Lihaa tiskillä

"Parempaa lihaa kuin Tinderissä" -mainos sai huomautuksen mainonnan eettiseltä neuvostolta. Huomautuksen syyksi ei riitä että mainos on hyvän maun vastainen. Ja siksi se todettiinkin hyvän markkinointitavan vastaisena. Neuvoston linjauksen mukaan Laidun Herefordin mainoksessa väheksyttiin naista. Eettisen neuvonnan linjaukset sanovat, että mainonta on asiatonta, "jos naista tai miestä käytetään katseenvangitsijana tai seksiobjektina ja sukupuolta käytetään alentavalla, väheksyvällä tai halventavalla tavalla".

Jostain syystä varsin yleinen puolustus asiassa oli, että liha on sukupuolineutraalia. Eli toisin sanoen mainoksessa ei väheksytty naista vaan molempia sukupuolia. Ja tämä meni läpi.

Itse olen kuitenkin eniten huolissani mainoksen harhaanjohtavuudesta. Sukupuolineutraaliuspuhe nimittäin harhaanjohti huomion pois faktantarkistuksesta. Itse olen enemmän huolissani mainoksen harhaanjohtavuudesta. Mainoshan muistuttaa sitä perinteistä vertailevaa mainosta missä oma tuote laitetaan rinnan "johtavan kilpailijan tuotteen" kanssa. Ja jossa oma tuote todella on parempi. Olin tässä oma-aloitteinen ja yritin etsiä lihaa Tinderistä. En löytänyt. Siellä oli tarjolla vain miehiä, naisia ja paljasta pintaa. Ei lihaa. Ei, vaikka joskus näinkin jotain makkaran näköistä.

---

Ei. Mainos ei ollut "nerokas", "fiksu" tai "oivaltava". Se oli ns. yhden pisteen vitsi. Käytän toki itsekin tuollaisia. Oli se lisäksi seksivitsi. Naureskelen niillekin kuin kuusivuotias poika. Mutta mitään nerokasta siinä ei ole. Eikä mainos edusta mitään sananvapautta, mitä nyt vain rahastaa ja ratsastaa provokatiivisuudella kuten monesti kannattaakin nykyään. Toki tämä mainoksen turhuus muistuttaa siitä että hyvin pikkumainen on se ihminen joka tämänlaisesta mainoksesta jaksaa välittää.

Huono kuolema - eli kuinka uskonto siirtää huomion aiheesta syrjään

Eutanasia on aihe, joka on etiikkaa. Siihen voidaan tätä kautta liittää paljon erilaisia mielipiteitä. Ja perusteluja. Joskus sitä kuitenkin vastustetaan argumentaatiolla joka on niin selvästi virheellistä ja harhaanjohtavaa että on käytännössä mahdotonta pitää sen esittäjää järkevänä tai vilpittömänä.

Pekka Särkiön kirjoitus "huono kuolema?" on erinomainen esimerkki tästä. Siinä luodaan retorisia red herringejä jonka kautta ongelma sysätään syrjään. Vastapuolen argumentteja ei kumota eikä tarjolla ole mitään päättelyketjua josta voisi johtaa mitään lopputuloksia. Tämänlaisia päästää sitten kynästään ihminen joka ns. tekee kristinuskoa työkseen. Tämä ei kannusta luottamaan siihen että asiat hoituisivat noin muutenkaan hyvin.

Särkiön teksti on varsin helposti analysoitavissa.

Hän alkaa määrittelemällä eutanasian kannattajien näkökannat. Hän korostaa, että "...Kansalaisaloitteessa eutanasian ehdot on rajattu tarkkaan tilanteeseen, jossa ihminen on parantumattomasti sairas, lähellä kuolemaansa ja kärsii sietämättömistä kivuista." mutta hän asettaa sen jännitteeksi toisen asian "Näyttäkin siltä, että kipujen aiheuttama kärsimys ei olekaan ensimmäinen syy edistää eutanasiaa vaan ihmisen itsemääräämisoikeus ja "oikeus päättää omasta kohtalostaan." Se on linjassa muiden liberaalien vapauksien edistämisen kanssa. Kivut eivät olisikaan tässä sietämättömintä vaan se, ettei ihminen voi hallita muun ohella myös elämän alkua ja loppua. Ensimmäiseen liittyvät hedelmöityshoidot, geenimanipulaatio tai abortti, jälkimmäiseen ihmisen vapaus lopettaa elämänsä, kun mielekäs elämä on eletty."

Hän myös trivialisoi eutanasian tarvetta ylipäätään sanomalla, että "Muutamissa yllä olevissa kansanedustajien kommenteissa poiketaan eutanasia-aloitteen perusteluista, joita ovat potilaan sietämättömät kivut ja niistä armahtaminen. Tehokkaalla lääkityksellä kivut voidaan muutamia tapauksia lukuun ottamatta poistaa." Ja korostaa riskejä. "eutanasiaa rajaavat tiukat perusteet alkavat kohta väljentyä. Ensin vain kuolemansairaille ja kivuista kärsiville täysi-ikäisille sallittu eutanasia liukuu vähitellen myös masentuneille, elämäänsä kyllästyneille tai alaikäisille."

Kolmanneksi hän luo rippisalaisuuden asiallisuusrajoja hipoilevan anekdootin. (Luotetaan nyt tässä että hän puhuu edes totta.) ALS -potilaiden kanssa on koettu jotain "Olen itse ollut oppijana sairasvuoteiden äärellä. Sen jälkeen olen usein vielä arkun päässä siunannut heidät Jumalan syliin. Ovatko näin, ilman eutanasiaa loppuun asti sairastaneet kokeneet huonon kuoleman?" Edelläolevan valossa hän selvästi esittää kysymyksen ns. retorisena kysymyksenä.

On selvää että Särkiön argumentaatio on hyvin tavanomaista.

Sen perusteluissa on kuitenkin hyvin omituisia asioita. Hän esimerkiksi asettaa autonomian ja tuskan vaihtoehtoisina asioina. Ikään kuin ne olisivat irrallisia osasia eivätkä esimerkiksi jotain jotka molemmat toteutuisivat kerralla jotta tilanne on relevantti. Tosiasiassa eutanasia on relevantti vain jos toteutuu kaksi ehtoa samanaikaisesti. (1) ihmisellä on kovia tuskia ja (2) ihmisellä on vapaus päättää omasta kohtalostaan.

Tilanne ei ole kovin hyvä sillä jos Särkiön omaa retoriikkaa soveltaisi häneen itseensä voisi huomata että hänen omissa kommenteissaan esiintyy sellaisia argumentteja ja kommentteja kuin "Ihminen ei koskaan voi täysin hallita elämää, vaikka jotkin asiat antaisivatkin tunteen elämän hallinnasta. Ihminen voi vain tunnustaa: Sinun kädessäsi on päivieni määrä." Samalla asenteella kävisi niin että tosiasiassa esimerkiksi hyvä onnellinen ALS -kuolema olisi muka jotenkin irrelevantti asia koska taustalla olisi toinen asenne, asenne siitä että ihmisellä ei saisi olla valtaa päättää omasta elämästään. Toki voitaisiin aina virittää sellaisia asennevammoja joissa selitettäisiin, että jos ihmisellä ei olisi vastuuta omien elämänsä päivistä, niin sitten kärsimys olisi vain siedettävä, että Herran haltuun. Särkiö oikookin mutkia non sequiturin ja straw man -argumenttivirheen avulla.

Toisaalta hänen trivialisoinneissaan hän tekee kaksi erikoista asiaa;
1: Kun hän korostaa että eutanasia olisi relevantti, hän korostaa määrän vähäisyyttä. Eutanasia ei ole kuitenkaan koskaan jotain jota olisi ehdotettu päämääräiseksi ja yleisimmäksi kuolemisprosessinhoitomudoksi. Tässä mielessä hän tekee lähinnä ab absurdo -heiton jossa vaihtoehtoa väitetään triviaaliksi. Mielekästä on sentään se, että lääketieteen ja ihmisen rajallisuutta korostavat eutanasian vastustajat eivät pidä lääketiedettä enää nykyisin kovinkaan usein kaikkivoipana. Ilmeisesti lääketieteen ammattilaiset ovat onnistuneet tuomaan edes sen verran tietoisuuteen että paljon puhuttu palliatiivinen  hoito kivunlievityksineen ei olekaan kaikkivoipaa. Eutanasialla on jonkinlaista perustaa niin kauan kuin näitä voidaan nähdä olevan yksikin.
2: Toisaalta hän korostaa sitä että eutanasia laajentuu. Näissä esimerkeissä on kuitenkin erikoinen yhteinen piirre. Niissä puhutaan itsemääräämisoikeuden laajenemisesta. Tämä on siitä kiinnostavaa että hän on itsekin tiedostanut että itsemääräämisoikeusasia on liitoksissa eutanasiaan. Toisin sanoen hän ei osoita että vastapuolen logiikka olisi ristiriitainen vaan että hän on erimielinen sen premissien kanssa. Näin ollen hän ei teknisesti ottaen perustele vaan vetoaa. Tämänlaisen kanssa on helppoa olla erimielinen. Petitio principii pieni pyörii. Toisaalta aina kun puhutaan slippery slopeista, on syytä tiedostaa että ongelmien estäminen on yleensä ottaen jotain johon voidaan puuttua valvonnalla. (Tai jos kaiken valvonnan voi muka jotenkin ohittaa ja kiertää ja niillä ei olisi vaikutusta, niin aivan yhtä hyvin niitä nykyajan juttujakin voitaisiin kiertää..)

Lisäksi Särkiö tekee tarinallaan huomion siirtymisen oleellisesti epäanalogisiin tapauksiin, joten hän tekee ignoratio elenchin ja secundum quidin. Hän tarttuu hyviin kuolemiin joissa ei ole tehty eutanasiaa. Hän todistaa tässä korkeintaan sen että joskus on mahdollista kuolla hyvä kuolema ilman eutanasiaa. Hän viittaa tässä johonkin eutanasiaa vaativien tilanteiden kanssa epäanalogiseen.

Ironisinta on että perustelurakenteeltaan Särkiön lausuma asia tuskanlievityksen yli olevien kuolemien harvinaisuudesta johtaa siihen että hänellä uskottavasti ei ole tullut vastaan relevanttia kuolintapausta. Jos joka toinen olisi palliatiivisen hoidon ulkopuolella ei montaa kuolinvuodetta tarvittaisi jotta relevantti kokemus olisi kasassa. Omakohtaisuus ja kuolleen tahtoa tämän puolesta narratoiva piispa onkin tässä kohden metodisessa pulassa. Hänen keinonsa syövät toiseltaan pohjan. Tätä on huvittavaa kuulla "ammattilaiselta". Heiltä ei saisi löytyä yhtään argumenttivirhettä tämänlaisissa. (Tuolla osaamistasolla olevaa tyyppiä tarvinnemme Särkiötä armeijassakaan vasta sitten kun vampyyrit hyökkäävät ja Super Soakerimme tarvitsevat piispan pyhittämää vettä toimiakseen aseena epäkuolleita vastaan. Eli emme koskaan.)

Itse asiassa on uskottavaa että hän vierailee ei-satunnaisesti valikoidun otoskoon paissa ja että hänen kokemuksensa ALS -kuolemansairaista eivät ylittäisi mitään relevanttia otoskokoa eikä hänen raportointitapansa ole sekään puolueeton. ; On selvää että jos jonkun uskonvakaumuksessa kuolema ei kuulu hänelle itselleen ja eutanasia on syntiä he eivät halua tarttua eutanasiaan. Ja vaikka haluaisivatkin, ei Särkiö niistä raportoisi vaan niistä jotka ovat urheasti tuskakuolleet tavalla jossa kirkastuvat hampaisiin asennetut kruunutkin. Sen sijaan Särkiö tuskin on vieraillut vaikkapa Esko Valtaojan, Veikko Sorvaniemen perheen kuolinvuoteella. Tai vastaavien. Tässä kohden voidaankin palata siihen että kuka päättää.

Voidaan jopa nähdä että Särkiön virhesynnit eivät jää tähän. Hän lieneekin niin syvällä että on kaiken armon, hyvyyden ja rakkauden ulkopuolella. ; Hän nimittäin ei ymmärrä elämisen ja kuolemisen symmetriaa. Hän korostaa miten ihminen ei voi päättää elämästään. Tämä on kuitenkin hyvin erikoinen. On totta että ihminen ei voi täysin estää sitä että hän kuolee. Mutta
1: Ennen pitkää jokainen meistä kuolee. Kuitenkin elämää voi pidentää. Itse asiassa lääketieteen ja elämäntapoihin liittyy hengen pelastamista sellaisella tasolla että kirkkolaiset ovat paljon heikomminkin korrelaatioin selittämässä hyvinkin relevanteista uskonnon elämänlaatua parantavista voimista.
2: Kukaan ei päätä sitä milloin syntyy. Mutta kuolemasta voikin sitten päättää sitäkin enemmän. Kuolema on hyvinkin hallittavissa. Itse asiassa itsemurha voidaan nähdä niin keskeiseksi osaksi päätäntävaltaamme että elossaolemisemme on sinällään statement sen puolesta että elämä on elämisen arvoista. Jos tämä olisi mitenkään paikkaansapitävä niin eutanasia olisi mahdoton. Ihminen kuolisi kun kohtalo sallii. Eutanasiapiikillä tai muilla vastaavilla ei olisi mitään vaikutusta.

Kaiken kaikkiaan;

Särkiön huomio on toki sinällään paikallaan että eutanasiaa on yritetty medikalisoida puolin ja toisin. Tässä yhteydessä esimerkiksi Päivi Räsänen on puhunut palliatiivisen hoidon kaikkivoipuudesta ja trivialisoinut eutanasian joksikin joka ei ratkaise mitään lääketieteellistä ongelmaa. Ikään kuin kysymys olisi pelkästään lääketieteellisestä eikä eettisestä kysymyksestä. Tämä on ollut etenkin eutanasian vastustajille tarpeen, koska eettisen kysymyksen kohdalla vastaan tulee se että argumentisto muuttuu maailmankuvalliseksi. Ja tätä kautta uskonnonvapaus ja muut vapaudet tuppaavat syömään tehoa siitä että kukaan ei saisi tehdä eutanasiaa.

Etenkin kun perusasetelma on synergiassa Särkiön mainitsemien asioiden kanssa. Jotka ovat muuten länsimaisen oikeusjärjestelmän kannalta aika ytimellisiä. Niiden kutsuminen liberaaleiksi on tässä yhteydessä tarkoitushakuista ja luulen että myös varsin tahallista ; Kun toinen puoli sanoo että "kukaan ei saa tehdä eutanasiaa" on tässä maailmankuvan pohjalta tehty kategorinen kielto. Ja vastakohtana on jokin jossa ihminen saa valita. Vaikka sen "hyvän ALS -kuoleman". Särkiön kysymys muuttakin muotoaan. Eutanasian kohdalla se ei enää olisi retorinen kysymys. ALS -potilaan kuolema on hyvä tai huono sillä mittarilla miten ALS -potilas sen kuolee. Hyvän kuoleman voi teoriassa saada vaikka kenttäpiispan vieressä.
1: Joskin jos itse joutuisin letkuihin ja joku Särkiö tulisi kelmein käsinensä silittämään kättäni ja kieltäisi minulta armokuoleman.kieltäisi minulta armokuoleman. Ja kertoisi,että Jeesuksen rakkauden vuoksi olisi taisteltava puolestani koska muuten julma lääkintäyhteisö ja rahanahne valtio tahtoisi minut ja kaltaiseni murhata. Vetoaisi myös siihen, että elämä on Jeesuksen antama ihana lahja, josta tulee nauttia niin kauan kuin pystyy -vaikka väkisin. Kyllä minäkin siinä tilanteessa varmasti tuntisin oloni ylpeäksi, kun saisin noin hyvää asiaa tukea, ilman että minulta mitään kysytään asiasta.

