementit ovat ylipäätään tarpeen koska meno on melkoisen brutaalia, pelin vastustajat ovat korostetustikin inhimillisiä ja toiminta on myös kuvattu realistisesti. Zeldan käyttämä graafis-yliluonnollinen maailma ja sen pehmennykset on kielletty, joten on kenties luontevaa käyttää jotain oikeutusta toiminnalle.

On kenties hyvä ottaa esille joitain lievennyselementtejä;
1: Ehkä voimakkain etäännyttävä elementti on se, että vaikka peli on paikoin hyvinkin realistinen, se kuitenkin rakentuu ajatukselle jossa korostetaan sitä että tilanne on ikään kuin peli ; Pelin pohjaideana on se, että tulevaisuudessa Abstergo tarvitsee Desmond Milesin "sukumuistia" ja käyttää tämän onkimiseen Animus -nimisen laitteen avulla. Näin pelin tapahtumat ovat siis enemmänkin jotain joka tapahtuu muistoissa ja laitteessa kuin että siinä olisi kysymys "oikeista ihmisistä" ja "oikeista tappamisesta. Pelimäisyys näkyy monissa paikoissa jopa pelimaailmassa.
2: Ennen salamurhan tekemistä salamurha näyttää aina oikeutetulta, yleensä teon epämoraaliset piirteet tulevat keskusteluun vasta tämän murhan jälkeen.
3: Pääosa ihmisistä joita pelin aikana oikeasti listitään ovat vartijat. Sillä viattomien tappaminen "alentaa yhteyttä" pelilaitteen kanssa. Joka tarkoittaa sitä että "helttibaarin" määrä romahtaa varsin helposti. Toisin sanoen pelimaailma ikään kuin "rankaisee" epäeettisestä käytöksestä ja hillitsee sitä anarkisuutta joka GTA -maailmassa pääsee valloilleen kuuden tunnin pelaamisen ja kaljakopan jälkeen.
4: On myös mielenkiintoista huomata, että vartijoita kuvataan aina kahdella tavalla ; He joko vahtivat ja kuljeskelevat sotilaallis-poliisimaisesti katuja, tai sitten he pieksevät ja kiusaavat viattomia. Pelin yksi tärkeimmistä kikkailuelementeistä onkin itse asiassa se, että ottaa itse "poliisin paikan" ja pelastaa viattomia naisia ja uskovaisia (muslimeita ja kristittyjä) vartijoilta. Näin voidaan esimerkiksi saada vastapalveluksena solutus porttien läpi. Kun vartijoiden rooli maailmassa on näinkin kyseenalainen, ei tappotyöskentely tietysti tunnu hirvittävän väärältä.

Toisaalta oikeuttamiseen nähty vaiva tuntuu ainakin minun silmiini turhalta, sillä kun ainakin mnä pelaan tämänlaisia pelejä, niin koko pelin ideana on se, että saa päheillä GTA:lla joka on siisti (eli oikeissa puitteissa.) Se, mitä haen tämänlaisilta peleiltä ei ole etiikka ja toiminnan oikeutus, vaan se, mitä kaikkea tikarilla ja miekalla saakaan aikaiseksi.
Esimerkiksi, ihan tyylin vuoksi, olen pelimaailmassa oveluuden sijasta soveltanut tekkenin antamalla kokemuksella pelin "ajoitukseltaan hyvin tarkkaksi" mainostettua taistelumekaniikkaa. Pienehkön harjoittelun jälkeen nimittäin saa ajoitusasioita sen verran hyvin haltuunsa, että pelin miekalla saa piestyä vaikka koko kaupungin kaikki vartijat hengiltä, jos tarve vaatii. Joku toinen tietysti pelaa peliä juonien ja piiloutuen. En näe tämänlaiseen tarvetta kun käytössä on pitkämiekka. Näin ollen pelitapani ei ole kovin salamurhaajamainen, vaan jotain joka pelin "moraalioikeutusten" jälkeen onkin enemmänkin korskea haarniskaton ritari korjaamassa vääryyksiä. Hahmon taisteluominaisuudet ovat niin kovat, että piileskelyyn ei ole tarvetta. (Tekniikoiden ainoa harjoiteltava haaste onkin ajoittamisessa joka on pelaajan ominaisuus.)
1: Pelille pitäisikin kenties laittaa toisenlainen nimi, sillä oikeutusten ja viattomien tappamisten rankaisemisen ja combatorientaation tason vuoksi pelin salamurhaaja on salamurhaaja likimain siksi, että hän pukeutuu huppuun. Joka on sekin tietysti valkoinen. Kaikista maailman väreistä tämä.

