Teleportaatioturismia

Nykyään lentokoneella matkustaminen on saastuttavaa. Samoin autolla kulkeminen. Lisäksi niissä on viivettä. Siksi jos teleportaatiolaite keksittäisiin, sen todennäköisimpiä toimintatapoja olisi ensin postinkulku ja muu transportaatio. (Tämä luultavsti jättäisi suuren määrän rekkakuskeja ja postipoikia työttömiksi.) Etenkin jos nyt oletetaan että tämä teleportaatiolaite ei kuluttaisi hirveän paljon energiaa.

Jonkin ajan kuluttua laitetta käytettäisiin varmasti myös turismiin. Olisi miellyttävää kulkea paikasta toiseen nopeasti kuin "Jumper" -elokuvassa. Kenties henkilökohtainen teleportaatio onnistuisi samaan tapaan kuin "Deadpoolilla". Tämä synnyttäisi tosin uusia haasteita turvallisuusalalle ja vankiloihin.

Mutta entä jos teleportaatio olisi todellakin myös kopiointikone. Sellainen, että tietoinen minäsi voi matkustaa paikasta toiseen kokemaan asioita. Mutta tosiasiassa syntyisikin aina kaksi kopiota joista toinen menee siihen turistipaikkaan mihin on luvattu. Toinen sen sijaan päätyisi kurjiin oloihin rakentamaan nyrkkipajalla lenkkitossuja hädintuskin ruokaa vastaan. (Kenties kuolleet nyrkkipajalaiset syötettäisiin muille nyrkkipajalaisille.)

Pahinta tässä olisi tietysti se, että se tyyppi joka on käynyt turistikohteissa on kokenut mahdollisesti teleportanneensa useinkin. Hän on joka tapauksessa onnistunut aina olemaan se jonka tietoisuus on voittanut ja saanut mukavan loman. Kuitenkin joka ikisessä matkassa on kasautunut "minuja". Ja vaatii tavallaan hyvää tuuria olla se joka on kokenut kymmenenkin onnistunutta teleportmatkaa aurinkoon ja muuhun ulkomaanauvoon. Ja silti joku väistämättä on se joka voittaa joka kerran. Ja näin tämä kopioitumisverkko ei loppuisi koskaan.

Joka tarkoittaa sitä että sinusta tulisi uusiutuva luonnonvara ja resurssi. Lisäksi tässä maailmassa sinä olisit se joka ostaisi todennäköisesti hyvin edullisesti lenkkitossuja jotka olet tehnyt itse. Riistäisit itse itseäsi. Tietyssä määrin tämä on ikävän analoginen sen kanssa miten me rikkaat onnekkaat länsimaalaiset koemme ensimmäisen maailman ongelmiamme ja samanaikaisesti ostamme ne halvat lenkkitossut koska ne ovat halpoja. Niiden tekijät ovat runsaslukuisia mutta näkymättömiä.

Siksi onkin kenties järkevämpää ajatella, että olisi toivottavaa että luddiitit ovat oikeassa. Että teknologia tekee ihmistyön turhaksi. Ajatuskokeeni on tässä siitä tehokas, että jos ihmisen kopiointi on mahdollista, niin miksipä ei valjastaa tätä teleportaatiolaitetta varastamiseen ja vakoiluun. Posti joka kykenee kopioimaan jokaisen kirjeen voi tiedostaa näkymättömissä itseään aivan kaikesta mitä ihmiset kirjoittavat toisilleen. Ja jos jokin on olemassa, sitä voidaan vain kopioida ja kopioida teleportaatiolaitteella. Joten lenkkareitakaan ei enää tarvitsisi ommella lapsityöläisvoimin.

Jos kaikki tämä on mahdollista, auki jää tavallaan vain se, että vaikka maailma voi tuottaa kaikille mitä tahansa niin millä rahalla ja ansiolla ihmsiet sitten käyttäisivät näitä laitteita. Kun vain teleportaatiolaite tekee tuottavaa työtä, niin kuka käy ulkomailla ja pukee halpatuontilenkkitossuja? Eräät varmasti ehdottavat tämänlaisen reformin ratkaisuksi ns. kansalaispalkkaa.

Spockin tuhat ja yksi kuolemaa

"Star Trek" -sarjan Spockia näytellyt Leonard Nimoy on kuollut. Tämä on surullista. Hänen kuolemansa kohdalla on mielenkiintoista lähestyä asiaa loogisesti. Ja ottaa ytimeen "Star Trekin" maailma. Ensikannanottona on että täysin mahdollista että Spockin on kuollut lukuisia kertoja.

Sillä tässä sarjassa Spock sädetetään teleportaatiolaitteella eri paikkoihin. Hänen ruumiinsa hajotetaan, sädetetään ja siirretään paikasta toiseen. Ja sitten kootaan. Ja niin Spock rakentuu kätevästi toisessa päässä. On olemassa hyvin ongelmallinen kysymys. Kysymys siitä että rakentuuko toisessa päässä uusi Spock jolla on vain vanhan Spockin muistot vai tuhoutuuko Spock.

Teleportaatiokysymyksessä on kuitenkin ongelma. Onko se todella jotain jota voidaan kuvata matkustusmetaforalla? Matkustamisessakin toki kuljetaan paikasta A paikkaan B, mutta onko tämä silti sama kohde? Derek Parfit on itse asiassa esittänyt pieniä muunnelmia teleportaatiokokeeseen kirjassaan "Reasons and Persons". (Nimi joka sopii erinomaisesti Spockille.) Hän esimerkiksi esitti, mitä tarkoittaisi jos paikasta A siirtyisi vain henkilön informaatio paikkaan B ja sinne rakennettaisiin kopio. Ilman A:n tuhoutumista puhutaan monistamisesta. Ja siitä kumpi nyt onkaan alkuperäinen. Kopiokonemetafora vaatii tuhoamista, mutta tosiasiassa B:n kannalta tällä ei ole juurikaan väliä. Emme voi havaita paikassa B mitään eroa sen välillä että A ei tuhoudu, A tuhoutuu vain myöhemmin tai sen kanssa että A  tuhoutuu. Joka tapauksessa B tarjoaa samanlaisia autistisia huomioita maailmasta ja tämä myös kykenee samanlaisiin tainnutusotteisiin. Ja tunnistaa nimensä Spockiksi ja osaa kertoa myös henkilökohtaisia yksityiskohtia siitä mitä ennen teleporteriin astumista on tapahtunut. Silti tällä A:n tuhoutumisella on merkitys sen kanssa käsitteleekö ihminen teleporteria kopiokoneena vai matkustuksena.

"Star Trekissä" jopa syntyy teleportlaitteen häiriön vuoksi kaksi Rikeriä, jaksossa "Second Chances", joten kysymys on relevantti vaikka sarja onkin periaatteessa korostanut että teleportissa on ainevirtoja eikä hajottamista sanan vahvassa merkityksessä. (Tässä kyseisessä porukassa tosin skifille tärkeään autistin arkkityyppiin on otettu Data eikä Spock.) Tämä jakso korostaa että asia on relevantti Spockinkin kohdalla. Riker on tässä itse asiassa avuksi. Sillä Rikerin versiot ovat keskenään hieman erilaisia. Ne ovat peräisin samasta teleportaatiotilanteesta, mutta heidän kohtalonsa eivät ole olleet identtisiä.

Kopioitumisen ongelmana on se, että ihmiset ajattelevat että ihmisen identiteetti voi olla vain yhdessä paikassa. Tämän vuoksi sama ihminen ei voi kopioitua. Tällä on käytännön merkitystä, koska kopiot kuitenkin esimerkiksi syövät täsmälleen samalla tavalla kuin itsekin. Ongelmaksi tuleekin omistusoikeus niihin tavaroihin joita on hankittu ennen teleportaatiotilannetta. Kopioitumisen kohdalla monet tuntuvat intuitiivisesti olettavan, että se joka on siirtynyt on jotenkin epäaidompi. Rikerin kohdalla haasteellisempaa on tietenkin se, että hänen molemmat versionsa läpikävivät teleportaation joten ne olivat tässä ei-identtisiä mutta kuitenkin keskenään tasa-arvoisia.

Toisaalta jos kohtelemme molempia persoonina, joudutaan kohtaamaan Leibnizin laki. (Leibniz's law). Se on looginen konsepti jota moni pitää hyvin tärkeänä. Se on periaatteessa statement, joka sanoo munkkilatinaksi identitas indiscernibilium. Ja sen mukaan oliot tai entiteetit ovat identtisiä eli samoja (yksi ja sama entiteetti), jos niiden kaikki ominaisuudet ovat samoja. Jos ajattelemme että minuus on jakamaton asia, jokin jossa sinä olet yksi asia, joudutaan kohtaamaan ongelma. Jos teleportin toisessa päässä on Spock, ja lähtöpään Spock ei tuhoudukaan, kumpi on oikeampi. Jos ajatellaan että Spockin minuus kopioituu, voidaan ajatella että tämä haastaa Leibnizin lakia. Kaksi samaa kohdetta ovatkin eri lokaatioissa. Näin ollen joko persoona ei kopioidu - josta seuraa kysymys siitä kuka on oikea persoona ja kumpi ei - tai sitten Leibnizin laki on väärä. Tämä ongelma kiinnostaa teleportaatiota miettineitä filosofeja. (Vaikka meillä ei edes ole tämänlaista laitetta.)

Itse asiassa Leibnizin laki tulee vastaan jo teleportaatiokysymyksessä. Sillä sen perusongelmana on tavallaan se, että jos kohteen siirtää paikasta toiseen, niin sen lokaatio muuttuu. Voidaanko tätä silloin sanoa samaksi. Itse lähdenkin siitä varsin omituisesta suunnasta tätä ongelmaa.Nimittäin siitä että jos esine siirretään paikasta A paikkaan B, niin niillä on väistämätön epäanalogia. Nähdäkseni tämä korostus muuttaa kysymyksen siihen mitkä analogiat ja epäanalogiat ovat oleellisia ja relevantteja. Leibnizin laki tavallaan vain pakottaa siihen että jokin ero on. On tavallaan turhaa puhua ihmisen identiteetistä ja rinnastaa tätä sitten keskenään identtisiin asioihin. Tässä kohden vika onkin monin paikoin luultavasti enemmän ihmisen identiteetin määrittelyn ongelmista kuin mistään oikeista ylitsepääsemättömistä virheissä itse teleportaatiossa;
1: Leibnizin laki olettaa että identiteetti vaatii sen että on jokin kohde, vaikkapa teleportiin astuva Spock joka jakaa jokaisen ominaisuuden jonkun kohteen X kanssa, joka on Spock joka astuu kaukana teleportaatiolaitteesta ulos. Jos teleporttilaitteiden välillä on eroa on selvää etä näin ei ole. Vaikka aivot olisi rakennettu samalla tavalla, niin ainakin lokaatio ajassa on eri. Kenties siirtoon menee myös aikaa, joten eroja voi olla ajassakin.
2: Mutta jos ajatellaan mielenfilosofiaa, moni korostaa että Descartes oli oikeassa väittäessään että tietoisuudella ei ole lokaatiota. Mieli ei siis olisi paikassa. Teleportaatiolaite on siitä naturalistinen että se hylkää tämän väitteen ja olettaa että jos aine ja energia kopioidaan muualle, ei siirtymättä jää mitään sielua. Eli toisesta päästä ei astu ulos mitään Spockin tapaan käyttäytyviä filosofisia zombeja. Näin ollen mielellä on eroava propositio, eri lokaatio.
3: Moni kuitenkin ajattelee että persoona on jokin joka viittaa yhteen tiettyyn kokonaisuuteen. Tässä identiteetin määritteessä vaatimus identtisyyteen on vahva, tällä klooni, identtinen kaksonen ja teleportista ulos astuva Spock eivät olisi identtisiä. Joten kopioituva persoonansiirto olisi ongelmallinen Leibnizin lain kanssa. Ei saataisi ajatella että Spock on sama täällä kuin siellä kopiossaan kaukana kaukana muualla.

Leibnizin laki onkin siitä kiinnostava, että se tulee melko säännöllisesti vastaan mielenfilosofiassa. Ja se itse asiassa asettaa suuria haasteita esimerkiksi sielun olemassaolon todistuksille voi käydä hassusti jos tämä konsepti hyväksytään. Usein sitä kuitenkin otetaan hyvinkin vakavasti. Samoin sillä voi heikentää ID -tyylistä analogista päättelyä joka olettaa että koska kohteella x ja kohteella y on yhteisiä ominaisuuksia A, B, C ... niin jos x:llä on ominaisuus D, niin se on myös y:llä. Leibnizin lain mukaan se, että x ei ole y johtaa siihen että niille voidaan rakentaa myös epäanalogia-argumentti. Joka sekin palauttaa keskustelun mielestäni oikeille raiteille. Siihen mikä on oleellinen ja mikä epäoleellinen ominaisuus. Joka auttaa miettimään mielenfilosofisesti vaikka ID -haastetta siitä että miksi naturalistejen mukaan kivillä ei ole tietoisuutta. (Itse en yksinkertaisesti pidä panpsykistisistä sävyistä joita salakuljetetaan Descartesin ajattelutavoilla.) Selvästi Leibnizin laki on jotain joka koskettaa sitä miksi koemme että meitä on vain yksi. Ja on siksi jossain määrin mielenfilosofisten kysymysten kovassa ytimessä.