Tässä valinnassa tuodaan esille ajatuksia siitä miten mummoja "manipuloidaan"  sanomaan asioita jotka ovat heidän mielipiteitään vastaan. Joka on kiinnostava siinä mielessä että on oireellista että se tulee ihmisiltä jotka muuten puhuvat uskonnonvapaudesta mutta ovat toimimassa tavoilla joissa tämä valinta olisi mahdollisimman painottunut heidän puoleen. ; Voidaan jopa kysyä että entäpä jos eutanasiaa vastaan vahvasti oleva piispa kuolinvuoteen äärellä manipuloikin ALS -potilaan kantaa niin että tämä ei taivaspaikan menetyksen pelossa suostu ottamaan eutanasiaa?

Ajatus olisi salaliittoteorianomainen ja asennevammainen. Se voi olla myös kenties toteutuva asia. Ja se on identtinen sen kanssa että mummot ajetaan kokemaan elämänsä turhaksi ja että he ovat vain rasitteita ja näin he tekisivät eutanasian suunnilleen migreenistä. On selvää että tämä on lähinnä esimerkki miten kävisi jos kristittyjä "ammattilaisia" kohdeltaisiin sillä asenteella joilla he muita kohtelevat. (Kultaisen säännön noudatus kaikissa toimissa on mielestäni muuten jotain joka on syytä asettaa oletukseksi jokaiselle kristitylle, aina ja kaikkialla. Ei ole kiitosta tullut tästä kyllä. Ystävällinen olen yrittänyt olla.)

Särkiö on niitä eutanasian vastustajia joilla ei ole argumentteja. Siksi he joutuvat kikkailemaan koko asiattomuuden kirjolla. Vihollisen olkiukottamisesta huomion siirtämiseen niihin tapauksiin joille ei edes olla ajamassa eutanasiaa. (Esim. kristityille jotka haluavat kärsiä koska ovat sitoutuneet filosofiseen kannanottoon että Jumala omistaa heidän elämänsä. Ja joita ärsyttää jos ateistit laajentaisivat omaa maailmankuvaansa ja sen premissejä heidän elämäänsä. Vaikka ovatkin iloisia jos saavat omista maailmankuvapremisseistään pakotettuja maan lakeja.)

Onneksi eutanasia on vuosi vuodelta suositumpi vaihtoehto. Ja demokratiassa tämä trendi tarkoittanee tulevaisuudessa yhtä asiaa. Sitä odotellessa joudumme elämään maailmassa jossa laki toimii kuten Särkiö toimii. Mutta omalta puoleltani voin sanoa että jos huomenna laki on tervehtynyt niin varmaa on että logiikan ja perustelujärjestelmien rakenteen valossa Särkiö on yhä silloinkin väärässä.

---

Kirjoittaja on, pitkälti kristittyjen ihmisten ansiosta, elänyt varsin huonon elämän. On tavallaan kokonaisvaltaista palvelua kristityiltä pyrkiä tekemään parhaansa jotta myös kuolema olisi mahdollisimman kurja.

Mikä on merkittävin syy-seuraussuhde seurausetiikoissa?

Seurausetiikassa keskitytään yleensä siihen minkälaisia lopputuloksia tekemisillä on. Tässä yhteydessä näkemystä on vastustettu usein siitä että seurausetiikassa hyveellisyys, hyvät tavoitteet ja vastaavat jäävät usein syrjään.

Tässä yhteydessä Suomen kulttuurissa on ehkä hyvä mainita Topelius. Topeliuksen "Välskärin kertomuksissa" on kuvattu paha jesuiitta joka viitta ja tikari -hengessä tekee häijyjä asioita. Topeliuksen näkökanta on tietenkin luterilaista propagandaa siinä mielessä että jesuiittojen näkemyksiä tavattiin tuomita ihan sen vuoksi mikä heidän asemansa oli vastareformaatiossa. Mutta mustamaalaus tuo kuitenkin esiin ongelman filosofiassa. Moni näkee että "tarkoitus ei pyhitä keinoja". Että päämäärä, seuraus, olisi se joka painaisi hyveellisyyden yli. (Itse asiassa jesuiitat itsekään eivät uskoneet aivan noin. Pikemminkin heidän ajatuksenaan on se, että kun päämäärät ovat hyviä niin myös keinot määrittyvät hyviksi. Joka muotoutuu miltei muotoon jossa hyvällä toiminnalla eli hyvillä keinoilla ei voida toteuttaa pahoja päämääriä.)

Onkin varsin yleistä että seurausetiikkaa koristellaan jollain. Eli sitä ei sovelleta puhtaasti. Sen sijaan siihen otetaan mukaan jotain jotka tekevät siitä ikään kuin inhimillisempää.

Yksi suhteellisen yleinen tapa on maustaa seurausetiikkaa jollain Gibbardin ja Harperin päätösteorian (decision theory) tyylisellä. Tässä toimijaentiteettimme joutuu valitsemaan mitä hän tekee. Objektiivisesti B johtaisi haluttavampaan lopputulokseen mutta toimijalla on kuitenkin hyviä syitä uskoa että A olisi todennäköisesti se joka johtaa parempaan tulokseen. Tässä tilanteessa hänen ei tulisi olla huolissaan erehtymisestä. Jos perustelut toiminnalle ovat hyviä, on sen mukaan toimittava vaikka todellisuus myöhemmin paljastaisi toiminnan erehdykseksi. Jos asiaan on panostanut ja on vilpittömästi sitä mieltä että jokin on todennäköisempi seuraus, on mentävä tämän vakaumuksen mukaan; Tässä syy-seurausyhteys onkin jossain muualla kuin siinä missä asiat tapahtuvat. Sen sijaan katsotaan vilpittömyyttä keskellä toimijan uskomuksia. Operaattorina onkin syy-seurausyhteys agentin uskomusjärjestelmän ja todellisuuden, ei tapahtumien syyn ja seurauksen välillä.

Tämä muistuttaa siitä että hyve-etiikan ja seurausetiikan väli ei ole aina aivan selkeä. Niiden välille rakentuu "harmaata aluetta". Ja käytännössä hyveellisyys ja seurausetiikka voivat mennä keskenään ties minkälaisiin sotkuihin.

Käytännössä asia on vielä sumeampaa koska maailmankuva luo priorisointeja arviointeihin. Näin ollen koko arvion todennäköisyys saattaa riippua isosta kasasta muita uskomuksia. Ja niiden kohdalla voi erehtyä koska tähän on ikään kuin "annettu lupa".

Näin ollen onkin kenties erikoista huomata että monesti liberaalit ihmiset puhuvat hyvän ja pahan kielellä esimerkiksi vilpittömistä hommafoorumilaisista jotka pelkäävät terrorismiuhkaa. Toisaalta hommafoorumilaiset muistuttavat että liberaalit ovat typeryksiä ja väärässä ja järkeä vailla ja toimivat tavalla joka on epäeettistä, kestämätöntä ja jotain jota pitää pitää kansanvihollisuutena. Puheet ovat pinnallisella tasolla seurausetiikassa. Puhutaan ihmisten pelastamisesta tai maan turvallisuudelta suojelusta. Kalkyyli taustalla on kuitenkin ennen kaikkea jossain ihan muussa. ; Ei ihme että vastapuolen hyveellisyys kyseenalaistetaankin näissä keskusteluissa. Koska monille ei perimmiltään kyse ei ole niistä seurauksista joista puhutaan vaan hyveellisyydestä joilla muita ihmisiä halutaan moralisoida.

Pieni ajatus ; Miten Platon ei kohtaa filosofian kokonaiskuvaa

Platonin näkemys perustui kolmeen peruslaatuun hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen. Ja jossain määrin voidaan sanoa että kun puhutaan siitä miten kaikki filosofia on reunahuomautuksia Platoniin, takana on juuri se että nämä voidaan nähdä.

Mutta kun filosofian kokonaiskuvaa tentitään, on tavallista että oppikirjamainen vastaus filosofian kokonaiskuvaan vastaan tuleekin jotain muuta ; Puhutaan metafysiikasta eli ontologiasta, tietoteoriasta eli epistemologiasta ja etiikasta. (Joita voidaan sitten jaotella pienempiin alaosiin ja kuvata niitä.)

Jostain syystä tässä kohden ei mallivastaus ole että metafysiikka, etiikka ja estetiikasta. Sen sijaan näyttää että totuus on jotain johon on panostettu hyvinkin ahkerasti (ontologia ja epistemologia). ; Onko filosofia siis väheksynyt tai pinnallistanut estetiikan? Onko estetiikka muuttunut hedonismirinnastuksilla triviaaliksi? Vai oliko Platonin kuvaus väärä?

"Konfiguraatioista" eteenpäin

Analyyttisen filosofian perinteisimmässä versiossa ajateltiin että loogiset totuudet olivat väitelauseita (propositio) jotka olivat välttämättä tosia (necessary true). Ne eivät olleet epätosia missään tilanteessa; Ajateltiin etä välttämättä todet lauseet tyydyttyivät kaikilla mahdollisilla konfiguraatioilla. (Esim. tautologiat olivat väistämättä tosia.)

Karkeasti sanoen tämä tarkoitti sitä etä määritelmänteko ajateltiin eräänlaisena koneena tai mallina jossa oli muuttuvia osia. Näitä osia voitiin laittaa eri tiloihin. Ja jotkin asiat muuttuivat ja toiset eivät. Toisin sanoen noudatettiin semanttisia sääntöjä. Tällä tavalla kieli oli jokin josta löydettiin analyyttisiä totuuksia.

Tämä näkemys on sittemmin kokenut kohtuu kovia. Esimerkiksi Quine moitti tätä näkemystä peräti kahdella eri tavalla, ensin "Truth by Conventionissa" ja toisaalta "Two Dogmas of Empiricismissä". Quine näki kielen jonain jossa analyyttiset ja synteettiset käsitteet eivät olleet yhtä selkeästi erillisiä kuin oli aiemmin ajateltu. Muita haastajia ovat olleet esimerkiksi Kripke.

Määrittely ja logiikka

Näillä näkemyksillä on erikoisia vaikutuksia myös siihen miten asiat nimetään. Voidaan nähdä että osa on "runoilijahenkisiä". Heille ei riitä että asian sisältö on hyvin määritelty. Sen on viitattava myös sopiviin kohteisiin. Toisaalta monet ovat olleet sitä mieltä että nimet ovat itse asiassa vain nimilappuja, ja tätä kautta voidaan sanoa että nimeämiseen käytetyllä merkkijonolla ei itsessään ole mitään referenssiä määrittävää sisältöä.

Kysymys on ikivanha. Shakespearen "Romeon ja Julian" ajatus siitä miten ruusu toisen nimisenä on samanlainen kukka, muistuttaa esimerkiksi Millsin väitettä siitä että nimillä ei ole konnotaatioita vaan pelkästään denotaatioita. Ja että suora viittaus on se joka merkitsee. Olen itse tässä mielessä "Shakespaariaalinen".
1: Tässä mielessä kiistat ja näkemyserot voivat näkyä vaikkapa evoluutioteorian kohdalla ; Osa kreationisteista näkee että jos evolutionisti kutsuu bakteerin siimamoottoria siimamoottoriksi niin hän itse asiassa tunnustaa että hänestäkin eliöt on luotu ja että hän tietää sen itsekin. (Tämä sopii vahvasti Jean Calvinin teologiaan, hänellähän jokainen ateisti tietää olevansa väärässä.) Tässä metaforan mukana tulevat konnotaatiot ovat heistä oleellinen osa tietosisältöä. Kuitenkin termiä voidaan periaatteessa käyttää pelkkänä viittauksena jolloin nimeämisellä ei ole sen suurempaa sisältöä tai merkitystä.

On tavallaan kiinnostavaa mietti sitä että kun meillä on tiettyjä määritelmiä, ne ovat itse asiassa konsepteja jotka kuvaavat partikulaareja kohteita ja kohderyhmiä. Ja liitämme nämä mielessämme niiden oikeisiin nimiin. Kripkellä oli tähän sovitettava ajatus jossa oikea nimi (proper name) viittaa samaan objektiin kaikissa mahdollisissa maailmoissa joissa tämä kohde on olemassa.

Tässä kohden on helppoa huomata yhteys alustamani klassisen analyyttisen filosofian suuntaan. Vaikka ainakin minun intuitioni sanoisi varsin helposti että käsitteenmuodostus ja looginen perustelu olisivat jotenkin toisistaan irrallisia asioita. Nimeäminen on kuitenkin konseptin luomista. Ja itse asiassa tätä on melko vaikeaa irrottaa teorianmuodostamisesta. Kun asialle luodaan kuvaus, määritellään millainen ilmiö on. Ja jos löytyy tilanne jossa kohde ei täyty annettua kuvaustaan, on mietittävä onko nimeäminen tehty huonosti vai onko kohde sittenkin jotain muuta. Nämä kysymykset muistuttavat hyvun ankarasti teorioiden falsifoimista. Joka taas tuo mukaan ne ongelmat analyyttisen ja synteettisen tiedon erottelussa joita Quine toi esiin.

Tässä mielessä analyyttisen filosofian ongelmat tulevat vastaan jopa silloin kun puhutaan asioiden määrittelemisistä..

Viihde ja illuusioiden rakentelu

Melko usein feministit kritisoivat viihdettä sellaisella sävyllä, että he haluavat enemmän muunlaisia. Mukana on kuitenkin usein myös sellaisia jotka tekevät enemmän kuin kritisoivat. He haluavat sensuroida. Tästä hyvä esimerkki on Jill Soloway; Hän kirjoitti siitä miten elokuvissa ja sarjoissa on usein raiskauksia. Hän näkee tämän patriarkaatin harjoittamana käytöskontrollina "I would like to make a blanket ask to cis men to please stop making movies about rape, stop portraying rape" ... "We get it, guys. You want us to stay inside because you want us to be afraid we’re going to get raped. We get it! Stop making movies and TV shows about rape. Let women make those movies if they want to."

Tavallaan takana on jotain ymmärrettävää. Elokuvat ja televisiosarjat ovat viihdettä ja jokainen tietää että ne ovat fantasiaa ja epätotta. Mutta toisaalta ne luovat ja ylläpitävät näkemyksiä maailmasta. Esimerkiksi on ihmisiä jotka pelkäävät käyttää turvavöitä koska elokuvissa autot räjähtelevät niin usein että he ajattelevat että turvavyö hidastaa pakoa pian räjähtävästä autosta.

Toisaalta on selvää että elokuvia ohjaavat tuskin intentionaalisesti tekevät elokuvia jotta naiset pelkäisivät. Pikemminkin kulttuurissamme on tietynlainen suhde raiskaamiseen. Ja tämä on samanlaista shokeilla rämppäämistä kuin ihmisten ampuminen päähän filmillä. Raiskaus kauhistuttaa.