Kuitenkin, vaikka peli saa käsissäni näinkin ritarillisen ulottuvuuden, on hyvä miettiä että miksi peli näkee oikeuttamisvaivaa. Yksi puoli on tietysti siinä ett bitit eivät koe tuskaa. Mutta koska ihminen on symboleja käsittelevä eläin, on luontevaa tietysti käsitellä bittejä ihmisten tappamisen symbolina. (Pelin grafiikan vuoksi tämä ei ole edes hirvittävän vaikeaa.) Luulen että pohjimmainen syy onkin juur täsä ; Se, että pelimaailma yrittää hyvinkin monin keinoin oikeuttaa väkivallantekoja - sekä implisiittisesti että eksplisiittisesti - on jotain johon on oikeastaan tarvetta vasta kun ollaan tekemässä jotain jota voisi hyvällä syyllä pitää epäeettisenä. Jos peli ja sen maailma olisivat eettisesti vahvalla pohjalla tämänlaisia saivarteluja ei edes tarvittaisi.

Tyttöjen matikkapäät

"Jokainen koulupoika tietää tämän (ja jokainen koulutyttö osaa todistaa sen Eukleideen geometrialla)."
(Richard Dawkins, "Maailman hienoin esitys", alakommentti, sivu 378)

Pojat pitävät - ainakin "klassisen sukupuolikäsityksen mukaan" - autoista ja tietokoneista. Tätä on hyvin usein selitetty sillä, että pojat olisivat matemaattisesti lahjakkaampia. Itse tosin sain omilta kouluajoiltani sellaisen olon, jota tuo laittamani Dawkins -sitaatti kuvasi enemmän. Eli että tilanne oli karkeasti se, että tytöt osasivat matematiikkaa koska olivat ahkeria, ja pojat taas eivät osanneet matematiikkaa koska olivat laiskoja. (Vaikka sekä tytöissä että pojissa oli tietysti sekä loistavia että surkeita matematiikassa.)

Itse asiassa monet aikuiset järkevinä pidettävät ihmiset pitävät "pojat ovat matemaattisia" -ajattelua totena ja pitävät tätä myös selityksenä sille, miksi tieteissä miehissä on valtava yliedustus, etenkin matematiikassa ja tietojenkäsittelytieteessä.
Tässä selitystavassa on sitten kaksi alatyyppiä ; (A) Ensimmäisessä, sanotaan "reilun maailman mallissa" ajatellaan että miesten lahjakkuus matematiikassa perustuu miesten tunnetusti suurempaan hajontaan esimerkiksi älykkyysosamäärässä. Tässä taitojen ja lahjakkuuden kohdalle siis oletetaan jonkinlainen kynnysarvo, jonka ylittävät pärjäävät esimerkiksi tieteissä. (B) Toisen selitystavan, "epäreilun maailman mallissa" mukaan miesten lahjakkuuden keskiarvo on suurempi. (Ohessa oleva kuva yrittää jotenkin karkeasti kuvata näitä vaihtoehtoja).

Tämänlainen tilanne on todellakin mahdollista ; Esimerkiksi miesten lihaksikkuus on selvästi naisiin verrattuna mallia "B". (Mikä ei tee kuntotesteistä tarpeettomia koska hajontaa kuitenkin on.) Ei ole mitään mahdottomuutta siihen että miesten aivot olisivat keskittyneempiä ja parempia matematiikassa. Asiaa onkin tutkittu ja tuotettu vuonna 1990 tutkimus nimeltä "Gender differences in mathematics performance: A meta analysis". Tämän mukaan miehet ovat todellakin lahjakkaampia matematiikassa, peräti sillä tavalla joka perustuu malliin B.