Omassa näkemyksessäni on tiettyjä oleellisia piirteitä. Niiden kanssa voidaan puhua mielestä ja samuudesta.
1: Olemme jossain määrin vain omaelämänkerrallinen muistimme, joka taas on juuri jotain jota Star Trekin teleportaatio kopioi. Toki tässä on syytä muistaa myös tilanne. Elämänkerrallisen muistin siirto johtaa tapahtumapolkujen eroamiseen, sillä teleportaation jälkeen jokainen kokemus on kuitenkin erilainen, joten teleportaation läpikäynyt kopio ja alkupaikkaan jäänyt kopio muuttuvat ajan kanssa erilaisemmiksi ja erilaisemmiksi - juuri kuten Riker "Star Trekissä".
2: Olemme myös havainnoijia ja tätä kautta määrittyviä. Mutta minä uskonkin siihen että mielen voi rakentaa aineesta, ja imitointi on enemmän kuin korkeinta imartelua, se on identtiseksi tulemista. Tässä Leibnizin laki ei ole este vaan tosiasioiden tunnustaminen.
+: Leibnizin laki kuitenkin kulkee silti "pinnan alla" monesti mukana myös "haasteellisemmassa mielessä". Esimerkiksi siinä kohden että en usko ns. mind uploadingiin jossa mieli ladataan tietokoneelle. Sillä tässä ei huomioida sitä että vaikka teoriassa voidaan imitoida jotain kohdetta ottamalla kaikki tämän relevantit attribuutit, niin kenties jokin odottamaton epäanalogia tuhoaakin kaiken. Hiiliatomia imitoi parhaiten toinen hiiliatomi, eikä silikonisirulla oleva databitinsiirto, ei edes usea. Siksi ongelmana mind uploadingissa onkin aivojen mekaniikansiirto-ongelma eikä se, että mieli olisi jotenkin aineellisen maailman ulkopuolella. (Olen agnostikko, mutta en usko sielukonseptiin. Monia tämä hämää, mutta ei teismi tai deismi ole kannanotto sieluun, jumala voi älykkäästi suunnitella ihmis- ja muiden liharobottien asiat miten mielii.)

Tässä ei kuitenkaan tavallaan ole kysymys siitä voidaanko tietokoneeseen rakentaa älyllinen tietoinen algoritmi, vaan siitä onko tuo algoritmi sinä sanan vahvimmassa mielessä. Mutta tällä ei ole väliä, sillä olen kuitenkin selvästi määritellyt minuuden ja sinuuden sellaisella epäanalogisuutta korostavalla tavalla jossa Leibnizin laki on vahvasti esillä.

Siksi uskallankin sanoa että teleportaatiolaite ei murhaa Spockia, vaan luo hänelle uudenlaisen jatkoelämän. Sen sijaan jos Spock kopioidaan holokannen hologrammeihin, hän on vain halpa imitaatio, imitaatio joka peräti luodaan ja heijastetaan vain niinä hetkinä kun Spockin ulkopuolinen tahto asiat näkee tarpeelliseksi. Siksi olenkin surullinen että tavallaan Spock on nyt lopullisesti kuollut. Vaikka oikeasti hän tietysti elääkin ikuisesti.

Miksi elämme pahastumiskulttuurissa?

YLE on ottanut ohjelmaan 60 -osaisen ohjelman. Ohjelman jossa luetaan Koraani kannesta kanteen. Fundamentti -blogi kutsuu tätä islamisaatioksi. Vasahammer - blogi lähestyy asiaa islamin myymisen kautta. Sinenmaa lähestyy asiaa miettimällä että mitä jos YLE lukisikin "Urantia" -kirjan kannesta kanteen. YLE:llä ohjelmaa perustellaan sillä että "Uskon että tieto lisää ymmärrystä. Hirveän usein kuulee heittoja siitä, että Koraanissa sanotaan näin ja noin. Haluamme antaan suomalaisille mahdollisuuden kuunnella, mitä Koraanissa oikeasti sanotaan".

Itse en voi sanoa muuta kuin että samaa voisi sanoa kristinuskosta. "Raamatusta" lainataan kaikenlaista. Ja tosiasiassa uskon että jos YLE ottaisi ohjelmistoon sen, että "Raamattu" käytäisiin kohta kohdalta läpi teologien kanssa, se pikemminkin johtaisi kristinuskosta etääntymiseen. Ihan sen takia että se, että profeettaa kaljupääksi kutsuvien poikien raatelu karhuilla ei edusta sellaista arvomaailmaa jota valtaosa haluaa kannattaa. Samoin en usko että suvaitsevaisuuteni ainakaan kasvaa jos "Koraanista" todella luetaan myös kaikki ne kohdat jotka käsittelevät jumalattomia, ateisteja ja vastaavia. Minun on vaikeaa ymmärtää sitä miten nykyään ajatellaan että kulttuurin kuin kulttuurin ymmärtäminen lisää sen suvaitsemista. Useimmiten suvaitsemista helpottaa se, että kulttuurista valikoidaan trailereihin ne miellyttävimmät osiot. Ja se, että suurin osa ihmisistä ei osaa edes oman uskontonsa kaikkia hienouksia.

Kuitenkin tässä ihmettelen sitä miten tässä nähdään että ohjelma on islamisaatiota jota pitää vastustaa. Samat ihmiset jotka Charlie Hebdo -iskun kohdalla ymmärsivät käyttää sanaa "sananvapaus" ovat tässä kovasti vastustamassa kaikkea tiettyjen maailmankuvien ilmaisemista. Sananvapaus voidaan näissä piireissä helposti ohittaa sillä että siihen liitetään pääte "saatio". Näin ollen homojen näkemyksien esittäminen on provokatiivista homosaatiota jota saa vastustaa vain siksi että mielipidettä kutsutaan propagandaksi. Kikka on suunnilleen yhtä järkevää kuin kaiken maahanmuuttokeskusteun torjuminen kutsumalla sitä "rasismiksi". Tai se miten tietyt kommunistit näyttävät kuittaavan asioita siten että erimielisyys nimetään fasismiksi. Huomio on mielenkiintoinen. Kaikki kannattavat samanaikaisesti sananvapautta ja uskonnonvapautta, että haluavat sensuroida joitain asioita demagogiana ja propagandana. Usein tässä kriteerinä tuntuu olevan "valehtelun" idea. Jossa henkenä on se, että uskonnonvapaus koskee "vain tosia uskontoja". Siksi moni kristitty näyttää elävän maailmassa jossa uskonnonvapaus tarkoittaa sitä että on kristitty.

Nimittäin tässä kohden voidaan nähdä että asiaa voitaisiin lähestyä sitä kautta että YLE lähettää verovaroin uskontomyönteistä ohjelmaa kristinuskosta. Olen itse asiassa kuoroaikoina ollut itsekin televisiojumalanpalveluksessa pärstä ruudussa. Ev.Lut -kirkko itse asiassa korostaakin yhteistyötään YLEn kanssa. Kukaan ei pakota kuuntelemaan näitä ohjelmia joten ne eivät ole kristinuskon tuputtamista tai mikään ongelma uskonnonvapaudelle. Päin vastoin, olen kuullut että YLEn kristilliskeskeisen ohjelmiston - sekä sen että hartaudet ovat selvästi kristittyjen näkökulmasta ja vailla ateistien näkökantaa - on jotain jonka sensuroimisvaatimukset ovat kauheaa sananvapautta vastustavaa sekularismia jonka toteutuminen olisi uhka uskonnonvapaudelle koska sitten ateisti saa sanoa naturalistisia asioitaan mutta kristitty ei saisi puhua julkisuudessa vakaumuksistaan ja käyttää niitä perustana mielipiteilleen.

Mutta.

Kenties koko tämän asian voikin tiivistää hauskasti siihen miten tämän päivän "Metro" -lehden tekstiviestipalstoilla korostettiin sitä miten kristittyjen identiteetti on täsmälleen yhtä arvostettava kuin islaminuskoisten. Koraanin luku nähtiin uhkana ja identiteetin kautta. Tätä kautta sain askeleen johonkin hieman rakentavaan.

Voidaan nimittäin huomata, että tämän hetken arvokeskustelussa ja poliittisessa puheessa vallalla on uhrimentaliteetti. Valtaa haetaan sitä kautta että oma viiteryhmä alennetaan. "Se joka itsensä alennetaan, se ylennetään" -lauseen kieroutuneessa hengessä valtaa ei haeta siten että näytetään että ollaan kovimpia tyyppejä. Vaan yrittämällä olla jotenkin säälittäviä ja vainottuja. Tämä koskee aivan kaikkia osapuolia. Niin feministit kuin maskulinistit korostavat huonoa asemaa. Maahanmuuttokriitikot ovat vainottuja. Samoin ateisteja kiusataan "suvivirren" pakkokuuntelulla hyvin samaan tapaan kuin kristittyjä kiusataan siten että joku kehtaa lukea "Koraania". (Mikä on siitä kiinnostavaa että olen itse kuullut kuunnelman kirjasta "Avaruuden käskikirja liftareille" -teoksesta. Kauheaa Adamsisaatiota tämä?)

Elämme siis maassa jossa kaikki ovat uhreja. Tämä on hieman erikoista, koska maassamme asiat menevät yllättävän hyvin verrattuna moneen muuhun paikkaan. Tämä jännite on "Miksi" -kysymys. Sellainen johon voidaan vastata muutamallakin tavalla.

Ensinnäkin on syytä huomata että Maslown tarvehierarkian mukaan ihmisen kiinnittävät eri oloissa huomiota erilaisiin asioihin. Tässä on valitettavasti sivutuotteena hieman se, että olosuhteiden parantuminen ei useinkaan johda onnellisuuden kasvuun vaan siihen että huomio siirretään toisiin asioihin. Riskinä on psykologiassa tunnistettu hedonic treadmill, jossa käy pitkällä tähtäimellä niin että ihmisen "v -käyrä on vakio".

Kun katsotaan perustaa, voidaan huomata varsin objektiivisia asioita. Ravinto, turvallisuus ja muut vastaavat ovat hyvinkin yleisinhimillisiä ja kulttuurista riippumattomia. Sen sijaan huipulla on itsensä toteuttamisen tarpeita jotka ovat hyvin abstrakteja ja kulttuurista riippumattomia. Karkeasti ottaen tilanne meneekin siihen että korkeimmalla tasolla puhutaan identiteeteistä. Nämä ovat paitsi maailmankuvallisia, niin myös hyvin henkilökohtaisia ja tätä kautta helposti loukkaavia. Provokaatio tapahtuukin yleensä jollain sellaisella ilmaisun tavalla jonka terä selvästi kohdistuu näihin korkeimman tason tarpeisiin. Ne ovat jossain määrin by definition "first world problems".
1: Tai oikeastaan ne koskevat niitä ihmisiä joilla on hyvinvointia. Joka on tärkeää kun tiedostetaan miksi jonkun periaatteessa kehitysmaan maailmaa lentokoneilla kiertävä ideologinen johtaja harjoittaa demagogiaa ja usuttaa köyhyydessä ja kurjuudessa elävät kansalaisensa uhrautumaan väkivaltaisissa iskuissa jotka eivät kohdistu näiden kurjien turvallisuuteen tai ravinnontarpeeseen.

Tämä on tietenkin "vain nyrkkisääntö". Maslown tarvehierarkia tarjoaakin yleensä lähinnä sellaisia. Sillä saa piirreltyä suuria linjoja. Ja usein tämä on tarpeen. Mutta tämä nyrkkisääntö on siitä hauska, että jos mietitään "liberaalia poliittista korrektiutta" tai "suvaitsevaiston itkupilliyttä" ja "kukkahattutätien  holhoamista" tai "fundamentalistien teokratia -asennetta" niitä kaikkia kuvaa se, että ne ovat "vastapuolen kuvauksia" jollekin jota nämä ihmiset itse pitävät oikeutettuna. Kun maailmaa sensuroidaan yhteiskunnan parhaan, kohteliaisuuden tai muun vastaavan nimissä on kyseessä yleensä jonkinlainen jesuiitta -ajattelu. Sellainen josta Aaron James pistää kusipäisyyden ytimeen. Tavalla joka on mielestäni hyvin osuva. Suurin osa ongelmista johtuu nimenomaan siitä että jollakulla on jonkinlainen moraalipaniikki ja tähän liittyvä moraalinen närkästys.

Toki kaikki nämä stereotypiat ovat jossain määrin jossain häijyn karrikatyyrin ja tahallisen väärinymmärtämisen välissä. Mutta kuitenkin voidaan sanoa että valtaosa poliittisesta keskustelusta on identiteettipolitiikkaa. Eli politiikkaa joka ajaa arvomaailmaa ja maailmankuvaa koskevia intressejä. Tässä maailmassa kulttuuri ei ole mikään "kristinusko joka yhdistää kaikki". Vaan identiteetti on tärkeä nimenomaan siinä muodossa että sen avulla tunnistetaan oma viitekehys joka on jotenkin erinomaisempi kuin ne kaikki muut.

Ja osittain tämä johtuu siitä että monikulttuurisuudessa on ongelmia. Ja sananvapaus, uskonnonvapaus ja mielipiteenvapaus ovat kaikki ytimeltään vähintään jollain tasolla monikultturisoivia arvoja. Niissä kaikissa on ytimessä ajatus siitä että voitkin olla erilainen kuin massojen lauma. Asia vain unohtuu yhtä helposti kuin mitä "sananvapaus" unohtuu heti jos jonkun mielipiteenilmaisun nimeääkin "-saatio" -päätteellä. Koska sananvapautta ja uskonnonvapautta arvostetaan ja tälle annetaan tilaa, siitä seuraa arvokonflikteja. Ja nämä muuttuvat relevanteiksi maissa joissa on maallista hyvinvointia. (Kuten Suomessa ainakin vielä toistaiseksi on, työttömyyskorvauksella minäkin saisin maksettua jonkinlaisen vuokran ja voisin pelailla videopelejä. Ja voisin varmasti urheilla miekan kanssa enemmän. Joka on aika se kaikki mitä kaltaiseni renttu itse asiassa tarvitee. Eikä vain "tarvitse", vaan enemmän - "kaipaa".)