Tärkein huomioni kuitenkin keskittyy siihen että Soloway puhuu tässä kahdesta eri asiasta. Ja vaihtaa aihetta. Hän pinnallisesti puhuu siitä mitä tapahtuu kun nainen näkee elokuvan jossa on raiskausta. Ja hän haluaa rajoittaa tätä koska se vaikuttaa tietyillä tavoilla. Hän ei kuitenkaan halua rajoittaa sitä mitä televisiossa näytetään vaan sitä kuka saa tehdä näitä raiskauskohtauksia. ; Tosiasiassa jos televiosiosarjassa on raiskauskohtaus, ei katsoja usein tiedä tai välitä selvittää onko kohtaus naisen vai miehen tekemä.

On myös vaikeaa uskoa, että pelkkä sukupuoli olisi jotenkin oleellisesta. Että ei-raiskattu nainen olisi jotenkin parempi ohjaamaan kuin mies. Uskaltaisin sanoa, että jos kuvaustapaan ja muuhun halutaan keskittyä olisi keskityttävä siihen että esimerkiksi raiskatut (joista enemmistö on naisia) saisivat tehdä raiskauskohtauksia.

Solowayn sensuuri-into onkin jotain joka on kenties järkevintä pistää haasteeksi. Televisiossa on nimittäin paljon väkivaltaa. Sellaista jossa mies hakkaa miestä. Tämä heijastaa todellisuutta siinä mielessä että esimerkiksi Suomessa ulosmenemisessä mies joutuu useammin hakatuksi. (Aivan kuten nainen joutuu miestä useammin raiskatuksi. Molempia tapahtuu mutta yleisyyserot ovat olemassa.) Voitaisiin sanoa että jos nainen ohjaa kohtauksia joissa on väkivaltaa, hän ei voi samastua tilanteeseen ja tätä kautta hän lähinnä ajaisi jotain valtarakennetta jossa pelotellaan miehiä pysymään sisällä; että ulos meneminen olisi heille pelottavaa, kun siellä voi tulla hakatuksi. Ja siksi näitä kohtauksia saisivat tietenkin tehdä vain miehet koska hei, elokuvia tehdään ennen kaikkea sukupuolielimillä eikä sillä miten hyvin haluaa ymmärtää maailmaa.

Tosin tässä pelotteluteemassa on silti jotain järkeä. Mutta vain vähän. Eikä taatusti sensuuri-intoon asti. Tätä kuilua ei välttämättä kannata kuroa salaliittoteorianomaisella hengellä jossa ohjaajien mieleen luodaan pahantahtoisa intentioita ja tiedetään ikään kuin paremmin kuin nämä mainitut tietävät itse. ; Patriarkaattiteoriaan tuntuu sisältyvän hämmentävänkin usein ajatus siitä että nainen tietää paremmin mitä miehen pään sisällä liikkuu kuin mies itse. Mutta toisaalta naisessa on sitten jotain niin ainutlaatuista että sitähän ei mikään mies saa kahlita-lokeroida harhaluuloisiin ja naisia alentaviin stereotypioihin..

Raiskaus ja "suostumuspuhe"

Sain aiempaan kirjoitelmaani palauteta facebookissa. (Kenties/ilmeisesti hän ei voi kommentoida bloggerin kautta.) Kirjoitin tässä useassa romanttisessa komediassa esiintyvästä tilanteesta jossa nukkuva mies sidotaan kiinni ja sitten tämän kanssa harjoitetaan seksiä.

Kommentin sisältö oli tälle näkemykselle hyvin kriittinen. Yritän tiivistää sisältöä, en suoraan lainaten mutta sisältöä reilusti ja mielestäni mahdollisimman samalla sisällöllä kertoen.

Ydinviestinä oli se, että tosiasiassa kuvattu ei ole raiskaamista. Sellainen ei kuulemma kuulu genreen ja naiset kokevat kaikenlaisen raiskaamisen vastenmielisenä eikä naisten suosimassa eroottis-romanttisessa yhteydessä sitä kautta voi olla raiskaamista;
1: Tilannetta ei edellä väkivaltaa ja uhkaa jonka avulla uhrin tahto murretaan ja otetaan hallintaan. Tämä poikkeaa paljon niistä kohtauksista joissa mies raiskaa naista, niissä on usein pitkällinenkin aggressiovaihe joka romanttisista komedioista puuttuu täysin.
2: Toisaalta tilanteista ei koskaan ole mitään traumaattisia seurauksia. Elokuvissa seksin jälkeen miehet voivat hyvin ja ovat iloisia. Tämäkin eroaa vahvasti siitä miten naisia elokuvissa raiskataan. Itkuisuus luo ilmapiiriä ja raiskausta voidaan jopa kostaa (usein miehen voimalla).
3: "Raiskaavat" naiset ovat seksikkäitä.

Tässä kommentissa on paljon hyvää. Ensinnä voidaan sanoa että olen hyvinkin samaa mieltä siitä että raiskauksia todella kuvataan eri tavalla - tämä eroavaisuus oli jopa yksi blogitekstini ydinmehuja ; On sitten tulkintakysymys haluaako tätä alleviivata kulttuurina jossa väheksytään miehen raiskaamista niin että se ei edes ole "oikeaa raiskaamista" vai ei. Erot ovat selkeitä. (Ylioppilaslehden linkin kautta voi huomata että erot ovat itse asiassa vielä suurempia jos esimerkit valitaan vähän valikoidemmin ; Hyvin samantapainen tapahtumakuvaus on draamaa naisella ja komediaa miehellä.)

Toisaalta tässä muistuu mieleen se että kenties totuttu raiskauksen määritelmä on hieman omituinen. Kommentoijani moittikin että olin liiaksi "kolmannen aallon feministi" raiskausmääritelmäni kanssa. Hän on tässä siinä mielessä tarkkanäköinen että näkemys on todellakin jotain jota on tottunut kuulemaan kolmannen aallon feministeiltä ; Hehän määrittelevät että raiskaus on seksuaalinen kanssakäyminen johon ei ole suostuttu.

Ja tässä on todellakin uhkana se, että toiminnaltaan hyvin erilaiset tapahtumat nähdään raiskauksena. (Ilmiö on relevantti siinä mielessä että esimerkiksi "koulukiusaaminen" on kärsinyt käsitteenä inflaation siksi että se koskee kaikenlaista käytöstä ivallisesta käytöksestä törkeään pahoinpitelyyn. Lopputulos on se että sana "kuluu käytössä". Ja tilanteet helposti tulkitaan sen keveimmän kautta. Vakavan kiusaamisen kohdannut tuskin kovin hyvin katselee niitä joiden kovaa huutamat koulukiusauskokemukset ovat hyvinkin pikkumaisia.)

Tässä kohden voidaankin sanoa että kun kriitikkoni sanoi että romanttisissa komedioissa ei raiskata miehiä hän itse asiassa sanoi että hän ei pidä käytetystä raiskauksen määritelmästä ; On selvää että määritelmällisesti romanttisten komedioiden seksuaaliset aktiot ovat tahdonvastaista seksiä. Mutta hyvin harva kokee ne raiskauksiksi - ja siksi romanttisia komedioita katsotaankin ilman että niistä tulee paha mieli.
1: Kun minulle sanotaan "ei ole raiskaus" en ole toki vakuuttunut täysin koska selvästi se aika vakiintuneella määritelmillä on raiskaus. On hyvä ymmärtää missä kontekstissa asia on tai ei ole raiskaus. Raiskaus on jossain määrin määritelmä, ja sidoksissa määritelmiin. Näin ollen tilanne ei ole ihan niin yksikoikoinen kuin kriitikkoni ilmitoi.

Tämä "näin tämä koetaan" -tilanne on haastava.

Tämänlainen perusteluavaruudesto menee helposti yli. "No True Scotsman" -argumenttivirheen henki voi olla vahvana. Kun esimerkiksi puhutaan "raiskauskulttuurista" vastaan tulee helposti seksuaalista väkivaltaa vähätteleviä kulmia jossa tuntuvat korostuvan sellaiset tilanteet joita ei pidetä kunnon raiskauksina ja sitten tässä halutaan mukana viedä aikamoinen määrä muitakin tilanteita.

Tästä hyvänä esimerkkinä on se miten takavuosina Suomessakin oli voimassa omituinen lainsäädäntö jossa avioliitossa raiskaaminen ei ollut de jure ikään kuin "oikea kunnon raiskaus". Avioliitossa tapahtuva raiskaus ei ollut rikollista sinällään, teko voitiin kuitenkin viedä oikeuteen jos sitä edelsi pahoinpitely tai tilanne johon voitiin soveltaa pakottamista koskevien rikoslain säännösten soveltamista.

Esimerkiksi perinteistä avioliitossa raiskauksen mahdottomuutta voitiin perustaa sillä että raiskauksen todistaminen olisi vaikeaa ilman todisteita väkivallasta. Ja että avioliitto sellaisenaan oli sopimus siitä, että siihen jotenkin liittyi se, että aviopuolisot päättävät seksistä keskenään ja tuntevat toisensa. Ja abortin ja avioeron perusteluvaatimuksetkin tuottivat tässä ongelmia. Raiskauksen olemassaolon pelättiin kannustavan väärinkäytöksiin, kuten kiristämiseen, laittomaan aborttiin ja avioliiton perusteettomalle purkamiseen. Eli koska koska joku saattaa perättömästi syyttää raiskauksesta haluttiin pyyhkiä koko konteksti pois niin että avioliitossa ei voitaisi raiskata.

Tässä sisällössä on jotain jonka puolustamiseen saattaa törmätä vaikka hommafoorumilla. Ja sävynä on jotain samaa kuin saamassani kritiikissä. ; Huomio tahtoo siirtymään raiskauksesta siihen liitoksissa oleviin pahoinpitelyn suuntiin.

Onneksi kriitikkoni ei kuitenkaan ollut ihan tätä sorttia.

Hän korosti enemmänkin tilannetajua. (Joka on siitä huono asia että se ei kovin helposti tiivisty kriteeriattribuutteihin.) Tässä mielessä hän korosti että joissain tilanteissa on katsottava odotettavissa olevia seurauksia. ; Näin ollen romanttisissa komedioissa olevien miesten sitominen unessa ei ole raiskaus jos mies vaikuttaa sellaiselta että hän itse asiassa haluaisi harrastaa seksiä. Samoin jos seksuaaliaktin aikana herätään elokuvassa tajuntaan eikä sanota eitä, voidaan nähdä että tilanne tuskin on raiskaus. Ja jos tilanteen jälkeen ei ole seurauksia ja näin on voitu ennakoida, tilanne ei ole ns. "kunnollinen raiskaus".

Tässä kulmassa on toisin sanoen korostettu astetta enemmän kieltäytymättömyyttä kuin suostumusta. Ja jossain mielessä on myönnettävä että pidän tästä lähestymistavasta. Tai vähintään ymmärrän miksi siinä voi olla viisautta. (Eli lähestyn asiaa omien orgasmieni kautta.);
1: Olen itse esimerkiksi ollut tilanteessa jossa olen nukkunut seksin jälkeistä syvää väsynyttä unta yhdessä naisen kanssa. Ja sitten olen herännyt siihen kun ilman lupaa sukuelimeni on otettu imentään. On melko selvää että tässä olen ollut tiedottomassa tilassa eikä suostumustani ole kysytty. Mutta tilanne ei tuntunut raiskaukselta vaan ihanalta. Ja tilanteen aloittajalla oli hyvät syyt uskoa että tilanne oli näin. (Eli kyseessä ei ollut vain onnekas arvaus jossa lopputulos sattui olemaan miellyttävä. Ja että tekijä olisi voinut syyllistyä raiskaukseen ikään kuin vain siksi että minulla on mielivaltaa.)
2: Toisaalta olen ollut hullussa elämässäni sellaisessakin tilanteessa jossa minulla oli tilaisuus seksuaaliseen kanssakäymiseen tilanteessa jossa minulla ei ollut kondomeja. Tilanne meni sillä tavalla että nainen hyväili käsillään elintäni ja kun olin melkoisen kiihottunut hän lopetti tyydyttämisen ja ilmaisi että haluaisi minut sisääni. Hän piti tässä taukoja ja palasi asialle. Ilmiselvä logiikka oli se, että kiihottamalla tarpeeksi suostuisin johonkin johon en muuten ollut halukas. Tätä ei tapahtunut hirveän pitkään ja tässäkään ei toki mielestäni tapahtunut raiskausta. Mutta jos tämä tilanne olisi jatkunut kauemmin kuin se teki, olisi tilanteesta saattanut rakentua sellainen. Vaikka periaatteessa tässä minulta itse asiassa "pumpattiin" suostumusta tavalla jossa oli manipulatiivisia sävyjä. Eli kolmannen aallon feminismin suostumusperiaate joutuu vähintään kovaan "suostumuksen" määrittelyyn, jossa osa tulkinnoista sanoo että tilanne ei ole raiskaus ja vain osa niistä pitää tilannetta raiskauksena.

Terveen järjen käyttäminen tälläisissä tilanteissa on kuitenkin vaikeaa. Selvää on että ulkoinen tapahtumakuvaus sitomisesta ja muusta prosessista ei ole välttämättä riittävä. On katsottava kontekstia ja tekemisen tapaa. Suostumuskin on monitulkintainen käsite ja on selvää että nukkuvalta minulta asiallinen ja ei-raiskaudellinen suihinottaminen vaatii esimerkiksi sen että tunnemme ja olemme muutenkin oletettavasti seksuaalisuhteeseen rinnastettavassa hyväntahtoisessa "tilassa". (Eli esimerkiksi juhlissa exää ei saa mennä vaan imuttamaan vaikka olisitte kuinka usein puuhastelleet aiemmin.)

Loppukaneetti;

Kun puhutaan raiskauksesta on aina katsottava tekoa ja kontekstia. Ja kun puhutaan raiskauksesta on todellakin katsottava missä määrittein syyttäjä asian lausuu. Voidaan nähdä että suostumattomuus voi olla liian epämääräinen ja mukaan on liitettävä puolustautumisen estäminen ja muu valta ; Esimerkiksi mahdollisuus kieltäytymiseen tilanteen jo alettua voi olla "keventävä asianhaara" silloin kun seksiä harrastetaan "tiedottomassa tilassa olevan kanssa". (Joka kuulostaa kieltämättä sanajonona aika pahalta ellei ole lukenut edeltä sitä suihinottoskenaariotani.)

Jossain määrin pragmatismi on tarpeen. Ihmisten odotettavissa olevat intentiot ja mahdollisuus kieltäytyä ja sanoa "ei" tilanteen alettua voivat olla tärkeämpiä kuin suora "kyllän" saaminen. Ja toisaalta "kyllän" kanssa tilanne ei ole niinikään selvä. Esimerkiksi joku voi pyytää että saa herätä seksiin. Tämä on varmasti lupa joka tekee unessa olevan kanssa sekstaamisesta ei-raiskauksen. Mutta tämä ei ole varmasti lupa tehdä sitä missä tahansa tulevaisuudessa, vaikka parisuhdetilanteen muututtua.)