Moni voisi pitää tätä voittona ja selityksenä. Kuitenkin skeptikkofeministinaisen pitämä blogi nimeltä "Vagina Dentata" kuvaa miten tämän takana on harha : Hän viittaa juuri tuohon mainitsemaani tutkimukseen, eikä suinkaan kiistä sitä että tutkimus olisi tehty väärin tai huonolla metodilla tai huolimattomasti. Hän myöntää että tulos on olemassa, mutta asettaa sen sen oikeisiin mittasuhteisiin. Keskiarvojen ero on nimittäin niin pieni, että miesten lahjakkuus on niin hiuksenhienoa että jos kuvaisin ne karkealla tavallani, niin sininen näyttäisi punaisen varjostukselta ja joutuisin täsmentämään että kyseessä ei ole yksi käyrä vaan kaksi käyrää vierekkäin. Erot ovat niin mitättömiä että on väärin tehdä niistä selitys. Se selittää vain marginaalisen määrän ilmiöstä (ainakin nykyään kun tieteenteko ei ole mitään supermarginaalia harvinaisuutta - onhan jopa esimerkiksi minun puolisoni tietojenkäsittelytieteilijä.)
1: Esiin nousee sekin, että itse asiassa jopa tätä marginaalistakin vaikutusta heikentää vieläpä se, että ihmiset ovat keskimäärin aivan hemmetin lahjattomia matematiikassa ja loogisessa ajattelussa ; Se, mikä kognitiotieen parissa törmää jatkuvasti on se, että ihmiset olemme niin tyhmiä että emme yleensä oikeasti osaa edes oikein ymmärtää sitä. Ihminen ei selvästi hae oikeita ratkaisuja ja tieteellisiä totuuksia, vaan nopeita ratkaisuja joilla tulee toimeen yleensä niin että säilymme hengissä. - Tämä korostaa sitä että matematiikka on siis kaikille harjaantumislaji. Lahjakkuus ei osaajan takana paina juuri mitään.

Samalla linjalla on esimerkiksi Myers, joka nostaa esiin tuoreen tutkimuksen, joka näyttää että vain 27% matemaattisten alojen Ph.D. -arvosanoista on naisilla. Ja että mikään lahjakkuusero ei selitä näin suurta eroavuutta. Kun samalla huomataan että "65% of men and 72% of women graduate from high school" on selvää että yliopistomaailmassa on jokin ilmiö joka järjestelmällisesti "hukkaa aivopotentiaalia". - Yhtenä syynä on taatusti geneettisen lahjakkuuden ja sukupuolisuuden olemassaolon väärinymmärtäminen, eli se, että sukupuolen keskimääräisen lahjakkuus sidotaan yksilöön ja tätä pidetään jonain "sukupuolelle tyypillisenä rakenteellisena ominaisuutena" jolle ei voitaisi tehdä mitään.
1: Tämä on omituisella tavalla hauskaa, kun muistetaan että tämä keskiarvon eroista päättely perustuu siihen että päättelijä ei ymmärrä matematiikassa olevan tilastomatematiikan merkitystä. Ja kun etenkin miehet näyttävät suosivan tätä geneettistä selitysmallia, on tässä kombossa jotain varsin huvittavaa.

Toki tätä selitystä heikentää Wilsonin "Konsilienssi" -kirjassa tekemä huomio siitä että geneettinen lahjakkuus voi olla hyvinkin pieni, mutta sen voima selittämisessä on oleellinen koska ihminen ei yleensä pidä asioista joissa hän on muita huonompi. Näin ollen ei ole mitään viulunsoittamisgeeniä, mutta jos sormet ovat hyvät viulunsoittoon, saattaa jo ensimmäisellä tunnilla kuulla lahjakkuudesta. Tämä taas voi taatusti kannustaa soittamaan viulua enemmän, jolloin viulunsoitto on jollain lailla selvästi korrelaatiossa genetiikan kanssa.
1: Jep, tämänmoisia selityksiä antaa henkilö jota syytetään geneettisestä determinismistä. Asettanee suuren osan "biologian määräävyysnäkökannan" kritiikistä oikeaan kontekstiinsa...