Koska voimme muodostaa alakulttuureita ja sompailla niiden välillä, muodostuu helposti fragmentaarisia ryhmiä jotka eivät edes yritä olla samaa mieltä kuin valtaosa ihmisistä. Siksi monet eivät suostu alistumaan "YLEn" julkaisupolitiikkaan vaan haluavat kritisoida ja vastustaa tätä. (Jos olisin englanninkielinen korostaisin että se mitä alakulttuuri kieltäytyy tekemästä on "transforming in to the majority". En tiedä miten sen saisi näppärästi Suomeksi..) "Homosaatio" -käsiteten kehittäjätkin ovat sitä mieltä että he eivät alistu tälle joka paikasta tuuttaavalle massaviestinnälle. He haluavat ikään kuin mennä omia polkujaan, joissa ei kuulla eikä nähdä mitään ilmaisua tästä homokulttuurista.
1: He eivät näe homorummutuskieltoa sensuurina, mutta se johtuu vain siitä että he eivät mieti asiaa loppuun asti. Jos Koraanin luku on kristittyjen identiteetin päälle paskantamista ja oksentamista, se tarkoittaa sitä että kieltää islamilaisen ilmaisun tässä kanavassa. Jos homoseksuaalien kulttuurin näkyminen katukuvassa on kammottavaa, niin se vaatii että tätä kohdellaan kuin uskontoa sekulaarissa maassa, eli se viedään pois katukuvasta sensuristisilla keinoilla.

Tämä sananvapautta eli monikulttuurisuutta (toki hieman eri painotuksin) korostava yleisasenne on siitä erikoinen että se on johtanut siihen että kompromissintekoon ei kannusteta. Ja kompromissin vaatimisen puuttumisen lisäksi asia on itse asiassa vielä pahempi. Kompromissiin vetoamisesta on jo aika päivää sitten tehty strategia ajaa omia intressejä. Henkenä on se, minkä huomasin monilla fundamentalistikristityillä olevan Intelligent Designin kanssa. He näkivät että ensin he vaativat itselleen pikkusormea. Ja kun tämä on saatu niin kiilaa (wedge) voidaan työntää hieman syvemmälle. Lopullisena tavoitteena oli siivota paha naturalismi yhteiskunnasta taiteita myöten. Ja jos pikkusormea ei antanut oli maailmankuvallinen sortaja joka ei suostunut kompromisseihin. Ja jos kompromissiin ryhtyi, huomasi että pian edessä oli uusi vaatimus johon vaadittiin suostumista tai kompromissia. Slippery slope on siitä ikävä että se on teknisesti ottaen virheajattelua. Asiat pitäisi voida hoitaa asia kerrallaan ja katkaista ketju milloin vain. Silloin voi todellakin olla kohtuuttomuutta. Mutta useat viiteryhmät ovat livahtaneet tähän ja saastuttaneet kompromissien teon osaksi voiton haalimista askel kerrallaan. Tämä ei toki tee slippery slopea ehdottomasti faktaksi. Mutta se vaikeuttaa päätöksentekoa.

Kaiken tämän takana on itse asiassa trilemma jota Demokratia tuntemassamme muodossa ei kykene ratkaisemaan. "Philosophical Disquisitions" -blogissa tätä on lähestytty Vennin diagrammin avulla. Ongelman ydin on siinä että yleisesti ottaen kaikki arvostavat kolmea arvoa, mutta tosiasiassa vain kaksi niistä voidaan valita kerrallaan. Ne ovat jännitteisiä "pick two" -valinta on edessä. (Aivan kuin vaatteiden kanssa joutuu valitsemaan kaksi "halpa", "merkkituote", "muodikas" -kolmiosta.) Ongelmat voidaan jossain erityistilanteissa ratkaista kaikki, mutta etenkin vähänkin kompleksisemmassa tilassa tätä ei enää voida tehdä, vaan jotain joudutaan uhraamaan. Demokratian kohdat ovat;
1: "Robustness of plurality", joka koskee mielipiteenvapautta, siinä kunnioietetaan sitä että yhteiskunta ei ole teokratia tai muutoin sellainen että se ei kestä mielipiteiden eroavaisuuksia. Kansalaisilla on lupa valita ideologiansa ja agendansa.
2: "Basic Majoritarianism" jossa asioita päätetään enemmistön hengessä. Jos kollektiivinen hyväksyntä valitaan, eli valta ei ole monarkin, uskonnollisen johtajan tai jonkun muun yksinvaltiaan tai valtainstituution käsissä, joudutaan väistämättä ajatukseen jossa asioiden tilastollisen kannattamisen määrä on jotenkin relevantti.
3: "Collective Rationality", ajatus siitä että syntyy jonkinlainen kokonaisuus jossa kulttuuri on konsistentti ja järkevä, että siinä ikään kuin tiivistyy kansalaisten asenteiden, mielipiteiden ja agendojen kokonaisuus tavalla joka on sisäisesti järkevä.

Sitä ikään kuin liian helposti ajattelee että kannattaa kaikkia kolmea samanaikaisesti ja vain vastapuoli antaa periksi jollekin pahuudelle. Kun tämä tapahtuu kulttuurissa jossa valtaosat asioita koskevat identiteettiin sidottuja ideologioita ja arvoja, tämä kaikki tuntuu henkilökohtaisesti loukkaavalta tai jopa vainoamiselta. Tässä jää helposti syrjään se pieni tosiasia, että olemme kaikki ääliöitä ja idiootteja. Ja ennen kaikkea että tämä "kaikki" koskee myös itseä.

Pieni ajatus ; Pankkikriiseistä, pörssiromahduksista ja Rooman vakaudesta

Minun lapsuusaikana Suomessa oli lama. Tämän taustalla oli periaatteessa se, että ensin pankit myönsivät tilejä melko hyville koroilla. Tämä teki niistä suosittuja. Valitettavasti korkojen antaminen tarkoittaa sitä että pankki antaa tallettajille rahaa. Joten ne tarvitsivat lainoja voidakseen kattaa nuo edellämainitut korot. Tämä johti löyhtyneisiin lainanantokriteereihin. Periaatteessa lainaa sai hyvin vähäisin tai olemattomin takuuksin. Joka johti siihen että pankit antoivat lainaa asioille jotka eivät kannattaneet. Ja tekivät tätä yhä useammin ja useammin, mitä enemmän heidän piti kattaa korkomaksuja antamilla lainoillaan. Kun investoinnit joihin lainaa oli annettu romahtivat, pankki joutui perimään karusti. Koska ne tarvitsivat ehdottomasti varoja niiden korkojen kattamiseen.

Toisaalta Amerikoissa on tapahtunut 1929 alkanut lama johtui pörssistä. Pörssissä oli usein tapahtunut kuplia, joiden puhkeaminen kadottaa osakkeiden arvoa. Senkin taustalla oli se, että kun osakkeita pidettiin varmoina ja niihin luotettiin, pankki myönsi niiden hankintaan hyvin helposti lainaa. Kun lainojen arvo romahti, oli sillä karuja seurauksia. Toisin sanoen pörssi on keino tuottaa samantapaisia ongelmia kuin tuossa itselleni tutummassa lamassa.

Toisaalta voidaan ajatella, että niissä yhteiskunnissa joissa on ollut erityinen koroillaeläjien luokka ovat lietsoneet tämänlaisia ongelmia. Erityisiä ongelmia tulee jos koroillaeläminen on kannattavampaa kuin investointien tekeminen. Tästä voi tulla jopa yhteiskunnan romahduksia, tai vallankumouksia. Sillä jos investoinnit tuottavat vähemmän kuin koroillaeläminen, on kannattavaa antaa koron kasvaa korkoa korolle samalla kun vähemmän onnekkaat sitten jäävät eksponenttisääntöjen mukaisesti yhä syvemmälle ja syvemmälle köyhyyteen.

Tästä minulle seurasi pieni hupaisa ajatus.

Menneinä aikoina koronkiskonta oli kiellettyä. Teologia -sivusto kertoo tästä hienosti Simo Knuuttilan tekstissä. "Vaikka taloudellinen toiminta laajeni ja monipuolistui 1100-luvulla, kirkko jatkoi korkokiellon opettamista. Se sai myöhemmin tukea myös Aristoteleen raha- ja korkoteoriasta. Rahaa sellaisenaan pidettiin tuottamattomana, minkä ajateltiin lisäävän korkokiellon järkevyyttä. Lainattu raha siirtyi lainanottajan omaisuudeksi maksupäivään saakka. Hyötymistä toisen omaisuudesta pidetiin sopimattomana, varsinkin kun myös riski omaisuuden häviämisestä siirtyi lainanottajalle. Koron ottamista kutsuttiin nimellä usura. Se käännetään usein koronkiskonnaksi, mikä on hiukan harhaanjohtavaa, koska usura tarkoittaa roomalaisessa oikeudessa vain korkoa. Keskiajalla termi sai negatiivisen merkityksen juuri korkokiellon takia."

Tämänlainen on jotain joka kenties johtaa vakauteen. Tosin tämä voidaan nähdä siihen mistä syystä kristittyjen maailmaa pidetään "hitaasti etenevänä". Jos yhteiskunnassa ei ole kannattavaa antaa lainaa, sitä ei helposti anneta investoimiseen, uusien keksintöjen tekemiseen. Tämänlainen yhteisö romahtaa helposti ulkopuolelta tulevaan uhkaan, kun joku muu maa sitten panostaa investointeihin ja jyrää tämän varovaisen ja sisäisesti vakaan järjestelmän ylivoimalla.

Nähdäkseni tässä on jotain joka voidaan liittää Roomaan.

Roomassa oli vahva sotilasvoima. Se oli myös tunnettu siitä että se ei niinkään tuottanut ideoita vaan kopioi niitä muilta. Siihen aikaan laaja valtakunta jossa oli paljon kohtaamisia toisilleen vieraiden kulttuureiden kanssa ja jossa tieto kulki teillä kykeni harjoittamaan tätä strategiaa. Ja se toimi yllättävän pitkän aikaa.

Nykyaikana se vaatisi ankaraa tiedostelua ja hirvittävää panostusta teollisuusvakoiluun. Ja siitä huolimatta globaalissa maailmassa tieto kiertää maailmaa ympäri salamannopeasti. Jo Neuvostoliiton aikana kävi selväksi että ei riitä että kansantalouden saavutuksia haluttiin näytellä ja keksittiin hienoja tiedemiehiä keksiviä tiedemiehiä ja panostettiin reverse engineeringiin. Maailma juoksee eteenpäin nopeasti, ja mukana pysymiseen tarvitaan investoinetja ja innovaatioita loppumattomana ryöppynä. Ja tässä mukana pysyminen tehdään sille ehdoin että riskinä ovat hyvinkin totaaliset ja syvät lamakaudet.

Karvaturriryssä (laukutta)

Olinpa tänään mukavasti menossa tiellä ostamaan itselleni kaupasta syömistä ns. ruokatunnille. Raahustin kohti myymälää, kun vastaani tuli ihminen jolla ei ollut kainalossaan polakkaa. Tällä tuntemattomalla arvon ihmisellä oli minulle asiaa. Hän aloitti sanomalla "Kuules karvaturri". Arvasin että minusta puhuu, koska minulla on Davy Crockett -hattu. Nimitys oli humoristisehko joten en ajatellut ottaa pahalla. Hattuni herättää säännöllisesti huomiota, ja valtaosin tämä huomio on positiivista.

Tällä kertaa kuitenkin kävi jotain jota ei ollut tapahtunut aikaisemmin. Henkilö vaihtoi välittömästi aika vihaiselle ryssävihalinjalle. Sain tietää olevani venäläinen maahanmuuttaja. Suomeksi väänsi ihminen minulle, koska sitähän ne "kieltä osaamattomat mamupaskaryssät" (tjsp.) puhuvat. Viesti olisi täydellistynyt jos hän olisi kalisuttanut minulle mustanpuhuvia hampaita, joita hänellä ei edes ollut. Selvää oli että tämä työinvalidi oli alkanut yhä useammin vierailla henkisillä roskatunkioilla.

Ensiällistyksen jälkeen vastasin leppeällä savon korostuksella. Että "mittee sie ny?" Äijä hämmästyi, etenkin kun huomasi hatun hännän joka on leppoisa amerikkalaisvaikute. Ja amerikkalaiset on vähemmän maahanmuuttajia kuin venäläiset -tulevathan he kauempaa ja kaikkea.

Tiedostin että keskustelukumppanini oli tyhmä. (Mikä ääliö. Tuollaista tekisi mieli täräyttää nuijalla päähän!) En jakanut tätä oivallusta. Olisimme toki varmasti väitelleet hyvinkin pitkään, mutta onneksi emme. Tämä onnellinen sattumus käänsi ajatuksemme pois väittelystä. Tämän jälkeen hajaannuimme omiin suuntiimme. Muutoin olisin kenties kertonut hallitsemastani tiedosta enemmänkin, mutta valitettavasti minun on nyt mentävä kauppaan ostamaan tonnikalaa.

Ensin olin kuitenkin vihainen. Jälkikäteen, liian myöhään, rapiirioveluuteni saavutti jonkinlaisen esprit de l'escalier -hetken. Sellaisen jota olisi kaivannut siinä venäläisessä hetkessä kun vitsi yrittää kertoa sinua, mutta jota ei juuri silloin tapahtunut. Olin pettynyt kun vastaus tuli mieleen liian myöhään. Olisi pitänyt haukkua äijää rekkalesboksi joka tarvitsisi kunnon panon ymmärtääkseen että hänen paikkansa on hellan ja nyrkin välissä. Se olisi ollut yhtä osuva ja yhtä asenteellinen kuvaus miehelle kuin hänen ajatuksensa minusta. Mutta on kenties parempi että emme puhu hänestä enempää.

Mitä tähän enää voi sanoa?

Kaiken kaikkiaan en tiedä oliko kohtaamiseni rasistinen hyökkäys. Syynä on se, että virallisesti maahanmuuttokritiikki ei ole rasismia vaan sosiaalipoliittinen ja ideologinen kannanotto. Tämä on jopa heijastellut sitä että "maahanmuuttaja" on ollut likimain synonyymi sille mitä vanha kansa kutsui "neekeriksi". Kenties nyt, kun Venäjä ja Putin tarjoavat jännitteitä maailmanpolitiikkaan, "maahanmuuttaja" -käsite on laajentunut myös muihin imigrantteihin. Silti amerikkalainen ei ilmeisesti ole vieläkään "maahanmuuttaja".