Tässä tilanteessa mukana on paljon kaikenlaista. Asenne ja ilmapiiri merkitsevät. Itse asiassa jopa ulkonäkö voi oikeasti vaikuttaa tässä kontekstissa ; Jos moni vähän sovinismiin vivahtava mies korostaa että seksuaalinen häirintä on jotain joka on mielivaltaista koska se iskee rumiin miehiin useammin kuin kauniisiin, on syytä huomata että suostumus ei vaadi muuta kuin suostumuksen. Ja suostumus on autonomisen ihmisen päätös, sellainen joka ilman jatkoperustelutarvetta on eräänlaista mielivaltaa. Mutta se on kuitekin ihan validi syy kieltäytyä. Toisin sanoen voidaan oikeasti olla tilanteessa jossa oma ulkonäkösi saattaa toimia arviona siihen onko tilanne kohteesta toivottava ja haluttava vai ei. Näin siitä huolimatta että ulkonäkö on pinnallinen tai tyhmä syy. Niin se on kuitenkin tässä kohden syy. ; Älä siis yksinkertaisesti kouri ketään sellaisia ihmisiä joiden voidaan olettaa olevan vastahankaisia siihen. Vasta jos sinulla on hyvät syyt uskoa toisin voit toimia toisin.

En silti sanoisi että "kolmannen aallon feministien" määritelmä olisi susihuono. Se on yleinen ja kohtuullisen hyvä. Kaikkia erikoistilanteita se ei tosin kata kovin yksiselitteisellä tavalla. En silti sanoisi että romanttisissa komedioissa ei missään tapauksessa tapahtuisi raiskauksia. Ja jossain mielessä ne kuuluvat genreen. ; Toki jossain muussa viitekehyksessä nämä eivät ole "kunnon raiskauksia" tai "lainkaan raiskauksia". Mutta on aika yksisilmäistä jumittaa määritelmiin tällä tavalla kovin tiukasti. Kyllä sanojan sisältöä kannattaa lähestyä sitä kautta mitä määritelmiä hän käyttää ja kontekstoida sisällön merkitys tätä kautta. On totta että "raiskaus" voi merkitä vähemmän jos määritelmä on niin lievä että se kattaa myös romanttisten komedioiden sidottujen miesten kohtalot. Ja jos kriteerit ovat tiukemmat raiskaus on automaattisesti todella merkityksellinen ja huomattavasti vakavampi asia.

Toisaalta suostumuksen käsite on tällä hetkellä niin yleinen että sitä voidaan pitää ehdottomasti relevanttina lähestymistapana. Käsitettä on käytetty niin vapauden, sopimusetiikan kuin muunkin vastaavan ilmiön kautta. Monia miellyttää tarkastella ihmisiä autonomisina toimijoina joiden tahto merkitsee. Toisaalta tämä käsite on kenties niinkin vallitseva että vaaditaan hyvää filosofista silmää kyseenalaistamaan tämän määritelmän ehdottomuus. Ja tässä mielessä on kenties sopivaa sanoa jyrkästi että "ei ole raiskaus" kun liian moni ottaa käsitteen sellaisenaan ja pitää sen soveltamisesta saatavia johtopäätöksiä ehdottomasti tosina.

Jos päätelmä vaikuttaa oudolta, on aina syytä miettiä miksi se on outo. Onko tässä itsellä omituinen asenne jossa raiskaus ei olekaan kovin iso asia kun se tapahtuu miehille romanttisen komedian kontekstissa. Vai onko syynä se että määritelmä on itse asiassa huono koska se ei kuvaa tarkasteltavaa kohdetta. Näin filosofia toimii.

Hajatelmia ympäristön vaikutuksesta uskontoon...

Tulin miettineeksi Piero di Cosimo de' Mediciä ; Hän oli katolinen kristitty pankkiiri. Ja hän eli aikana jolloin koronkiskontaa pidettiin katolisuudessa vakavana syntinä. Tämän on nähty olevan jopa osaltaan takana siinä että hän mesenoi taiteita ; Hän ikään kuin "osti taivaspaikkaa" syntitaakastaan.

Tämä muistuttaa siitä että uskonto ei tosiasiassa useinkaan tee sellaisia rajoitteita joita ei kierretä. Vaikuttaa siltä että ihmiset rikkovat varsin tavanomaisesti niitä sääntöjä joita uskonto heille määrää - silloin kun ne eivät sovi heille itselleen.

Tässä mielessä nykyaikana voidaan tavata kristillisyyttä korostavia ihmisiä jotka osaavat mainita uskonnon kun haluavat rajoittaa homoja. Mutta jotka eivät vahingossakaan toru itseään tai toista kristittyä kultaisen säännön rikkomisesta.

Onkin itse asiassa nähtävissä että kenties maailma ei olekaan niin yksioikoinen kuin monet luulevat. Usein ajatellaan että ideologiat määrittelevät yhteiskunnan. Kuitenkin näyttää siltä että kenties yhteys on aivan toiseen suuntaan. Kenties yhteiskunnan muutokset johtavat tapojen muuttumiseen.  ; Toisin sanoen ihmiset tekevät kuten heitä miellyttää ja he valitsevat uskonnot ja doktriinit sitä kautta miten paljon ne antavat heille lohtua ja oikeutuksia tehdä sitä mitä tekevät.

Tässä näkökulmassa uskonto oikeuttaa mutta ei luo rakenteita

Esimerkiksi orjuuden kohdalla se, että orjuus muuttui taloudellisesti kannattamattomaksi oli takana siinä että sitä vastustavaa puhetta oli esillä yhä enemmän ja enemmän. Ei ollut mitään insentiiviä säilyttää orjuutta. Nykyään orjuutta voidaan pitää ei-kristillisenä. Kun taas orjuuden aikana vanhan testamentin orjienpitosäännöt toimivat referenssinä orjuuden oikeuttamiselle.

Jos tämä näkökulma on tosi, niin tämä voi näkyä hyvinkin dramaattisissa asioissa. Kun esimerkiksi puhutaan lasten uhraamisesta, voidaan huomata että sitä on tapahtunut kulttuureissa joissa ihmisiä kuolee nälkään ; Nykyisessä yltäkylläisyydessä ei tarvitse edes miettiä kenet uhrataan. Mutta on selvää että heti kun nälänhädät alkavat kolkuttelemaan, kulttuureissa ilmenee kannibalismia ja lapsensurmia. Yleistä on että aikuinen on vahva ja voi tappaa lapsen. Lapsen mahdollisuudet ovat pienemmät. Varmasti on monen aikuisen lohdullisuudelle kätevää jos vallitseva ongelma - nälänhätä - ratkaistaan sillä tavalla jolla sitä on muutenkin lähestynyt - lapsensurma. Lapsensurma muuttuu ongelmanratkaisuksi ja kenties jopa hyveeksi.

Tällä asetelmalla on seurauksia siihen miten tulkita uskontoja.

On aika luontevaa tulkita ihmisiä heidän uskontojensa kautta. Tämä menee helposti Weberiläiseen ajatteluun jossa korostuu esimerkiksi se että yhteiskunta rakentuu uskonnon varaan. Ja että protestanttisessa työmoraalissa luodaan perusta kapitalismille. Tässä näkökulmassa on helppoa mennä myös siihen että ihmisten teot tulkitaan heidän uskontojensa kautta. Näin esimerkiksi Sipilän politiikkaa voidaan nähdä Sipilän uskonnon kautta. Ja nähdä hänen kristillisyytensä ja hänen yhteiskunnanpelastuksensa välille yhteys. ; Ja tässä ensimmäinen mieleen tuleva tulkinta ei ole se, että tässä olisi uskonnollistettu käytänteitä jälkikäteen.

Mutta samalla kapitalismi on huomattavasti vanhempi innovaatio kuin protestantismi. Protestantit toki loivat uutta kieltä jota sitten sovellettiin työelämäänkin. Kalvinia leppeämpi Luther voidaan esimerkiksi nähdä miehenä joka teki palvelu -ajattelun kautta Jumalan palvelun ja ihmisen palvelun välille yhteyden. Ja tämä teki luvalliseksi, jopa uskonnollisesti hyväksyttäväksi, tehdä asioita jotka ennen olivat syntiä. ; Mutta kenties Luther ei suinkaan luonut rakenteita joissa sallitaan vaikka pankkiirina toimiminen. Kenties yhteiskunta oli jo muuttunut niin että pankkiirit olivat oleellinen osa tämän järjestelmän toimintalogiikkaa. Ja tätä kautta oli paljon ihmisiä joita se vanha uskonto ei tyydyttänyt. Ja jotka siksi olivat halukkaat ottamaan uuden opin vastaan. (Ei heitä mikään latinan kielen sanoista kinastelu ainakaan innostanut mihinkään 30 -vuotisiin sotiin.)

Yhteiskuntarakenteiden murtuessa vanhat uskonnot muuttuvat epätyydyttäväksi. Ei siis ihme jos työn kautta identiteetin tarjoava luterilainen oppi on menettänyt suosiotaan aikoina jolloin työ on tuurilla saatavaa ja silti uhattuna ; Jos työ on jumalisuuden ilmituomista, se tuskin viehättää kun eletään erilaista aikaa. Aikaa josta Andrei Sergejeff kertoo. Kun entisiä työpaikkoja ei ole koska teknologia ja robotiikka on ne tuhonnut, on ainut tapa olla luterilainen olla jonkinlainen omaa syntisyyttään korostava luddiitti.

Kun Luther ei tehnytkään filosofiaa vasaralla..

Lutherista kerrotaan tarinaa jossa hän naulaa teesinsä Wittenbergin linnankirkon oveen. Tämä tarina on siitä kiinnostava että Luther ei itse koskaan kerro tapahtumasta missään tunnetussa lähteessä. Ja toisaalta tapauksesta ei tunneta myöskään silminnäkijäkertomuksia. ; Tarinaa oli kuitenkin pidetty käytännössä totena hyvinkin kauan ; Luthertutkija Erwin Iserloh huomasi tarinan lähteettömyyden vasta 1960 -luvulla.

Toki naulaaminen antaa vahvan kuvan toiminnan miehestä. Näin siitä huolimatta, että kirkon ovia on tiettävästi käytetty ilmoitustaulun tapaisina asioina. Se, että joku käy kiinnittämässä ilmoitustauluille lappua muuttuu tietenkin herooiseksi kertomukseksi rohkeasta miehestä. Tätä twistiä hauskempaa on kenties vain se, että tätä ilmoituksen kiinnittämistä ei olisi edes tapahtunut..

Naiseuden "kunnioittamisesta"

Kun joku ajaa "naiseuden arvostamista" on kyseessä hyvin mielenkiintoinen ja erikoinen ilmiö. Monin paikoin mielisairas ilmiö. Näistä yksi on alkuun laittamani William Goldingin sitaatti. Jossa ensin selitetään että tasa-arvo kuuluu romukoppaan ja että naiset ovat ylivertaisia koska he muuttavat asioita paremmaksi. Kuten muuttavat sperman lapsiksi, talon kodiksi ja ruoka-ainekset ateriaksi.

Tätä myydään kunnioituksena. Mutta tosiasiassa tässä enemmänkin esitetään ehtoja. Naiseus on sukupuolirooli (eri asia kuin sukupuoli). Ja kun tekee siihen liittyviä asioita ansaitsee kunnioitusta. Tässä mielessä naisia kunnioitetaan ehdoilla. Ja nämä ehdot vaikuttavat kovasti siltä että ihmiseltä vaaditaan ns. tottelemista. ; Itse lähettäisin puolisolleni "tulit mieleeni" -viestin lähinnä jos vihaisin häntä ja hän olisi jäänyt kiinni masturboinnista pölynimurini kanssa. Ja jokainen joka muussa yhteydessä levittää tämänlaista materiaalia on mielenvikainen.

Toinen ongelma on sitten se että "naiseuden arvostaminen" muuttuu hyvin helposti joksikin kaikkien yksilöiden ehdottomaksi kunnioittamiseksi. Esimerkiksi netissä kiertää aforismi jonka mukaan "nainen toi sinut tähän maailmaan, joten sinulla ei ole oikeutta olla kunnioittamatta heistä ainuttakaan." Tässä kielletään suhtautumasta pahasti niihin naisyksilöihin jotka sen ansaitsevat. Vaikka minut maailmaan on tuonut vain yksi nainen. Ja vaikka minun maailmaan tuomiseni ole mikään mukava asia minulle itselleni. Ja toisaalta mielestäni äitiys ei ole mikään sellainen asia johon liittyy ehdoton rakkaus ja lupa tehdä mitä vaan ilman että tässä prosessissa menee kunnioitus. (Aivan samoin kuin vanhemmilla on velvollisuus huolehtia lastensa perustarpeista, ja heillä on velvollisuus olla pahoinpitelemättä ja kaltoinkohtelematta heitä. Mutta mitään velvollisuutta rakastaa lasta ei ole.)

Aivan yhtä järkevää olisi heittää että kun olet lähtöisin miehen kiveksistä niin sinulla ei ole oikeutta olla kunnioittamatta niistä ainoatakaan. Tosiasiassa suuri osa miehistä on kuitenkin paskoja. Naiseuden kunnioitus ei ole samaa kuin se että on jostain ei-sukupuolellisesta syystä vastahankainen jotain naisyksilöä kohtaan. (Jos et vihaa naista sukupuolensa vuoksi vaan siksi että hän on kusipää, kyseessä ei ole naisviha tai naiseuden kunnioittamattomuus. Halveksit ihan muuta piirrettä yksilössä. Ja luultavasti syystä, ottaen huomioon että naiset kuuluvat ihmislajiin.)

Vestigia terrent?

Lueskelin Markku Hyrkkäsen "Aatehistorian mieli" -teosta. Siinä käsitellään sitä miten aatehistorialla on osa relevanttia historiantutkimusta. Jossain määrin teos puolustautuu diskurssianalyysiä harjoittavien kritiikeiltä. Tämä kertoo siitä että teos edustaa ei-postmodernia historiantutkimusta. Tämä näkökulma on tuskin ainakaan lähtökohtaisesti kovin kammottava konservatiiveille. Se on sitä "klassista ajatusten kehittymisen historiaa" joka viehättää monia kristittyjä nykyään. Sitä tausata jonka portailta hypähtää eteenpäin sellaisia - hämmentävää kyllä sisällöltään postmodernisoituneita mutta asenteiltaan postmodernin vastaisia - ilmiöitä kuin Tapio Puolimatkan "tradition" korostaminen.

Tässä mielessä olikin hauskaa lukea Hyrkkäsen teosta.

Siellä nimittäin esitetään ajatus siitä että aatehistoriallinen yhteys nähdään kun on (1) ajallisuusehto, eli vaikutteita ottava on ollut olemassa ajallisesti ennen sitä joka on idean napannut (2) samankaltaisuusehto jossa tuotoksissa on selvää analogisuutta (3) jonkinlainen todiste yhteydestä, kuten vaikka se että on lainannut jonkin lähteeksisopivan teoksen kirjastosta. Tai on muuten uskottavasti altistunut tälle.