Itse tosin nostaisin esiin sen, että matematiikka on harjaantumislajina jotain joka vaatii työtä, ja tämä vaatii pitkäjännitteisyyttä ja innostusta asiasta. Tämä on vain osittain sidoksissa geneettiseen taitavuuteen. - Esimerkiksi minä olen aspergereille tyypilliseen tapaan motorisesti erittäin lahjaton, mikä tulee kyllä harjoittelussa esiin toistuvasti ja hyvin nopeasti, mutta ei ole toisaalta onnistunut lannistamaan minua edes vuosien aikana. - Olen aina ollut epäfyysinen riisitikku, joten Wilsonin selitysmallissa olen vähintään omituinen anomalia. On varmaan kuitenkin kaikille selvää että moni muu on varmasti hyytynyt kun ei ole kestänyt epäonnistumista samassa mittakaavassa kuin minä, jolle yleinen huonous on lähempänä identiteettiä - tai ainakin elämäntapaa - kuin oikein mitään muuta. Harjaantumislajien kohdalla pitääkin siksi katsoa innostustekijöitä ja sen piirteitä eikä juuri ollenkaan keskiarvoja.

Ei enää ylilyöntejä!

Uskontokritiikissä toistellaan usein noitavainoja. Moni uskovainen lienee hyvin turhautunut tästä, sillä tuntuu hieman omituiselta että sitä joutuu ikään kuin olemaan vastuussa monta sataa vuotta sitten tapahtuneista asioista. Tämä voidaan nähdä jopa heikkoutena uskontokritiikille, koska se on vähän kuin jos uskovaiset alkaisivat syyttämään italialaisia siitä että nämä syöttivät kristittyjä leijonille : Jos ei löydy lähempää parempia esimerkkejä, ei tavallaan kannata vaivautuakaan.

Guilloun "Noitien asianajaja" -kirjasta saa aiheeseen kuitenkin hieman toisenlaistakin kulmaa. Hän kuvaa kirjassa Ruotsi-Suomen noitavainoja, jotka olivat väkilukuun nähden rajut. Hän rinnastaa nämä Ruotsissa sittemmin tapahtuneisiin vainopaniikkeihin joissa nähtiin ja pelättiin ja kohistiin suuresta määrästä vakavia pedofiliatapauksia jota ei ollut tapahtunut ollenkaan. Guillou nostaakin esiin sen, miten tietyt terapiana myydyt muodot rakensivat ihmisille valemuistoja, ja tätä kautta saatiin aikaan vakavia syytöksiä. ; Moderniin aikaan sidottuna noitavainovertaus oli hyvinkin voimakas.

Pyysiäisen esimerkit nykyajan noitavainoista.

Tämänlaisella logiikalla lähtee liikkeelle myös Ilkka Pyysiäinen, jonka "Jumalaa ei ole" pitää sisällään saatanapaniikin erikoisia ilmenemismuotoja.

Pyysiäinen kertoo miten esimerkiksi eksosrismin harjoittaminen - joka sai yllättäen pontta niinkin rationaalisesta tahosta kuin "perustuu tositapahtumiin" -kauluelokuva "Manaajasta". Pyysiäinen listaa jonkin verran eksorsismiin liittyneistä kuolemantapauksista - joita tulee vastaan toistuvasti, kuten tällä viikolla Boliviasta, mutta Pyysiäinen keskittyi esimerkeissään tuoreeseen aikaan, sivistysmaihin ja länsimaihin joka tekee kulmasta "jotenkin terävämmän", tosin en tiedä miksi - ja siitä miten asian ympärille on rakennettu Suomessakin vähäisissä määrin toimivaa "Henkienvapautusterapiaa" (engl. "Spirit Releasement Therapy").