Toisaalta kun tuota kommentoijaa katsoo, ei voi sanoa muuta kuin että hänen sisäisen koherenttiutensa vuoksi on parempi että kysymys olisi rasismista. Sillä ihmiset jotka päiväsaikaan maleksivat kaduilla ovat ihmisiä jotka eivät todennäköisesti ole mitään verotuloja valtionkassaan tuottavia yhteiskunnan tukipylväitä. Verorahoilla loisiminen joka on maahanmuuttokritiikin ytimessä ei ole siksi kovin hyvä veto tuonkaltaiselta ihmiseltä. Samoin kun tuollaisella aggressiolla pyörivän ei ole fiksua selittää miten islam tuo väkivaltaa kaduille. Joten kannustan moittijaa panostamaan siihen rasismistrategiaan.

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin selvää että olipa teko rasistinen tai sosiaalipoliittinen, voidaan silti sanoa jotain. Tämänlainen aggressio ei nimittäin kohdistunut rotuun eikä sosiaalipolitiikkaan. Käyn töissä. Olen kantasuomalaisten vanhempien perheestä. Nämä eivät estäneet minua kohtaamasta tätä tilannetta. Rajoite koski pukeutumista ja ilmeisesti ulkonäköä. Kansallistunne on huono motiivi jos sillä rajoitetaan näinkin ankarasti pukeutumistyyliä ja muita vastaavia asioita. Jos maahanmuuttokritiikki tarkoittaa sitä että täytyy pukeutua tietyllä tavalla että ei vahingossakaan sekoittuisi "vääriin ihmisiin" niin alakulttuuri rajoittaa niin paljon että kenties on aivan yksi ja sama kontrolloiko itse kunkin elämää Putin vai tämänlaiset kansallistunnevammaiset sosiaalipumminatsit.

Motiivit ovat irrelevantteja jos ne kohdistetaan idioottimaisesti. Siinä onkin oikeastaan kaikki.

Lupa kadota?

Kun ihminen kuolee, tähän saatetaan liittää digitaalinen kuolema. Tälle aiheelle on tehty "Digitaalinen kuolema" -verkkosivukin. Tähän liittyy esimerkiksi facebooktunnusten poispyyhintä ja muu vastaava. Tämä on ajatuksena kiehtova, koska useimmiten ihmiset tuntuvat haluavan sekä olla näkyvissä että jotenkin tehdä itsestään kuolemattomia.

Kuitenkin on hyvä miettiä mitä tallessa oleva data tarkoittaa. Osassa tapauksissa kyseessä on nimenomaan se, että menneisyydestä tulee helposti jonkinlainen kahle. Minun facebooktilini on tunnetun säälittävä. Siellä on runsaasti merkittävän hirvittävän huonoja juttuja. Jos en pitäisi tätä osuvana identiteettinä jota haluan muille mainostaa, voisin haluta poistaa sen. ; Toki tämä tietty nolouden tiedostaminen tarkoittaa sitä että kenties kymmenen-kahdenkymmenen vuoden päästä häpeän sitä mitä olen nyt. Kenties haluan facebookini ja blogini pyyhittäväksi. Kenties on mahdollisuuksien rajoissa jopa sekin olen jopa kääntynyt kristityksi ja haluan että minuun liitetyt siteeraukset ovat epäasiallisia. Haluaisin ikään kuin vapautua mielipiteistäni jotka eivät ole edes omiani. Tai siis nykyisiäni siinä kuvitteellisessa todellisuudessa.

Ja tämä ei ole pelkästään minua koskeva asia. Jokaisella meistä on menneisyys. Ja se ei aina ole sellainen että se olisi relevantti. Tästä merkittävä oikeustaistelu käytiin Googlen ja Mario Gonzalezin kanssa. Gonzalez oli ollut veloissa ja tästä oli tullut lehtijuttuja. Myöhemmin hän sai velkansa hoidettua ja saavutti myös vakaamman varallisuustilanteen. Kuitenkin vanha lehtijuttu oli olemassa Googlessa ja tämä haittasi hänen taloudellisia pyrintöjään. Gonzalez nähtiin riskinä. Hän näki että tämä tieto on ajasta jälkeenjäänyttä ja loukkasi kunniaa. "I was fighting for the elimination of data that adversely affects people's honour, dignity and exposes their private lives. Everything that undermines human beings, that's not freedom of expression."

Kysymys on kuitenkin hyvin hankala.
1: Sillä tosiasiassa Gonzales vaati sensuuria, tiedon poistamista. Uutisartikkeli on julkista tietoa jolla on aina ja väistämättä esimerkiksi historiantutkimuksellista arvoa. Hän toki itse näkee että ilmaisunvapaus ei koske noloja asioita jotka vähentävät ihmisarvoa. Mutta jos tätä ajatusta todella viedään loppuun asti, ei ilmaisunvapaudesta välttämättä jäisi paljoakaan jäljelle. Sillä jos joku pitää jotain itsestään kertovaa tietoa nolona tai epämukavana, hän voisi vain vaatia sen poistamista. Tämänlaatuinen toiminta on yleistä erilaisissa varsin ikävissä valtiomuodoissa, sellaisissa joissa valtionpäämies ei kerää itsestään kertovia vitsejä vaan näiden vitsien kertojia.
2: Toisaalta kaikki julkiset tiedot ovat riski. Natsit esimerkiksi käyttivät aivan viattomin intressein kerättyjä tietoja. Kun oli tietoa vakaumuksista ja vanhemmista, saatiin tehtyä hyvinkin tarkkoja kartoituksia etnisyydestä. Tätä käytettiin vainon ja painostuksen välineenä. Internetin tietoarkistot tarjoavat mahdollisuuden rakentaa näitä henkilörekistereitä. Ja tähän ei tarvita vallassaolevia natseja.

Gonzalesin kohdalla esille nousikin se teema että eurooppalaiset ovat usein suojaamassa yksityisyyttä kun amerikkalaiset kuvaavat sananvapautta tärkeämpänä. Holokaustin muistutus painaa täällä kenties jonkin verran vahvemmin. Siinä missä eurooppalainen voi olla varovainen sen suhteen että hän haluaa tietää kuka kerää hänestä mitäkin tietoa ja mihin tarkoitukseen, USA:lainen ajattelee helposti siten että valvonnasta ei ole pelättävää jos ei ole mitään piilotettavaa.

Kaiken aikaa esimerkiksi minä en välttämättä haluaisi minuun avoimesti ja julkisesti asetettuja googlehakujani julkisiksi. Syynä ei ole pelkästään se, että kunniani ryvettyisi jos puolisoni ja äitini saisi tietää pornohakuni. (Ja ne ovat huolestuttavia. Jos ankeriasporno järkyttää niin tietäkää että yhdyssanaparikone mielessäni on tuottanut myös "sähköankeriaspornoa"...) Samoin on kenties vapauttavaa saada tietää mitä tietoja itsestä on SuPossa. Ihan sen vuoksi että voi tarkistaa ja vaatia oikaisua. Toisaalta jos joku ei nuuskisi ihmisten asioita, ei journalismi ja aitojen epäkohtien paljastaminen ja niiden korjaaminen olisi lainkaan mahdollista. Kenties minun ankeriaspornohakuni muuttuu relevantiksi vaikka arvioitaessani mielentilaani kymmenien vuosien päästä kun mieleni on mahdollisesti vaikka degeneroitunut joksikin kuvitteelliseksi sarjamurhaajaksi...

Oma kantani on kuitenkin se, että  olen "henkisesti puolijuutalainen". Jos joku kerää tietoja, tämä on ensi sijassa epäilyttävää. Kuitenkin samalla arvostan avointa tietoa ja sen jakamista. Suurin osa jakaa kanssani nämä molemmat, periaatteessa keskenään ristiriidassa olevat, arvot. Moni näkee varmasti laillani myös "kompromissinpaikan". Vaikka sen, että sensuroimista pitäisi sallia vain hyvin erityisistä syistä. Näihin kuuluu (a) oikaisuoikeus, jossa virheelliseksi selvästi osoitettu tieto tulisi deletoida (b) väitteet jotka koskevat asioita joiden "velan yhteiskunnalle" tekijä on maksanut ja (c) vaatimus poistaa tietoa henkilörekistereistä jotka eivät ole viranomaisten hallussa ja joiden kautta on syytä uskoa jonkinlaiseen uhkaan tai itseä koskevaan riskiin.

Tosin olen näissäkin varauksellinen, koen rakentavaksi hoitaa oikaisuvaatimus siten että esitetään julkisesti väärän tiedon esittäjä ja tämän lausunto, joka sitten korjataan. Ja tälle sitten haetaan näkyvyyttä. Tässä ei hävitetä mitään. Ja tämä on tietääkseni myös vääristelijöille ahdistavampi tapa kuin jonkun bittiavaruuteen unohtuneen tekstin muuttaminen tavalla joka ei merkitse mitään, koska ne jotka ovat lukeneet asian ovat jo lukeneet sen. Korjaus jossa ei korjata näitä syntyneitä käsityksiä on "periaatteessa merkityksetön". Toisin kuin tiedon levittäminen selvistä virheistä. Etenkin jos tälle uudelle tekstille saa näkyvyyttä...

Ja mitä taas tulee kunniaan, maineeseen ja muuhun arvokkuuteen ; Ne taas eivät minulle paina kovin paljoa vaa-assa. Niin moni vaatii nykyään suvaitsevaisuuden nimessä kunnioitusta ja arvostusta, että kunnioitus ja arvostus on menettänyt merkityksensä. Liian harvalle on ilmeisesti sanottu lapsena niitä rakentavia ja opettavia sanoja kuin "tällä kertaa hävisit" ja "olet kyllä tuossa aika heikkotasoinen". Kunnioitus ja arvostus ovat minusta jotain jotka ansaitaan muulla kuin epäonnistumisilla. (Siksi minulla ei ole juurikaan mainetta jota menettää.) Suvaitsevaisuus taas tarkoittaa ensi sijassa sietämistä.

Mutta kenties tällä ei ole niin suuresti väliä. Sillä internet on suuri. Ja suurin osa ihmisistä ei ole "kiinnostavia" ja "tärkeitä" kovin monelle muulle. Tässä mielessä sitä joka pelkää itsestään olevia tietoja voidaan lohduttaa sillä että tämä data on haudattu parhaalla mahdollisella tavalla. Se on peitetty hälyllä jota kaikki muut tuottavat. Näiden, yleensä "epäkiinnostavien" ja "turhien" datamassojen alle meistä jokainen loppujen lopuksi hautautuu. Moni joutuu ponnistelemaan että saa blogilleen lukijoita ja näkyvyyttä. Moni joutuu huomiohuoraamaan ja harrastamaan sosiaalipornoa saadakseen katsojia. Tämä muistuttaa siitä että lupa olla joku jota ei katsota on internetissä vakiona. Tästä poikkeamiseen tarvitaan jotain hyvin hyvin poikkeuksellista. Esimerkiksi Gonzalesin talousasiat ovat hänen oikeustaistelunsa jälkeen hyvin laajasti tiedossa. Ilman tätä oikeustaistelua ei olisi tapahtunut Streisand efektiä. Efektiä jonka seurauksena se, mitä halutaan peittää ja tuhota muuttuu välittömästi "kiinnostavaksi" ja "tärkeäksi". Ja näin sille mikä muutoin olisi unohtunut muuttuukin tarkastelluksi ja ehdottomasti muistetuksi.

Mitä eroa on seksikomedioilla ja romanttisilla komedioilla?

Olemme pelanneet ilmaisilla ajoilla eräällä kanavapaketilla. (Koska velvoitetta jatkaa ilmaisen ajan päätyttyä ei ole...) Tämä on ollut sinänsä kiinnostavaa, että olen voinut katsoa hyvin paljon sellaisia elokuvia jotka ovat itselleni täysin uusia. Ja ennen kaikkea olen voinut katsoa huonoja elokuvia. Sellaisia joita normaalit televisiokanavat eivät näytä. Ja joiden ostaminen tuntuisi tuhlaukselta. Tämä on ollut melko leppoisa ja hupaisa ratkaisu.

Tämän vuoksi olen saanut tuntumaa romanttisiin komedioihin ja seksikomedioihin. Etenkin jälkimmäiset ovat olleet minulle aiemmin vain marginalisesti tuttuja. Romanttisia komedioita on aikaisemminkin tullut katsottua ajantäytteenä. Nyt kun niitä on tullut nähtyä useampia, kykenen jopa huomaamaan jotain eroja genrejen välillä.

Ensinnäkin on syytä huomata että komedian ja tragedian ero on tavallisesti nähty siten että tragediassa asiat keskittyvät hamartiaan. Sankari jotenkin tekee virheen joka lopulta tuhoaa hänet. Komediassa ei tietenkään ole näin. Kuitenkin sekä seksikomediat että romattiset komediat voidaan nähdä hamartian valossa. Mutta keskenään hyvin erikoisesti erilaisilla tavoilla.
1: Romanttisissa komedioissa on usein uhkaava hamartia joka uhkaa ns. onnellista loppua. Tyypillisimmillään tässä on kyseessä jonkinlainen vaikea valintatilanne. Ne ovat elokuvassa aluksi vaikeita. Mutta lopulta paljastuu että jompi kumpi näistä valinnoista on ehdottomasti väärä. Elokuvan keskellä tämä voi olla vaikea tiedostaa, mutta lopulta asian todellinen luonto paljastuu. Tai oikeastan katsojan kannalta useimmiten "oikeaan suuntaan" usein alleviivatusti vihjataan, mutta tämä on elokuvan sankarille - tai oikeastaan useimmiten sankarittarelle - mysteeri. Hamartiaan uhataan langeta mutta siltä vältytään. Näin saadaan yhdistettyä valinnan vaikeus yhdistettyä deterministiseen "se oikea" -ajatteluun.
2: Seksikomedioissa on usein kysymys nimenomaan siitä että tapahtuu jonkinlainen lankeaminen. Mutta sitten tämä lankeaminen paljastuu lähinnä noloksi eikä oikeasti vaaralliseksi. Itse asiassa seksikomedioissa on usein aivan käsittämättömän mukautuvia ja hyväntahtoisia ihmisiä jotka haluavat ratkaista konfliktit ja ongelmat niin että kaikille saadaan onnellinen loppu.
    2.1: Toki tässä on poikkeuksia. "Lesbovampyyrien tappajat" -elokuvassa on selkeä paha jota vastaan taistellaan. Mutta toisaalta se onkin seksikomedian lisäksi parodiallinen kauhukomedia. Nämä lisägenresekoitelmat tuntuvat muutoinkin olevan poikkeus.