Tämä on siitä mielenkiintoinen että Tapio Puolimatka puolusti kovasti ajatusta siitä että ID -teorialla ei olisi mitään oleellista yhteyttä kreationismiin.Tässä nojattiin toki aatehistoriallisesti merkittäviin asioihin. Kuten siihen että selitettiin että Behe sanoi että hänellä ei olisi pääsyä niihin lähteisiin joissa oli hänen RC -konseptinsa kaltaisia ideoita. (Toisaalta on hyvin vaikeaa uskoa että USA:ssa voisi olla ihmistä joka ei ole kuullut jotain versiota "mitä tekee puolikkaalla siivellä" tai "mitä tekee puolikkaalla silmällä". Toisin sanoen puolustus vaikuttaa epäuskottavalta tai triviaalilta.)

Vahviten tämä näkyy siinä miten ID -piirit suhtautuivat kreationistisen oppikirjan "Of Pandas and People" -teoksen ns. "cdesign proponentists" -ongelmaan. Siinä on selvästi ajallisuusehto. Kreationismin lakitupatappiot ja muut vastaavat kertovat että yhteys on olemassa. Toisaalta sisältö on hyvin samanlaista - muuten ongelman takana oleva copy-paste -ongelma ei olisi mahdollinen. Se, että kirjasta on muutettu "creationism" -sanat muotoon "Intelligent Design" on jo itsessään vahva argumentti siitä että sisällöt ovat oleellisen samanlaisia. Samaa toki kertoo se, että ID -argumentisto pikemminkin etääntyi joistain kannanotoista - esim. koskien maan ikää - kuin olisi luonut argumentteja joilla ei olisi varhaisempia hyvin samanlaisia versioita kreationistisessa kirjallisuudessa. Ja yhteys on melko selvä. Kun tässä puhutaan saman kirjan eri versioista, on selvää että juuri vahvempaa ideologista linkkiä ei voi saada. (Samaa linkkiä vahvistavat myös kaikki ne runsaat Matti Leisolan tyyppiset YEC -aktiivit jotka sitten yht'äkkiä olivatkin massana ja joukolla yhdessä suuren teltan ID -guruja.)

Cdesign proponentists -kohun aikana Puolimatka esitti nettipseudonyyminsä takaa viisauksia siitä miten Intelligent Design ei voi olla kehitelmä kun sanaparia oli käytetty kauan ennen niitä lakitupakriisejä joiden jälkeen teosta muutettiin. ; Hän kiinnitti huomiota ensimmäiseen kertaan kun sanaparia on käytetty. Aatehistoriallinen vaikutus kuitenkin tarkastelee leviämistä. Puolimatka tuli itse asiassa omalla kritiikillään vahvistaneeksi ajallisuusehdon ; On selvää että ID -sana on sellaisenaan vaikute joka on napattu. Onkin mielenkiintoista katsoa miksi se on napattu juuri sinä aikana kun se on. (Samoin voidaan toki nähdä että Puolimatkalla on takanaan muitakin "luovan panoksen minimointeja", esimerkiksi Pianka -kriisin tapauksessa.)

Kysymys ei - tietenkään - ollut koskaan aatehistoriasta.

On tietenkin hienoa tarkastella sitä onko aatehistoriallisen argumentaation mukaan perusteltua nähdä sitä opportunismia ja kikkailua jota tässä on tapahtunut. Mutta tosisaiassa esimerkiksi Puolimatka ei ole taatusti tarttunut tähän siksi että se olisi hänestä huonoa tiedettä. Syy oli se, että asia kävi hänen identiteetilleen.

Asia on itse asiassa vielä pahempi monien muiden kreationistien kanssa. (Puolimatka on eräässä mielessä fiksuistoa.) Suomessa kreationistit tuppaavat olemaan karismaattisista piireistä tai siihen vivahtavista muista suuntauksista. (Esim. helluntailaisuus ja ns. "viidesläisyys".)

Karismaattinen liike korostaa armolahjoja. Tämä suuntaus painottaa erityisiä Jumalan tarjoamia armolahjoja ja Pyhän Hengen suorittamaa uudistusta ihmisessä. Usko on henkilökohtainen ja se näkyy yksilön moralisudessa. Tämä voi saada erikoisiakin muotoja ; se voi olla jopa jotain selvästi havaittavaa merkkiä, kuten kykyä parantaa sairaita rukouksella, profetoimisen lahjan, joka kykyä kertoa muille tai vaikka jollekin henkilölle Jumalan tahdon siitä miten hänen tulisi toimia jossain tilanteessa.

Liike korostaa sitä että kontakti Jumalaan on henkilökohtainen ja sitä miten usko muuttaa ihmisiä. Henkilökohtaisuus ja ei-poliittisuus johtaa siihen että kohtaamiset ovat henkilökohtaisia. Sivutuotteena on erikoinen taipumus pitää ad hominemia asiallisena pohjana keskustelulle.

Karismaattiseen piiriin kuuluvalle on aivan luontevaa ajatella niin että asiallinen kritiikki evoluutiolle on se, että korostetaan että Charles Darwin oli vastenmielinen mies - meni naimisiin serkkunsa kanssa, nappasi isänsä ja isoisänsä ajatuksia kirjaansa, oli muuten plagioija ja muutenkin halveksuttava koiranpotkija. Ideana on se että "jäljet pelottavat" ja pahan ihmisen ajatukset tuottavat pahoja ideologioita. On toki selvää että jos "evolutionisti" mustamaalataan jollain "Expelled" -dokumentin tyylisellä holokaustainarraatiolla, ei ole kyseessä mikään evoluutioteorian tieteellinen kritiikki. Koska tieteessä ei keskitytä siihen minkälainen ääliö tai pyhimys teorian on rakentanut, vaan se onko teoria tosi. Ikonoklasmiin painottaminen on sekin liitoksissa myös tähän. Karismaattisille tämä ei ole mikään hairahtuminen vaan asian syvää ydintä. Kysymys heille on ennen kaikkea pelastuksesta ja siitä että miten eri ideologiat vaikuttavat ihmisissä eettisesti. Tätä alleviivaa sekin että he vastustavat miltei mieluummin "darwinismia" joka on jonkinlainen harhaoppi. (Ideologisointi tällä tavalla on muuten temppuna jotain äärimmäisen postmodernia. Tämä on diskurssianalyysin ydintä.)

Kreationistit ovatkin kirjoittaneet paljon ad hominem -materiaalia, kuten tuore Petteri Niemisen väitöskirja esiintoikin. Ja toisaalta he ovat innokkaimmin puolustautuneet siltä kritiikiltä jossa on esimerkiksi aatehistoriallista taustaa. Aatehistoriallinen tausta kun kertoo ideologisista yhteyksistä. Jotka taas viestivät myös ajatuksista ja motiiveista. Kun miettii jotain ideologisia kytköksiä onkin "puhtaasti aatehistorian näkökulmasta" katsoen hämmentävää että ei vain todeta että ideologinen yhteys on. Ja jatketa eteenpäin. Ja jos joku sanoo että tyyppi on epäeettinen niin sanoo että totta mutta että on tärkeämpää puhua teoriasta eikä teorian keksijöistä. Miksi, hyvin ilmiselvissäkin tapauksissa, ei yhteyttä todisteta. Tuntuu että puhuessaan vaihtoehtoisista maailmankuvista ei valehdella vaan puhutaan muunneltua totuutta erikoisilla älyllisillä puolivolteilla. Valehtelua ylimääräisillä askelilla. (It's not lying, it's lying with extra steps!)

Sillä tässä kysymys on heille jostain muusta. Jos joku moittii heidän teoriaansa he voivat aina selittää että heillä on eri taustaoletukset ja premissit. Ja tätä kautta he voivat etääntyä kaikesta tiedeperustaisesta kritiikistä hyvinkin kevyesti. Mutta jos joku tulee sanomaan että heidän mestarinsa ovat plagioijia ja kiusaajia, se iskee karismaattisen ytimeen. Tämä moite on monista pelkkää henkilöönkäymistä. Mutta karismaattisessa kontekstissa tämä on sama kuin vihjaisi että olisi vahva syy pitää kaikkea epäeettisten tuottamaa "todistetusti harhaopiksi". Tässä mielessä ad homimen auktoriteeteista ideologiasisältöön ja ideologiasisällöstä ideologian seuraajiin on identtinen sen kanssa miten "evolutionisteja" kohdellaan sen perusteella minkälaisia karmeita jälkiä evoluutioteorialle milloinkin maalataan. Aatehistoria on tässä keino eikä päämäärä. Ja jos aatehistoria ei aja päämäärää niin aatehistoria saa mennä.

Teismin poistosta ei seuraa tyhjäksi tauluksi muuttuminen

Vieraillessani Turussa tapasin hyvin mielenkiintoisen henkilön. Hän on etunimeltään Tapio. Hän on päälle 70 -vuotias. Eikä hän käytä internettiä. Sen sijaan hän harrastaa lukemista ja Platonin teosten suomentamista alkukielestä. Hän on, kuten itsekin, agnostikko. Ja hän on myös melankolinen ihminen. Hän huomasi tämän puolen itsestänikin käytännössä heti. (Mikä on harvinaista. Yleensä ihmiset saavat minusta jotenkin keveän, joviaalin ja iloisen ensivaikutelman. Mikä on harhaa.) Hän on myös "niitä agnostikkoja jotka eivät ole edes etsijöitä". Toki hän oli itseni kanssa hyvin erilainen, sillä hän oli esimerkiksi emergentti materialisti. Hän myös kantoi melankoliansa jotenkin oleellisesti paremmin. Sellaisella tavallaan tunnustavalla mutta miltei nöyrällä tavalla joka ilmeni siinä miten hän reagoi tuohon; "Olen tehnyt sitä kauemmin", hän itse ilmaisi tilanteen.

Hän selitti että moni ei ymmärrä sitä että angst on selvä osoitus elämän merkityksellisyydestä yksilölle sillä siinä kuitenkin puhutaan olemassaolon painosta. Hyvin monen ihmisen mielessä vihainen nihilisti ei ole oksymoroni. Angst on synonyymi arvotyhjiölle ja kaiken merkityksettömyydelle.

Tässä kohden on huomattava että jossain mielessä voidaan toki sanoa että pelkkä tieteellä asioita katsominen on siitä hankala että ihmisen elämä on kuitenkin raskasta. Käytännössä aivan jokaisella on epäonnea, pettymyksiä ja tuskaisuutta. Ja mikä kauheinta ; Nämä eivät jakaudu kaikkien kesken kuitenkaan mitenkään tasan. Mielivalta ja epäonni voivat myös siirtää konteksteja : Mikään ei ole varmaa eikä pysyvyys. Ei edes se että pysytään samassa kohdassa sitä kärsimyksen mielivaltaa.

Uskonnot yrittävät-pyrkivät tarjota lohtua tähän tilanteeseen. Ja siksi uskova tietenkin ajattelee että uskonto on lohtu. Yksi keino - joka peräti joko toimii tai ei toimi - on ikään kuin kaikki keinot. Ja tämä on se ongelma sen takana miksi on niin helppoa vetää non sequitur angstista arvotyhjiöön. Voimautumisen tarjoaminen on siitä jännittävä että unohdetaan että kenties saman saa jostain muualta. Tai jos ei saakaan niin eihän sekään vielä tarkoita muuta kuin voimattomuutta tuskan äärellä. Ei tämä ole arvotyhjiötä vaan olemassaolon painoa.

Tässä kohden eksistentiaalinen "Jumalan kuolemakin" on jotain jonka sisältöä voi olla haasteellista hahmottaa. Nietzschellä kohtaukseen liittyy tarinamuotoinen vertaus. Kuolleen jumalan maatumisesta nenään tunkee löyhkää. Toisaalta Sartrekin puhuu siitä miten kulttuuri opettaa oman Jumalakäsitteensä niin että muutkin uskonnot tulkitaan siten miten ne ovat samanlaisia tai erilaisia siihen oman kulttuurin Jumalaan nähden. Jopa silloin kun toiseen uskontoon mennään.

Tässä mielessä uskon menetys, angst ja vastaava eivät ole arvotyhjiöitymistä. Päinvasotoin; uskosta etäytyminen nähdään usein moraalisena havahtumisena tai moralistisena projektina jossa taistellaan pahaa (ja tyhmää) kirkkoa vastaan. Tämä on täynnä eettisiä lausuntoja joita selvästi kannetaan joskus kovallakin tunteella. Voisi jopa sanoa että näissä ihmisissä merkityksen taakka tuottaa tuskaa ja kärsimystä. Uskonsa menettänyt ei ole "tabula rasa" vaan enemmänkin ilmoitustaulu josta on riivitty irti kaikki ne mainokset. Niitinjäljet ovat kuitenkin yhä jäljellä. Joitain häiritseviä lapunkantojakin on. Ja niiden poisraapiminen vaatii kenties koko elämän. Tai sitten, ajan kanssa, ne oppii kantamaan arvokkuudella kuin arvet joiden takana on kiinnostava tarina joka ei enää niin kovasti vaivaa itseä.

Elokuvat ja seksuaaliväkivalta

Olen tiedostanut saman minkä suurin osa ihmisistä ; Viihteessä käytetään tehokeinona paljon niin seksiä kuin väkivaltaakin. Tässä kohden olen itse ihmetellyt sitä miten väkivaltaa on paljon enemmän kuin seksiä. Ja lisäksi olen lokeroinut mielessäni seksin ja väkivallan "toisistaan erikseen".

Olen toisaalta ollut myös hyvin turtunut etenkin väkivaltaan. Viihde on täynnä "mies ampuu miehen", "mies puukottaa miestä" ja "mies hakkaa miestä" -tyylistä väkivaltaa. Jossa motiivina on itsepuolustus tai taistelu. ; Näiden kohdalla on vähän se, että toisaalta idealisoitu ja epätosi fantasiaväkivalta ei ole usein raakaa mutta sen saattaa pelätä "vieraannuttavan todellisuudesta" lietsoen esimerkiksi patrioottien soturimyyttiä ja luo ajatusta siitä että vaikkapa asian puolesta kuoleminen ei olekaan niin kovin kauhea asia. Toisaalta raaka väkivalta on jotain joka on kauhistuttavaa ja jossain mielessä korostaa sitä mitä väkivalta on oikeasti. Toisaalta näissä on pelkona sitä että tässä lietsotaan ja mässäillään. Että tämä ei olekaan kasvattavaa vaan julmuuteen totuttavaa kuvastoa.

Nuorena olin tässä suhteessa immersiivisempi ja jossain mielessä inhimillisempi ; Jossain määrin tämä on johtanut siihen että ennen koin elokuvia ja tähän liittyi voimakkaampi "jos se onkin totta" -kokemus. Näin aikuisena sitä näkee asioita helpommin "se on vain elokuvaa" -hengessä ja tämä tiedostaminen tavallaan rikkoo jotain. Olen turtunut väkivaltaan, sitä on tullut nähtyä. Joten tässä tavallaan päästään siihen että jos kovin moni on kuten minä, niin miksi väkivaltaa käytetään? Siksi että sen uskotaan toimivan. Vai siksi että sitä itse asiassa rankennetaan eli efektiä saataisiin sillä että väkivallalla hekumoidaan enemmän ja haetaan yhä kauheampia tapoja harjoittaa väkivaltaa.

Ja tästä päästään tavallaan siihen pääasiaan.