Pyysiäinen kuvaa myös saatanapaniikkia johon liittyi pedofiliavainot. - Ongelmia alkoi ilmestyä 1977, kun pedofilian ja lastennappaamisen kohdalla liioiteltiin. Ja "varsinaisen pommin" nasautti vuonna 1980 kirjoitettu "Michelle muistaa" (engl. "Michelle remembers" ) -kirja, jonka kirjoittana Pazder rakensi sen Michellen omakohtaiseksi kokemukseksi kertoman tarinan. Kirja sisälsi aivan uskomattoman tarinan jossa on lapsenmurhia, irvokkaita kokeita ruumiilla, ja itsensä Saatanan inkarnoituminen, jolle ei ollut mitään fyysisiä todisteita. Tämä ei estänyt sitä että ihmiset ottivat teoksen hyvinkin vakavasti. - Lopputuloksena Pazderia pidettiin parhaana asiantuntijana, koska hän oli tavannut ihmisen joka oli kohdannut itsensä Saatanan. 1984 hän toimi McMartinin koulussa tarjoamassa näkemyksiään tapauksessa jossa opettajia syytettiin pedofiileiksi ilman mitään todisteita. Tämä koulu taas oli porttina, kun alettiin epäilemään että tämänlaisia tapauksia voisi olla enemmänkin - Tilanne äityi niin pahaksi että todisteiden kätkeminen selitettiin todisteeksi pedofilian saatanallisesta luonteesta ; Juuri todisteiden puute oli todiste ilmiöstä. Yleisen näkemyksen mukaan myös normaalius oli suuri uhka ; Satanisti, pedofiili, lasten kiduttaja ja lapsiuhraaja kätkeytyi sen ajan retoriikassa normaaliuden taakse. Näin uskonnollinen systeemi ei suinkaan puolustanut syytettyjä ; Lapsenraiskaus on tietysti niin vakava syyte että siinä ei halua puolustaa syyllistä, joten pelkkä epäiltykin oli vaikka turvaa. Ihmisiä joutui asian sivussa jopa vankilaan syyttömänä.
1: Guilloun kirja viittaakin samaan ilmiöön "ei niin leimallisesti uskonnollisessa muodossa". Roolipelivainot ja "Harry Potterin" vastustaminen asettuvatkin näin osaksi suurempaa kokonaisuutta. -Suomessa Saatanapaniikkia lietsoi ja muotoili varmasti ns. "Hyvinkään palottelusurma", mutta ilmiö sai kuitenkin inspiraatiota ulkopuolelta. Tämä massahysteria onkin siksi nähtävissä omituisena globaalina ja lokaalina ilmiönä.

Kolmantena huomiona Pyysiäinen nostaa 2008 vuonna tapahtuneen ehtoollisleivän nappaamiskohun. (Se voisi olla huvittava ja koominen, ellei se olisi niin hemmetin traaginen ja pelottava.) Se sai alkunsa kun Webster Cook halusi näyttää ehtoollisleivän ystävälleen joka ei ollut katolinen. Siksi hän salakuljetti öylätin ulos ; Koska tätä yritettiin estää jo kirkossa, hän ratkaisi ongelman laittamalla öylätin suuhunsa "spit, don't swallow" -strategialla ja käveli ulos. Tästä nousi suuri kohu, jossa katoliset lähettivät vakavia uhkaamisia ja mm. vaativat Cookin erottamista yliopistosta. Syynä oli se, että katolisen kirkon mukaan ehtoollisessa leipä ja viini muuttuvat maagisesti aivan oikeaksi Jeesuksen lihaksi ja vereksi, ja näin kyseessä oli Jeesuksen kidnapaaminen (ja kyllä, kidnapaaminen oli se sana jota asiassa käytettiin). Cook palautti lopulta öylätin kirkolle, saatuaan asian vuoksi esimerkiksi tappouhkauksia. - Kun Myers kommentoi blogissaan asiaan ja pyysi että hänellekin lähetettäisiin salakuljetettuja öylättejä, tilanne dramatisoitui entisestään. Olihan kammottavaa että joku kutsui Jeesus Kristusta vain keksiksi. - Myers päätyi lopulta heittämään öylätin, koraanin sivuja ja Dawkinsin Jumalharhan sivuja roskiin ja ottamaan tästä kuvan. Ja tämän seurauksena Bill Donohue kannusti ihmisiä häiriköintiin, ja pyysi että ihmsiet esimerkiksi tekisivät Myersille palvelunestohyökkäykseksi laskettavaa sähköpostin tukkimista. Asiaan liittyi myös tappouhkauksia, joista osansa sai sekä Myers että hänen lapsensa.

Nykyajan esimerkkien ja menneisyyden rinnastuksen voima.

Pyysiäisen-Guilloun tapa lähestyä ylilyöntejä onkin arvokas. Kun uusateismia syytetään usein militantiksi, tässä tuntuu aina olevan vain leimakirveen heiluttamisen henkeä ; Uusateisti näyttääkin olevan itse asiassa syyllinen sellaisella omituisella tavalla josta ei ole esimerkkejä ja josta ei jää todisteita. He ovat syyllisiä sillä samalla omituisella tavalla jolla McMartinin koulun opettajat olivat pedofiilejä.