Josta saadaan erikoinen kasa pieniä huomioita;
* Romanttiset komediat on usein kirjoitettu stereotyyppisille naisille. Seksikomediat taas stereotyyppisesti miehille.
* Romanttisessa komediassa on kyyninen ihmiskuva jossa on oikeasti pahoja manipuloivia ihmisiä. Seksikomedioiden ihmiskuva on sitten jopa naïvin viaton.
* Seksi on harmitonta, romantiikka vakavaa.

Toinen asia onkin sitten tavallaan jatkoa tälle.

Voidaan nimittäin nähdä että romanttinen komedia että seksikomedia voidaan jollain tavalla liittää pornografiaan.

Visuaalisesti seksikomediat ovat yllättävänkin lähellä pornoa. Monissa kohtauksissa on selvää että ainut mikä erottaa seksikomediat pornosta on kuvien rajaus. Tätä tukevat myös kohtaukset. Monissa seksiin voidaan päätyä varsin pornonkaltaisella olemattomalla käsikirjoituksella. Romanttisissa komedioissa taas ollaan lähempänä erotiikkaa, joskin tässä erot ovat vielä paljon suurempia.

Kuitenkin jos katsotaan kohtausten rakennetta ja niihin liittyvää kontekstia, voidaan huomata että seksikomediat ovat monesti paljon rivompia kuin porno. "American Pie" -elokuvasarjan huiluseksiviittaukset ja tukkaan kuseminen ja koiran "paneminen" ovat jotain johon ei törmää kunnonkunnon pornossa. Näkemieni seksikomedioiden noloushuippu on kuitenkin "Milf" -elokuvassa. Siinä opiskelijapoika ajautuu suhteeseen kaverinsa äidin kanssa. He harrastavat seksiä ja päätyvät filmille. Opiskelijan kaveri tulee paikalle ja paneskelijat menevät vuoteen alle piiloon. Opiskelijan kaveri näkee että on filmattu ja ryhtyy katsomaan tuotosta. Mutta koska filmi on kuvattu takakulmasta, hän ei näe äitinsä kasvoja. Ja sen vuoksi hän masturboi tämän videon tahtiin. Samalla kun hänen äitinsä ja paras kaverinsa on alle metrin päässä sängyn alla katselemassa asiaa. Tämänlaista "mielikuvitusta" ei ole useinkaan pornossa.

Kuitenkin jos katsotaan näitä rivouksia tarkemmin, on niissä tehty muutakin kuin rajauksenmuutoksia. Ne ovat jotenkin äärimmäisen eiseksikkäitä. Seksikomedioiden kohdalla pornoelementit ovat lähes itseironisia. Ne ovat vähän kuin joku olisi katsonut niin paljon pornoa että olisi kyllästynyt siihen ja leikkisi parodioivasti sen konventioilla siten että koko pornolle oleellinen katsojan kiihottuneeksisaaminen unohtuu. ; Monesti sitä korostetaan että seksi ei ole erotiikkaa. Ja jos tätä on vaikeaa uskoa, niin valaistuksen asiaan saa katsomalla muutaman seksikomedian. Itse asiassa asia valkeni minulle täydellisesti vasta katsottuani näitä seksikomedioita. (Tämä on hieman omituinen mysteeri ; Hieman kuin se tosiasia, että ranskalaiset ovat hauskoja, seksi on hauskaa ja komediat ovat hauskoja. Mutta ranskalaiset seksikomediat eivät ole hauskoja. Koskaan.)

Sen sijaan romanttisissa komedioissa joissa on vähemmän paljasta pintaa ja joissa ei ole rivouksia ovat itse asiassa asettelultaan ja kuvaamistavaltaan selvästi paljon vahvemmin seksiin innostavia. Sen vuoksi teinipojat tietävät että romanttisia komedioita katsotaan treffeillä kun taas seksikomedioita katsotaan yhdessä buddyjen kanssa. Seksikomediat ovat rivoja ja niiden ydin on male bonding. Ja tässä kontekstissa seksuaalinen kiihottuminen olisi äärimmäisen epäsopivaa. Romanttiset komediat sen sijaan eivät ole rivoja koska niiden yhtenä, kenties tärkeimpänä, tehtävänä on saattaa katsojat rakastelutunnelmaan. Rivous tässä yhteydessä voisi olla jopa etäännyttävää.

Viimeisin ajatus.

Jos minun pitäisi ottaa "tyypillinen romanttinen komedia" niin voisin sanoa että se on genrenä hyvin lähellä erotiikkaa, seksikomediaa ja trilleriä. (Niissä on aina ikään kuin aavistus trilleriä, joka johtunee juuri kyynisestä ihmiskuvasta jossa on "väärä"  ja "oikea" ja konkreettinen riski tehdä väärin.) Seksikomediakin on sitten luonnollisesti hyvin lähellä romanttista komediaa. Mutta se ei genrenä hivo trilleriä vaan pornoa. Sen lisäksi aika moni seksikomedia hipoo mitä tahansa parodiaelokuvaa. (Minkä vuoksi kauhuseksikomedioita saadaan tuotettua.)

---

Tämän lisäksi romanttiset komediat ja seksikomediat on yleisimmin järkyttävän huonosti käsikirjoitettuja. Mutta tämä yhdistää genrejä, ei erota niitä. Sitä voisi luulla että kyky nähdä ihmisissä myös paha olisi eioptimistista ja siksi mieleeni, mutta näin ei ole. Molempien lajityyppien edustajat ovat keskimääräistä useammin huonoja elokuvia.

Kaksoisstandardisen rykmentin oppi

Uskonnonvapaus on viime vuosien aikana ollut se aihe joka on ollut kenties vahviten uskontokeskustelun ytimessä. Tuoreessa "Seurakuntalaisessa" esimerkiksi Ville Auvinen esitti että Lutherin kahden regimentin oppi ei ole identtinen sekularismin kanssa. "Jumala ja hänen tahtonsa ovat molempien regimenttien yläpuolella, niin hengellisen kuin maallisen. Siksi tarvitaan sellaisia päättäjiä, jotka elävät ja toimivat aralla tunnolla Jumalan edessä." Hänestä sekularismi olisi uskonnonvapauden vastainen koska "Olisi aika kohtuutonta vaatia, että kristillisen uskon omaava päättäjä ei saisi harkinnassaan ja päätöksenteossaan noudattaa omaa arvomaailmaansa, vaan hänen pitäisi pystyä toimimaan uskonnottomana. Naturalistinen ateisti saisi kuitenkin toimia naturalistisen maailmankuvansa mukaan, liberalisti avoimen liberaalisti ja marksilainen saisi vapaasti esittää marksilaisia näkemyksiään ja perustella niillä ratkaisujaan."

Asia vain ei ole näin yksioikoinen. Nähdäkseni uskovaisilla on tässä kohden ollut ilmoilla hyvin vahva kaksoisstandardi. Uskovaiset korostavat, aivan ymmärrettävästä, esimerkiksi YK:n ihmisoikeusjulistusta jossa jokaisella on oikeus puhua uskostaan. Tämä ei tietenkään tarkoita teokraattista valtaa käyttää uskonnollisia perusteluja ideologisessa mielivallassa politiikassa. Eikä tätä tietenkään oikein kukaan kristitty haluakaan. - Tosin joskus näyttää siltä että teokratiaa vastustetaan lähinnä nimessä. Ateisteja ollaan halukkaita kehottamaan-lähettämään Pohjois Koreaan mielipiteensä vuoksi koska maassa pitää elää maan tavan mukaan tai mennä maasta pois.

"Suvaitsemattomuuden suvaitseminen" vs. provokatiivisuus oikeuttaa kostamisen

Oma kantani on melko lähellä Auvisen ajatusta. En kannata sekularismia ainakaan sanan kovin vahvassa kulmassa. Sen sijaan kannatan sellaista ajatusta että kaikkea saa esittää omasta kannastaan, mutta mitään ei ole pakko arvostaa ja kaikessa on koko ajan vallalla mahdollisuus asettaa verbaalisia vastaiskuja.

Valitettavasti Auvinen on väärässä väittäessään että "naturalistiset ateistit saavat". Sillä jumalanpilkkalaki takaa että eivät saa. Tähän voidaan liittää Helsingin Sanomissa ollut Jani Kaaron kolumni. "Sananvapaudella on tänä päivänä monia uhkaajia, mutta mielestäni tämä loukkaantumisen kulttuuri on yksi pahimpia. Se rajoittaa sananvapautta kahdella ilmeisellä tavalla. Kuvitellaanpa, että käytän sananvapauttani sen täydessä mitassa, ja argumenttini loukkaavat jotakin ryhmää. Tämä ryhmä hyökkää kimppuuni loukattuine tunteineen, ei argumentteineen. Keskustelu kiertyy loukattujen tunteiden ympärille. Se on täynnä paheksuntaa ja vaatimuksia anteeksipyynnöstä. Koska argumentit jäävät sivuosaan, hulabaloo ei edistä hedelmällistä keskustelua millään tavalla."

Tähän on sitten reagoitu. Siihen on saatu kommentoija "Minun on vaikea nähdä, miten Charlie Hebdo on pyrkinyt keskusteluun ivansa kohteiden kanssa. Päätavoitteena on ollut vastustajalle nauraminen yhdessä samanmielisten kanssa. Vahvistaa omaa heimotunnetta. Myöskään Muhammedin piirtäminen koirana ei ole keskustelunavaus sen enempää tavallisten, rauhallisten Pohjoismaissa asuvien muslimien kuin militanttien islamistienkaan kanssa. Sen ainoa viesti heille oli, että piirtäjä piti islamin profeettaa koiran arvoisena. Keskustele nyt sitten näistä lähtökohdista! Kirjoittaja arvostelee poliittisen ottamista henkilökohtaiseksi, koska tuolloin politiikan kritiikkikin muuttuu henkilökohtaiseksi ja ruokkii loukkaantumisen tunnetta. Kun liikutaan uskonnon alueella, niin tätä ei voi välttää. Uskova määrittää itsensä ensijaisesti muslimiksi ( tai kristityksi, juutalaiseksi yms) ja toissijaisesti joksikin muuksi. Tällöin uskonnon pilkka on tämän henkilön oman syvimmän identiteetin, persoonan, pilkkaa. Tämä ei merkitse, ettei uskontoja saa arvostella tai kyseenalaistaa. Se on kuitenkin tehtävä,varsinkin herkässä ja tulenarassa tilanteessa, aidosti keskustellen ja argumentoiden, ei rienaten."

Valitettavasti tämä identiteettiteoria ei toimi ateisteille tai uskonnottomille. Arvokeskustelussa kun tuntuu vallitsevan sellainen ajatus että kaikki täytyy läpikattaa objektiivisella moraalilla ja metaeettisellä kannanotolla jossa ateistilla on joko arvotyhjiö tai peräti epäeettinen maailmankuva. Tätä ei pidetä rajoittavana koska monen ihmisen positiivisen uskonnovapauden kuvaus tarkoittaa juuri sitä että saadaan kertoa että oma vakaumus sanoo että ateisti ei saa ottaa kantaa arvokeskusteluun olematta naurettava pelle. Jos ateistilla on mielipide, tätä leimataan naturalismiksi ja seuraava asia on että "ilman Jumalaa et voi sanoa mitään moraalista olematta sisäsesti ristiriitainen" ja keskustelu loppuu tähän liittyvään öyhötykseen. Tai sitten tila medikalisoidaan virallisen ortodoksikirkon tapaan siten että ateismi on mielenterveyden häiriö..

Onkin hyvin mielenkiintoista miten identiteetin pilkkaaminen ohitetaan ateistien kohdalla usein ja toistuvasti. Provokatiivisuus nousee tässä vahvasti esille, ja hyvin erikoisella tavalla. Jos ateisti loukkaantuu vaikka suvivirrestä ja hän haluaa pysyä niistä erossa, häntä haukutaan sensuristiksi joka on "militantti". Sekularismi on myrkkysana. Ja jopa maltilliset uskovaiset nostavat esiin "suvaitsemattumuuden suvaitsemisen". Jossa korostetaan että he eivät ole fundamentalistien kanssa samaa mieltä mutta mielipidekirjo ja jopa räväkät ja täräkät mielipiteet ja niiden muotoilut täytyy sallia ja mahdollistaa. Uskonnonvapaus, sananvapaus, YK.

Mutta mitä tapahtuu välittömästi kun uskovaisille epämieluisa ja ärsyttävä mielipide nousee esille? Silloin väkivallan oikeutuspuheeseen nousee "sitä saa mitä tilaa" -periaate. Jossa korostuu äärimmäinen sensurismi. Pitää miettiä varpaisillaan miten ilmaisee pitävänsä evoluutiosta. Kuten eräs kreationisti minulle asian muotoili henkilökohtaisessa sähköpostissa ; "Voisitte olla ajamassa sitä, että lapsille ja nuorille ei enää koulussa syötettäisi teorioita, jotka saavat heidät epäilemään Jumalan olemassaoloa ja elämään elämää harhassa, joka johtaa monet ikuiseen kuolemaan. Ajattelisitte heitä edes senverran, että pitäisitte suunne kiinni, vaikka itse evoon uskoisittekin." Selvästi tässä ei ole kysymys muotoilusta vaan mielipiteestä. Ja tämän oikeuttajia ei tarvitse kaukaa hakea.

Kuten muistamme, Pride -kulkueen - eli kulkueen joka ei ole kammottava satiirinen pilakuva - on jotain jota kaasutettiin ja tämän jälkeen Asmo Maanselkä on esittänyt että kaasutus oli odotettavissa koska pride oli myös provokaatio. Samalla linjalla oltiin kristittyjen parissa muutoinkin. Itse asiassa kristittyjen joukosta löytyy yllättävän suuri osio ihmisiä joista kolmas maailmansota on asia jota kannattaa hakemalla hakea koska eskatologia. "“This confrontation is willed by God, who wants to use this conflict to erase his people’s enemies before a New Age begins" "Telegraph" tosin muistuttaa että kristityt eivät ole tässä yksin ; kolmasosa muslimeista ymmärtää uskonnon nimessä tappamisen.