Minulla oli tavallaan hyvin stimuloiva keskustelu elokuvissa olevista raiskauskohtauksista. Itselleni raiskauskohtaukset olivat hyvin vahvasti lokeroituneet nimenomaan yleiseen väkivallan teemaan. Tämä on tietenkin siitä erikoista, että tässä on esillä viihteessä käytetty seksin ja väkivallan yhteys.

Raiskaushan on lisäksi jotain johon voidaan liittää paljon erilaisia merkityksiä. Raiskauksessa ihana asia, kuten seksuaalisuus tai ihan puhdas hedonistinen naiminen, otetaan ja murjotaan pilalle. Siinä puututaan autonomiaan, tehdään väkivaltaa ja isketään kaikkiin niihin merkityksiin joita ihminen liittää seksuaalisuuteen. Lisäksi raiskauteen liittyy raskauden mahdollisuus sellaisella tavalla jota miehen voi olla vaikeaa ymmärtää. Tai joka ei välttämättä mene edes herkkätunteisimman miehen kokemuksellisuuteen mitenkään täysin.

Tässä mielessä monelle naiselle raiskauskohtaus onkin varmasti ja taatusti enemmän kuin "yksi väkivallan muoto". Siinä on heille jotain spesiaalia joka ylittää muun väkivallan. ; Tässä mielessä naiselle yleisimmän raiskaustyypin (mies raiskaa naisen) katsominen saattaakin rinnastua johonkin sellaiseen jota itse joudun hakemaan jostain Lars von Trierin "Antikristuksesta" ; Trier on elokuvaan laittanut kohtauksen jossa nainen murskaa miehen kivekset ja raiskaa miehen tämän jälkeen. Minulle tässä kastraatiossa oli kysymys "jostain enemmästä kuin väkivallasta". Vaikka jossain teknisessä mielessä tämä on tietenkin aivan oikeaoppisesti yksi väkivallan alakategoria. Väkivalta on laajempi kategoria kuin kastraatio. Mutta kastraatiossa on jotain aivan erityisiä merkityksiä joita ei löydä väkivallan muista alatyypeistä. (Hieman kuten jokainen eläinyksilö on uniikki vaikka ne luokittuvat johonkin lajiin. Ja useilla eläinlajeilla on piirteitä joita ei löydä muista eläinlajeista.)

Elokuvien raiskaus-sukupuolikontekstit.

Näitä raiskauskohtauksia on melko monessa elokuvassa. Ne eivät ole yhtä yleisiä kuin muu väkivalta. Mutta ne ovat hyvin yleisiä. Tässä kohden otan tarkastelunäkökulmaksi raiskaajan ja raiskatun sukupuolen. En määrittele tässä ryhmäseksiin liittyviä asioita (osittain siksi että teksti on jo nyt hämmentävä ja pitkä, ja toisaalta mieleeni ei tullut esimerkiksi aseteltavaa raiskauskohtausta joka viitteistäisi sitä mitä niistä sitten haluaisin sanoa.)

Mies raiskaa naisen / Nainen joutuu miehen raiskaamaksi.

Ja niitä löytyy yllättävän "kevytmaineisissakin" elokuvissa. Katsoimme lukiossa 1986 tehdyn elokuvan "Luolakarhun klaani" ("The Clan of the Cave Bear"). Siinä tapahtuu raiskaus. Kohtaus on toki hyvin erilainen verrattuna Auelin kirjaan. Ja se on tätä tavallaan melko huolestuttavassa valossa. Kun itse kirjassa negatiivisesti kuvatusta raiskauksesta seuraa raskaus, elokuvassa on luotu erillinen hahmo joka sitten  yritetään keventää jonkinlaiseksi romanttiseksi partneriksi. Kuitenkaan raiskausta ei ole muutettu rakasteluksi. Elokuvakäsikirjoittajan kynä ja kuvaustapa ja asenteet yrittävät kuitenkin jotenkin luoda kuvan siitä että tämä raiskaus olisi muka enemmän jotain "yllätysseksin harrastamista". Tämä on tehty melko vetoavasti sillä 1990 -luvun teiniluokassa kuului hihittelyä. Historianopettajamme elokuvanjälkeinen lausunto siitä että teknisesti kohtaus oli raiskaus oli tässä mielessä tärkeä ja opettavainen ; Hän peräti kysyi että keiden mielestä raiskaus on jotenkin hauska tai koominen asia. Kukaan ei nostanut kättään. Vähintään joku oli kuitenkin hihitellyt, kuten itse kunkin korvat olivat voineet rekisteröidä.

Vastaavaa toki toistuu muissakin elokuvissa. Ja monesti raiskauksilla mässäillään eikä kevennetä. Näissä kohden on joskus vaikeaa ymmärtää miksi niitä tehdään ; Onko raiskaus niin erityislaatuinen että sillä alleviivataan raiskaajan sadistisuutta ja luodaan tunneyhteyttä? Vai onko tämänlainen oikeasti jonkinlaista sadistista väkivaltapornoa tai siihen verrattavissa olevaa aineistoa. (Nähdäkseni elokuvat ovat totta ja jos katsoo näyteltyä väkivaltapornoa jotta ei oikeasti harrastaisi väkivaltapornoa niin sitten tämä vähintään täytyisi tunnustaa itselleen ja kenties ääneenkin. Tunnustaa että tämä on patologista.)

Tässä kohden on selvää että pelkkä kohtausten lukumäärä on kiinnostava; Toisaalta se voi heijastella sitä asiaa että raiskauksissa rikos on tilastollisesti usein sellainen että nimenomaan miehet raiskaavat naisia. Elokuvat tässä mielessä kuvaavat sitä mitä maailma on. Mutta samalla joku saattaa nähdä että tämä itse asiassa ylläpitää tai kenties jopa rakentaa jonkinlaista raiskauskulttuuria. Jossa vahvistetaan assosiaatiota miehen ja raiskaamisen välillä ja johon liittyy joko ajatukseen tottumisen tai lietsomisen tunnelmaa. (Vaikka tietenkään suurin osa miehistä ei raiskaa juuri kenenkään mielestä.)

Nainen raiskaa miehen/Mies joutuu naisen raiskaamaksi

Monesti raiskauskohtaukset tuovat mieleen väkivaltaisen elokuvan. Näin usein onkin. Usein raiskattava nainen voi olla pelastettava uhri, passiivinen ja avuton. Jonka miessankari sitten pelastaa viime hetkellä. Jopa hyvin vanhakantaisissa elokuvissa joku Jean-Paul Belmondon näyttelemä sankari tulee paikalle heti kunhan paha veitsellä leikkivä on leikitellyt niin että elokuvan katsoja on päässyt odottamaan tissien vilahtamista. Raiskaajille tapaa käydä huonosti.

Tässä mielessä edellämainitsemani "Luolakarhun klaani" olikin hyvin poikkeuksellinen elokuva. Sillä siinä toistuu asenne ja teema joka on hyvin vahva raiskaushenkisissä ei-väkivaltaisissa elokuvissa. Romanttisissa komedioissa raiskatuksi tuleva mies on itse asiassa klisee. Sitä katsoo jotain sellaisia elokuvia kuin "Kuokkavieraat" ("Wedding Crashers") ja vastaavat, voi huomata että on hyvin tavallista että nukkuvan miehen luo tunkeutuminen, tämän sitominen ja ilman lupaa yhtyminen nähdään lähinnä romanttiseksi tempuksi josta seuraa romanttisen komedian erikoinen "pääpalkinto", pysyvä tai potentiaalisesti pysyvä rakkausparisuhde ja perhe-elämä.

Jokainen mies on nähnyt näitä eikä niistä pahastuta. Kuvaamistavalla saa tehtyä paljon. Uskoisin että jos kuvasto ja kuvaustapa olisi toisenlainen, moni  voisikin järkyttyä. Tässä on tietenkin taustalla sellainen erikoinen harhaluulo että kaikki miehet haluavat koko ajan seksiä. Tai että he haluavat seksiä kenen tahansa kanssa. Moni nainen näkee näissä kohtauksissa jotain vapautunutta, että naisen seksuaalisuus voi olla sellainen että he rikkovat normeja. Ja näin hekään eivät kiinnitä huomiota siihen pikkuasiaan että teknisesti nainen voi olla aktiivisesti seksuaalinen ja haluava olento ilman että raiskaa ketään prosessissa. (Tämän uskallan sanoa ihan omakohtaisten kokemusten kautta.) Näissä elokuvissa autonomia ja vallankäyttö sekoittuvat ja elokuvan kuvaamistapa helpottaa tämän kategoriavirheen tekemistä.
1: Itselleni, näin sadomasokismin jonkinlaisena ystävänä tämä ero on kuitenkin aika selvä. Minulle on aika oleellista se kuka minut mihinkin milloinkin sitoo. Ja jos ero on jollekulle jossain vaikeasti kuviteltavissa olevassa vaihtoehtoisessa maailmassa vaikeaa ja hän tämän pohjalta lähtee leikkimään vapautunutta niin oikeuslaitos kyllä osaa selittää käsite-eroja myös vaihtoehtotodellisuustasoa vaativan typerille.

Tässä mielessä ei kuitenkaan ole ihmeteltävää miten elämme maailmassa jossa on niin että jos jossain joku naisopettaja harrastaa seksiä alaikäisen oppilaan kanssa, selitetään heti jossain provokatiivisessa nettimeemissä siitä miten lapsen ei pitäisi haastaa oikeuteen vaan olla tyytyväinen. Ja toisaalta miten aika yleisesti esiintyy lausuntoja joiden mukaan miestä ei edes voisi raiskata koska miehen tulee haluta jotta hänellä seisoo.

Mies raiskaa miehen/Mies joutuu miehen raiskaamaksi.

Näitä kohtauksia on hyvin hyvin vähän. Tarantinon "Pulp Fiction" on ainut elokuva joka minulle tulee tässä mieleen. (Monessa muussa kategoriassa on helppo keksiä moniakin vaihtoehtoja. Ongelma on että minkä niistä valitsee, voi katsoa "mistä syntyy paras tarina". Tässä tätä vaihtoehtoa ei ole.) Edes tässä kohtausta ei näytetä loppuun. Raiskausta ei näytetä ja tähän saattaa syntyä jopa komediallinen vivahde ; Tässä kohden klassisin esimerkki on "Syvä joki" ("Deliverance"), elokuva jota en ole itse nähnyt. Siinä on ilmeisesti varsin tarkkaan kuvattu raiskauskohtaus jota pidetään erityisen rankkana katsottavana. Kohtaukseen liittyy kohu. (Tarantinon mainittu kohtaus ei käsittääkseni nostattanut juuri mitään missään.)

Jossain mielessä on erikoista että tämänlaisia kohtauksia on niin vähän. Tässä kohden joku voisi viitata erilaisiin yli- ja aliedustuksiin ja monipuolistaa sitä miten raiskauksia kuvataan. Toisaalta olen melko varma että tämä näkökulma saataisiin varsin helposti lietsomaan homovastaisuutta ; Nämä kohtaukset napsahtavat sen verran vahvasti siihen maailmaan jossa "huolissaan olevat heteromiehet" ovat ahdistuneita siitä että joku "homo raiskaa heidät saunassa" (niin kuin tälläisiä oikeasti tapahtuisi jossain edes mainittavia lukumääriä) tai joita ahdistaa se, että joku homo saunassa katsoo heidän takamustaan.
1: "You wish" sanoisi tähän joku vähän täräkämpi homoseksuelli. Onkin jännittävää miten homomiehen katseen ahdistavuutta ja imartelevuutta ei osata kontekstoida siihen miten joku nainen kokee jonkun miehen vastaavat himon sävytttämät katseet. Eihän jokainen heteronainen halua seksiä jokaisen heteromiehen kanssa aivan kuten jokainen heteromies ei halua seksiä jokaisen heteronaisen kanssa. Tässä on mielestäni jotain jota pitää hakea jostain.

Nainen raiskaa naisen/Nainen joutuu naisen raiskaamaksi

Mieleeni ei tule mitään. Google tarjoaa pornoa. Tämä on mielestäni erikoista. Ilmeisesti naiseen tai naiseuteen ei liitetä mielikuvia joita sitten putkahtaisi mieleen fantasiaa kirjoittaville. Kenties tosimaailman väkivaltarakenne heijastuu tässä siten että ei ole mitään mieleentulevaa kuvattavaa todellisuutta.

Ei mitään uutta Keravalta

Keravalainen skeptikko, tiedetoimittaja ja kirjailija Tiina Raevaara on kirjoittanut oppaan tieteen yleistajuistajalle.

Raevaara on siitä jännittävä hahmo, että hän uhkaa todellisuustajuani. On aivan selvää, että Keravalla ei ole mitään eikä täältä tule mitään. Saati että tämä tullut olisi hyvää. Raevaara voikin olla pseudotieteellinen inventio.

Toki olen silti Keravalaisena skeptikkona kerran hymistellyt sille miten minä kirjoitin Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen saatananpalvontagraduista ja kahden päivän päästä tuli Suomen Kuvalehti jossa Raevaara oli kirjoittanut samasta aiheesta. Lehtien painojutut huomioiden lienemme olleet samoilla asioilla samoihin aikoihin samasta kaupungista. Tässä oli "jotain". Jotain jota tiede ei voi selittää - paitsi yhteensattumana.

Koska en ole tiedetoimittaja enkä kirjailija voisinkin alkaa kirjoittamaan opasta tieteen takapajuistajille.

Vapaa-ajattelijoihin kuulumattomuudesta

Samuli Suonpää kirjoitti siitä miten Vapaa-ajattelijoilla ja kirkolla on jotain yhteistä. Nimittäin kannattajakunnan väheneminen. (Tähän liittyen voin mainita että kirkko kirjoitti kannattajamääriensä muutoksista. Tämä inspiroi minua syvästi. Se synnytti lauseen "Tapaluterilaisten vanhempien imeväisikäisten lasten kastaminen pitää yhteyttä kirkon jäsenrekisteriin".)

Tämä on hyvin kiinnostava huomio. Sillä uskonnottomuus on yleistynyt. Kirkko on kokenut olevansa "haastettu". (Vaikka itse asiassa se on lähinnä jätetty.) Maassa on aika paljon uskonnottomia. Vuonna 2015 tiedot olivat sen suuntaisia, että Suomessa on jotakuinkin 1 336 000 uskontokuntiin kuulumatonta. Näistä osa on tietenkin kristittyjä. Mutta kun otetaan huomioon se, että kirkkoihinkin kuuluu ateisteja, päädytään siihen tilanteeseen että mielipiteistöjä eikä jäsenistöjä mitatessa 28% ei usko Jumalaan tai jumaliin. Tämä tekee uskonnottomien määrän tuota reipasta miljoonaa suuremmaksi. (Itse latistan tilastoja ja ilmaisen hieman virheellisesti ja ympäripyöreästi että "suomessa on noin miljoona ateistia." Tämä ei ainakaan liioittele ateistejen määrää. Se on kätevä ja runsas luku. Ja pyöreä kuin Willendorfin neitsyen tissi.)

Itse näen että vapaa-ajattelijat ovat enimmäkseen rasite uskonnottomille.

En esimerkiksi itse oikein näe miten voisin kuulua Vapaa-ajattelijoihin. Kun Suonpää sanoo, että "Vapaa-ajattelijat tekee parhaana, mutta jos liiton jäsenmäärä on promillen luokkaa uskontokuntiin kuulumattomista, mandaattia ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua vahvaksi." Valitettavasti tätä viestiä ei ole ilmeisesti oikein saatu leviämään.