Samanaikaisesti uskovaisten puolelta löytyy totaalisia ylilyöntejä, jotka ovat ajankohtaisuudessaan hyvä muistutus siitä että uskonnolla ei todellakaan ole mitään suojamenetelmiä estämässä ylilyöntejä tänä päivänäkään ; Päin vastoin, uskonnon moraalinen tiukkapipoisuus yhdistettynä uskonnonvapauteen värittää tilanteen sellaiseksi että uskova voi sanoa vain "minulla on velvollisuus tuomita koska uskon sydämessäni." Kun anekdootista tulee epäkriittisen yleisasenteen - joka näkyy kaikissa "uskonanekdooteissa" ja siinä miten niihin vaaditaan kunnioittavaa ja vakavasti ottavaa suhtautumista - faktuaalista, on tietysti luontevaa että samalla huonolla logiikalla juorusta tulee syyllisyys.

Tilanne näyttää ambivalentilla. Uusateisteja syytetään "militanteiksi" mutta he eivät ole tehneet mitään edes yhtä laajakirjoista kuin tuo hassu öylättitempaus, joka oli tuossa kolmikossa vakavuudeltaan se lievin ylilyönti. Bussiin liimattu "älä huolehdi ja elä hyvä elämä" -tyyliset sloganit eivät yksinkertaisesti vastaa ollenkaan sitä vakavuustasoa jonka uskovaisten parilla on. Samanaikaisesti uskovaisuutta pidetään rakastavana ja lempeänä, jonain jonka kritisoiminen osoittaa ilkeyttä ja vähintään huonoa makua koska. Ja siltä puolelta kuitenkin löytyy kaikenlaista.
1: Ambivalenssia korostaneekin Pyysiäisen esiintuoma ilmiö, jossa asian pelko ei tarkoitakaan että asia vähenisi, vaan että asia onkin yleisempää ; Uskovaisten pedofiliaskandaalissa pelättiin luonnollisesti lasten oikeuksien kautta. Tämä on luonteva pelko ja voidaan nähdä positiivisena ihmisen peruseettisyyden kunnossaolona. Uskovaisten maailmassa vääränlainen liberaali arvomaailma nähdään yleisesti riskinä, jossa tämä terve kunnossaolo kielletään. Ja fundamentalistien oikeistolainen maailmankuva esitetään nimenomaan ratkaisuna näihin ongelmiin. Kuitenkin tosiasiat mukaan lukien asia ei näytä kovin kivalta. Pyysiäinen nimittäin kertoo "the Fundamentals of Extremism" -kirjasta jossa on kokoelma eri asiantuntijoiden kirjoituksia fundamentalismin piirissä tapahtuvista asioista. Insesti ja lasten pahoinpitelyt, ja naisten kohtaama perheväkivalta ovat tilastollsiesti yleisimpiä uuskonservatiivien evankelisten keskuudessa. Maailmankuva kun kehottaa siihen että naiset ja lapset alistuvat, ja ovat armeliaita syylliselle. Kärsimys nähdään korottavaksi ja tuska onkin tie Jumalan mielisuosioon. Juoruissa pelkääminen ja tilastoissa tapahtuvat teot eivät selvästi kohtaa "sillä tavalla kuin pitäisi" -ja kenties odottaisikin.

Kun ehtoollisylilyönnin tapaisia uhkailuraivoamisia joihin liittyy hyvin laajamittaista ja sisällöltään kriminaalia aggressiota löytyy uskovaisten puolelta, kun uusateistit ovat vain leimakirvestavalla "militantteja", on selvää että tiedämme mistä nykypäivän noitavainoajat löytyvät. Pyysiäisen ja Guilloun tapa rinnastaa vanha ja uusi näyttävät että noitavainoista muistuttaminen on hyvinkin ajankohtaista ; Se olisi vähän sama kuin jos nykyajan italialaiset tappaisivat kristittyjä sirkuksessa - silloin olisi olennaista kurkistaa menneisyyteen ja kertoa että "teillä on tohon kuulkaa perinteet".