Kaksoisstandardi rakentuu.

Suomessa tuntuukin olevan vallalla aatesuuntaus jossa Teemu Laajasalo saa huumorimiehen maineella hokea "ateistit ovat fundamentalisteja" -tyylisiä iskulauseita televisiossa välittämättä mitään siitä missä sävyssä hän asioita ilmaisee. Kirkolla on myös kirkollisten sisällä oikein kehuttu ateisteja "tasa-ajattelijoiksi" toistuvasti haukkuva "kirkkovene" -ryhmä. Tämä ei ole provokaatiota vaan korkeintaan suvaitsemattomuuden suvaitsemista.

Siksi on niin että Oinonen voi käyttää koira-allegoriaa ilman että tämä on provokatiivista. Hän saa sanoa että homojen avioliiton kannattaminen on eläimiinsekaantumiseen rinnastettavaa. Vaikka homous onkin monille hyvin keskeinen osa identiteettiä. (Erikoista on että mitä enemmän homouden muoti-ilmiöyden, homoelämäntavan ja homosaation tyylisiä ajatteluja ajaa sitä vahvemmin tunnustaa että homoseksuaalisuus on ideologiaan rinnastettava. Monien kristittyjen homovastustajien maailmassa siis identiteetin keskeisyys on hyvinkin oleellinen asia.) Samoin kun Päivi Räsänen oli Hyvinkään ammuskelun kohdalla selittämässä siitä miten uskonnottomuus hänestä aikaansaa sydämettömyyttä, hän ei iskenyt ihmisen identiteettiä vastaan provokatiivisesti vaan esitti vain keskustelevan mielipiteensä, mukavan vihjailevasti luonnolliseti. Joka oli "Jokelan ja Kauhajoen surmaajat ilmoittautuivat myös ateistikseiksi. Tämä ilmiö on käänteinen kristinuskon lähimmäisenrakkaudelle."

Mutta sitten jos bussiin laitetaan mainos joka sanoo vain "Jumalaa ei todennäköisesti ole" niin tästä loukkaannutaan aivan käsittämättömän vahvasti ja pitkään ja tätä pidetään liian pitkälle menevänä. Tai jos kerran vaihdetaan raamattuja pornolehtiin, niin tästä jaksetaan puhua vuosia. Puhumattakaan Raamatun pudottamisesta lattialle "Uutisvuodossa". Tämä on sellaista ihanaa provokatiivisuutta jota halutaan kostaa. Jostain syystä esimerkiksi "Nightwishin" yhteistyö Richard Dawkinsin kanssa oikeuttaa levyjen tuhoamiseen ja muuhun vastaavaan. Eikä Auvinen tai kukaan muukaan kristitty "Seurakuntalaisessa" paheksu sitä miten ateistien identiteetti on heille tärkeä ja sitä pitäisi kunnioittaa. Vain Raamatun heittäminen lattialle merkitsee, koska tosiasiassa kristittyä ei kiinnosta "identiteetti" vaan kristittyjen kaikenkattava koulaitoksen ja armeijan ja poliittisen päätöksenteon läpitunkeva täydellinen ja rajoittamaton ja ehdoton oikeus vittuilla ilman että heille itselleen vittuillaan. Omantunnonvapaus joka tarkoittaa lupaa sanoa mitä vain kenelle vain yhdistettynä oikeuteen provosoitua ja tähän vedoten sensuroida ja latistaa-tallata muita.

"Napoleonin Komplekseissa" onkin hauska ajatuskoe jossa vakioituneet kristillisten aktiivien strategiat otetaan käyttöön ja suunnataan fundamentalisteihin itseensä. Fundamentalistit kokisivat tätä tenttaamisena, savustamisena ja painostamisena. Jotain jossa vihataan ja kiusataan. Kun nämä ihmiset tekevät vastaavaa muille, heitä ei moitita. Jopa kristilliset liberaalit tuntuvat päin vastoin korostavan "suvaitsemattomuuden suvaitsemista" jossa kirkon moniäänisyys on rikkaus ja jossa fundamentalisteilla on lupa sanoa mielipiteensä. Ja että näitä fundamentalisteja tulee sitten kohdella kunnioittavasti. Joka ei vaadi sietämistä vaan sitä että pitäisi mielenkiinnolla ja rakentavuudella vastata heille. Eli noudattaa niitä hyviä tapoja jotka eivät ole heille itselleen mieluisia. Ja johon heitä ei edes vaadita.

Trollaajia ja lynkkaajia.

Se, mikä tässä kaikessa kiinnostaa onkin se, että sen voisi tiivistää trollikeskustelun ytimeen. Marko Forss oli tuoreessa iltalehdessä trolliasian vuoksi. "Hän kertoi syyksi ajanvietteen. Mies suhtautui yhteydenottooni asiallisesti ja ymmärsi itsekin menneensä liian pitkälle. Tapauksessa ei ole Forssin mukaan syytä epäillä rikosta, sillä videot oli poimittu netistä ja kuvat olivat lavastettuja." Kommenteista löytyy sitten miellyttiviä ajatuksia, kuten "Kerro nyt vaan tyypin nimi niin saa mitä tilasi." Asenne on kuin suoraan "provokaatio-argumentista".

Olisikin syytä ymmärtää että jokainen "provokatiivisuuspuheen" käyttäjä on itse asiassa tuttu internetin maailmasta. Siellä on kaikenlaisia lynkkaajia. Sellaisia jotka melko pienin perustein lähtevät liian pitkälle. Nähdäkseni kirkon edustajat ovat yleisesti ottaen olleet tässä järkeviä. He ovat korostaneet esimerkiksi pedofiilien kohdalla sitä että rikos on kammottava mutta pedofiilin lynkkaaminen jonkun epämääräisen nettisyytöksen vuoksi on asiatonta. On korostettu malttia ja sitä että syntiselle kuuluu armo ja että pedofiilin rankaisu kuuluu poliisille eikä oikeuden omaan käteen ottamiselle. Esivallan kunnioitus on kuulunut regimenttioppiin tältä osin oleellisesti. Itse dissaan pedofiileja sen verran paljon, mutta ymmärrän miksi lynkkamismentaliteetista ei pidetä. Sitä vaan jotenkin toivoisi, että ateistien mielipiteenilmauksilla olisi vahvempi oikeus ja pienempi pelko lynkkaamisesta.

Mutta kirkko huolehtii syntisestä ja lynkkausmentaliteetista muualla. Ateistien tulisi huolehtia tekstinsä "provokatiivisuudesta", koska se ei ole keskustelua. Toisin kuin se, että sanoo jotain "jonka ainoa viesti heille oli, että piirtäjä pitää kristinuskon Jumalaa ainoana moraalin lähteenä" Se, että tätä pitää arvottomana ei kuitenkaan ole samanlainen statement. Vaikka molemmat ovat dogmaattisia eiedistyviä ja eikeskusteltavia lähtokohtia maailmankuvalle. Maailmankuvan kyseenalaistamattomia premissejä joita haltuaan huutaa mutta joiden kyseenalaistamisesta ei pidetä. (Mutta toisten tulee sietää ja suvaita suvaitsemattomia kun toisen taas pitää miettiä miten voivat provosoida ansaitun kostoiskun jossa heidät tapetaan tai ainakin kaasutetaan julkisessa kulkueessa.)
 
Mutta näin ei käy. Jopa "Raamattujen vaihtamisesta pornoon" -tempauksesta on muistettava se, että tämä symbolinen teko poiki tappouhkauksia tempauksen järjestäjille. Ja kaikki silti muistavat tapaukesta vain sen että miten kauheita militantteja ateistit olivat kun vaihtoivat Raamattuja pornolehtiin. Tappouhkaukset taas ohitetaan, niitä ei ole pidetty edes muistamisen arvoisina asioina. Tämä kaikki tiivistää sen, miten kristinuskossa on tällä hetkellä YK:hon vedottu oikeus julistaa kaduilla ja turuilla ja vittuilla mediassa ääriprovokatiivisesti. Ateisteilla on jumalanpilkkalakia ja arvon tappouhkaus-lynkkausmentaliteettiheimolaisia. Ja jos vääräoppisia vastaan isketään vaikka kaasuaseen kanssa, niin asia kuitataan sitä kautta että "mitäs provosoit niihiihii". Samalla joku ääliö kirjoittaa näkyvään kristillieen lehteen siitä miten ateisti-naturalistit saavat vedota omaan maailmankuvaansa mutta kristitty eivät. Helvetin hienoa. Loistavasti vedetty. Tässä kaikessa kunnioitus oikein kohisten kasvaa.

On nimittäin hyvin rakentavaa kuulla siitä miten mielipiteiden tulee olla vapaita, kun samalla koko ajatuksen henkenä on se että ateistien ja muiden kansalaisten mielipide sekularismiin tulisi valita "Seurakuntalais" -lehteen kirjoittavan kirkkohihhulin käskystä ja määräyksestä. Valitan. Jumalanpilkkalaki ja "provokatiivisten mielipiteiden hienotunteinen sensurointi" on sekularistinen uskontosensuristinen lausunto, juuri siksi uskonnonilmausasioita halutaan rajoittaa koulussa ; Uskovaiset kun hyvin usein esittävät provokatiivisia näkemyksiä ja mielipiteitä maailmankuvansa kautta ja tätä halutaan rajoittaa. Että oltaisiin hienotunteisia sen sijaan että tungettaisiin vastenmielisiä mielipiteitä ja lausuntoja toisen korvista väkisin sisään. Tämä sekulaarius sitten vain on jotain jota kannatetaan kristinuskolle. Tasapuolista teeskentelevässä maassa ei kuitenkaan voi olla niin että yksi saa sanoa mielipiteensä ja toinen ei. Joko sekulaari tai provokatiivimaailma tuleekin toteuttaa. Ei niin että kikkaillaan sen mukaan mikä itselle sattuu sopimaan. Sillä silloin syntyy välttämättä ja väistämättä kulttuuri jossa yhtä tyyppiä hakataan ilman että hän saa puolustautua.
1: Eli sellainen jossa elämme nyt. Nytkän kristityt saavat sanoa mediassa mitä tahansa moraalittomuusihmisvihasyytöksiä, eläimiinsekaantumisrinnastuksia ja kaasuiskujen rakastamisia menettämättä poliittista valta-asemaansa. Mutta jossa bussiin laitettu mielipidejuliste on niin repivä että siitä täytyy vuosia raivota ja syyttää plakaatin levittäjää militantiksi sarjatulella.

Itse tosin sanon tähän kaikkeen vain sen, että sitten kun kristityt sisäisesti ovat ensin valinneet linjan ja kontrolloivat sen tämän niin että ainuttakaan lipeämistä ei tule ilman että tätä vastaan hyökätään kristittyjen omista riveistä vahvasti ja ankarasti. Eli luovat maailman jossa joko "suvaitaan suvaitsemattomuutta" jossa on nollatoleranssi "provokaatio-oikeutus -argumenteille" tai jossa sitten suojellaan identiteettiä ja tunteita ja sensuroidaan suvivirttä myöten loukkaava aineisto koulusta ja katukuvasta. Kun he ovat tehneet tämän, niin sitten he voivat vaatia samaa muilta. Tätä ennen en kunnioita tai arvosta kristinuskoa tai islamia. Sen sijaan siedän näiden oppien halveksuttavia ihmisiä ja annan heidän pitää typerät mielipiteensä. Kritisoin ärsyttävin verpaaliripuloinnein jos ja kun keittää yli. Ja satirisoin pyhiä vakaumuksia yhtä innolla kuin jotkut selittävät että ilman Jumalaa ihminen on vain eläin, arvotyhjiössä elävä vihainen nihilisti ja eugeniikkaa moraalilakinaan pitävä natsi. (Ja muita sisäisesti ristiriitaisia oksymoronikonsepteja.) Sillä tämä on linja jota itse kykenen noudattamaan myös vastapuolen kanssa. Metsä-vastaa -maailmankuva ei kenties ole kaunis. Mutta se on sentään reilu ja tasapuolinen. Joten se on parempi kuin yksikään tietämäni kristitty missään maassamme tällä hetkellä näyttää kykenevän.

Vastuun rajoista

Oletko kuullut vitsiä golfinpelaajasta joka löi huonon lyönnin? Nnnno.

"Golfari iski mahtavan draivin. Palloon tuli liikaa swingiä ja se kaartoi reitiltä sivuun, läheisen talon pihalle, talon ikkuna räsähtää rikki. Golfari harkitsee sitä, että hän hakisi pallon. Mutta päättääkin sen sijaan hän jatkoi peliään.
Pian paikalle tuli poliisi, joka kysyi että oliko hän lyönyt golfpallon läheisen talon ikkunaan. Mies tunnustaa ja kertoo auliisti korvaavansa ikkunan.
Poliisi kuitenkin jatkaa kertomalla, että ikkunan rikkoutuminen oli pelästyttänyt talon kissan, joka oli syöksynyt tielle. Tiellä oli ollut ajamassa kemiallisessa lastissa ollut rekka joka oli yrittänyt väistää kissaa. Ja siksi se oli ajautunut läheiselle leikkipaikalle ja törmännyt siellä lukuisiin lapsiin ja seinään. Nyt alueella on vakava kemiallinen vaaratilanne ja leikkipaikalla on kuusi kuollutta lasta. Puhumattakaan liiskautuneesta kissasta.
Tilanne luonnollisesti järkytti golfaria ja hän kysyi että mitä hänen nyt täytyisi tehdä.
Poliisi osasi kertoa "Muista koukistaa polvia ja pidä hartiat rentona".

Jos mietitään vitsiä, voidaan huomata että siinä on juridinen pohjasävy. Golfarin vastuu on kadonnut prosessin edetessä. Ikkunan rikkoutumisen kohdalla hän kenties vielä on "tiennyt tai hänen olisi pitänyt tietää". Mutta kokonaisuudessa oli monta sellaista asiaa joista hän ei tiennyt eikä ollut osannut vaikuttaa niihin. Myös tapahtuman ajoitus ja esimerkiksi kissan pakoreitin ennakointi poistavat suunnitelmallisuuden mielekkäänä vaihtoehtona.