Pidän Suonpään huomiota hieman vihjeettömänä. Trendi liitetään hieman erikoiseen asiantilaan ; "Kun kirkosta lähtee jäseniä prosentin verran vuodessa, vaparit ovat viidessä vuodessa hukanneet vahvuudestaan peräti neljänneksen. Jäsenkunta ukkoutuu ja lähtijöitä on ollut enemmän kuin liittyjiä. Hyvinvointivaltiossa, jossa uskonnonvapaus on hyvällä mallilla, on vanhempien sukupolvien nähtävästi yhtä vaikea siirtää ateistista järjestöperinnettä lapsilleen kuin pitää nuoria uskonnollistenkaan instituutioiden jäseninä."

Ongelmana ei ole se, että uskonnonvapaus olisi kunnossa. Pikemminkin kyse on siitä ajaako VA -järjestö todella uskonnottomien asioita. Yhdistys näyttää työskentelevän juridisten trivialiteettejen kanssa. Ja silloin kun nämä ei-normaalin-uskonnottoman arjessa vaikuttamattomat yksityiskohdat eivät ole aiheena, liike tuppaa tuottamaan provokatiivisia kampanjoita jotka lähinnä lietsovat ärsyyntymistä uskovaisissa.

Toki minusta on itsestänikin hupaisaa - yksityishenkilönä ja vittuilijana ja yleisesti kusipäisenä ihmisenä;
1: Kierrellä kaduilla kyselemässä katujulistajilta että "Anteeksi, olisiko teillä hetki aikaa olla keskustelematta Jeesuksesta?"
2: Käydä pesemässä julkisesti kasteita pois tilaisuudessa jossa ympärillä on monia kristittyjä.
3: Vaihtaa pornolehtiä Raamattuun.
4: Käyttää fundamentalistien vakiona käyttämiä viestinnän kanavia ja muotoja ja sitten nauraa siitä miten tämä analogisuus tunnistetaan ja miten tämä on argumentti uskonnottomuuden hillitsemiseksi samoilla tyypeillä joista uskonnollinen julistaminen on kyseenalaistamattoman arvokas fundamentalisteilla oleva uskonnonvapauden ilmentymä.

Mutta let's face it. Raamattujen vaihtaminen pornoon tapahtui vuosikausia sitten. (Se tapahtui 2010. Yhden kerran.) Siitä kuulee yhä. Tämä tapahtuma on kuitenkin monista symbolinen. Se kuvaa jotenkin hyvin ateisteja monista. Se on muistiin jäänyt kuvaus joka kertoo mitä Vapaa-ajattelijat tekevät monista. (Ja asian korjaaminen on hauskaa kun liikkeen toiminnasta 3% tietävä siihen kuulumaton korjaa uskovaista joka tietää 1% liikkeen toiminnasta. Vain siksi että liikkeeseen kuulumaton kuulemma jotenkin oleellisesti on sidottu tähän toimintaan vain siksi että ei ole kristitty.)
1: Vaihtotapahtuma toki demonstroi asenenvammoja ja kaksoisstandardeja. Ihmiset pitävät tapahtumaa hirvittävänä. Eivätkä suostu muistamaan että tapaus poiki tappouhkauksia tilaisuuden järjestäjille. Ja jos asiasta muistuteaan ei tästä synny reagointeja. Samat henkilöt voivat pahastua siitä miten metalliputkella käydään divareissa ja syytetään tähän liittyvästä vaikenemisesta vaikka Helsingin Sanomatkin uutisoi tapauksesta. (Tästä lähteet ja yksityiskohdat tarkemmin toisessa blogissani ja sen kommenteissa.) Se, että ei tiedetä ja tiedoteta on ongelma jos uhrina on kristitty. Muuten täytyykin käyttää aikaa ikivanhan kampanjan bashaamiseen. Eikä siinä olevista vaikenemisista ja tietämisistä saa vetää mitään päätelmiä asennevammaistoista.

Nämä kampanjat ärsyttävät kristittyjä. Ja on oikeasti omituista ensin olla epäkunnioittava ja sitten vaatia kunnioitusta ja kohteliaisuutta itselle.

Vapaa-ajattelijoiden ongelma on se, että sitä käsitellään kuin se olisi se paikka jossa kaikki ateistit ovat. Sitä kuulee jopa sitä että ateismi on merkityksetöntä koska vapaa-ajattelijoita on vain parisen tuhatta. (Oikeasti.) Että koko uskonnottomuusasia on muutaman tuhannen yliaktiivisen tyypin mekkalointia. Suonpään mandaatinantohuomio olisikin hyvä saattaa näiden ihmisten tietoon jotenkin. (Mielellään lempeästi. Mutta jos tämä ei onnistu niin sitten puolestani vaikka väkisin ja virheestä sakottaen.)

Kaikkien uskonnottomien ongelma on tällä hetkellä se, että heidät leimataan ja nähdään vain vapaa-ajattelijuuden kautta. Ja vapaa-ajattelijoilla on huono maine. ; Ja tämän mukaan uskonnottomia sitten kohdellaan. (Tilanne on outo koska edes kirkon eri seurakuntain jäsenten ei tarvitse allekirjoittaa jokaista seurakunnan työntekijän tai aktiivin omissa tai järjestön nimissä tekemäänsä tempausta. Tai irtautua niistä. Vapaa-ajattelijoilla on siis vahvempi suhde ei-jäseniinsä kuin kristikunnalla on yhteiseen Kristuksen Maanpäälliseen Symbolisen Ruumiiseen.)

Selvästi kampanjat luovat imagoa ja mainetta. Koska tosiasiassa ihmiset odottavat tälläisiä ja haluavat että ateistit ovat vastenmielisiä. (Koska se kasvattaa sitä itseriittoista ajatusta että uskovaiset olisivat niin paljon parempia. Ja minä kuten suurin osa kristityistä tietysti saa ainakin jossain määrin hyviä fiiliksiä itseriittoisuudesta. Tämä on ihan inhimillistä.) Ja kun mielikuva on syntynyt ja vahvistettu, ihmiset uskovat niihin. Vähän kuten MV -lehdessä uskovat ihan kaikki huhupuheuutisetkin koska se vastaa odotuksia. (Väite ei ole että MV lehti koostuisi pelkästään huijausuutisista, vaan että seassa on ihan selviä scheissenbergejäkin. Ja nekin otetaan tosissaan ja vakavissaan.)

Pornonvaihtokampanja Tuotti tappouhkaukset kampanjoijille ja näistä ei välitetä. Saan tappouhkauksia ihan riittävästi ilman tämänlaisia apujakin. (Kiitos.) Saati että haluaisin rahoittaa tätä. Ärsyttäville ihmisille kostaminen on ihanaa. Ärsyttävien ihmisten ärsyttäminen on ihanaa ja reilua. Mutta valitettavasti suurin ongelma uskonnonvapaudelle ei ole sidottu siihen että meillä ei olisi hyvää uskonnonvapauslainsäädäntöä. Vaan siinä että uskonnottomuuteen liittyy konflikteja ja käytänteet eivät ole uskonnottomien puolella. Jonka vuoksi lain kirjaimen noudattaminen näyttäytyy byrokratiana jossa ohitetaan yleinen kokemusmaailma. Eivät ihmiset halua tunnetasolla antaa reiluja tasapuolisia oikeuksia paskiaisille. Ja tämä asenne on se joka värittää elämänkulun.

Mitä haluaisin.

Itse haluaisin yksinkertaisesti sellaisen maailman jossa voisi elää ateistina tai uskonnottomana niin että se ei vaatisi sitä että joutuu valitsemaan seuraavien lokeroiden väliltä (1) on hiljaa kaapissa ja kokee "kuka ei kuulu oikeasti joukkoomme" -tilanteita (2) poistuu paikalta ja leimaantuu tuomittaavksi ihmiseksi (3) tuomitaan käänteiseksi fundamentalistiksi.

Haluaisin elää maailmassa jossa ensimmäinen kommentti on lähteetön ja perustelematon ja viitteistämätön lausunto joissa on kenties filosofisia käsitteitä kuten "ei riittävän hyvin perusteltu", mutta joista puuttuu niiden tieteellinen substanssi niin että nämä jäävät epämääräisiksi syytöksiksi joilta ei voi tämän epämääräisyyden kautta puolustautua. (Kertomatta mikä argumentti on epätieteellinen tai tieteen kanssa ristiriidassa. Ja miten kristityt tekevät tämän paremmin ja tieteellsiemmin...) Ja jos lähtee puolustautumaan asenteellisesti tämä tuomitaan käänteiseksi fundamentalismiksi. (Kertomatta mitä fundamentaalisuuden teoriaa tässä käytetään...)

Käytännössä uskonnonvapaus on perseestä. Mutta vapaa-ajattelijoihin liittyminen parantaa korkeintaan uskonnottomien asemaa paperilla. Ja mitä olen itse oppinut laista, se on suunnilleen se että paperi ei pysäytä luoteja. Ei vaikka paperissa olisi mustetta. Laki on välttämätön mutta ei riittävä ehto. Ja tämän ulkopuolella ovat suurimmat ongelmat.

Olisi kivaa elää maailmassa jossa voisi olla tasapuolinen ja arvostettu jäsen uskonnottomana. Ilman, että joku Muukkosen-Weberin paradigma tulee ja sanoo sinun olevan uhka yhteiskuntarakenteille. Ja joku muu tulee sanomaan että sinulla ei voi olla moraalia - ja vielä pahempaa joka korjaa sitä että jos sinä olet älyllisesti koherentti sinulla ei ole moraalia. Tätä ei valitettavasti voida korjata vapaa-ajattelijamaisilla provokaatioiskuilla.

Shakkipelistä ja osuvan havaitsemisen konteksteista

On helppoa niputtaa asioita yhteen. Tästä voi seurata omituisia yleistyksiä jotka paljastuvat illuusioksi, harhaluuloiksi tai muiksi vastaaviksi kategoriavirheiksi.

Yksi niistä koskee shakkia Adriaan de Groot tutkikin shakinpelaajien havaitsemistapoja ja muistia. Tässä takana oli havainto siitä että vaikka ihmisen työmuisti on melko pieni, niin kykenemme kuitenkin suoriutumaan melkoisen ällistyttävistä suorituksista sen avulla. Mielemme onnistuu kategorioimaan asioita relevantilla tavalla yhteen ja tunnistamaan kuvioita ja hahmoja.

Ja tässä kohden tapahtuu tietenkin se, että shakkia pelaten oppii paremmaksi shakinpelaajaksi. Ja ihmiset oppivat muistamaan shakkiasetelmia tehokkaammin. Muitakin asioita shakissa tietenkin kehittyy. Mutta tässä blogauksessa keskityn tähän muistamisyksityiskohtaan. De Groot  tutkikin sitä miten näitä shakkiasetelmia muistetaan. Ja hän huomasi, että shakkiasetelmien muistaminen oli siitä erikoista että jos shakkiasetelmat perustuivat oikeasti pelattuihin shakkipeleihin, kokeneet pelaajat muistivat niitä huomattavasti paremmin. Mutta jos shakkiasetelmat arvottiin, eivät ekspertit olleet parempia muistamaan kuin muutkaan. ; Toisin sanoen shakinpelaajat havaitsivat ja muistivat tehtäväspesifejä nappulamuodostelmia. Havaitseminen ja mieltämisyksiköt olivat tapa jolla työmuistin pienuus käsiteltiin.

Tämä muistuttaa siitä että ihmiset kykenevät tunnistamaan ällistyttävän hyvin asioita. Mutta toisaalta he tunnistavat asioita väärässä kontekstissa väärin. Tai eivät osaa toimia erilaisessa kontekstissa oikein.

Tällä ajatuksella on merkitystä kognitiivisen uskontotieteen kannalta.

Ideaa siitä että ihmisen havainnointi on tehtäväspesifiä eikä toimi tehtävän rajauksen ulkopuolella relevantisti on itse asiassa jotain joka on hieman toisella tavalla muotoiltuna osana kenties yhtä parhaiten tunnettua kognitiivisen uskontotieteen ajatusta; Justin Barrettin ajatus ylihavaitsemisargumentti, josta olenkin kirjoittanut blogissani aikaisemmin.

Barrettin idea voidaan tiivistää ajatukseen siitä miksi pimeällä niin helposti säikymme pensaita ; Jos pensaassa ei ole mitään, ei ylireagoinnin hinta ole kovin suuri. Mutta jos jätämme yhden kerran reagoimatta ja pensaassa onkin peto, sen hinta on ollut kova. Havaitsemme intentioiden kaltaisia toimia oikein monissa tilanteissa. Ja laajennamme tätä joskus tilanteisiin jotka eivät ole niin ilmiselvästi oikeita. Tai ovat jopa useimmiten vääriä.

Tästä voisi tehdä twistin klassisempaan - ja ytimeltään ei niin psykologiseen - teologiaan.

Jos otetaan Paleyn kelloseppäargumentti, se nojaa siihen että havaitsemme taskukellosta että se on tehty. Näemme samoja piirteitä luonnossa. Ja tunnistamme ne niissäkin ikään kuin "suoraan ja samalla tavalla". Tässäkin on yhden kontekstin havainnointi jota käytetään toisessa kontekstissa. Ja kun se on tässä ensimmäisessä kontekstissa toimiva, niin se on sitten perusteltu myös jälkimmäisessä.

Väite on perustaltaan sellainen, että se ohittaa aika paljon asioita. Se on vähän kuin sanoisi että kun tunnistamme leijonia ja muita petoja kun ne ovat eläintarhassa rajatussa tilassa ja valaistuissa olosuhteissa niin sitten yöllä pensaissa pelkäämämme leijonat ovat nekin hyvin perusteltu uskomus. (Eli enemmän kuin "varmuudeksi järkevämpi tapa reagoida". Itse kontekstin siirtyminen tilanteesta toiseen ei ole niin ilmiselvä.

Tässä ajatuksessa on ongelmana se, että se nojaa analogiaan tavalla jossa taustaoletetaan että vertailu eläinten ja kellojen välillä on relevantti. Joka taas on tavallaan se josta tässä keskustellaan in first place. Tämänlainen asetelma on jotain josta Jennifer Faust moittisi kutsumalla temppua "begging the doxastic question".

Tässä mielessä voitaisiin sanoa että aivan kuten todennäköisesti yöllä pensaan lehdet heiluvat, ja vain harvoin siellä on Vantaan "kohususi", niin aivan samoin ihmisen design -kokemus luonnossa voi johtua ylihavaitsemisesta. Ja jos rakenteissa on samanlaisia piirteitä, niiden samanlaisuus voi olla syy miksi tätä ylihavaitsemista tapahtuu. Mutta silti niiden taustalla oleva syntymekanismi on erilainen. Biologisten piirteiden samanlaisuuksia voi aivan täysin hakea vaikka Steven Vogelin "Kissan tassut ja katapultit" -kirjan kuvaamista fysiikan reunaehdoista. (Elossa ja koossa pysyvän eläimen on noudatettava samoja reunaehtoja jotka estävät vaikkapa siltoja romahtamasta oman painonsa alla.) Tämä yhteys on analogisuutta mutta ei välttämättä syy.seurautta koskevaa samanlaisuutta. Joka on se jota Paley analogiassaan piilo-olettaa.