Näyttääkin että uusateismin militanttius johtuu siitä että se nähdään provokatiivisena. - Ja kun muistamme että käytännön data näyttää että epäarvostusta ja vainoa kokevat nimenomaan ateistit kun taas uskovaisille Jumala on egon jatke, jossa erimielisyys nähdään syynä loukkaantua ja suuttua, tiedämme mitä tämä tarkoittaa. - Eli uusateismien militanttius johtuu siitä että uskovaiset ovat yleisesti ottaen kovasti vihaisia ja paljon enemmän vihaisia - ja datan pohjalta syrjintään asti valmiita - kuin kehtaavat tunnustaa ääneen. Uusateismin "militanttius" onkin käytännössä ilmiselvästi illuusio joka syntyy siitä että uskonto on militanttia, ja vain tulkitsee vihaparanoiassaan erimielisyyden hyökkäykseksi, jolloin oman suuttumuksen aste ei enää määritäkään omaa aggressiivisuutta vaan vastustajan hyökkäävyyttä.

Joku voisi tietysti sanoa että vain vähemmistöt ja höyrypäät tekevät tämänlaisia. (Vähemmistöt kuten "katoliset", mutta ymmärtänet pointin, eivät lähestkään kaikki katoliset tee tämänlaisia ylilyöntejä.) Kuitenkin tähän asaan mielenkiintoinen huomio on se, miten niukasti uskonnolliset tahot ovat puolustaneet näiden ylilyöntejen uhreja. Asiat ovat kenties olleet hyvinkin medianäkyviä, mutta niihin on reagoitu hiljaisuudella tai kiertelyllä. Ei ole sanottu että tämä on väärin ja vielä vähemmän on menty väliin. Siinä missä tervehenkinen reaktio uskonnollisilta piireiltä on ollut vahvasti esillä esimerkiksi Breivikin ampumistapauksen kohdalla, kun ampujan uskovaisuus nostettiin esiin ja samalla esitettiin hyvin voimakas irtautuminen tapahtumasta, jossa ei jää epäselväksi että asiaa pitää paheksuttavana eikä minään mitä kukaan saisi tehdä. Näissä ylilyönneissä tämänlaista ei ole tapahtunut. Nämä ylilyönnit ovat vaikenemisen, eivät vastaanpanemisen, paikka. Siksi noitavainot tapahtuvat. Passiivinen "uskonnonvapauskulma" joka antaa luvan aggressiolle johtaa siihen että valtavirran "leppoisa uskonto" muuttuu support groupiksi tälle noitavainoajapoppoolle.

Passiivinen uskonto on myös ollut mukana rakentamassa tilannetta ; Se on auttanut siinä että keskustelukenttä on rakentunut sellaiseksi että jos vastustat näitä aggressiivisia, koetaan että olet laajemmin uskonnonvapautta vastaan. Ja tämä nähdään uskonnonvastaisuutena, ja tämä taas nähdään uskonvastaisuudeksi.
1: Kenties siksi että kukaan uskova ei oikeasti erota "uskoa" ja "uskontoa" toisistaan ; Toki joku slogan saattaa sanoa että "emme ole uskontoa vaan henkilökohtaista uskoa", mutta sitten heti perään vedetään kuitenkin teologisia dogmia kuten "sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi mutta suun tunnustuksella pelastuu.", joka on opinkappale eli uskontoa, ja väitän että tämä jopa demonstroi sitä että mitään uskoa ilman uskontoa ei olekaan.
___1.1: Toki voidaan sanoa että lausuntoni on väärä. Moni erottaa uskon ja uskonnon. Uskovaisetkin tekevät näin toistuvasti, nimittäin silloin kun se on kätevä PR -kikka jonka taakse kiemurrella kun pitäisi kantaa vastuuta jostain omasta tekemästään ylilyönnistä, jopa luonteeltaan hyvinkin julkisesta/poliittisesti sellaiseksi.

Kaikki tämä näyttää että uskontokritiikki on hyvinkin tarpeellista. Sen provokatiivisuus onkin kenties juuri siinä, että se on jarru uskonnolliselle hyväksiköytöllä. Kenties jopa ainut jarru, sillä esimerkiksi valtionkirkkomme ei sellaisia oikein tehokkasti ole osannut rakentaa.

---

Otsikko. Ymmärtäkää se miten haluatte. Kaikki keksimäni tulkintamuodot - (1) pamflettimaisesta teesistä sitä kautta (2) miten uskovaiset ei enää huido ohi vaan konkreettisesti tuhoa aikaansaaden siihen (3) kritisoitavaan väitteeseen miten noitavainoja pidetään jonain jota ei enää tapahdu - sopivat jotenkin tähän blogaukseen.