Kuitenkin jos ajatellaan asiaa eettisenä ajatuskokeena.

Jos asiaa lähestytään tavoitteellisuuden kautta, esitetään että intentiolla olisi jotenkin oleellinen rooli teon moraalisuutta arvioidessa. Tällöin voidaan kyseenalaistaa jopa se, että olisiko ikkunaa syytä korvata. Sehän oli vahinko. Nähdäkseni tämä kulma on juuri siksi yksinään riittämätön. Koska huolimattomuus ja tilanteiden ignorointi ikään kuin oikeuttavat hyväntahtoiseen häseltämiseen. Joka taas on, sen mukaan mitä itse olen maailmassa huomannut, hyvin haitallista muiden elämän kannalta. Ärsyttävimmät asiat ja monet hyvin ikävät kokemukset ja tapahtumat ovat seurausta siitä että on hyviä aikeita, ja sitten ei ikään kuin mietitä tarpeeksi. Siksi minusta on aina syytä katsoa toteutuneita seurauksia.

Golfariajatuskoe on kuitenkin myös vakava haaste myös puhtaalle seurausetiikalle. Jos siitä otetaan se versio jossa tekojen seuraukset ovat teon hyvyyden mittari, vahingoista saattaa kasvaa vakavia syyllisyyksiä. Koska tuossa vitsissä kuvataan "teoriassa mahdollinen" Markovin ketju - ja tosielämässä tapahtuu paljon synkronistisia asioita (yhteensattumia joilla on merkityksellinen sisältö) joissa on Markovin ketjun piirteitä - on tapahtumaketjun ennakointi hyvin vaikeaa ellei mahdotonta.

Itselleni tuntuu jotenkin ilmiselvältä että vitsi on oikeilla jäljillä. Golfarin tulee korvata ikkuna, ja lasten kuoleman kohdalla hänen täytyy ajatella sitä että pitää hartioita rentona. Tässä vaiheessa kysymys kuuluukin, että monesko tapahtumaketjun osa poistaa vastuun ja syyllisyyden? Onko se se vaihe kun ensimmäinen tietoinen toimija osallistuu ketjun jatkoon? (Kissan reaktio on kuitenkin normaali eikä kissa ole syyllinen tekoon.) Siinä kun ensimmäinen ihminen reagoi ja valitsee? (Rekkakuskin syyttäminen tuntuu kuitenkin liioitellulta, reagointiaikaa on ollut vähän joten tekeekö hän oikeasti jonkun valinnan vai onko hän refleksiivis-mekaaninen osa tapahtumaketjussa?) Jos asiaa ajattelee lopputulosta tarkastelevan seurausetiikan kautta, on hyvin omituista että tälle tapahtumalle ei saada syyllistä, ainoastaan kasa syitä.

(Homo)seksuaalisuuden periytyvyys ; Miten heritabiliteetti on hankala narttu.

"Springerissä" oli mielenkiintoinen tutkimus homoseksuaalisuuden periytyvyydestä. "Genetic and Environmental Effects on Same-sex Sexual Behavior: A Population Study of Twins in Sweden" Siinä katsottiin miten paljon ympäristö ja perimä korreloivat. Miehillä homoseksuaalisuuden heritabiliteetti on 0.34-0.39 ja naisilla homoseksuallisuuden heritabiliteetti on 0.18-0.19. Koska homoseksuaalisuus on käyttäytymistä, en ole yllättynyt. Usein käyttäytymisen periytyvyysaste on pienempi kuin ruumiinrakenteellisten ominaisuuksien. Kuitenkin jokin yhteys selvästi on. Luku ei ole hirveän suuri, mutta toisaalta se kertoo että homoseksuaalisuus ei ole, ainakaan täysin, mikään valinta. Hämmentävämpi asia sitten onkin loput. Voisi ajatella että ympäristö selittäisi loput, mutta tosiasiassa tässä on syytä katsoa myös sukupuolta. Naisilla 0.16-0.17 varianssista selitti perheympäristö eli "jaettu ympäristö", loput "yksilöllinen ympäristö". Miehillä perheympäristö ei vaikuttanut lainkaan. Ja suurin osa variaatiosta jäi selittämättömäksi yksilölliseksi vaihteluksi.

Toisaalta "Journal of Personality and Social Psychology" on julkaissut samantapaisen tutkimuksen Australiasta. "Genetic and Environmental Influences on Sexual Orientation and Its Correlates in an Australian Twin Sample". Ja siinä luvut ovat erilaisia. Miesten seksuaalisen suuntauksen heritabiliteetti on siinä huikeat 0.45. Tässäkään jaettu ympäristö ei selitä suuntusta ollenkaan. Naisten seksuaalisen orientaation periytyvyys on 0.08, joka on mitätön. Sen sijaan jaetun ympäristön vaikutus on 0.41. Kun ympäristö heillä 41 % varianssista voidaan sanoa että perheympäristö yksittäinen selittävä elementti ja periytyvyys on heillä merkityksetön. Miehillä asia taas on päin vastoin.

Joku voisi ajatella että tutkimuksissa toinen olisi väärin. Sillä useinhan periytyvyysaste ajatellaan "joko-tai" -menettelyllä jossa geeni joko vaikuttaa tietyn paljon tai ei. Heritabiliteettilaskelmissa on kuitenkin se ongelma, että periytyvyys ei ole sitä miltä se tuntuu. Fenotyyppi on ilmiasu ja genotyyppi on genomi. Ja usein geenit määräävät enemmänkin potentiaalia kuin ovat jokin ominaisuus. Siksi ihmiset tietävät että jos eletään alueella jossa ruokaa on rajallisesti, rikkaat ovat pitkiä ja pulskia kun taas köyhät heiveröitä. Siellä missä ruokaa on, pisimmät tyypit ovat niitä joilla on siihen geenit. Muutoinkin periytyvyysaste vaihtelee riippuen ympäristöolosuhteista : Älykkyysosamäärän heritabiliteetti on erittäin suuri hyvinvointiyhteiskunnissa kun taas kehitysmaissa se on pieni.

---

Tämä lyhäri on saanut alkunsa keskusteluista "Evoluutiopsykologinen ihmiskuva" -ryhmässä.

Jeesuksen uhri ja Jumalan suvereniteetti

Jeesuksen uhria arvostetaan kristinuskossa niin sanotusti kohtuullisen paljon. Se on itse asiassa kenties sen keskeisin yksittäinen oppi. Jumalan armo toimii siten että Jeesus on tehnyt uhrin.

Onkin mielenkiintoista miettiä mitä tämä tarkoittaa Jumalan suvereniteetille. Jos Jumala on kaikkivaltias, hän voisi vain antaa armon kaikille niin halutessaan. Jos Jumala rakastaisi, hän voisi pelastaa joka ikisen ihmisen ilman mitään Jeesuksen uhrautumista. Koska hän ei selvästi voi tehdä niin, hän ei ole kaikkivaltias vaan joutuu noudattamaan jotain häntä itseään korkeampaa lakia.

Tämä sävy on pienessä määrin myös siinä ajatuksessa että pelastus saadaan armosta. Jos armo vaatii uskoa, ja Jumala rakastaa kaikkia, se tarkoittaa sitä että Jumala joko todella sadistisesti nauttii Helvettiin heittämisestä. Tai sitten hän nauttii siitä että jotkut eivät nouse kuoleman jälkeen henkiin, jos pitää tätä relevanttina tuonpuoleiskohtalona. Koska Jumala ei vain päätä pelastaa vaan tarvitaan uskoa, voidaan päätellä että Jumala ei ole kaikkivaltias. Hän rakastaa kaikkia mutta ilman uskoa Hänen kätensä ovat sidotut.

Kenties tästä jopa saadaan ratkaisua Euthyfronin dilemmalle ; Kenties onkin Jumalaa korkeampi moraalilaki joka on olemassa Jumalasta riippumatta, josta seuraa se että teismi ei ole moraalisuudelle välttämätöntä. Jumala on alisteinen tälle itseään suuremmalle voimalle. Ja siksi Jumala joutuu todella uhraamalla uhraamaan Ainokaisen Poikansa. Koska Hän ei ole suvereeni eikä Hän siksi voi vaan jaella pelastuksia ja armoja miten sattuu ja kelle sattuu.

Muistilappu itselle

Ajatuksenvaihdossa ei ole edullista jos molemmat osapuolet ovat filosofeja jotka kutsuvat itseään filosofeiksi. Tällöin usein esitetään kysymys joka ei ole kysymys ja siihen annetaan vastaus joka ei ole vastaus. Sitten näitä kysymyksiä ja vastauksia punnitaan tavalla joka ei ole punnitsemista vaan kiertelyä. Syntyy keskustelu joka ei ala mistään ja joka ei ainakaan pääty mihinkään. Ja joka kenties juuri tämän vuoksi voi kestää tuhansia vuosia.

Sen sijaan kannattavampaa on keskustella niiden filosofien kanssa, joiden mukaan he eivät tee lainkaan filosofiaa vaan tiedettä. He koettelevat näkemyksiään ja ovat aina valmiita kokeilemaan ja kehittelemään asioita. Sillä heillä parhaat palkinnot eivät tule siitä että on toistanut perinnettä ja kehittänyt näkemyksiä jota voi toistaa sellaisenaan sadan vuoden päästä. Vaan koska luo uuden paradigman joka kumoaa vanhoja näkemyksiä. Tai luo löydön jota voidaan parantaa ja yrittää kumota vielä sadan vuoden päästä.

Pieni ajatus : Raivopuhe

Vihapuhe käsite, jota käytetään paljon. Sen kohdalla merkittävä yksityiskohta on se, miten sitä tunnistetaan paljon enemmän kuin tunnustetaan. Eli ihmiset näkevät vihaisena sellaista materiaalia jota sen tuottaja ei pidä vihassa tehtynä. Osittain tähän syynä on koko käsitteen propagandaluonne On helppoa syyttää jotakuta ilman tarvetta. Eikä ole kätevää tunnustaa jotain vihapuheeksi vaikka se nimenomaan sellaista olisikin.

Mutta kenties osa syntyy siitäkin että koko "vihapuhe" on äärimmäisen tulkinnanvarainen käsite. Voidaan sanoa että viha ja vihaisuus (suuttumus, kiukku) tarkoittavat eri asioita. Englannin kielessä jaottelu on "anger" vs. "hate". "Anger management" on suomeksi vihanhallintaa, vaikka sinänsä tarkoittaa vihaisuuden/suuttumuksenhallintaa. "Hate speech" taas käännetään vihapuheeksi. Ja viestinnästä osa hukkuu käännösprosessissa.

Voidaan sanoa että viha (anger) on tunne, joka pitää oppia kanavoimaan ulos. Vihaisuus (hate) taas on enemmänkin asenne ja toimintatapa kuin tunne. ; Kenties yksityiskohdat avautuvat kun mietitään mikä ero on raivolla ja kusipäisyydellä. Raivo on tunteilua jossa järki ohitetaan ja toimitaan helposti pikaistuksissa. Kusipäisyys taas on Aaron Jamesin mukaan sitä että päämäärä nähdään oikeutettuna ja siksi toista ihmistä voidaan, ikään kuin viileän rauhallisesti, kohdella ikävästi. "Vihapuhe" saa helposti mielikuvia kuin se olisi raivopuhetta. Mutta suurin osa vihapuheesta on kusipäisyyttä.

Siksi kun joku kirjoittaa viileän ilkeän tekstin, se tulkitaan vihapuheeksi. Mutta ei sitä sellaiseksi tunnista kun sen on kirjoittanut viileän rauhallisesti. Kenties tässä on tärkeää huomata että kirjoittaja tulkitsee tekstinsä intentioidensa kautta. Ja toisaalta tekstiä myös tulkitaan intentiokeskeisesti. Mutta useimmiten se mikä on aidosti tärkeää on seurauseettinen. On turhaa miettiä raivoisuutta kun kusipäisyys tapahtuu riippumatta kirjoittajan kirjoitusajankohdan emootioista.

Olenko minä heteroseksuaali?

Jos työmatkani varrella on naissiluetilla itseään mainostava
sadomasokistisia palveluja tarjoavan dominan palveluyritys,
niin onko tämä silhuetti jonkinlaista perverssiä "lesbosaatiota"?

Olen pitänyt itseäni heteroseksuaalina. Peräti sellaisella tavalla jossa metroseksuaalisuuden tapaisetkin ovat "liian homoa". (Sanapari joka on tavallaan hyvin tärkeä tämän blogauksen ymmärtämiselle.) Nyt minun on kuitenkin ollut pakko harkita asiaa. Olenkin luultavasti homoseksuaali. Minä en ole tässä välissä muuttunut mihinkään. Kysymys on siitä miten heteroutta määritellään.

Käytän sitaattioikeutta ja nostan esiin sen miten Katri Salminen on "Vastustamme sukupuolineutraalia avioliittoa -ryhmän kootut aivopierut" -ryhmässä korostanut seuraavaa "Kyllä media leimaa nykyään kaikki heterosuhteet perversseiksi. Se leffa, 50 Shades of Grey esimerkiksi. Kaikenlaista luonnotonta tungetaan jo heteroidenkin makuuhuoneeseen! Ja tästä laista on tullut monelle peräti perseraiskattu olo. Avioliiton pyhyys meni siinä. Kun sopimusehtoja muutetaan, heteroiden avioliitot mitätöityvät ja jonkun voi olla pakko mennä homoliittoon! Saati että miten pahalta tuntuu kun nyt joku voi harrastaa makkarissa muutakin kun lauantaiseksiä saunan jälkeen. Esim. homoutta. Oli itsestäänselvää että ennen lakimuutosta homot homoilivat vähemmän. Ja kaikki tv-sarjat... Missään ei enää näe heterorakkautta. Homosaatio on vallannut median."

Katsotaanpa Salmisen määritelmää tarkemmin.