Tässä mielessä modernien kreationistien ajatus siitä että "biologitkin kuvaa biologiaa suunnitteluvertauksilla" pitää sisällään asennevammaa. Sitä taustaoletellaan mukana aika paljon testaamattomia premissejä joita ei ilmituoda mutta jotka otetaan ilmiselvyyksinä. Kenties edes tiedosteta.

"Nihilismin" ja "nillittämisen" sijaan pitäisi olla aktiivinen?

Maahanmuuttokeskustelussa eräs ihminen nosti esiin sen, että maahanmuuttokriitikoiden kritisoiminen oli asiatonta. Tässä esiin nousi ensinnäkin se, että
1: Maahanmuuttokritiikki on itsessään oleellinen näkökulma. Jos kriittinen kulma kielletään niin miten islamista ja muista aiheista muka voisi edes keskustella. Kysymyksessä on siis sananvapaus.
2: Toisaalta maahanmuuttokritiikin kritiikki oli vain "nillitystä ja nihilismiä". Pitäisi tiedostaa että maahanmuuttokriitikko sentään tekee jotain. Ja tämän tekemisen vastustaminen on passiivisuutta jossa vihaa ei kohdisteta mihinkään rakentavaan vaan pelkästään jotain tekevien vastustamiseen.

Ajatus on jo siitä kiinnostava että vihainen nihilismi on oksymoroni. Mutta ymmärrän lausunnon sanojan lukeneen jonkun pinnallisen tekstin postmodernismista ja väärinkategorisoineen tämän sitten sen jälkeen. Postmodernismissahan ongelmana on todella se, että jos kaikki asiat dekonstruoidaan, niin sitten jäljelle jää helposti se että tarjolla on vain tätä purkamista mutta tilalle ei tarjota mitään teoriaa.

Tämä on sitten väärinkontekstoitu tulanteeseen jossa kritiikki rakennetaan dekonstruoinnin synonyymiksi. Maahanmuuttokritiikin kriitiikki ei ole mielipiteenvapautta tai mielipide jota koskisi sananvapaus vaan sisällön puutetta. Mutta sitten samanaikaisesti muka jotenkin kävisi niin että kriittinen ja moittiva asenne maahanmuuton kannattamista vastaan ei ole kuitenkaan "nillittämistä" vaan esimerkiksi islamin moittiminen sanallisesti on aktio joka on tärkeä ottaa.

Asia näyttääkin olevan niin että täytyy olla samaa mieltä monesta asiasta. Ei saa olla mielipide-eroja vaikkapa islamin vaarallisuuksista ja niiden relevansseista. Tässä valossa on vaikeaa nähdä että mitä "Suomalaisuutta" ja "sananvapautta" tässä muka puolustetaan? Jos joku haluaa kieltää islamin ja joku näkee vastapuolen mielipiteet "ei-aktiona" ja jonain joissa ei saa olla mielipide-eroja, niin aika paha tässä on nähdä mitään sananvapautta. Näyttääkin enemmän siltä että jos on erimielinen Tynkkysen kanssa niin rikkoo Puolueen tahtoa. Ja käy kuten kommunismissa tai fasismissa. Että Johtaja määrää Kansan tahdon. Ja eriävät eivät ole edes kunnon kansalaisia.

Ei tässä voi oikein muuta kuin muistaa sitä miten perussuomalaisia moitittiin oppositiossa räkyttämiseksi, että maahanmuuttoa vastustettiin ilman että annettiin yhtään käytännössä toimivaa parempaa mallia tilalle. Kukaan ei kuitenkaan ollut niin tyhmä että pitäisi tätä epäkäytännöllisyyttä ja utopistisuutta nihilisminä. Päinvastoin, se on haluttu kenties jopa ylitäyttää merkityksillä. Kuten tulkitsemalla tilanne pullolleen rasismia ja muita vastaavia sisältöjä.

Nörttien kiusaamisesta

Sanna Oksman kirjoitti siitä miten tällä hetkellä noin 30 -vuotiaita "lama-ajan lapsia" säälitään. Hänestä tämä on liioiteltua. "Siihen aikaan, kun me koimme lapsena laman ensimmäisen kerran niin me ei koettu lopultaan jäävämme mistään paitsi ellei kotona ollut vinosti asiat. Me emme lopultaan tienneet mistään muusta mitään. Miksi?" Hän antaa vastaukseksi "Meidän ensimmäinen kosketus tietokoneeseen tuli monelle vasta ylä-asteella eikä silloin selattu nettiä vaan tekstinkäsittelyohjelmia joita päntättiin niin tinkaan, että vaikka meistä osa olisikin saanut kokeilla netin käyttöä sen jankkaamisen jälkeen niin emme olisi osanneet sitä käyttää. En rehellisesti sanottuna muista edes oliko silloin olemassa nettiä vaikka olenkin vasta 30 vuotias." Tässä yhteydessä esiin nostetaan syrjäytyminen ja kiusaaminenkin. "Mitä minä ja ehkä sinä tehtiin lapsena ja teininä? Hengailtiin kavereiden kanssa niin hyvässä kuin pahassa, mutta me tolskattiin yhdessä asioita ilman, että nokat oli puhelimissa joissa on myös se netti. Kiusaamista oli silloin aikoinaankin kouluissa, mutta se oli omien vanhempien tulojen riippumattomuuksissa. Ennemmin haukuttiin toista, jos joku oli muissa maailmoissa eikä osallistunut juttelemaan ja leikkimään, oli rassukka. Aika ironista, kun ajattelee, että nykyisin kiusataan siitä, että jos sinulle ei ole sitä hienointa puhelinta jossa on netti ja mahdollisuus päästä mahdollisimman moneen kiellettyyn sivuun, nokka kiinni siinä toisessa maailmassa."

Olen tätä samaa ns. X -sukupolvea.

Ja uskallan sanoa että Oksmanilla on oikeansuuntaisia huomioita. Tässä kohden olen toki samaa mieltä siitä että "nörtit" ovat muuttuneet yhden sukupolven aikana halveksituista nössiäisistä valtavirtakulttuuriksi, jopa ihailluiksi. Samoin on selvää että internet on ollut ehdottoman tärkeä tässä prosessissa. Sillä nörttien kannalta (1) internet mahdollisti yhteyden muihin samanhenkisiin (2) tietotekniikka ja internet oli nörteille sopiva kanava jo olemuksellisesti ja (3) työmarkkinat ja niihin liittyvä rahoitus on muuttunut niin että nörttimäisyys on myös kannattava tapa hankkia elantoa.

Itse olin "muissa maailmoissa" ja "outo" ja tätä kautta minuun suhtauduttiin hieman erikoisilla tavoilla. Usein myötämielisellä säälillä (joka ei hyvältä tuntunut) sekä kiusaamisella. On selvää että vanhassa maailmassa "urheilijapojat" edustivat jotain jolla oli sekä lihasta että arvovaltaa jotta he voivat tehdä väärin, rikkoa sääntöjä, joutumatta ongelmiin. Nörtit eivät olleet "kunnolla miehekkäitä poikia". Ja tätä kautta heitä tuli "opettaa ruotuun ja tavoille".

Mutta on erikoista huomata miten Oksman on ollut vihjeetön.

Itse olen aina ollut köyhässä perheessä. Tässä mielessä lama ei iskenyt perheeseemme aivan niin lujaa kuin voisi luulla. Itse asiassa pääsin seuraamaan sivusta useitakin romahduksia. (Olin musiikkiluokalla ja nämä ovat, kuten kaikki erikoisluokat, sellaisia että snobit ja elitistyjät haluavat laittaa jälkikasvuaan niihin. Preppaavat ja kaikkea.) Näissä tulotasojen romahtamisissa oli hauskaa se, miten niitä kokeneet selvästi pärjäsivät meidän perhettämme suuremmilla uusilla huonoilla tuloillaan huonommin kuin minä. Heille asia oli ihmeellinen. Minulle köyhyys oli normi.

Silloin nimenomaan kiusattiin esimerkiksi jos ei ollut varaa ostaa tietynlaisia vaatteita jne. Oli tärkeää näyttää varallisuutta ja muodikkuutta. Itselleni tämä ei painanut niin paljon. Mutta vanhempi sisareni on kertonut jopa siitä miten hän häpesi, joutui häpeämään että häntä häpäistiin tähän liittyvissä asioissa. Pinnallisuus ei silloin ollut nörttimäisiä gadgetteja - koska niitä ei ollut. Silloin "mukana hengailu" vaati kuitenkin helposti käsittämättömiä määriä proppausta.

Seurallisuuskin vaati helposti esimerkiksi sitä että oli varaa ties mihin rullalautoihin. (Jotka oli siihen aikaan tosi kalliita.) Että pääsit tilanteeseen jossa sinun "annettiin kokea kaikki itse" vaadittiin rahaa.

Kaikki se tekeminen oli minun nuoruudessani - kolmekymppinen itsekin olen - oli hemmetin kallista. Ja sitten jos olit köyhä ja leikit jollain hiton käpylehmillä tai tutustuit luontoon ja harrastit kävelyä, määrityit niihin jotka olivat "omissa maailmoissaan". Toki tämä ei ollut ilmiselvää niille joilla oli varaa. Lapsi joka ei ole joutunut miettimään rahaa ja omien toimiensa kulunkeja ei tietenkään ole tiedostanut mikä on vaatinut massia ja mikä ei. Ja kenties tämä vihjeettömyys on luonut ajatuksen että meno oli jotenkin reilua. Ei se ollut. Lasten tiedostamattomissa olevat talouskontekstit törmäsivät siihen, että tyyppi oli tylsä kun sillä ei ollut sitä tai tätä.

Jaetut kokemukset olivat samantyylisiä.

Jos internet on nyt sellainen että jollakulla on hieno uusi peli tai pokemonennätys, niin näistä muodostuu ns. jaettu yhteinen kokemuspiiri. Se on tärkeää jos haluaa keskustella muiden ihmisten kanssa. Minun nuoruudessani tämä vaati pääsyä suosittuihin televisio -ohjelmiin. Minulta sensuroitiin tosi paljon. "Turtlesit" esimerkiksi oli liian väkivaltaisia jotta minua tarvitsisi päästää tämänlaiseen yhteistä kokemusmaailmaa rakentavaan aineistoon. Ja kyllä moni mamma olikin huolestunut tämänlaisista. Sensuuri ei ollut ihan tavatonta.

Tässä mielessä tuotiin esiin paljon paheksuntaa - joka ironista kyllä muistuttaa kovasti Oksanan materiaaleja. Kun hän toisaalta valittaa-vertailee oloaan omiin lapsiinsa, hän yhtäällä huomauttaa että  että "vähemmän meitä tarvitsi suojella miltään kuin omiaan" niin toisaalta hän huomauttaa että huolta aiheuttaa nykyajan "mahdollisuus päästä mahdollisimman moneen kiellettyyn sivuun". Minun nuoruudessani pojat salakuljettivat "Jallu"- ja "Myrkky" -lehtiä pihamajoihin. Paheksunta ja suosio tuli pääsystä hyvin samanlaisiin juttuihin.

Näkisinkin asian hieman erikoisesti

Oksmanin tekstistä paistaa esiin se, että käytännöllisyys ja moralismi sekoittuvat toisiinsa erikoisilla tavoilla. Tavoilla joissa kokonaisuus muuttuu koherentiksi vasta kun olettaa taustalle jotain muuta.

Tämä implisiittinen koherentisoija on se, että Oksman esittää että tietynlainen koulukiusaaminen on ymmärrettävämpää ja hyväksyttävämpää ja normaalimpaa kuin jokin toinen. Toisaalla hän oikeuttaa tietynlaista toimintaa sillä että sillä saa kavereita. Tässä puhutaan siitä pragmaattisuudesta "Minä sanon joka päivä tänä päivänä molemmille isoille pojille, että elkää vasikoiko tai länkyttäkö turhista tai teidät heitetään ennen pitkää kaveri porukasta vaikka muuten olisitte huippuja tyyppejä." Toisaalta sitten ei voida päästää internetsivuille ja aineistoon jos se on samalla tavalla kätevää.

Ideaalina onkin se että pitäisi elää arjessa eikä "omissa maailmoissa". Omista maailmoista olisi hyvä palauttaa "todellisuuteen". Tai ainakin se on ymmärrettävää jos heitä siitä palautetaan kiusaamalla. Tämän arkikuvan noudattaminen on "kätevää" ja siitä poikkeava - vaikka siitä seuraisi identtisiä seurauksia kuten kaveripiirin suosiossa olemista - on "harhautunutta". Toisin sanoen kysymys on vanhakantaisesta moralismista ja siitä että halutaan tunkea ihmisiä tiettyyn muottiin.

Tässä taitaa olla takana pikemminkin vanha metafyysinen virhepäätelmä siitä että "virtuaalinen" ei olisi aitoa. Itse olen löytänyt tärkeimmät ja aidoimmat ihmiskokemukseni pääasiassa internetistä. Kun kirjastopoika - joka btw oli silloin yläasteen alussa lukenut kirjatolkulla tietomateriaalia enemmän kuin valtaosa ikätovereistaan on lukenut kolmekymmenvuotiaaksi mennessään - ei saa kavereita kuin internetistä, luullaan että siellä ei olla aitoja ihmisiä vaan vastassa on jotain virtuaalista ja epätotta tai ainakin perverssioä. (Vaikka itse kirjotetaan jotain blogia kuin se menisi johonkin ei-valhemaailmaan.)

Minua toki yritettiin palauttaa ties mihin todellisuuteen. Todellisuuteen joka tarkoittanee ulkoamääriteltyä miehekkyyttä jossa syvällisin asia on ruokaresepteistä keskustelu. Todellisuuteen joka ei ainakaan koostunut siitä että ymmärtää miten maailma toimii. Todellisuuteen joka ei perustu ainakaan tieteelliseen ymmärtämiseen ja näkemykseen siitä mitä asioiden takana on. Itselleni on yhä, näin 30 -vuotiaana, tarpeettoman pinnallista elää maailmassa jossa pitäisi ostaa auto ja tehdä muodikkaita ruokia. Minusta on sen sijaan luonnollista kokata usealla kattilalla samanaikaisesti ja pitää kauhomisprosessia estimoivana entropiatestinä.

Mutta minulta ei ehkä kuitenkaan kannata kysyä. Olen oikeasti niitä ihmisiä jotka elivät nörttien vallankumouskauden. Tämä tarkoittaa sitä että jos urheilijapojat saattoivatkin pestä tukkamme pöntössä jotta palaisimme sieltä "omista maailmoistamme" niin sitten ensi tilanteen tullen hankin etätyöohjelman, liitin sen muodikkaaseen tietokonepeliin ja annoin urheilijapojan ladata tämän koneelleen. Ihan sen vuoksi että voin lähettää urheilijapojan kotikoneen kovalevyn pornoaineiston pojan itsensä sähköpostista tämän omalle äidille! (Myöhemmin opettelin myös potkimaan ihmisiä perseelle urheilijapoikamaisemmin. Mutta tämä on toinen tarina. Sellainen jota on hauskaa kertoa kun katsoo sitä miten urheilijapojat tuppaavat olemaan itseen verrattuna rapakuntoisia kaljamahoja nykyään.)