Hänestä media on täynnä homosaatiota, missään ei näe heterorakkautta. Ja mediassa "Fifty Shades of Grey" edustaa tätä seksuaalista mediaa. Ajatus on erikoinen. Sillä kyseinen elokuva pitää sisällään tarpeettomankin paljon naisen ja miehen välistä seksiä. Eli se on by definition heteroseksiä eikä ainakaan homoseksiä. Tämä on tietenkin hyvin järjetöntä.

Mutta Salmisen ajatuksista löytää sen ytimen kun miettii miten hän itse asiassa määrittelee heterouden. Hän nostaa ytimeen "heterorakkaus" -sanaparin. Tämä on kiehtova uuskäsite jonka kautta voidaan ymmärtää monia asioita. (Kuten aiemmin käyttämäni "liian homoa" -sanapari.) Tässä ei ole kyseessä siitä että nainen ja mies harrastavat keskenään seksiä. Kysymys ei ole vain sukupuolesta. Heteroseksuaalisuus ansaitaan "heterorakkaus" -käsitteellä joka on hyvin tietynlaista. Heteroseksuaalinen sadomasokismielokuva on loukkaus, koska se on vääränlaista heteroseksuaalisuutta.

On mielenkiintoista huomata että "Fifty shades of Grey" on eräänlainen nykyajan "Emmanuelle". Eli masturbointimateriaalia heteroille, etenkin heteronaisille, kenties jopa etenkin meksikolaisille heteronaisille. Elokuva ei siis yritä tehdä propagandaa jossa esitettäisiin että heterous olisi sadomasokismia ja sadomasokismi sikaperverssiä ja pahaa. Päin vastoin, siinä tuodaan esille uudenlaisia ajatuksia siitä miten heteroseksuaalisuus on laajempi ja kiinnostavampi asia kuin kliininen suunnilleen vaatteet päällä harjoitettu seksi jonka ainoana tavoitteena on lapsen siittäminen ja kaikki tästä poikkeava on syntiä.

Salmisen määritelmä siis tarkoittaa että heteroseksuaalinen sadomasokismi ei ole heteroseksuaalisuutta vaan loukkaus heteroseksuaalisuutta kohtaan. Kaikki mikä vääristää "heterorakkautta" pitää sisällään homoseksuaalisen elementin olipa se sitten samaa vai eri sukupuolta edustavien kanssa harjoitettuun seksiin ajamista. (Joka on hyvin lähellä sitä että metroseksuaalinen ihonhoito ja hajustaminen ja pukeutuminen on "liian homoa" vaikka sillä kaikella metroseksuaalisuudella yritettäiisiin päästä naisten pöksyihin.) Tämä onkin kiinnostava asia.

Media ja "heterorakkaus"

Sillä hyvin monesti näyttää olevan niin että "homosaatiosta" puhuvat esittävät että julkisuudessa ei ole mitään heteroseksuaalista. Tämä on erikoista koska kun olen viimeksi katsonut, niin elokuvissa on käytännössä aina heteroseksuaalinen pari. Usein peräti hyvin monogaaminen. Toki tämä johtuu osittain mieltymyksistäni. Esimerkiksi "The Last of the Mohicans" on heteroseksuaalinen elokuva, mutta se on kohtuu vanha. Toisaalta olen katsonut viikonloppuna "The Legend of Hercules" -elokuvan jossa oli monogaamista heteroutta. Samoin "Green Lantern" oli paitsi todella huono elokuva niin myös heteroseksuaalinen pussailuineen. "Pathfinder" oli toki siinä mielessä perverssi että siinä oli sekoitettu rotuja, mutta jos eurooppalaisen ja intiaanin välinen suhde sallitaan niin voidaan huomata että suhde on kuitenkin heteroseksuaalinen. "Delivery man" -elokuvassa käydään runkkaamassa spermapankkiin, mutta ytimessä on kuitenkin heteroseksuaalinen ydinperhe. Ja nämä ovat vain elokuvia jotka katsoin viime viikonloppuna. En ole valikoinut niitä muuten kuin sillä että olen ne viimeksi katsonut.

Sama kattaa kulttuurin laajemminkin "Nälkäpelissä" sankaritar on heteroseksuelli. "Twilight" on jopa korostetusti kristillisen seksuaalietiikan allegoria. On siis vaikeaa ymmärtää että miten niin nykyelokuvissa ei koskaan nähdä heteroseksuaalisuutta ja sellaisen parisuhteen ihailua. On vaikeaa pitää yllä väitettä heterouden näkyvyydestä, paitsi jos on niitä uskovaisia joiden mielestä televiso on Saatanan Sontaluukku jollaista ei pidä lainkaan katsoa. Jos ei näe yhtään elokuvaa niin voi helposti pitää mielikuvaa siitä että heteroseksuaalisuutta ei ole elokuvissa.

Mutta kaikki tämä on tietysti väärää seksuaalisuutta. Sillä se oksentaa heteroseksuaalisuuden päälle olemalla "perverssiä". Perverssiksi sen tekee jo julkisuus. Tämä näkyy siinä miten nämä moralismitahot käsittelevät heteroseksuaalisuutta julkisuudessa. Silloin puhutaan "yhteiskunnan yliseksualisoinnista". Jos joku myy alusvaatteita rintavilla kuvilla, tätä ei nähdä heteroseksuaalisuuden mainostamisena. Ei vaikka kuvaan melkoisen usein ympätäänkin myös hymyileviä miehiä. Naisten meikkimainoksissakin nähdään miten naisen meikki kestää sään, tuulet ja ankarat suutelot. Mies pitää saada kuvaan. Tätä ei nähdä "heteropropagandana" vaan "yhteiskunnan yliseksualisoitumisena". Joten tämän jälkeen on melko selvää miksi missään ei nähdä heteropropagandaa mutta kaikkialla nähdään homopropagandaa. Tässä näkökulmassa edes "Twilight" ei näytä "heterorakkautta" joten se on kauheaa yliseksualisointia. (Ja kun katsotaan kaikkia niitä paidattomia miehiä tuossa em. elokuvasarjassa, niin onhan se "liian homoa".)

Tämä kokonaisuus on kenties hyvä tiedostaa.

Nykyajan homoseksuaalisuuskeskustelussa ytimessä näyttää olevan ajatus sensuroituna uhrina olemisesta. Ja usein tässä näyttää olevan se, että kadulla kävelevä heteropari joka pussaa ei mainosta heteroutta, kun taas kadulla suuteleva homo mainostaa homoutta. Osittain syynä on se, että jos heteroseksuaalisuutta näyttää julkisuudessa niin se on heteroseksuaalisuuden ryvettämistä. Sillä julkinen suutelu on yliseksualisointia ja muutenkin kiusallista. Tämä määrittelytapa kuitenkin lähinnä tekee heteroseksuaalisuuden mainostamisesta mahdotonta. Heteroutta voidaan lähestyä vain seksittömästi perhekonseptin kautta. Heti kun siinä on se "seksuaalisuus" -osio se muuttuu "yliseksualisoinniksi" jota ei enää osata liittää heteroseksuaalisuuteen. (Siksi "heterorakkaus" onkin hyvä. Se ilmentää jotain hyvin aseksuaalista jossa on tietynlainen ulkoisista merkeistä koostuva perhe-elämä ja jossa on jonkinlainen mysteeri että miten ne lapset siihen perheeseen tulevat. Ainakaan asiasta ei voida julkisesti puhua koska se olisi epäsiveellistä ja halveeraisi hyvät heterot jonkinlaisiksi pervoiksi.)

Tämä tietenkin tekee heteroseksuaalisuudesta äärimmäisen harvinaista. Minä itse asiassa elän ihmeellisen tarkasti kristillisen monogaamisen heteroseksuaalisen ihanteen mukaista elämää. Moni kristitty joka ihaili kristillisiä arvoja on eronnut ja mennyt uudelleen naimisiin. (He myös menivät nuorempina naimisiin kuin mitä minä harrastin seksiä. Tosin tämä ei ole minun ansioni, jos tahdosta ja yrityksestä olisi ollut kiinni niin asiat olisivat kenties päin vastoin.) Mutta Salmisen kriteerit "heterorakkaudelle" ovat sen verran tiukat että en tiedä täytänkö minä niitä oikein mitenkään. Olen mieleltäni perverssi. Seksuaalisuudeltani olen mitä ilmeisimmin jonkinlainen fetisisti joka sihisee hississä. Ellen peräti pervo sellaisella tasolla että se ei ole heteroseksuaalisuutta vaan sen ryvettämistä.

Usein heteroutta puolustetaankin kaksin määrittein. Ensinnä viitataan siihen että enemmistö on heteroseksuaalisia. Silloin ytimessä on kuitenkin mies+nainen harrastavat seksiä keskenään -teema. Mutta sitten useimmiten kuitenkin heteroseksuaalisuus on jotain hyvin spesifiä, sellaista jossa mies+nainen sadomasokismia harrastamassa ovatkin homosaation asialla eivätkä heteroita lainkaan.

Tämä onkin tärkeää. Sillä Katri Salmisen kommentti liittyi keskusteluun jota käytiin Susanna Koivulan blogauksen "Päivä, jolloin avioliitosta tuli lainsuojaton" ympärillä. Siinä selitetään että ""Yksityisissä keskusteluissa monet ihmiset sanoivat minulle, etteivät uskalla enää sanoa mielipidettään ääneen. Eräs toimittaja totesi hyvin eräässä radio-ohjelmassa tähän tapaan: "miehen ja naisen välisestä avioliitosta on tehty perversio, jonka kannattamisesta on tullut häpeällistä.""

Tässä, tietenkin, sekoillaan hyvin vahvasti. Mutta  tässä sekoillaan muutoinkin kuin sotkemalla seksuaalisuus, heterous ja siveys epämääräiseksi mössöksi jossa ekvivokaatiot laulavat ja jossa jokainen kerettiläinen heteroseksuaali on yhtä kuin homopropagandisti. Tässä sotketaan vainoaminen siihen että asioista keskustellaan avoimesti tavalla jossa ollaan erimielisiä näiden heterorakkauspropagandistien kanssa. Kerettiläinen joka sanoo mielipiteensä ääneen ei siis ole vain homopropagandisti, hän on myös vainoa harrastava homopropagandisti.

Heteroseksuaaliset avioliitot ovat laillisia. Niitä ei illegitimoida. Avioliittokäsitteen salliminen muillekin ei ole heteroseksuaalien oikeuksista pois. (Se on sama kuin väittäisi että se että saa valita uskontonsa ja mennä vaikka ortodoksikirkon jäseneksi olisi pois luterilaisten uskonnonvapaudesta.) Lisäksi on huomattava että jos lainsuojattomuudesta puhutaan niin tietääkseni Suomessa Homoseksuaaliset teot ovat olleet Suomessa rangaistavia vuoteen 1971. Se oli siis rikollista. Homous oli by definition lainsuojatonta. Homoseksuaalisuus lakkasi olemasta virallisesti listattu sairaus vasta vuonna 1981. "Heterorakkaudesta" ei ole tehty sairautta, saati laitonta, vieläkään. (Sadomasokismikin on siitä kiinnostava, että senkin kohdalla se määriteltiin sairaudeksi melkoisen pitkään.)

Samoin on hyvä tiedostaa että hetero-pride -kulkuetta ei kaasutettu pippurisumutteella. Homojen kulkuetta taas on kaasutettu. Muutoinkaan heteroseksuaalisuuden korostamisesta ei saa korkeintaan lutkamoralisointia. Ja tätäkin moralisointia harrastavat yleisesti juuri ne samat tahot jotka vastustavat "homopropagandaakin". (Joka toki korostaa että kyseessä ei ole mikään homofobia vaan laajempi julkisen seksuaalisuuden vastustaminen. Mikä on kiinnostavaa koska uskonnon kohdalla paheksuntaa synnyttävien asioiden piilottamista kutsutaan sekularismiksi ja nämä ihmiset yleisesti dissaavat sekularismia ihan täysillä.) Mitään oikeaa syytä pelätä ei ole. Uhristatus ja marttyyrinkruunun saaminen itselle vain on tärkeää.

Ja siksi hyvin monesti näytääkin siltä että mediassa kohkaa erilaisia heterorakkauspropagandisteja jotka aloittavat sanomisensa "esitän näkemystä jota kukaan ei esitä missään". Ja sitten seuraavaksi hän laittaa megafonin volyymit yhteentoista. Ja muiden aatetoverien joukot sitten huutavat kuorosa tätä samaa viestiä melkoisella massalla ja innolla. Mielipiteitä selvästi kuullaan. Kaikki tietävät esimerkikiksi Pasi Turusen, Tapio Puolimatkan ja Susanna Koivulan mielipiteistä. He ovat kirjoittaneet kirjoja ja saaneet tilaa mediassa.

Se mikä tässä taitaakin ahdistaa on se, että ihmisillä on sananvapaus. Eikä moni käytä tätä siihen että olisivat samaa mieltä näiden heterorakkauspropagandistejen kanssa. (Joka ei ole heterouden vastustamista. Koska normaalin ihmisen määritelmä heteroseksuaalisuudelle ei ole niin tiukka ja omituinen ..poikkeavuudessaan perverssi ... kuin näillä em. ihmisillä.) Kun joku on erimielinen ja sanoo tämän rehellisesti ääneen käyttäen muutakin kuin poliittisesti korrektia kieltä, se on hirveän loukkaavaa. Kuitenkin samalla nämä ihmiset valittavat poliittisesta korrektiudesta jossa mielipiteitä siloitellaan ja sensuroidaan eufemismein ja keskustelun välttämisien kautta. Moni "ei uskalla avautua" koska joku on asiasta ääneen erimielinen. Ja monelle tämä on se mikä ahdistaa ja ärsyttää. Ymmärrän ahdistuksen ja ärsytyksen. Mutta se on enemmän näissä ärsyyntyvissä olevaa nolostumista jonka takana on vallanhalu ja kyvyttömyys sietää erimielisyyttä. Omaa pikkumaisuutta on turhaa naamioida vainoamiseksi.

---

Minähän haluan lisää tissejä katukuvaan. Vaikka en ilmeisesti olekaan hetero.